Toisten ihmisten lapset

by John Habberton

I LUKU.

Erään tunnetun, paljon moititun kirjan kirjottaja istui eräänä päivänä vaimoineen aamiaispöydässä, ja keskustelu kääntyi, kuten monta kertaa ennenkin, kahteen poikaviikariin, jotka olivat tuottaneet niin paljon huvia joutavanpäiväisten kertomusten ihailijoille ja koko joukon mieliharmia enollensa. Kiitos tuon naisellisen jalomielisyyden, joka vaipan tavoin peittää onnellisessa avioliitossa olevien miesten viat, rouva Burtonkin oli niin ylpeä miehestään, että ihaili yksinpä hänen kelvotonta kirjaansakin. Hän oli tehnyt loistavia yrityksiä puolustaa sitä sellaisissakin kohdissa, joita ei mikään voinut pelastaa. Mutta hänen miehensä tietämättömyys lastenhoitoa koskevissa asioissa oli usein pannut hänen arvostelukykynsä kovalle koetukselle. Edellämainittuna aamuna arvosteluhalu oli erikoisen kiihkeä joko senvuoksi, että sillä viime viikon kuluessa oli ollut harvinaisen vähän tilaisuutta toimintaan, tai siksi, että muroliha nimestään huolimatta oli sitkeää. Kirjottajalle ei jäänyt ollenkaan aikaa johdonmukaisten taistelusuunnitelmien laatimiseen, sillä hänen täytyi kiinnittää koko huomionsa itsepuolustukseen. Kuten viisas kenraali, joka tietää vastustajansa ylivoimaiseksi, hän yritti sivustahyökkäyksiä, mutta kaikkien näiden tehottomuus kävi heti selväksi ja ne otettiin vastaan ansionsa mukaisella halveksumisella.

"Pannessani merkille, Harry", sanoi rouva Burton, "kuinka vähän todellista henkilökohtaista huomiota sinä kiinnitit Willyyn ja Toddyyn vaikka kuvitteletkin rakastavasi heitä kuten veriheimolaisia ainakin, tekee mieli uskoa, että muutamat ihmiset tosiaankin odottavat lasten kehittyvän kuten metsän puut ihan ilman huolenpitoa tai kasvattamista."

"Minä käytin suurimman osan ajasta", sanoi herra Burton hyökäten paistinsa kimppuun suuremmalla tarmolla kuin mitä olisi aamiaispöydässä odottanut herrasmieheltä, jonka virka oli varsin vähän rasittava — "minä käytin suurimman osan ajastani pelastaakseni heidän vanhempainsa omaisuutta ja heidät itsensä perikadosta. Milloin olisi minulla ollut tilaisuutta tehdä enemmän?"

Rouva Burtonin tyynille kasvoille levisi hänen vastatessaan tietoisen ylemmyyden tunteen synnyttämä hymy, jonka avomielisyys ei tehnyt sitä vähemmin kiduttavaksi: "Eiköhän sentään! Sinä tuhlasit aikaasi koettaessasi korjata nuoren mielen kompastuksia, sen sijaan että sinun olisi pitänyt ohjata pienokaisia niin, että väärään suuntautunut tarmo olisi käynyt mahdottomaksi. Parempi karttaa kuin korjata."

Herra Burton oli aina vihannut sananlaskuja, ja kun hän ei tiennyt mistä rouva Burtonin äsken käyttämä sanantapa oli peräisin, niin hän mielessään teki viisaan Salomon syntipukiksi ja ajatteli asioita, joita ei oikeauskoisiin korviin milloinkaan saa edes kuiskata. Rouva Burton jatkoi:

"Sinun olisi pitänyt terottaa heidän mieliinsä rauhan, järjestyksen, siisteyden ja itsekurin välttämättömyyttä. Etkö usko, että jos olisit tehnyt siten, niin heidän puhtaat pikku sydämensä olisivat olleet kaikelle tälle vastaanottavaisia ja olisivat toimineet sen mukaan?"

Herra Burton vastasi aito amerikkalaiseen tapaan:

"Luuletko rakkaani, ettei näiden hyveiden välttämättömyydestä heille koskaan puhuttu? Etkö ole koskaan kuullut karkeaa mutta kuvaavaa lausetapaa, että hevosen voi viedä veden luo, mutta sitä ei voi pakottaa juomaan?"

Todellisesta välittömyydestä johtuvalla innolla rouva Burton kiersi sananlaskun rakentaman esteen, sen sijaan että olisi koettanut raivata sen pois tieltä.

"Sinun olisi ainakin pitänyt tehdä voitavasi selittääksesi heille asioiden syvällisempää merkitystä", sanoi rouva Burton. "Silloin he olisivat ilmaisseet oman hienomman käsityksensä kaikesta ympärillä olevasta."

Herra Burton katseli ihmetyksellä, melkeinpä ihaillen tuota puhdasta, hienoa olentoa, joka älynsä voimalla niin päivänselvästi ymmärsi toiminnan todelliset syyt, ja miellyttävällä nöyryydellä hän huomautti:

"Sanoppas, kuinka selittäisit maantien pölyn sisäisen merkityksen, niin että nämä pojat voisivat kulkea kuivan tien poikki kohottamatta jaloillaan ympärilleen tomun sädekehää, joka on kylläkin huomattava, vaikkei se olekaan kirkas?"

"Et saa laskea leikkiä vakavista asioista, Harry", sanoi rouva Burton nopeasti koetettuaan kuitenkin ilmeisesti ensin keksiä vastausta. "Tiedäthän, että omatunto ja kauneusaisti muodostavat nuhteettomaksi jokaisen henkilön elämän, joka antautuu niiden vaikutuksen alaiseksi ja tiedäthän, että puhtaimmat luonteet ottavat helpoimmin vastaan vaikutuksia. Jos miehet ja naiset, miten virheellisiksi ja kelvottomiksi heidät sitten varhaisempina elinpäivinään lie kasvatettukin, saattavat kohota kauneuteen ja valoon, kun joutuvat oikean johdon alaisiksi, niin mitä voisi tullakaan niistä, joista on sanottu: sellaisten on taivasten valtakunta?"

Herra Burton vaistomaisesti taivutti päätään kuullessaan vaimonsa viimeiset sanat. Mutta hän kohotti sen nopeasti, kun viimemainittu lausui väitteen, jonka arvatenkin aiheutti hänen juuri ilmaisemansa pyhä lause:

"Sinä sallit heidän puhua niin hirvittävän epäkunnioittavasti pyhistä asioista", sanoi hän.

"Niinkö rakkaani", vastusteli uhri, "sinun pitää merkitä muutamat näistä virheistä lasten vanhempien tilille. Minä en ole ollenkaan vastuussa heidän tavoistaan, ja heidän erikoinen tapansa puhua, kuten sinä sanot pyhistä asioista, on heillä vanhempien suoranaista perintöä. Tom Lawrencen mielestä ei ikinä se seikka, että joku henkilö mainitaan raamatussa, anna tälle ehdotonta pyhyyden etuoikeutta, ja Helena on hänen kanssaan samaa mieltä."

Rouva Burton yskähti. On hämmästyttävää mikä ajatusten paljous saattaa mahtua hienostuneeseen yskähdykseen. Joka tapauksessa tuo lievä kurkkuvika, jota rouva Burtonin yskähdys ilmaisi, valmisti hänen miestään täydellisesti siihen, mitä tuleman piti.

"Minä luulen", sanoi rouva Burton hitaasti, ikäänkuin ääneen ajatellen, "että juuri perinnön kautta lapset saavat monta moitittavaa ominaisuutta, joista heitä itseään soimataan, pikku raukat. En ymmärrä, miten voisin vähimmässakään määrässä hyväksyä tämän Tomin ja Helenan ajatuksen, sillä Maytonit ja äitini suku ovat aina erikoisesti kunnioittaneet pyhiä asioita. Tiedän varsin hyvin, että olet oikeassa syyttäessäsi virheistä vanhempia lasten asemasta, mutta en käsitä kuinka he saattavat suvaita niitä toisissaankaan. Mutta suvuthan ovat erilaisia."

Rouva Burton kohotti tätä sanoessaan lautasliinaansa ja pyyhkäisi erikoisella huolella pari leivänmurusta vaatteistaan. Siunattu olento! Hänessäkin piti olla joku inhimillinen heikkous, jotta hänen miehensä tulisi vakuutetuksi siitä, ettei hän sentään ollut liian hyvä tähän maailmaan, ja tämä johtopäätös syntyperän paremmuudesta, tuo jokaisen naisen lempiajatus — Eevaa lukuunottamatta — vastasi erinomaisesti tarkotustaan. Hänen puolisonsa kärsi rangaistuksen kuten hyvät miehet tällaisissa tapauksissa aina tekevät, vaikka hän nopeasti ojensikin kahvikuppinsa saadakseen enemmän sokeria ja kysyi äänellä, jossa itsehillintä oli selvästi havaittavissa:

"Mitä muuta, rakkaani?"

Rouva Burton, joka äkkiä ymmärsi aseman, nousi nopeasti tuoliltaan ja sovitti rikoksensa tuolla yleisesti käytännössä olevalla tavalla, joka riittää miehen ja vaimon kesken. Sitten hän sanoi:

"Vain yksi seikka vielä, sinä rakas vanha poika, ja sekin on luullakseni edelläsanotun toistamista. Vanhemmat ovat yhtä leväperäisiä kuin rakastavat enotkin kasvattaessaan lapsiaan, sen sijaan että tarkkaan pitäisivät heitä silmällä. Vanhemman ja viisaamman järjen leima olisi painettava lapseen hänen älynsä ensi heräämisestä lähtien, niin että pienokaisen luonne tulisi varmaan määrätyksi, sen sijaan, että se nyt jää sattuman varaan."

"Ja tietysti tuon leiman painaa helposti yksinpä lyhyellä lomalla oleva rakastunut enokin?"

"Aivan varmaan; villipedotkin tulevat usein kesyiksi isäntänsä tahdon vaikutuksesta."

"Mutta entä jos näillä vaikutuksille alttiilla pikku olennoilla on omat ajatuksensa, toivomuksensa ja pyrintönsä?"

"Täysikasvuinen tahto vie niistä voiton."

"Mutta jos he panevat vastaan?"

"Se ei muuta asiaa", sanoi rouva Burton ojentautuen tuumaa, paria pitemmäksi.

"Luuletko todellakin, että saisit heidät tottelemaan itseäsi?" kysyi herra Burton katsellen häntä niin kunnioittavasti, kuin jos vastaus tulisi ehdottomasti pätevältä taholta.

"Aivan varmaan", vastasi rouva.

"Totta totisesti!" huudahti hänen miehensä, "mikä merkillinen yhteensattuma! Juuri niin minäkin olin päättänyt, kun ensiksi otin nuo pojat hoitooni. Ja kuitenkin —"

"Ja kuitenkin sinä erehdyit", sanoi rouva Burton. "Miten toivonkaan, että olisin ollut sinun sijassasi!"

"Samaa minäkin toivon, rakkaani", sanoi herra Burton, "tai ainakin toivoisin sitä, ellen muistaisi, että jos sinulla minun asemastani olisi ollut nuo lapset hoidossasi, ei olisi sattunut ainoatakaan noista onnettomuuksista, joiden avulla sinusta tuli rouva Burton."

Rouva hymyili miellyttävästi vastatessaan:

"Onhan minulla vielä siihen tilaisuus. Totta puhuen — onpa ikävää, etten ole vielä oppinut pitämään sinulta mitään salassa — minä olen ryhtynyt juuri sellaiseen kokeeseen. Ja olen varma, että Tom ja Helena, samoin kuin sinäkin pian huomaatte, että minä olen oikeassa."

"Toivottavasti teet tämän kokeen sillä aikaa kun minä olen keväisillä kauppamatkoillani", huudahti herra Burton äkkiä. "Tai", jatkoi hän, "ellei se tapahdu silloin, toivon sinun rakastavan minua tarpeeksi paljon antaaksesi minulle hyvissä ajoin tiedon, niin että voin, valittaen poistumistani, siksi aikaa lähteä kotoa. Milloin se tulee tapahtumaan?"

Rouva Burton vastasi katseella, jonka hänen miehensä ymmärsi aivan väärin. Mutta silloin tulikin vastaus odottamattomalta taholta. Kuului yhtämittaista hurjaa ovikellon soittoa ja yhtä hurjia lyöntejä, nähtävästi tiilikivenkappaleella ulko-ovelle.

Sitä seurasi hirveätä ovien läiskettä, ja eteisestä kuului kopinaa kuin olisi siellä ollut joukko sotahevosia, ja kimakka ääni huusi: "Minä tulin titään entikti!" ja voimakkaampi, matalampi ääni virkkoi: "Minäpäs!" Ja sitten samalla kun rouva ja herra Burton hypähtivät tuoleiltaan kasvoillaan hämmästynyt kysymys, ruokasalin ovi avautui, ja Willy ja Toddy syöksähtivät sisälle kuin kanuunasta ammuttuina.

"Halloo", huudahti Willy — se oli olevinaan tervehdys — ja Toddy kiemurtautui irti tätinsä syleilystä vetäen talon mäyräkoiraa hännästä. "Kuulkaapas! Me olemme saaneet uuden pikku lapsen, ja Toddy ja minä olemme tulleet tänne jäädäksemme muutamaksi päiväksi; isä sanoi niin. Minusta ei teillä ole ollut ollenkaan hyvä aamiainen", lopetti Willy luotuaan arvostelevan katseen pöytään.

"Ja te on vain näin pitkä!" sanoi Toddy, jonka käsistä Terry koira oli nopeasti vetänyt häntänsä syöksymällä päättävästi ulos ovesta — "vain näin pitkä!" toisti Toddy asettaen pyöreät kätensä muutaman tuuman päähän toisistaan ja rypistäen kasvojensa joka lihasta siten ikäänkuin tehostaakseen uuden tulokkaan tavatonta pienuutta.

Rouva Burton suuteli tavallista hellemmin sekä miestänsä että tämän sisarenpoikia ja kysyi oliko pienokainen poika vai tyttö.

"Oi, sehän se onkin hauskinta", sanoi Willy. "Se on tyttö. Olen niin kyllästynyt sellaiseen poikajoukkoon — sillä tiedätkös, Toddy on yhtä paha kuin kokonainen joukko, kun minun täytyy pitää hänestä huolta. Nyt meillä vain on puuhaa, kun emme tiedä, minkä nimen hänelle antaisimme. Äiti käski meitä ajattelemaan maailman suloisinta asiaa, ja minä ajattelin heti paikalla hillopiirakkaa; mutta Toddy ajatteli nekkuja, ja silloin isä sanoi, ettei kumpikaan niistä kelpaa pikku tytön nimeksi. En ymmärrä mikseivät ne ole yhtä hyviä kuin ruusut ja orvokit ja kaikki muut, joiden mukaan pikku tytöt saavat nimensä."

Tämän Willyn selostuksen kestäessä oli Toddy lakkaamatta toistanut: "Minä — minä — minä — minä — minä —!" kuten täsmällinen parlamentin jäsen, joka tahtoo saada varmuuden siitä, että puheenjohtaja on hänet huomannut.

Innoissaan hän ei muutamaan hetkeen huomannut, että veli oli lopettanut, mutta lopuksi hän puhkesi: "Ja minä — minä — minä — minä annan hänelle kilpikonnani ja opetan häntä leipomaan tavileipiä, joitta on jutinoita."

"Älä puhu joutavia!" sanoi Willy sanomattoman halveksivalla äänellä. "Tytöt eivät välitä sellaisista. Minä annan hänelle sinisen kaulaliinani ja vien hänet ajelemaan pukinrattaillani."

"Minä annan hänelle kuitenkin toukkia", sanoi Toddy sen näköisenä kuin olisi temmannut voiton tappion kidasta.

"Niittä hän vajmatti pitää, tillä niillä on kauniit tujkit, jotka ovat aivan vihjeät ja punatet ja jutkeat niinkuin näitten vaatteet."

"Ettekä voi uskoa, kuinka paljon Toddyn ja minun piti rukoilla ennenkuin saimme sen", sanoi Willy. "Tuntuu ihan pahalta, kun sitä ajattelen. Niin monta päivää ja viikkoa ja kuukautta!"

"Niin", sanoi Toddy. "Ja Willy tahtoi välittä lopettaa, tillä hän ajatteli, että Jumalalla oli niin kiije, ettei hän ehtinyt meitä kuulla. Tilloin minä aina tanoin hänelle, että Jumala on meidän hyvä itämme ja juuji tellainen kuin itien pitää olla ja hän aina kuuntelee kaikkein entikti, mitä pikku pojat tanovat — niin tanoo äiti. Ja vauva tuli. Ja meidän täytyi olla hyvin kilttejä. Minkätähden te ette ole hyvin kiltit ja jukoile paljon? Ehkä teillekin tilloin annettaitiin jakat tievä, pikku vauva?"

Terryn ilmestyminen katkaisi keskustelun, sillä molemmat pojat lähestyivät sitä ryhtyen ajamaan sitä samassa innokkaasti takaa. Koska Terry tunsi poikien tavat ja tiesi, ettei niillä kelvottomilla ollut sääliä, niin se pakeni metsään ja pojat palasivat hengästyneinä takaisin ja istahtivat pettyneinä kaivon kannelle. Rouva Burton, joka seisoi akkunan ääressä miehensä olkaan nojautuneena, katseli heitä hellästi ja kuiskasi:

"Noilla pikku raukoilla on jo ikävä kotiin. Nyt on aika minun ryhtyä toimeen. Pojat!"

Molemmat pojat katsahtivat akkunaan. Rouva Burton muodosti miellyttävän näyn siinä akkunan pieleen nojautuneena, ja hänen miehensä seurasi ihailevalla tarkkaavaisuudella hänen sanojaan. "Pojat, tulkaapas sisään niin juttelemme kauniisti äidistä."

"En minä viitti puhua äidittä", sanoi Toddy, jonka äänessä oli vieras, vihainen sointu. "Minä tahdon koijan."

"Mutta äiti ja pienokaiset ovat paljon hauskemmat kuin koirat", koetti rouva Burton sovitella luoden vihaisen katseen mieheensä, joka oli naurahtanut Toddyn huomautukselle.

"Ei minun mielestäni", sanoi Willy miettiväisesti. "Äidin ja vauvan saamme aina nähdä, mutta Terryä saamme nähdä vain harvoin, eikä se tahdo koskaan nähdä meitä."

"Rakkaani", sanoi herra Burton ystävällisesti, "jos pidät lukua toisten kokemuksista, niin neuvoisin sinua antamaan poikien omin päin unohtaa pettymyksensä. He tekevät sen joka tapauksessa omalla tavallaan sinusta huolimatta."

"On olemassa kokemuksia", vastasi rouva Burton kylmän arvokkaasti, "joista on hyötyä vain siksi, että niistä näkyy niiden oma arvottomuus. Kuka tahansa osaa jättää lapset selviytymään omin päinsä. Oletteko, poikaseni koskaan kuulleet kertomusta pikku Liisa Lerppahuulesta?"

"En", kiljasi Willy sellaisella tavalla, että se olisi voinut lamauttaa kenen tahansa, joka ei ollut vakuutettu syntyneensä hallitsemaan.

"No niin. Liisa Lerppahuuli oli pieni sievä tyttö", alkoi rouva Burton, "lukuunottamatta sitä, että hän aina oli pahalla tuulella, kun asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Eräänä päivänä hän leikitteli siten, että piilotti karamellinsa ja etsi sen jälleen. Mutta silloin hän sattuikin piilottamaan sen niin hyvin, että unohti, missä se oli. Hän alkoi silloin murjottaa, ja äkkiä tuli sade ja sulatti karamellin, joka oli koko ajan ollut aivan nurkan takana."

"Onko Tejjy aivan nujkan takana", kysyi Toddy hypähtäen äkkiä seisomaan
Willyn omissa mietteissään raapustellessa hiekkaa kenkänsä kärjellä.
Willy sanoi:

"Jos hän olisi syönyt karamellin silloin kun se hänellä oli, ei siitä olisi ollut hänelle mitään harmia."

Herra Burton kiirehti viereiseen huoneeseen voidakseen vapaasti nauraa osottamatta kunnioituksen puutetta. Sillä välin rouva Burton muisti, että oli aika soittaa palvelijoita korjaamaan aamiaisen pöydästä. Hetken kuluttua hän palasi akkunaan, mutta pojat olivat kadonneet. Saman tien oli hävinnyt suuri saviruukku, yksi noita perintönä kulkevia esineitä, joita miehet vihaavat, mutta joita naiset rakastavat enemmän kuin pukuja tai jalokiviä. Rouva Burtonilla oli oikea kiihko valmistaa säilykkeitä, jotka tulevaisuudessa joutuisivat jonkun kelpo sukulaisen nautittaviksi, ja kysymyksessä oleva kiviastia oli tuona aamuna huolellisesti huuhdottu ja pantu aurinkoon kuivamaan. Myöhemmin siihen pantaisiin vadelmahilloa.

"Harry", sanoi rouva Burton, "olisitko hyvä ja kävisit ulkoa noutamassa ruukun. Varmaankin se nyt jo on kuiva."

Herra Burton vilkaisi kelloaan ja vastasi:

"Minun täytyy pitää kovaa kiirettä ehtiäkseni junaan; mutta pojat tulevat varmaan kotiin päivälliselle, silloin voit saada tietää missä ruukku on."

Herra Burton kiiruhti asemalle, ja hänen vaimonsa riensi yhtä nopeasti poikia etsimään. Mutta vaikka kuinka huolellisesti olisi tarkastanut lähiseutua, ei heistä näkynyt jälkeäkään. Rouva Burton kutsui keittäjättären ja sisäkön avukseen, ja nuo kolme naista läksi kukin tietään talon lähellä olevan, pientä metsää kasvavan alueen läpi. Pian rouva Burton kuuli tuttuja ääniä ja kulkiessaan niitä kohti hän joutui ulos metsästä lähelle poikien oman kodin takapihaa. Lähemmäksi tultuaan hänelle selvisi, että äänet tulivat Lawrencen varastohuoneesta. Hän saapui ovelle parhaiksi näkemään, kuinka pojat kaatoivat hänen rakkaaseen ruukkuunsa nestettä kahdesta pullosta, joista toisen kyljessä oli kirjotus: "Meksikolaista hevosvoidetta", toisen: "Parasta kärrynrasvaa." Ruukku oli täynnä vihreitä tomaatteja. Pojat huomasivat tätinsä läsnäolon, ja Toddy virkkoi hymyillen samalla kertaa luottavasti ja saavuttamastaan menestyksestä iloiten:

"Me panemme tinulle tomaatteja täilöön, kun tinä kejjoit meille pienen tievän kejtomukten. Juuji näin äiti aina tekee, me emme vain voineet taada kuumakti tuota tavajaa, jota on pulloitta."

Rouva Burtonin sanavalmius näkyi jossakin määrin pettäneen, ja kun hän nopeasti läksi astumaan poispäin pitäen kumpaakin sisarenpoikaansa kädestä, määritteli Willy hänen tunteidensa laadun huutamalla:

"Voi, Alice täti! älä purista kättäni niin kovasti!"

"Pojat", sanoi rouva Burton, "miksi te otitte ruukun ilman lupaa?"

"Mitä?" kysyi Willy. "Tarkotatko että miksi me sen otimme?"

"Tietysti juuri sitä."

"Siksi, että me tahdoimme valmistaa sinulle yllätyksen."

"Siinä te toden totta onnistuitte", sanoi rouva Burton empimättä.

"Tinun täytyy valmittaa meille yllätyt", sanoi Toddy. "Yllätyktet ovat niin hautkoja. Itä valmittaa meille niin paljon, paljon yllätyktiä. Ne ovat jotkut jintatokejia, mutta banaanit ovat kaikkein hautkimmat."

"Mitä sanoisitte, jos teidät suljettaisiin koko aamupäiväksi pimeään huoneeseen miettimään pahaa tekoanne?" kysyi rouva Burton.

"Uu-ui!" vastasi Willy, "ei se olisi mikään yllätys; niin meille tehdään aina, kun olemme tehneet jotakin pahaa, jonka isä ja äiti sitten huomaavat. Mutta unohdithan ottaa säilykkeet mukaasi kotiin; minun mielestäni sinä olet tuhma, kun saat lahjoja ja yllätyksiä."

Rouva Burton ei vastannut, eikä tuhlannut aikaa keskusteluun. Mutta oman huoneensa ovelle tultuaan hän kuitenkin kääntyi ja sanoi:

"Nyt saatte, pojat, leikkiä, missä vain haluatte pihamaalla, mutta ette saa lähteä karkuun, ettekä tulla sisälle, ennenkuin minä kutsun teitä kello kaksitoista. Minulla on tänä päivänä paljon tehtävää, eikä minua saa häiritä. Koetatteko, pojat, olla kiltit?"

"Kyllä minä ainakin koetan", vakuutti Toddy kääntäen pienet vilpittömät kasvonsa ylöspäin odottaen suudelmaa. Ja hän kiskoi tätiänsä alaspäin siksi, että ylettyi kiertämään kätensä hänen kaulaansa ja syleilemään häntä hellästi. Willy taas näkyi vaipuneen omiin ajatuksiinsa, mutta oven sulkeminen havahdutti hänet. Hän työnsi oven auki ja huusi:

"Alice täti!"

"Mitä?"

"Tule tänne — minulla on sinulle asiaa."

"Sinun on tultava minun luokseni, Willy, jos sinulla on jotakin kysyttävää", sanoi rouva Burton arkihuoneesta.

"Niin, minä tahdoin vain kysyä, kuinka Jumala loi ensimäisen ampiaisen — aivan ensimäisen, mitä milloinkaan on ollut olemassa?"

"Aivan samoin kuin hän loi kaiken muun", vastasi rouva Burton, "Hän vain tahtoi, ja kaikki syntyi."

"Ottiko Noak sitten ampiaisia arkkiinsa?" jatkoi Willy; "Minä en ainakaan ymmärrä kuinka hän saattoi estää niitä pistämästä omia poikiansa ja tyttöjänsä. Ja jos ne olisivat pistäneet, olisi ne tietysti heti tapettu."

"Kysy minulta kaikkea tuota aamiaisen jälkeen", sanoi rouva Burton, "silloin kerron kaikki mitä tiedän. Juokseppas nyt ulos leikkimään."

Ovi sulkeutui, ja rouva Burton istuutui vähän hämillään pianon ääreen harjottelemaan. Hän oli soittanut tuskin kymmentäkään minuuttia, kun syvä huokaus, johon joku muu kuin hän itse oli syynä, sai hänet nopeasti kääntymään. Siinä seisoi Willy. Ankara nuhdesaarna pyöri jo rouva Burtonin kielellä, mutta syystä tai toisesta jäi tämä ainaisiksi ajoiksi Willyltä kuulematta. Jälkeenpäin selitti rouva Burton vaikenemisensa johtuneen siitä, että Willy oli niin perin surullisen näköinen. Hän näet uskoi, että Willyn omatunto oli selvittänyt hänelle, kuinka sopimaton tuo ruukkujuttu oli, ja että hän nyt oli tullut tunnustuksille.

"Alice täti", sanoi Willy, "tiedätkö täti, ei teidän puutarhanne ole mistään kotoisin! Siellä ei ole kilpikonnaa, jota sieltä voisi etsiä puutarhan päästä päähän, eikä siellä ole hauskaa ruohokenttää, jolle voisi heittäytyä, kuten meillä kotona."

"Etkö, poikaseni, voi ymmärtää", sanoi rouva Burton, "että me järjestämme kotimme ympäristöineen niinkuin meistä on hauskinta, ottamatta lukuun pienten, täällä vieraisilla käyvien pikku poikien makua."

"Mutta se ei ole minusta ollenkaan hyvin tehty", sanoi Willy. "Isä sanoo, että meidän täytyy aivan yhtä paljon pitää huolta muiden ihmisten huvittamisesta kuin omastamme. En minä tahtonut laittaa sinulle tuota säilykeruukkua, mutta kun Toddy sanoi, että se olisi sinusta hauskaa, niin minä menin sitä laittamaan, sen sijaan, että olisin pyytänyt päästä erään ohitse ajavan miehen rattaille. Samalla tavalla pitää sinun tehdä puutarhan suhteen."

"Lähdehän nyt ulos", sanoi rouva Burton. "Sanoinhan, ettette saisi tulla sisälle, ennenkuin minä kutsun."

"Katsos, minä tulin sisälle, hyrrääni hakemaan — minä panin sen ruokasaliin sisälle tullessani, mutta ei se ole siellä. Tahtoisin tietää, mihin sinä olet sen pannut, ja miksi eivät ihmiset voi antaa pikku poikien tavaroiden olla rauhassa!"

"Kuules Willy", sanoi rouva Burton kääntyen äkkiä pianotuolillaan, "minusta tuntuu, että täällä jossakin lähettyvillä on paha pikku poika. Ajatellaanpas, että minä kadottaisin jotakin — —"

"Se oli viidentoista pennin hyrrä", sanoi Willy, "ei se ollut niin vain jotakin."

"Kuvittele sitten, että minä olen hukannut hyrrän", sanoi rouva Burton, "mitä luulisit minun tekevän, jos minä sen hyvin, hyvin mielelläni tahtoisin takaisin?"

"Sinä pyytäisit palvelustyttöä sitä etsimään — sitähän minäkin tahtoisin", sanoi Willy.

"En minä tekisi ollenkaan niin", sanoi rouva Burton. "Koeta ajatella, mitä järkevän ihmisen tulisi tällaisessa tapauksessa tehdä."

Nolona Willy seurasi kengänkärjellään erästä maton kuviota ja näytti olevan kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena. Mutta yht'äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat, hän katsahti arkaillen ylös ja sanoi riemastuneena:

"Nyt tiedän."

"Arvasinhan, että sinä sen keksisit", sanoi rouva Burton rohkaisevasti syleillen ja suudellen Willyä. Tämä lopetti toimituksen kuitenkin hyvin lyhyeen.

"Tämä on voitto, josta annan tietoja päälikölleni, tuolle rakkaalle vanhalle tyhmeliinille", sanoi rouva Burton itsekseen, kääntyessään soittokoneeseensa päin. Mutta ennenkuin hän jälleen saattoi päästä 'vuorovaikutukseen' säveltäjän kanssa, ryntäsi Willy huoneeseen kasvot loistavina, kadoksissa ollut hyrrä kädessä.

"Sanoinhan minä tietäväni, mitä sinä tekisit", sanoi hän, "ja minä tein juuri samalla tavalla. Minä rukoilin Jumalaa, että se löytyisi. Minä menin yläkertaan huoneeseen, jossa ei ollut ketään, suljin oven ja polvistuin ja sanoin, 'rakas Jumala, siunaa kaikkia ja auta etten minä olisi niin paha ja auta minua löytämään hyrräni ja suo, ettei minun tarvitse rukoilla sitä niin kauvan kuin vauvaa. Kristuksen tähden aamen'. Ja sitten kun minä tulin alakertaan, oli hyrrä juuri siinä, mihin olin sen pannutkin. Kuules, Alice täti, minusta tuntuu, että aamiaisesta jo on kulunut hirveän pitkä aika; eikö sinulla ole antaa pikku pojille leivoksia ja appelsiineja?"

"Lasten ei pidä koskaan syödä aterioiden välillä", sanoi rouva Burton viipymättä. "Se pilaa heidän ruuansulatuksensa, ja he tulevat ärtyisiksi."

"Silloin minä luulen, että ruuansulatukseni on jo nyt pilalla", sanoi Willy, "sillä minä olen joskus hirveän äreä, ja Mike sanoo, ettei pilaantunutta munaa voi pilata. Minulle olisi parasta saada leivos — sellaisista, joissa on rusinoita ja sitruunaa, pidän eniten."

"Mutta vain tämä yksi ainoa", sanoi rouva Burton itsekseen mennessään ruokasalin kaapille. Hän oli saanut vastustamattoman halun kätkeä kasvonsa. "Enkä minä hiisku sanaakaan Harrylle", hän jatkoi päättävästi. "Tuossa on Toddyllekin", sanoi rouva Burton, "ja pitäkääpäs nyt kummatkin mielessänne, ettette saa tulla sisälle, ennenkuin teitä kutsutaan!"

Willy läksi, ja hänen tätinsä sai kokonaisen tunnin olla niin rauhassa, että se melkein häiritsi häntä; hän lähetti kutsumaan poikia sisälle. Willy tuli kovalla touhulla ja kiireissään kysymään, mitä täti halusi, ja kysymättä hän selitti, kuinka paljon hauskempi Burtonin kanakoppi oli kuin heidän siellä kotona, johon pikku poikien oli aivan mahdoton päästä sisälle. Toddy astuskeli vastahakoisesti taloa kohti, mutta pysähtyi sitten ja istuutui nurmikolle, jossa hän kieriskeli ikäänkuin jokin olisi häntä hyvin vaivannut.

"Mikä sinun on, Toddy", kysyi rouva Burton, jonka tarkka silmä huomasi, että tuo nuori mies oli hyvin levoton.

"Niin", sanoi Toddy, "kun minä menin kanan petään, jotta oli muutamia munia, ja olin olevinani kanaäiti, joka hautoo ja titten tulee poikatia, joitta toitet ovat jutkeita ja toitet valkeita tai muttia ja kaikitta niittä tulee niin hejttaitia untuvapalloja ja ne tulevat minun vuoteeteeni nukkumaan joka yö, ja minä ajattelin, että minä annan yhden valkoititta jakkaalle pikku vauva-titkolle ja yhden tinulle, kun tinä olit niin kiltti, ja titten jotkut ne taat taavat poikatia, ja minä ittuuduin petään, tiliä minulla ei ollut höyheniä ja tiedätköt, kun minä noutin ylöt, ei tiellä ollut jälellä kuin ilkeää puujoa. Ja minutta tuntuu oikein pahalta."

Rouva Burton käsitti heti tilanteen ja huusi: "Toddy, istu heti maahan. Willy, juokse kotiin ja pyydä Maggielta Toddylle puhdas puku. Jane, valmista kylpy."

"En minä ittu maatta", vikisi Toddy. "Tuntuu niin pahalta ja minä tahdon, että minua pidetään hyvänä."

"Täti pitää sinusta niin paljon, Toddy", sanoi rouva Burton hellästi.
"Eikö se ole sinulle mieleen?"

"Ei!" huudahti nuori mies painokkaasti, "tuollaitetta pitämitettä ei ole mitään apua pikku pojille, joilla on vaatteet munatta. Minä tahdon, että tulet ulot ja ittut minun viejettäni ja pidät minua hyvänä."

Toddyn silmät sanoivat enemmän kuin hänen huulensa, ja rouva Burton riensi ulos hänen luokseen kietaistuaan varovaisuuden vuoksi leveän liinan vyötäisilleen. Toddy tervehti häntä ylitsevuotavalla hellyydellä, josta oli omat seurauksensa. Sen saattoi tarkkaamattominkin silmä havaita rouva Burtonin aamupuvusta Willyn palatessa. Toddy kiedottiin huolellisesti halkomattoon ja vietiin kylpyhuoneeseen, ja kun hän sieltä läksi pois, oli hän niin tyytyväinen kohteluun ja hoitoon, että hän sanoi:

"Päätenkö minä joka päivä kylpyyn, jot minä koetan hautoa tinulle kananpoikatia?"

Aamupäivän tapahtumat päättyivät tunnin myöhästyneeseen aamiaispäivälliseen, niin että rouva Burton sai pitää kiirettä pukeutuessaan päiväkäyntejä varten. Hän ei kuitenkaan kadottanut mielenmalttiansa niin, että olisi unohtanut mahdollisen vaaran, jolle hänen kotinsa hänen poissa ollessaan saattoi joutua alttiiksi. Siksipä hän kutsuikin pojat luokseen, ja heidän mieliinsä hänen onnistui terottaa iltapäivän velvollisuudet ja oikeudet. Hänen miehensä olisi, kuten kaikki miehet, ja miesten tapaan surkeasti sokeana lasten todelliselle luonteelle, varmaankin arvellut, että tällaisessa tapauksessa tarvittiin vain peitettyjä uhkauksia ja rumaa lahjomista; mutta rouva Burton oli sukupuolelleen ja omaksumillensa periaatteille uskollinen. Hän vetosi yhä edelleen lasten parempaan "minään".

"Lapsukaiset", sanoi hän kietoen kätensä kummankin pojan ympäri. "Alice tädin täytyy tänäpäivänä mennä ulos tunniksi tai pariksi. Kukahan mahtanee sill'aikaa pitää huolta kodista?"

"Minä tulen kanttati", sanoi Toddy antaen suudelman seurata pyyntöään.

"En voi ottaa sinua mukaan, rakkaani", sanoi rouva Burton suudellen takaisin Toddya. "Matka on sinulle liian pitkä, mutta täti palaa rakkaan pikku Toddynsa luokse niin pian kuin hän vain voi."

"Tinä menet jalan tinne, mihin menet, etkö menekin?" sanoi Toddy luikerrellen pois tätinsä sylistä. "Titten en tahdo lähteä kanttati, en vaikka mikä oliti."

Rouva Burtonin ote höltyi huomattavasti, mutta hän ei unohtanut velvollisuuttaan.

"Kulkaapas pojat", sanoi hän. "Eikö teistä ole hauska nähdä koteja, jossa kaikki on kauniisti järjestyksessä, niin kuin teillä kotona ja täällä?"

"On minusta", sanoi Willy. "Minusta tuntuu, että taivaassa on melkein sellaista; arkihuoneita ja tauluja ja kirjoja ja piano. Mutta taivaassa ei tarvitse koskaan lakaista, eihän, eihän siellä ole ollenkaan roskia ja likaa. Mutta millähän Jumala huvittaa pikku enkeleitä, kun he tahtovat leipoa savileipiä, eivätkä voi?"

"Alice täti selittää sen sinulle, kun täti tulee takaisin, Willy, mutta pikku enkelit eivät tahdo koskaan leipoa savileipiä."

"Mutta isä sanoo, ettei ihmisten mieli muutu, kun he kuolevat", sanoi
Willy, "ei suinkaan pikku poika-enkeltenkään mieli silloin muutu."

Rouva Burton päätti mielessään, että hän joskus sopivampana aikana antaisi pojille järjestelmällistä uskonnonopetusta, joka voisi korjata langon puutteelliset kuvaukset. Tällä hetkellä aurinko kuitenkin jo kiiruhti painumaan Aasiaa kohti, eikä hänellä vielä näyttänyt olevan nimeksikään toivoa siitä, että tavarat kodissa säilyisivät vahingoittumattomina.

"Molemmathan te pidätte huoneista, joissa kaikki on paikoillaan", jatkoi rouva Burton, kun Toddy vitkasteli.

"Minä en pidä", sanoi Toddy. "Ne ovat tellaitia paikkoja, joitta itot ihmitet aina tanovat 'ei taa kotkea pikku pojille, jotka tahtoitivat pitää hautkaa'."

"Mutta Toddy", puheli rouva Burton, "huvitteleminen on samaa kuin oppia iloitsemaan kaikesta kauniista. Aivan maailman alusta asti ovat ihmiset miettineet, millä keinoin saada kotinsa oikein kauniiksi."

"Mutta eivät ainakaan Adam ja Eva", sanoi Toddy, "Jumala oli laittanut heille kaikki valmiikti, ja hän antoi heidän tehdä mitä ikinä he tahtoivat. Kyllä kait Kainilla ja Abelilla oli hautkempaa kuin kellään muilla pojilla maailmatta."

"Oi, ei suinkaan", sanoi rouva Burton, "hehän eivät koskaan saaneet olla tuossa kauniissa puutarhassa. Heidän vanhempansa saivat koko lailla vaivata päätään, että saisivat kotinsa kauniiksi. Ajatteleppas vain, kuinka monen ihmisen on täytynyt miettiä ja suunnitella, ennenkuin maailma on voinut tulla niin kauniiksi, kuin mitä se nykyään on! Kun katselet äitisi ja minun vierashuoneita, näet, kuinka tuhansien, ehkä miljoonien ihmisten on täytynyt tehdä työtä, ennenkuin kaikki mitä niissä on, on voitu aikaansaada."

"No voi ihmettä!" huudahti Toddy, jonka silmät ihmetyksestä suurenemistaan suurenivat, "tehän on kauhean kummallitta!"

"Niin, ja kaikki viisaat ihmiset, jotka nykyään elävät, tekevät hekin samoin", jatkoi rouva Burton, jota saavuttamansa menestys suuresti rohkaisi, "ja pikku poikien tulisi koettaa tehdä samoin. Jokaisen tulisi koettaa iloita siitä mikä on kaunista, sen sijaan, että hän vahingoittaa sitä. Hänen tulisi tahtoa parantaa, ei pahentaa. Pikku poikienkin pitäisi näin ajatella."

"Kyllä minä koetan muittaa ten", sanoi Toddy katse kaukana harhaillen, "minutta on niin hijveän hautkaa, kun pikku pojat ajattelevat tamoja atioita kuin itot ihmitet."

"Rakas pikku poikani", sanoi rouva Burton nousten, "ethän tahdo, että Alice tädin kodissa mikään joutuu epäjärjestykseen, ethän? Sinä tahdot hoitaa kaikkea hänen poissaollessaan, aivan kuin olisit aikamies, etkö tahdokin?"

"Kyllä, ihan vajmatti", sanoi Toddy.

"Ja minä myöskin", sanoi Willy.

"Te olette molemmat oikein miehekkäitä poikia, ja minä tuon teille mukanani jotakin oikein hauskaa", sanoi rouva Burton suudellen molempia poikia jäähyväisiksi. "Kas vaan!" kuiskasi hän itsekseen astuessaan ulos puutarhaportista. "Mitähän minun herrani ja mieheni sanonee kuullessaan tästä saavuttamastani voitosta! Hän olisi jättänyt lapset palvelijain huostaan; minä olen ylpeä siitä, että olen jättänyt heidät heidän itsensä hoidettaviksi." Kun rouva Burton paria tuntia myöhemmin palasi, oli häntä eteisovella vastassa kaksi hyvin likaista pikku poikaa, jotka olivat hyvin jännittyneen ja tärkeän näköisiä. "Me teimme juuji niin kuin tinä kätkit, Alice täti", sanoi Toddy. "Me emme kotkeneet mihinkään, me ajattelimme vain, miten voitimme laittaa maailman kauniimmakti. Tulet nyt vaan kattomaan."

Kiiruhtaen käyntiään rouva Burton seurasi poikia vierashuoneeseen. Huonekalut, taulut, kirjat ja pikku esineet olivat kaikki aivan kuin hänen lähtiessään; muutamia parannuksia oli kuitenkin suunniteltu ja jo osaksi toimeen pantu. Eräs useita metriä pitkä, laattiasta kattoon ulottuva alaston osa seinää, jolla vain muutamia tauluja riippui, oli kauvan aikaa loukannut rouva Burtonin taiteellista silmää. Nyt hän sai nähdä, että muutkin, joilla on hyvä maku, tunsivat samoin.

"Minusta ei mikään huone ole hauska, jos ei ole kukkia", sanoi Willy. "Isän ja äidin mielestä on myöskin niin, ja siksi me ajattelimme, että tekisimme sinut iloiseksi, jos hankimme kukkia tänne."

Laattialla oli hevoskuormallinen kiviä kasassa, jonka järjestelystä ei puuttunut aistia. Kivet muodostivat jonkunlaisen keinotekoisen vuoren; ja tämän huipulla sekä tunkeutuneena jokaisen kiven koloon ja halkeamaan oli koko joukko maantiehiekkaa. Muutamista kivien halkeamista pisti esiin jonkun verran kuihtuneita sananjalkoja, joista selvästi saattoi nähdä, että niitä oli moneen kertaan kivien koloon soviteltu ja että ne olivat moneen kertaan pudonneet kuivaan hiekkaan, joka osaksi peitti niiden juuria. Kiviröykkiön juurta kiersi usean metrin pituinen rönsy Virginialaista kiertokasvia, ja huipulta luikertelihe alas huolellisesti oksitettu Datura strammonium (hulluruoho). Nuo kolme kaunosielua katselivat hetkisen sanattomina; sitten Toddy katsahti ylös enkeli-ilmein ja sanoi:

"Eiköt ole kaunitta?"

"Minä toivon, että se, mitä meille tuot, on jotakin hirveän hauskaa", huomautti Willy, "sillä tuossa oli kauhean paljon työtä. En ole koskaan elämässäni ollut niin väsynyt. Äidin kukka on suuressa laatikossa, mutta me emme löytäneet mitään laatikkoa, emmekä löytäneet palvelustyttöjä, että olisimme heiltä voineet kysyä. Tämä ei ole se hulluruoho, jonka kukat ovat aivan kuin kauniit maljat, mutta isä sanoo, että tämä on paljon terveellisempi kuin se toinen viljelty laji. Sananjaloilla näkyy olevan jano, mutta kun minä en oikein tiennyt, kuinka minä niitä kastelisin, ilman että matto kastuisi, päätin odottaa siksi kun sinä tulet kotiin, että voisin sinulta kysyä."

Silkkihameet vain vähän kahahtivat — ja pojat olivat yksin. Kun herra Burton puoli tuntia myöhemmin palasi kaupungista, huomasi hän, että hänen vaimonsa oli harvinaisen vähäpuheinen, ja että kaksi poikaviikaria torikoreista seuloi hiekkaa eteismatolle ja rakenteli kivikasoja rakennuksen edustalle.