II LUKU.
Kokeilupäivänsä jälkeisenä aamuna Willyn ja Toddyn täti heräsi tavallista enemmän tietoisena siitä, kuinka vastuunalaista ja raskasta elämä oli. Kun hänen miehensä kertoi, että pian tulisi suuri muinaisesineiden ja fajanssiteoksien huutokauppa, ei se voinut tavallisessa määrin herättää hänen mielenkiintoansa. Rouva Burtonin keittäjätärkin sai turhaan odottaa valppaan emäntänsä aikaista aamukäyntiä. Rouva Burton mietti, mikä hänen monista velvollisuuksistaan poikia kohtaan joutuisi ensin täytettäväksi; mutta kun hän oli pitkän aikaa sitä pohtinut pääsemättä mihinkään lopputulokseen, tuli aina avulias sallimus hänen avukseen. Pojat heräsivät ja alkoivat niin kauheasti kolistella suoraan hänen päänsä päällä, että hän silmänräpäyksessä päätti aika läksytyksen olevan ensimäisen järjestyksessä. Pukeuduttuaan nopeasti meni hän poikien huoneeseen ja huomasi siellä kolinan johtuvan siitä, että jykevä, vanhanaikainen yksijalkainen pöytä lensi huoneen toisesta päästä toiseen. Työntövoiman muodostivat kahdet tukevat pikku käsivarret.
"Hei, Alice täti!" sanoi Willy. "Olen niin hirveän iloinen siitä että tulit. Tämä pöytä on veturi ja tiedätkös, minun nurkkani on New York ja Toddyn Hillcrest, ja Toddy on toisessa paikassa lipunmyyjänä ja minä toisessa. Mutta veturissa ei ole kuljettajaa, ja meidän on pitänyt sitä lykätä, mutta ei ole ollenkaan hauskaa lipunmyyjille tehdä niin paljon muuta työtä kuin omaansa. Nyt sinä voit tulla veturinkuljettajaksi. Hyppää junaan!"
Tilapäinen veturi sysättiin mukavuuden vuoksi rouva Burtonin luo, mutta se tehtiin niin suurella voimalla, että se järkytti arveluttavassa määrin hänen tasapainoaan. Siitä huolimatta sai hän sanotuksi:
"Tämäkö on äidinkin vierashuoneen kaluston kohtalo?"
"Ei", sanoi Toddy, "meillä ovat hienot huoneet aina lukitut. Niin, ja titten itä otti kejjan kaikki pyöjät poit meidän pöydänjaloitta — itä tanoi että pöydät olivat liian liikkuvaitet."
"Pikku poikien ei pitäisi koskaan ottaa luvatta toisten ihmisten tavaroita", sanoi rouva Burton sysäten melkein mielenosotuksellisella päättäväisyydellä pöydän paikoilleen. "Eikä heidän pitäisi käyttää esineitä muuhun, kuin mihin ne ovat tarkotetut. Onko kumpikaan teistä milloinkaan nähnyt pöytää radalla?"
"Tietytti, kyllä me olemme nähneet", sanoi Toddy viipymättä. "Hillcjettittä on tiipipöytä ja Jejtteyttä on toinen — kuinka vetujit muuten voitivat kääntyä ympäji!"
"On aika pukeutua aamiaiselle", sanoi rouva Burton lähtiessään vähän nolona.
Pojat ilmestyivät pöytään niin pian kuin kello oli soinut, nälkäisinä kuin sudet. Rouva Burton oli juhlallisen näköinen, kopautti paistiveitsen varrella pöytään, ja kaikki päät kumartuivat isännän ja emännän hiljaa itsekseen siunatessa ruokansa. Kun aikaihmiset nostivat päänsä, näkivät he, että kahdet pikku kasvot olivat yhä vielä visusti kätkettyinä kaksiin pikku käsiin. Rouva Burton nyökkäsi kunnioittavasti kumpaankin päin herättääkseen siten miehensä huomiota, ja itsekseen hän päätteli, että noin syvään kiitokseen vaipuneet sielut olivat sopivampi maaperä paremmallekin hengelliselle kylvötyölle, kuin mitä Tom ja Helena Lawrence milloinkaan olivat tehneet. Vähitellen kymmenen pikku sormea kuitenkin erkani ja hyvin suuret silmät tirkistelivät raoista kysyvästi; sitten Willy äkkiä otti kädet pois silmiltään, oikaisihe tuolillansa ja sanoi:
"Mutta Harry eno! oletko taas unohtanut ruokaluvun?"
Ja Toddy huomautti luoden syyttävän katseen enoonsa ja toisen, hyvin nälkäisen paistiin:
"Minä luin tiunaukteni viitikymmentä kejtaa."
"Yksi kerta olisi riittänyt, Toddy", sanoi rouva Burton.
"Mikti et tinä titten tanonut yhteen kejtaan", kysyi Toddy.
"Sanoinhan minä; meidän ei tarvitse puhua ääneen, että Jumala meitä ymmärtäisi", selitti rouva Burton.
"Ehkä tinun ei tajvitte", sanoi Toddy, "Minutta on niin jumaa kuitkata atioita Jumalalle. Kun minä kuitkaan, tanoo äiti: 'Toddy, mikti kuitkaat? Häpeätkö jotakin?' Ehkä eno ja tinä molemmat häpetitte jotakin."
Herra Burton halusi kiihkeästi antaa vaimollensa jonkun asiaa koskevan vihjauksen, mutta ei sitä uskaltanut, kun kahdet niin kärkkäät korvat olivat kuulemassa. Onnellinen tuuma juolahti hänen mieleensä, ja hän sanoi kurjalla saksankielellä:
"Eikö ole sopiva aika ryhtyä parannuspuuhiin?"
Ja kieliopin kaikkien sääntöjen mukaisesti ja moitteettomasti ääntäen rouva Burton vastasi: "Se on tuleva pian."
"Tuo on kauhean hauskaa puhetta", sanoi Willy, "minä tahtoisin osata puhua sillä tavalla. Aivan niin risaiset, likaiset miehet puhuvat isälle toisinaan ja sitten hän antaa heille oikein paljon lantteja. Milloin sinä ja Alice täti olitte likaisia ja risaisia ja opitte puhumaan noin?"
"Willy! Willy!" huudahti rouva Burton, "tuhannet rikkaat ja kauniit ihmiset puhuvat niin — kaikki saksalaiset."
"Puhuvatko he Jumalallekin niin?" kysyi Willy.
"Tietysti", sanoi rouva Burton.
"Hyvät ihmiset!" puhkesi tuo nuori mies. "Hänen täytyy olla hirveän viisas, että hän ymmärtäisi heitä."
Herra Burton toisti kysymyksensä saksaksi, mutta rouva Burton vaikeni, hyvin vakavana, tuskin huomattavasti rypistäen kulmakarvojaan.
"Millä te pojat ja teidän tätinne aijotte huvitella tänään?" kysyi herra Burton.
"Luulen, että tulee sade", sanoi Willy katsoen ulos ikkunasta, "niin että on varmaan parasta, että Alice täti kertoo meille satuja koko päivän. Me emme saa koskaan tarpeeksemme saduista."
"Aivan niin!" huudahti rouva Burton, jonka kasvoilta pilvet hälvenivät jättäen ne tavallista loistavammiksi.
"Onko tinun päättäti paljon kejtomuktia?" kysyi Toddy heilutellen ilmassa haarukkaansa välittämättä siitä, että haarukassa olevasta lihapalasesta tippui kastiketta hänen kädelleen.
"On, paljon," sanoi rouva Burton. "Ajatteleppas! Noin kymmenisen vuotta sitten kuulin pyhäkoulussa kertomuksia, eikä minulla koskaan ole ollut ketään, kenelle niitä kertoa."
"En minä juuri välitä pyhäkoulukertomuksista", sanoi Willy ja näytti muistelevan jotain vastenmielisiä asioita. "Niiden lopussa on aina jotakin, joka pilaa kaiken hauskan — jotakin siitä, että pitää olla kiltti pikku poika."
"Alice tädin kertomuksissa ei ole sellaista loppua", sanoi herra Burton toivoen salaisesti, että hänen vaimonsa antautuisi vain yksinkertaisesti poikia huvittamaan. "Hän tietää, että pikku pojat tahtovat olla kilttejä, ja hän tahtoo nähdä heidät myöskin iloisina."
"Alice täti kertoo teille vain sellaista, joka teitä ilahduttaa, Willy, täti lupaa sen", sanoi rouva Burton iloiten jo edeltäkäsin varmasta menestyksestään. "Heti aamiaisen jälkeen saa Harry eno mennä menojansa, ja sitten kerron teille mitä te vain haluatte."
"Ja taammeko leivoktia myötkin?" kysyi Toddy. "Aina kun äiti kejtoo meille tatuja, antaa hän meille leivoktia, että ittuitimme hiljaa, emmekä telmiti."
"Ei mitään leivoksia", sanoi rouva Burton ystävällisesti mutta päättävästi. "Aterioiden välillä syöminen pilaa pienten poikien ruuansulatuksen, ja he tulevat hyvin kärtyisiksi."
"Juuri niin taisi olla Terry koiran laita eilen", sanoi Willy. "Se jyrsi puutarhassa luuta, vaikkei ollut ruoka-aika ja kun minä tartuin sen takajalkoihin ja yritin leikkiä, että se oli työntökärryinä, se puri minua."
Herra Burton taputti ystävällisesti Terryä ja antoi sille lihankappaleen, kun se ensin oli sitä lasten suureksi iloksi pyytänyt istuutuen takajaloilleen. Sitten hän riensi kaupunkimatkalleen sitä ennen sydämellisesti suudeltuaan vaimoansa ja katse hellää levottomuutta loistaen toivottanut hänelle hauskaa päivää. Rouva Burton vei lapset mukanansa kirjastoon ja otti esille pienen raamatun.
"Minkälaista kertomusta haluatte ensin kuulla?" kysyi hän selaillen hitaasti lehtiä.
"Abjahamitta, tillä hän melkein tappoi jonkun", sanoi Toddy innokkaasti.
"Oi ei!" huudahti Willy, "vaan Jeesuksesta, sillä Hän oli aina hyvä kaikille."
"Rakkaat lapset!" sanoi rouva Burton. "Hyvyys kaunistaa aina ihmisiä, eikö niin?"
"Kyllä", sanoi Willy, "paitsi silloin kun he puhuvat siitä pikku pojille. Sano, Alice täti, miksi hyvät ihmiset aina kuolevat?"
"Luultavasti siksi, että Jumala tarvitsee heitä, Willy", sanoi rouva
Burton.
"Eikö hän sitten tarvitse minua", kysyi Willy innokas, kysyvä ilme silmissään.
"Kyllä hän sinuakin tarvitsee, rakkaani", sanoi rouva Burton, "mutta hän tahtoo että ensin ilahdutat muita ihmisiä. Juuri siksi jätetään hyvin paljon ihmisiä maailmaan."
"Miksi ei Jeesusta jätetty?" kysyi Willy. "Hän olisi voinut ilahduttaa ihmisiä enemmän kuin kaikki muut yhteensä."
"Sen ymmärrät kunhan tulet suuremmaksi", sanoi rouva Burton.
"Silloin minä tahtoisin kasvaa oikein, oikein nopeasti", sanoi Willy. "Miksi eivät pikku pojat voi kasvaa niinkuin kukat? — pistettäisiin vain multaan, kasteltaisiin ja kitkettäisiin. Meidänkin parsamme kasvaa päivässä melkein puoli jalkaa."
"Tinä olet epätiitti poika, kun tahdot tulla pittetykti multaan,
Willy", sanoi Toddy, "enkä minä enää viitti tinun kanttati leikkiä.
Äiti tanoo, etten minä taa leikki epätiittien poikien kantta".
"Itse olet epäsiisti!" antoi Willy takaisin. "Sinustahan on hauskaa leikkiä mullassa ja rupeat vain huutamaan, kun joku tulee panemaan vettä sinun päällesi. Sanoppas, Alice täti, kuinka kauvan ihmisten pitää olla maassa, kun he ovat kuolleet, ennenkuin he menevät taivaaseen?"
"Luullakseni kolme päivää, Willy", sanoi rouva Burton.
"Siksikö, että Jesuskin oli juuri niin kauvan?"
"Niin, poikaseni."
"Ja silloin menevät kaikki ne, joita Jumala rakastaa, taivaaseen?"
"Niin, poikaseni."
"Mutta isä sanoo muutamien ihmisten uskovan, etteivät kuolleet koskaan mene taivaaseen."
"Älä huoli siitä, mitä he uskovat, sinä uskot niinkuin sinua on opetettu", sanoi rouva Burton.
"Mutta minä tahtoisin tietää ihan varmasti."
"Sen saat vielä kerran".
"Silloin minä tahtoisin, että se kerta tulisi hyvin pian", sanoi Willy.
"Lue meille nyt kertomus."
Rouva Burton veti lapset lähemmäksi ja avasi jälleen raamatun. Silloin hän hämmästyksekseen huomasi Todddyn itkevän.
"Minä en ole taanut puhua mitään niin pitkään aikaan!" huudahti Toddy kimakalla, värähtelevällä äänellä.
"Mitä sinulla sitten olisi sanottavaa, Toddy", kysyi rouva Burton.
"Minä tiedän kaikki ihmitten hautaamitetta, — tiedän ihan vajmaan", sanoi Toddy. "Äiti kejtoi minulle kejjan tiitä kaikki. Ja eilen Willyllä ja minulla oli hautajaitet, vain meillä. Me löytimme pienen kuolleen linnun. Ja me kääjimme ten papejipalateen, kun ei leivinpulvejilaatikko ollut tajpeekti tuuji juumitajkukti, ja me kaivoimme pienen haudan, ja me polvittuimme ja jukoilimme pienen jukoukten, ja pyytimme Jumalaa ottamaan ten taivaateen, ja titten me panimme hautaan multaa, ja ittutimme ten täyteen kukkatia — eikä titten muuta."
"Niin, ja sitten me panimme kiven haudalle, haudan päähän, aivan niinkuin kuolleille aikaihmisille", sanoi Willy. "Me emme löytäneet sellaista, jossa olisi ollut kirjoitusta, mutta minä menin kotiin ja otin kuvakirjan ja leikkasin siitä pienen linnunkuvan ja liimasin sen kiinni kiveen tervalla, jota otin kauppiaan kärrynpyörästä, niin että kun enkeli, joka vie sieluja taivaaseen, tulee tästä ohi, voi hän nähdä, että siinä kuollut pikku lintu odottaa häntä."
"Niin, ja tuo pikku lintu ei ole ollenkaan tellainen kuin me — te ei ollenkaan ihmettele, miltä mahtaa tuntua pitää tiipiä, kun tulee enkelikti, tillä te oli tottunut käyttämään tiipiä ennenkuin te kuoli."
"Linnut eivät pääse —" alkoi rouva Burton aikoen oikaista lasten tietoja ja mielipiteitä eläinten elämästä kuoleman jälkeen, mutta samassa välähti hänen mieleensä, että hänelläkin lapsuudessaan oli ollut omat pikku arvoituksensa, ja ettei hän varttuneena ja kokeneenakaan voinut löytää niihin vastausta. Siksipä hän päättikin joskus tuonnempana oikaista lasten käsitykset taivaallisista asioista tuntien syvästi tuon teon vastuunalaisuuden. Jokseenkin samaan aikaan pyysi keittäjätär päästä hänen puheilleen. Tämä valitti, että kaksi hopeista ruokalusikkaa oli hävinnyt. Rouva Burton oli kuohuksissaan ja hänen epäluulonsa heräsivät. Sen mielentilan tuntevat hyvin ne amerikalaisnaiset, jotka ovat niin onnettomia, että heidän täytyy pitää palvelijattaria.
"Missä sisäkkö on?" kysyi hän.
"Kyllä sitä ei tartte epäillä", sanoi keittäjätär, "kyllä taitaa vain olla joku herrasväestä ne ottanut." Ja keittäjjätär katseli tarkottavasti poikia. Rouva Burton kävi kiinni vihjaukseen.
"Pojat", sanoi hän, "oletteko te käyttäneet tädin lusikoita?"
"Emme", vastasi Toddy empimättä; mutta Willy näytti hyvin epävarmalta ja miettiväiseltä, ikäänkuin olisi tiennyt jotakin asiaa koskevaa, jota hän ei kuitenkaan tahtonut ilmaista, ei pelosta, vaan hienotunteisuudesta.
"Mitä sinä sanot, Willy?" kysyi rouva Burton.
"Niin, katsos täti", sanoi Willy suloisimmalla äänellään! "me tarvitsimme eilen jotakin, millä voisimme kaivaa hautaa pikku linnulle, emmekä me voineet ajatella mitään niin kaunista kuin lusikat. Olisihan siellä esillä ollut vaikka kuinka paljon läkkilusikoita, mutta pikku linnut ovat niin suloisia ja kauniita enkä minä sitten viitsinyt niin rumia lusikoita ottaa. Ja kun astiat päivällispesua varten olivat kootut suureen kasaan, ja kasan huipulla oli suuria hopealusikoita, niin minä otin kaksi — niitä el oltu vielä pesty, mutta me pesimme ne oikein puhtaiksi; että jos pikku linnun sielu katseli meitä, se ei olisi tyytymätön."
"Ja missä ovat lusikat nyt?" kysyi rouva Burton kiinnittämättä huomiota lasten mielentilaan ja kasvojen ilmeeseen.
"En tiedä", sanoi Willy muuttuen samassa hetkessä aivan tavalliseksi pojaksi.
"Mutta minäpät tiedän", sanoi Toddy, "minä pittin ne talteen, niin että kun me enti kejjan olemme talotilla, meidän ei tajvitte kuvitella, että pikku tikut ovat lutikoita."
"Näytä heti paikalla minulle, missä ne ovat", sanoi rouva Burton käskevästi nousten tuoliltaan.
"Lainaatko tinä niitä meille vajmatti, kun me enti kejjan leikimme talotilla oloa?" kysyi Toddy.
"En", sanoi rouva Burton jyrkän painokkaasti.
Nyrpeissään ja rystysillään silmiään hieroen vei Toddy hänet aivan puutarhan perälle, ja siellä erään vanhan omenapuun kyljessä olevassa ontelossa olivat kaivatut lusikat. Rouva Burton, joka rupesi pahoin pelkäämään, että siellä saattoi olla muutakin arvokasta omaisuutta, kaiveli tikulla koloa pohjia myöten ja pian hän löysikin sieltä yhden palttinaisista lautasliinoistaan.
"Te on meidän pöytäliinamme", selitti Toddy, "ja tämä", — kysymyksessä oleva esine oli avaamaton ranskansinappipurkki — "tämä on täilykepujkki."
Rouva Burton pisti omaisuutensa esiliinan taskuun, vei molemmat pojat sisälle, asetti heidät tarpeettomalla ankaruudella sohvaan istumaan, sulki ovet kokolailla painokkaasti, veti tuolin aivan vankien viereen ja sanoi:
"Nyt pojat, saatte rangaistuksen siitä, että veitte luvatta tädin tavaroita pois kotoa."
"Minä en tahdo taada telkätaunaa!" huusi Toddy äänellä, joka osaksi muistutti sahan viilaamista, osaksi öljynpuutteesta vinkuvaa kärrynpyörää.
"En minä teitä lyö!" jatkoi rouva Burton, "mutta teidän täytyy oppia, ettette luvatta koske mihinkään. Jos nyt saisitte jäädä päivällisettä, luulen varmasti teidän aina muistavan, että äskeinen tekonne oli moitittava."
"Minä ihan kuolen nälkään", huudahti Toddy purskahtaen itkuun.
(Aamiaisesta oli tuskin tuntiakaan kulunut).
"Panen teidät sitten tyhjään huoneeseen, ja saatte olla siellä kunnes luulette muistavanne."
Toddy parkui aivan kuin hän olisi ollut kiinalaisen teloittajan uhrina, ja Willy oli niin onnettoman näköinen kuin nuori rakastunut mies, joka työllä ja tuskalla koettaa keksiä loppusointuja, mutta siitä huolimatta rouva Burton vei heidät tyhjään huoneeseen yläkertaan, pani kaksi tuolia kunkin nurkkaansa, istutti kummankin pojan omaan tuoliinsa ja sanoi:
"Nyt ei kumpikaan teistä saa tulla pois tuolilta. Istukaa aivan hiljaa ja ajatelkaa kuinka pahoja te olette olleet Tunnin tai parin kuluttua tulen takaisin kuulemaan luuletteko voivanne olla kilttejä poikia."
Kun rouva Burton poistui huoneesta, kaikui hänen jälkeensä niin läpitunkeva huuto, että olisi luullut sen voivan murtaa vahvat seinät ja kuulua yli puolen maailmaa. Mutta käännyttyään nopeasti rouva Burton rauhoittui, sillä Toddy, joka oli huudon päästänyt, ei ollut pudonnut tuoliltaan, ei saanut kaatuvataudin kohtausta eikä minkään myrkyllisen hyönteisen pistoa. Hän sulki oven, lukitsi sen, asetti hiljaa tuolin sen eteen ja istuutui kuuntelemaan. Kun Toddy oli tarpeekseen huutanut, syntyi hetken hiljaisuus. Sitten Willy alotti seuraavan keskustelun: "Tod!"
"Mitä?"
"Meidän täytyy tehdä jotakin."
"Hakata Alice täti pikku palatikti — te oliti minun mielettäni hautkaa."
"Se olisi kauhean ilkeää", sanoi Willy, "mehän ensin olemme tuottaneet hänelle niin paljon ikävyyttä! Meidän täytyy tehdä jotain hyvää, aivan kuin isot ihmiset tekevät, kun he ovat olleet pahoja."
"Mitä itot ihmitet titten tekevät?" kysyi Toddy.
"No, he lukevat raamattua ja menevät kirkkoon", sanoi Willy. "Mutta sinä ja minä, me emme voi mennä kirkkoon, kun nyt ei ole sunnuntai eikä meillä ole raamattuakaan ja jos meillä olisi, emme osaisi sitä lukea."
"Ei tehdä titten mitään muuta kuin ollaan vihaitia", sanoi parantumaton Toddy. "Minä tiedän mitä teemme" (tämä sanottiin lyhyen vaitiolon jälkeen,) "Tehdään niinkuin Magdalena äidin taulutta; te oli paha ja tuli tujullitekti; ollaan hijveän tujulliten ja pahantuuliten näköitiä.
"Katto minua." Toddy ilmeisesti esitti havainnollisesti katuvaa ihmistä, sillä Willy kiiruhti sanomaan:
"Ei minusta tuo ole ollenkaan hauskaa; sinä olet aivan kuin kuollut koiranpentu, jonka pää on kääntynyt sivulle. Tiedätkös mitä! Me emme osaa lukea raamattua niinkuin isot ihmiset, mutta me osaamme kertoa kertomuksia raamatusta ja onhan se aivan yhtä hyvä, kuin jos me lukisimme."
"Kyllä, vajmatti", sanoi Toddy, jossa katuva mieli yht'äkkiä heräsi, "tehdään te. Minä tahdon tulla hijveän hyväkti."
"Mutta mistä kerromme?" kysyi Willy.
"Tiitä, kun Jeetut oli pikku poika", sanoi Toddy, "tillä hän oli hijveän hyvä."
"Ei", vastasi Willy; "me olemme olleet pahoja, ja meidän täytyy kertoa jostakin, joka oli kauhean paha. Eikö vanha Faarao sopisi."
"Aivan vajmaan, kejjo minulle hänettä", sanoi Toddy. "No niin, Egyptissä asui vanha paha kuningas, joka piti kaikki israelilaiset siellä ja kovassa työssä, ja kun he eivät tehneet työtä, antoi hän heille selkään. Mutta sitten herttainen pikku Mooses lapsi, joka asui luodolla joessa, kasvoi aikamieheksi ja hän tappoi yhden Faaraon pahoista lyöjistä ja sitten hän kaivoi hänet maahan. Ja Jumala huomasi, että Mooses voisi auttaa häntä, ja niin Hän sanoi Moosekselle, että Hän halusi, että Mooses vaikuttaisi Faaraoon, niin että Israelin lapset saisivat mennä minne halusivat. Ja Mooses meni sanomaan sen Faaraolle. Mutta Faarao sanoi: 'Ei.' Sitten Mooses meni kertomaan Jumalalle ja Jumala vihastui hirveästi ja muutti kaiken veden joessa vereksi."
"Oi voi!" sanoi Toddy. "Jot joku haluti tulla aivan vejitekti, ei hänen tajvinnut muuta kuin mennä kylpemään eikö niin?"
"Mutta hän ei antanut niiden silloin mennä", jatkoi Willy. "Ja sitten Jumala antoi sammakkojen hyppiä maalle kaikista joista ja mutalätäköistä, ja ne menivät sisälle taloihin eivätkä ihmiset voineet estää niitä tulemasta."
"Jotpa äiti ja minä olitimme tilloin olleet Egyptittä", sanoi Toddy, "tilloin ei äiti oliti voinut pakottaa minua jättämään jupitammakkoani ulot, kotka Jumala tahtoi, että niitä oli titällä huoneitta. Minä pidän jupitammakoitta, toittapäivänä minä nielatin yhden ja te meni menojaan kujkuttani alat."
"Eikö se potkaissut sinua?" uteli Willy, jossa Toddyn juttu herätti luonnollisesti mielenkiintoa.
"Ei te potkaittut!" sanoi Toddy. "Minä pujatin ten entin kahtia. Mutta kappaleet menivät titten yhteen ja titten te hyppäti ulot aivan päälaen läpi."
"Näytäppäs reikää, mistä se tuli ulos", innostui Willy lähtien kiiruhtamaan yli laattian.
"Te katvoi heti taat umpeen", kiiruhti Toddy selittämään, "ja tinä olet paha poika, kun tulet tuolilta poit, vaikka Alite täti juuji tanoi, ettet niin taiti tehdä. Jatka!"
Willy palasi tuolilleen ja jatkoi:
"Ja niin Faarao meni Mooseksen tykö ja sanoi: 'Jos pyydät että Jumala ottaa pois sammakot, saat sinä israelilaisesi — en minä niistä välitä. Niin Jumala teki kuten Mooses oli pyytänyt, ja Faarao oli iloinen, kun hän oli päässyt sammakoista. Ja israelilaisia ei hän päästänyt. Ja kun Jumala ajatteli, että Faarao pakottaisi heitä olemaan siellä vielä kauvan, muutti hän kaiken mullan ilkeiksi lutikoiksi'."
"Mitä pikku pojat titten tekivät, kun he tahtoivat leipoa tavileipiä?" kysyi Toddy.
"Kuiva multahan vain muuttui lutikoiksi", selitti Willy, "sellainen, jota me potkimme ilmaan maantiellä, tiedäthän!"
"Oh", sanoi Toddy, "olikohan niiden joukotta kijppuja?"
"En tiedä", sanoi Willy, "mutta ainakin siellä oli semmoisia, joita äidit pyydystävät hienoon kampaan, kun heidän poikansa ovat leikkineet likaisten ihmisten lasten kanssa. Ja vaikka Faaraon miehet luulivat olevansa kaikessa niin taitavat, huomasivat he, etteivät he voineet tehdä luteita."
"Mitä"? sanoi Toddy, "tahtoiko Faajao taada litää lutikoita?"
"E-e-eei, en minä usko", sanoi Willy. "Mutta hän ei ollut vielä tullut hyväksi, ja Jumala lähetti kokonaisia kärpäspilviä Egyptiin, eikä siellä päin ollut ollenkaan kärpässuojuksia ikkunoissa. Ja silloin Faarao tuli taas hyväksi, ja Jumala otti kärpäset pois, ja Faarao tuli taas pahaksi, ja Jumala teki kaikki lehmät ja hevoset sairaiksi, niin että ne kaikki kuolivat."
"Eikö Faajao titten ollenkaan voinut mennä ajelemaan?" kysyi Toddy.
"Ei", sanoi Willy. "Hänen täytyi kävellä, vaikka hänellä olisi ollut kuinka kiire tahansa asemalle. Ja siitä hän niin suuttui, että ei kuitenkaan antanut israelilaisten lähteä. Niin Mooses otti kourallisen tuhkaa ja heitti sen Faaraon edessä ilmaan ja kaikki egyptiläiset saivat heti paikalla ajoksia."
"Minulla oli kejjan oikein ilkeitä paiteita", sanoi Toddy, "mutta eivät ne tulleet tuhkatta."
"Ja Faarao sanoi taas 'ei' aivan yhtä äkäisesti kuin se setä, jonka kauniin tyttären kanssa Peter Gray tahtoi mennä naimisiin; sitten hän sai vielä enemmän murhetta. Jumala antoi suurten, raskaiden jääpalasten pudota alas taivaasta ja hän antoi ukkosen jylistä ja salamain kierrellä pitkin maata niinkuin meidän hyrrämme tekevät, ja se pilasi kaikki kasvit."
"Mantikatko myötkin", uteli Toddy.
"Niin."
"Ja kauniit pikku ojvokit?"
"Niin."
"Faajao pajka!" huokasi Toddy. "Jatka."
"Sitten rupesivat Faaraon ystävät sanomaan hänelle, että hän oli tyhmä, kun hän luuli, että hän voisi olla voimakkaampi kuin Jumala, ja Faaraokin ajatteli vähän niin. Sitten hän sanoi Moosekselle, että kaikki israelilaiset miehet saisivat lähteä, jos he tahtoivat, mutta ei ketkään muut."
"Hyi kuinka Faajao oli häijy!" sanoi Toddy. "Kenenkä hän luuli keittävän juokaa ja menevän kouluun?"
"En tiedä", sanoi Willy, "mutta kyllä kait hän siitäkin huolehti, sillä Jumala lähetti suuria heinäsirkkaparvia, ja ne söivät suuhunsa kaikki, mitä puutarhoissa kasvoi, ja ihmiset tulivat siitä ihan hulluiksi."
"Tilloin he eivät vajmaankaan kieltäneet pikku poikiaan tappamatta heinätijkkoja, niinkuin äiti tekee. Olitinpa minä ollut tiellä! Mitä hän titten teki?"
"Noo, hän oli sama vanha häijy mies kuin ennenkin", sanoi Willy. "Ja Jumala sanoi Moosekselle: 'Nosta kätesi hetkeksi taivasta kohden.' Ja Mooses teki niin ja Egyptissä tuli pimeä, paljon pimeämpi kuin meidän hiilikellarissa. Ihmiset eivät missään voineet nähdä mitään, ja sinne, missä he olivat, kun tuli pimeä, heidän täytyi jäädä moneksi päiväksi ja yöksi'."
"Voi kauheata!" huudahti Toddy. "Eikö oliti hijveätä, jos Mootet pitäiti kätentä ojennettuna taivatta kohti, nyt juuji, kun me ittumme tättä tuoleillamme. Kyllä niin voi käydä. Huudetaan tätiä."
"Ei hän nyt voi sitä tehdä", sanoi Willy, "sillä hän on kuollut. Ja emmehän me estä israelilaisia tekemästä, mitä he tahtovat. Silloin Faarao pelästyi kovasti ja käski Mooseksen ottamaan kaikki israelilaiset pois, mutta he eivät saisi viedä tavaroitaan muassaan — hyi, kuinka hän oli itsekäs! Mutta kun Mooses tiesi kuinka paljon köyhät israelilaiset olivat saaneet tehdä työtä hankkiakseen ne muutamat tavaransa mitä heillä oli, sanoi hän, etteivät he lähtisi, jolleivät he saisi viedä mennessään kaikkea, omaisuuttaan. Mutta siitä Faarao suuttui kovin ja sanoi: 'Menkää matkoihinne! Ja jos sinä joudut täällä vielä kerran minun käsiini, niin minä tapan sinut!' Ja Mooses sanoi: 'Älä ole huolissasi. Minua et näe, jollet sinä minua tarvitse'."
"Eikä tuinkaan Faajao häntä nähnytkään", sanoi Toddy. "Ei kukaan mene käymään kuninkaiden luona vain tikti, että taitivat pääntä poikki hakatukti. Meidän kittanpoikatetkin ymmäjtävät etteivät tule Miken tykö, kun Mike tahtoo katkaitta niiltä päät. Entä titten!"
"Niin, ja sitten Jumala sanoi Moosekselle jotakin, joka mahtoi hänestä tuntua aivan kauhealta. Hän sanoi Moosekselle, että seuraavana yönä enkeli tappaisi vanhimman pojan joka perheestä. Voi, kuinka iloinen minä olenkaan, etten minä elänyt siellä siihen aikaan! Tahtoisin niin mielelläni nähdä enkelin, mutta en, jos hän tekee minulle noin. Mitä sinä tekisit, jos enkeli tappaisi minut, Tod?"
"Minä taitin tinun pojtliininukketi", sanoi Toddy empimättä, "ja vuohen jattaat. Entä titten!"
"Jumala sanoi sen Moosekselle ja Mooses sanoi sen ihmisille ja hän käski heitä tappamaan karitsan, kastamaan sormensa sen vereen ja piirtämään ovenpieleen ristin, niin että kun enkeli kulki ohitse ja näki sen, ei hän tappanut heidän suurinta poikaansa. Ja sinä yönä tuli enkeli maan päälle, ja kaikki heräsivät ja huusivat kauheasti — pahemmin kuin sinä toissapäivänä kun putosit rappusia alas — kun kaikki vanhimmat pojat ja tytöt kuolivat. Et olisi voinut mennä mihinkään kuulematta isien ja äitien itkua."
"Haudattiinko ne kaikki?" kysyi Toddy.
"Tietysti", vastasi Willy.
"Mutta hyvät ihmitet! Tilloinhan pikku egyptiläitpojat, joita ei tapettu, taivat kattella kuolijoita kaiket päivät. Mitä Faajao nyt teki?"
"Hän lähetti heti hakemaan Moosesta ja hänen veljeänsä ja sanoi heille, että hän oli ollut paha kuningas — niin kuin he eivät olisi sitä ennestään tienneet. Ja hän käski heitä ottamaan kaikki Israelin lapset ja kaikki heidän tavaransa ja menemään heti matkoihinsa ja hän oli niin kiireissään, ettei hän huomannut kutsua Moosesta hautajaisiin; häneltä itseltään oli vanhin poika kuollut. Ja kaikki egyptiläiset tulivat ja rukoilivat israelilaisia kiiruhmaan matkaan — he eivät voineet käsittää, miksi he viipyivät. He olivat niin iloisia, kun he pääsivät heistä, että he lainasivat heille kaikkea, mitä he tarvitsivat."
"Tojttua ja leivoktiako myötkin", kysyi Toddy.
"Ei", sanoi Willy ylenkatseellisesti. "Älä luule, että ihmiset, jotka lähtevät matkalle neljäksikymmeneksi vuodeksi, ensi työkseen ajattelevat syömistä. He lainasivat vaatteita ja rahaa ja kaikkea, mitä he vain voivat saada ja jättivät egyptiläiset suureen köyhyyteen. Ja sitten he läksivät matkaan."
"Matkuttivatko he huvijunalla?" kysyi Toddy.
"Ei", sanoi Willy. "Sellainen ihmisjoukko ei olisi voinut mahtua kaikkiin maailman huvijuniin. He ratsastivat kameleilla ja aasin selässä, ja muutamat heistä kävelivät."
"Ei tuinkaan te ollut ollenkaan hautkaa", sanoi Toddy.
"Sinusta se olisi ollut hautkaa", sanoi Willy, Jos sinun aina olisi pitänyt tehdä työtä niin kuin noiden kaikkien. "Muistatkos kuinka äiti kerran pani sinut työhön; sinun piti viedä pois kaikki pölkynpäät, jotka olit kantanut uudelta rakennukselta kuistille? Silloin sinä läksit kävelemään kaupunkiin, jotta pääsisit siitä."
"Ky-yyllää", vastasi Toddy venytellen, "mutta minä tietin että taitin ajaa kotiin, kun minua tultiin hakemaan. Mitä he titten tekivät?"
"He läksivät matkustamaan kauniiseen seutuun, jonka Jumala oli Moosekselle osottanut, ja he kulkivat edelleen, kunnes he tulivat kauniin suuren meren rannalle, jossa ei ollut yhtään lauttaa — en minä ymmärrä miksi Mooses vei heidät tuollaiseen paikkaan. Ehkä vain siksi, että Jumala tahtoi näyttää, etteivät mitkään lautat voi voittaa Häntä —. Yht'äkkiä he näkivät suuren tomupilven pölähtävän ilmaan heidän takanaan ja jotkut sanoivat, että Faarao siellä lähestyi."
"Minutta Faajao oli jo taanut heittä tajpeekteen", sanoi Toddy. "Tuliko hän jantaan heiluttamaan heille nenäliinaa jäähyväitikti?"
"Ei", sanoi Willy. "Hän tiesi, ettei siellä ollut veneitä, ja siksi hän tuli hakemaan heitä takaisin tekemään työtä niinkuin ennenkin."
"Minä olitin luullut hänen peljänneen, että Jumala heti tappaiti hänet", sanoi Toddy.
"Ehkä hän pelkäsikin", sanoi Willy. "Mutta katsoppas, hän oli niin hirveän laiska, ettei tahtonut itse tehdä työtä — isä sanoo, että on sellaisia ihmisiä, jotka mieluummin kuolevat kuin tekevät työtä."
"Mitä he titten voivat tehdä", kysyi Toddy. "Eiväthän he voi ottaa itjaelilaitia tekemään työtä edettään, eiväthän?"
"Ei", sanoi Willy, "mutta he tekevät samoin kuin israelilaisetkin tekivät; he lainaavat muiden ihmisten rahoja. Kun ihmiset näkivät, että Faarao oli tulossa, alkoivat he napista ja kävivät Mooses raukan kimppuun ja sanoivat hänelle, että hänen pitäisi hävetä, kun hän oli tuonut heidät niin kauvas tapettaviksi. Hehän olisivat voineet kuolla Egyptissä tarvitsematta kulkea niin kauvas. Mutta Mooses sanoi: 'olkaa rauhassa. Jumala hoitaa tämän asian.' Silloin Jumala sanoi: 'Mooses, nosta keppisi veden yli!' Ja samassa hetkessä kun Mooses tämän teki, meren vesi nousi kumpaakin reunaa ylös — aivan niinkuin vesi kylpyammeessa toisinaan, kun me loiskimme — ja meren pohjaa myöten kulki tie. Ja ihmiset kulkivat sitä pitkin."
"Panivatko he entin kalottit jalkaanta", kysyi Toddy. "Tillä jot he eivät titä tehneet, taivat vajmaankin monet pikku pojat tukkapöllyä toitelle jannalle päättyään, kun heillä oli kengät tavetta."
"Sitä minä en tiedä", sanoi Willy vähän mietittyään.
"Minun täytyy muistaa kysyä sitä isältä. Mutta kun he kaikki olivat päässeet ylitse, alkoivat he jälleen napista, sillä Faaraon armeija tuli aivan heidän kintereillään."
"Minutta he olivat tujhanitkijöitä kaikkityyni", sanoi Toddy.
"Älä sano!" vastusteli Willy. "Minä luulen, että sinä olisit parkunut, jos sinä olisit astua tallustanut niinkin pitkän matkan savessa ja sitten näkisit kuinka joukko sotamiehiä ja sotavaunuja ja jousia ja keihäitä ja nuolia tulee sinua tappamaan. Mutta Jumala tiesi mitä oli tehtävä; Hän tiesi aina. Isä sanoo, että Hän aina tulee saapuville, vaikka luulisi, ettei Hän voi tulla. Hän sanoi Moosekselle, 'nosta keppisi jälleen veden yläpuolelle.' Ja Mooses teki niin, ja suuret vesimuurit kummaltakin puolelta syöksyivät alas. Ja Faarao ja koko hänen joutavanpäiväinen joukkonsa hukkuivat."
"Itkivätkö Itjaelin laptet vielä tenjälkeen?" kysyi Toddy.
"Ei paljoa", sanoi Willy. "He kulkivat kaikki yhdessä ja lauloivat."
"Minäpä tiedän mitä he lauloivat", sanoi Toddy. He lauloivat kaikki: "Hukkui Faajaon joukko, halleluijaa!"
"Eivätpäs he sitä laulaneet", sanoi Willy. "He lauloivat sitä kaunista laulua, jota äiti joskus laulaa. 'Kajahda — rumpu — y-li — Egyptin — Egyptin pi —'."
Willyn oli hyvin vaikea kerrata tuon vanhan juhlallisen kirkkolaulun säettä, ja lopuksi hän purskahti itkuun.
"Mikti tinä itket?" kyseli Toddy. "Leikitkö tinä, että tinä olet itjaelilainen?"
"En", sanoi Willy. "Mutta aina kun minä vain ajattelen tuota laulua, jokin nousee kurkkuuni ja panee minut itkemään."
Huoneen ovi lensi auki, kuului hameiden kahinaa ja nopeita askelia ja rouva Burton kasvot kyynelissä kylpien sieppasi Willyn syliinsä ja suuteli häntä uudestaan ja yhä uudestaan Toddyn huomauttaessa:
"Jot minun kuijkuuni noutee jotakin, niin minä heti nielen ten."
Rouva Burton vei pojat arkihuoneeseen ja sanoi:
"No, poikaseni, kohta tulee aamiaisaika, ja minä tahdon että pukeudutte sievästi ja peseydytte hyvin, niin että olette kuin oikeat pikku gentlemannit, jos joku sattuisi tulemaan."
"Eikö meitä sitten enää rangaista vallattomuutemme tähden?" kysyi Willy.
"Ei", vastasi rouva Burton ystävällisesti. "Minä uskon, että te kyllä muistatte olla kilttejä."
"En minä sitä tarkota", sanoi Willy. "Minä kerroin yläkerrassa Toddylle pitkän kertomuksen raamatusta, niin että olimme kuin isot ihmiset, kun he ovat olleet pahoja. Minä kerroin niin paljon kuin osasin, mutta Tod ei kertonut mitään. Hän ei minun mielestäni ole vielä kärsinyt rangaistustaan."
"Hän saa kertoa tänä iltana, sittenkun Harry eno on tullut kotiin", sanoi rouva Burton.
"Ja istua yläkerran huoneen nurkassa tuolilla?" kysyi Willy.
"Tuskinpa se enää on tarpeen", vastasi rouva Burton.
"Sitten et minun mielestäni ole rangaissut ollenkaan oikein", sanoi
Willy loukkaantuneena ja nyrpeissään.
"Minä olen kyllä titten niin tujullinen kuin vain voin, Willy", sanoi
Toddy antaen veljellisen suudelman seurata sanojaan.
Sisäkkö vei lapset pukeutumaan, ja rouva Burton istuutui ja vaipui vakaviin mietteisiin. Aika riensi, aamiaiseen asti oli hänen miehensä ollut aivan kiusottavan innokas näkemään minkälainen menestys hänen vaimonsa kasvatusperiaatteilla tulisi olemaan. Nyt hän tunsi olevansa perinpohjin voitettu. Hänen miehensä oli hänelle aikoinaan maininnut, että niin kävi parhaimpienkin kenraalien, kun he suorittivat ensimäisiä suuria tehtäviään, ja hän päätti, että jos miehet kerran "riistävät voiton tappion kidasta", niin täytyy hänenkin voida tehdä samoin. Hän päätti sen tehdä. Ajatellessaan, että hän koko elämänsä ajan saisi lakkaamatta kuulla: "Sanoinhan minä", teki hän itselleen juhlallisen lupauksen, ettei pelkäisi ankarimpiakaan ponnistuksia päämäärään päästäkseen. Muistellessaan tappioitaan hänen täytyi kuitenkin monen kenraalin tavoin tunnustaa, että tahtominen ei vielä merkitse voimista ja että ei ole ollenkaan sanottu keksiikö oikeat keinot hyvien tulosten saavuttamiseksi, vaikka onkin täysin selvillä siitä, minkälaisia tulosten tulisi olla.
Aamiaiskello herätti hänet näistä nöyryyttävistä mietteistä. Pöydässä häntä odottivat molemmat pojat, Willy sievässä merimiespuvussa ja Toddy puhtaissa vaatteissa ja moitteettoman valkea esiliina edessä. Muistaen aikaisempia kokemuksia hän lopetti lyhyeen poikien yritykset saada selville, olivatko tädin lautaset oikeita "kilpikonnalautasia" ja Willyn aikeen heittää Terryn suuhun ostereita. Willy oli näet aamulla nähnyt enonsa pudottavan koiran suuhun leivänpalasia. Tätä lukuunottamatta pojat eivät aterian kestäessä tehneet muuta kuin mitä sivistyneissä perheissä on luvallista.