III LUKU.
Aamiaispäivällisen jälkeen sanoi rouva Burton:
"Tänään on Alice tädin vastaanottopäivä. Tulee luultavasti paljon vieraita ja kaikki he tahtovat kuulla pienokaisesta; teidän täytyy olla sisällä kertomassa hänestä. Teidän täytyy pysyä puhtaina ja sievinä. Olen varma, ettette halua nähdä ketään likaisena tädin vierashuoneessa!"
"En minä tahdo jäädä viejathuoneeteen", sanoi Toddy. "Tahdon mennä hakemaan tuovillaa!"
"Ei tänään", sanoi rouva Burton ystävällisesti mutta varmasti.
"Eihän kukaan mene suovillaa etsimään valkeaan esiliinaan puettuna.
Mitä ajattelisit, jos näkisit minut kaunis valkea esiliina edessäni
juoksemassa ympäri märässä, soisessa paikassa suovillaa etsien?"
"Ajattelitin, että tinä voitit tuoda kotiin enemmän kuin minä, tikti että tinun etiliinaati mahtuu enemmän kuin kenenkään muun", sanoi Toddy.
"Tiedätkös mitä", sanoi Willy viittoen Toddya mukaansa nurkkaan ja kuiskaillen vakavasti hänen kanssaan. Willyn ilmeen ehdoton vilpittömyys ja soma arkuus, jolla hän vältti rouva Burtonin katsetta, vaikutti, että tämä vaistomaisesti käänsi päänsä poispäin kunnioituksesta, kuten hän luuli, jotakin herttaista lasten salaisuutta kohtaan. Vilkaistessaan poikiin näytti hänestä, että Toddykin oli harvinaisen tärkeän näköinen. Lopuksi pojat menivät ulos. Willy vain kääntyi mennessään ja sanoi suorastaan enkelimäisellä äänenpainolla:
"Tulemme aivan heti takaisin, Alice täti!"
Rouva Burton pukeutui; hän löi huolettomasti muutamia sointuja pianolla, ja lopuksi vieras toisensa jälkeen saapui kiinnittäen kokonaan hänen huomionsa. Yht'äkkiä, kun hän juuri teki parastaan pitääkseen seuraa eräälle hienostuneelle vanhanajan naiselle, molemmat pojat marssivat ruokasalista vierashuoneeseen. Rouva Burton viittasi kärsimättömästi heitä poistumaan, sillä Willyn housut ja Toddyn esiliina olivat mahdollisimman huonossa kunnossa. Ei kumpikaan pojista nähnyt vierasta, sillä hän sattui istumaan toisen ovenpuolikkaan takana, ja he astua tallustelivat aina tätinsä luo. Willy huudahti:
"Eiväthän kuolleet mene toisena päivänä taivaaseen. Me päätimme kaivaa esiin linnun saadaksemme asian selville ja siellä se oli aivan ennallaan."
"Ja ten kimputta oli paljon pikku muujahaitia", jatkoi Toddy. "Ne tahtoivat vajmaan myötkin päättä taivaateen ja tahtoivat, että joku, jolla on tiivet, auttaiti heitä matkalla tinne ylöt."
"Willy!" huudahti rouva Burton ankarasti, "kuinka olette saaneet vaatteenne tuon näköisiksi?"
"Niin, näetkös", sanoi Willy, joka työntyi tuottavasti lähemmäksi tätiään ja pani kyynärpäänsä hänen syliinsä katsellen häntä suoraan silmiin, "niin näetkös, emme raskineet pistää pikku lintua uudelleen maahan lukematta rukousta. Ja minä unohdin kokonaan senjälkeen pudistella hiekan pois polvistani."
"Toddy", sanoi rouva Burton, "ethän sinä voinut polvistua vatsallesi ja rinnallesi. Kuinka on siisti valkea esiliinasi tullut noin likaiseksi?"
Toddy katsahti ensin esiliinaansa ja sitten tätiänsä — katseli taulua, sitten toista, senjälkeen pianoa — seurasi katseellaan kattolistaa, näytti yht'äkkiä keksivän, mitä oli etsinyt ja vastasi:
"Onko te tinun mielettäti likainen. Ei minutta. Minun mielettäni tiitä on vain valkoinen pudonnut poit."
"Menkää keittiöön", sanoi rouva Burton käskevästi, ja pojat läksivät — molemmilla huulet lerpallaan. Puoli tuntia myöhemmin heidän enonsa, joka oli lähtenyt kaupungista tavallista aikaisemmalla junalla tavatakseen muutamia vaimonsa ystävättäriä, keksi Toddyn erään puolivalmiin talon rakennustelineillä tien vieressä. Hänelle johtui mieleen kaikkien lukukirjain laatijain suosima kertomus siitä, kuinka eräs merikapteeni menetteli nähdessään poikansa korkealla raakapuun nenässä. Herra Burton seisahtui telineiden juurelle ja huusi Toddylle: "Hyppää alas!"
"En voi!" huusi Toddy vastaan. "Hyppää alas!" toisti herra Burton entistä käskevämmin. "Tanoinhan, etten voi", vastasi Toddy. "Me leikimme Baabelin tojnia ja puhumme eji lailla, niinkuin ihmitet tilloin tekivät, ja kun minä kätken Willyä tuomaan tiilikiviä niin hän tuo muujitavea, ja kun minä kätken häntä tuomaan muujitavea niin hän tuo tiilikiviä. Ja titten me puhumme niinkuin täti ja tinä eilen juokapöydättä."
"Niin", sanoi Willy ilmaantuen rakennuksen sisältä syli täynnä puupalikoita. "Kuunteleppas nyt!" Ja tuo nuori mies lasketteli hetken pari kieltä, jommoista kuulee vain apinoiden kokouksessa.
Herra Burton kiipesi varovasti telineille, toi pojan kerrallaan alas, suuteli heitä molempia ja ravisteli heitä perinpohjin. Senjälkeen kaikki kolme kääntyivät kotia kohti. Poikien vaatteet olivat yltäyleensä sahajauhoissa, nekin kohdat, jotka eivät ennestään olleet likaiset. Tiellä tätä joukkoa vastaan tuli suurin osa rouva Burtonin vieraista.
Herra Burton huomasi vaimonsa olevan erittäin puheliaalla tuulella, mutta pojista puhuminen näytti hänestä olevan yhtä vastenmielistä, kuin jos he olisivat olleet jäännöksiä Aatamin takaiselta ajalta ja hän itse innokas Mooseksen luomishistorian kannattaja. Askartelu, johon nuoret herrat olivat olleet pakotettuja kilpaillessaan tuon Sinearin lakeudella keskenjääneen tornirakennuksen arkkitehtien kanssa, antoi heille verrattoman ruokahalun ja piti heidän kielensä kurissa. Mutta syötyään vatsansa mahdollisimman täyteen huomautti Willy:
"Nyt on aika Toddyn saada rangaistuksensa, Alice täti, eikö ole?"
Rouva Burton viittasi miehelleen ja nyökkäsi Willylle myöntävästi päätään.
"Tule Tod", sanoi Willy, "nyt sinun pitää kertoa hyvin surullinen kertomus ja olla pahoillasi."
"Kyllä, minä kejjon Petej Gjayttä", sanoi Toddy. "Te on hijveän tujullinen."
"Kuka oli Peter Gray", kysyi rouva Burton.
"Te on hejja, jotta naapujin likainen pikku poika laulaa meille", sanoi Toddy, "mutta minä en laula hänettä — minä vain kejjon — ja te on aivan yhtä tujullitta."
"Anna kuulua", sanoi Willy.
"Oli kejjan miet", sanoi Toddy juhlallisesti ja henkeään pidättäen, "ja hänen nimentä oli Petej Gjay. Ja hän — jakatti yhtä tyttöä. Ja hän tanoi hänen itällentä: 'Minä tahdon mennä naimitiin pikku tyttöti kantta!' Ja mitä luulette, että itä tanoi? Hän tanoi: 'Ei!' (tämä järisyttävällä voimalla). Minä en tanonut titä niin kovatti kuin minä otaan. Te on hyvin hijveätä kuin Jimmy laulaa titä. Ja Petej Gjay tuli hyvin pahoilleen ja hän lähti kauvat poit ottamaan eläinten ja muiden nahkoja, mutta Jimmy ei laula mitään tiitä, tuliko hänen mielentä titten hyväkti. Ja pahat intiaanit ottivat häneltä ijti tukan ihan niinkuin naitet ottavat jotkut ijti oman tukkanta. Kun te tyttö kuuli tiitä, niin hänelle tuli niin paha mieli, että hän meni tänkyyn ja kuoli. Niin te oli. Hajjy eno, eikö tinuakin jangaitta jottakin, että tinäkin kejtoitit kejtomukten?"
"Nyt on aika pikku poikien mennä vuoteeseen", sanoi rouva Burton nousten ja ottaen Toddya kädestä.
"Voi, voi!" sanoi Willy, "tahtoisin olla pikku kiinalaispoika, niin silloin saisin nousta nyt juuri ylös."
"Titä minäkin tahtoitin", sanoi Toddy; "tilloin tinulla oliti päättäti häntä ja minä voitin vetää tiitä."
Pojat hävisivät huoneeseensa, ja rouva Burton rikkoi vaitiololupauksensa ja kertoi miehelleen aamulla kuulemansa kertomuksen. Hän pyysi pyytämällä miestään nousemaan niin aikaisin seuraavana aamuna, että hän ehtisi kaivaa linnun maasta ja heittää sen pois.
"On kerrassaan surullista", sanoi hän, "että noita lapsia yllytetään käsittelemään pyhiä asioita kevytmielisesti, ja minä olen päättänyt mikäli mahdollista estää sen jatkumasta poistamalla syyt."
Hänen miehensä hymyili hyvin vähän rohkaisevasti ja pudisti epäillen päätään.
Aurinko nousi seuraavana aamuna hirvittävän epähienoon aikaan, niinkuin sen tapana on kesäkuussa nousta. Mutta rouva Burton oli ylhäällä ennen sitä. Hänen miehensä oli ollut edellisenä iltana valtuuston kokouksessa ja kaupungin isät olivat olleet niin puheliaita, että herra Burton oli palannut kotiin vasta puolenyön seuduissa. Hän tarvitsi lepoa, ja hänen vaimonsa oli päättänyt, että hän saisi nukkua niin kauvan kuin mahdollista. Mutta oli asioita, jotka olivat hänestä tärkeämpiä kuin hänen miehensä mukavuus ja yksi niistä oli perinnäinen kunnioitus kaikkea yliluonnollista ja pyhää kohtaan. Hän aavisti, että pojat viipymättä panisivat koetukselle kristikunnan perustoivon ja tutkisivat linnun haudan, jonka olivat kaivaneet pari päivää aikaisemmin, ja hän kauhistui ajatellessaan sitä yksityiskohtaista keskustelua ja monia selityksiä, joita varmaan seuraisi. Jos lintu olisi ollut ihmisolento, niin eivät helläsydämisten pikku ystävien huomautukset olisi rouva Burtonista tuntuneet ainakaan materialistisilta; mutta nyt oli kysymyksessä vain lintu, ja hän huomasi, ettei ollut suinkaan helppoa vastata kysymykseen oliko viattomalla olennolla sielua, varsinkin jos vertasi sitä moniin kunnottomiin ihmisiin. Hän oli senvuoksi tehnyt suunnitelman, joka tekisi oikeutta kaikille asianosaisille. Hän herättäisi miehensä, kun kuulisi poikien liikkuvan. Hän juttelisi nuorten herrojen kanssa sillä välin, kuin hänen miehensä ryöstäisi haudan. Hän olisi pelastunut monesta mieliharmista, jos olisi teljennyt nuoret herrat heidän huoneeseensa ja antanut miehensä nukkua sydämen halusta, mutta koska hän oli laiminlyönyt ottaa avaimet haltuunsa poikien saapuessa, olivat nämä itse käyttäneet niitä hyväkseen, eikä millään kysymyksillä oltu voitu saada selville niiden olinpaikkaa. Sillä välin pojat olivat aivan hiljaa, ja rouva Burton käytti tämän rauhallisen hetken suunnitellakseen kuinka järjestäisi tämän päivän niin, että hänellä olisi pojista mahdollisimman vähän vaivaa ja että hän voisi terottaa heidän mieliinsä, että yksilöllisyys — sen hän vastahakoisesti myönsi — oli tähän asti ollut pikemminkin voitettu kuin voittaja.
Raju kolkutus ulko-ovelle ja kiihkeä kellonsoitto herättivät rouvan hänen ajatuksistaan ja isännän unestaan, samalla kuin Terry, joka tavallisesti makasi matolla ulko-oven edessä, alkoi surkeasti haukahdella.
"Hitto vieköön", huudahti herra Burton hieroen silmiään, ja hänen vaimonsa soitti palvelijaa. "Kenelle olemme velkaa Hillcrestissä?"
"Oi, pelkään, että Helenan tila, on huonompi tai että pienokainen on sairas!" sanoi rouva Burton avaten akkunan ja huutaen: "Kuka siellä?"
"Minä", vastasi ääni, jonka helposti tunsi Willyn ääneksi.
"Minä myöt", huusi kimakampi, mutta yhtä tuttu ääni.
"Meillä on sinulle jotakin äärettömän hauskaa kerrottavana, Alice täti", sanoi Willy. "Päästä meidät sisälle, pian!"
"Hautkempaa kuin leivoktet tai kajamellit", huusi Toddy.
Palvelija riensi alas rappusia, ovi avautui, keveät askeleet kiirehtivät portaita ylös, ja Terry, odottamatta isäntänsä aamuhyväilyä, syöksyi vuoteen alle piiloon, mistä se ilmaisi pelkonsa epäsointuvan kimakalla äänellä. Sitten saapuivat Willy ja Toddy sellaisella kolinalla, jonka vain lapset voivat saada aikaan ja jota eivät hevosetkaan kykene synnyttämään. Saavuttuaan tätinsä ovelle koetti kumpikin työntää toista tieltään voidakseen itse kertoa asiansa, jonka vallassa molemmat täydelleen olivat. Viimein Toddy huusi toisesta oven nurkkauksesta, jota vastaan Willy oli painanut hänen kasvonsa aivan litteiksi:
"Jakat pikku lintu on mennyt taivaateen."
"Niin", sanoi Willy hellittäen veljellisen otteensa, "enkelit veivät sen pois."
"Ja kaikki pikku muujahaitet menivät ten mukana taivaateen", sanoi
Toddy.
"Mutta enkelit eivät ottaneetkaan hautakiveä", sanoi Willy. "Sanoppas, Alice täti, mitä tehdään hautakivillä kun ihmiset ovat menneet taivaaseen?"
"Minä tiedän", sanoi Toddy sanomattoman halveksivasti. "Ten tietää jokainen. Titen ihmitet otaavat ittuttaa kauniita kukkia tiinä haudatta olleitten enkelien katteltavakti."
"No", sanoi Willy sen näköisenä kuin olisi hän ollut juuri keksityn opin esitaistelija, "minä menen heti kysymään isältä kutka eivät usko kuolijaisten menevän taivaaseen. Minä sanon heille suoraan kuinka tyhmiä he ovat."
"Enkelit ovat ihan niinkuin linnut, eivätkö olekin, täti?" sanoi Toddy.
"Niillä on tiivet ja kynnet."
"Mistä sinä tiedät, että niillä on kynnet", kysyi rouva Burton.
"Minä näin niiden kynnenjäljet haudan luona hiekatta," sanoi Toddy. "Ne olivat ihan kuin pikku lintujen jaappimia pikku jakoja. Ne olivat vajmaankin pikku enkelilaptia."
Herra Burton iski silmää vaimollensa ja näytti pitävän kaikkea täytenä totena lausuen vain yhden ainoan lyhyen sanan:
"Kissat!"
"Kuinka pääsitte ulos, lapset?" kysyi herra Burton. "Me hyppäsimme ulos keittiön ikkunasta", sanoi Willy, "mutta se oli niin korkealla, ettemme päässeet sisälle samaa tietä. Minusta pitäisi olla jo aamiaisaika — olemme olleet ylhäällä jo ainakin kaksi tuntia."
"Nyt on aika alkaa oikeauskoista opetusta, rakkaani", yllytti herra Burton, "fysiologit sanovat, että järki toimii paremmin silloin, kun vatsa on tyhjä."
"Kiitos huomautuksesta", sanoi rouva Burton lähtien keittiöön, "mutta näiden poikien järki toimii liian hyvin silloinkin, kun vatsa on täynnä."
Aamiainen syötiin tavalliseen aikaan, ja pojat tekivät täyttä kunniaa pöydän antimille. Kun he olivat jossakin määrin tyydyttäneet ruokahalunsa, sanoi Willy:
"Alice täti, kuinka kauvan luulet, että vielä voimme elää näkemättä rakasta pikku pienokaista?"
"Jakatta pikku tyttö-pienokaitta", oikaisi Toddy.
"No, vielä jonkun aikaa, luullakseni", vastasi rouva Burton. "Rakastattehan pienokaista ja omaa äitiänne niin paljon, ettette tahdo millään tavalla tuottaa heille ikävyyttä. He ovat molemmat vielä sangen heikot. Rakastattehan heitä enemmän kuin itseänne?"
"Tietysti", sanoi Willy. "Juuri siksi minä niin hirveän kernaasti tahtoisinkin nähdä heitä."
"Pikku titajet ovat ikävittään, kun eivät voi leikkiä veljientä kantta", sanoi Toddy.
"No niin", sanoi rouva Burton, "ajattelen asiaa, ja jos lupaatte olla oikein kilttejä, voimme ehkä käydä siellä tänään."
"Oi! koetamme olla oikein kiltit", sanoi Willy. "Tiedätkös mitä, Tod! Heti aamiaisen jälkeen rupeamme leikkimään pyhäkoulua — silloinhan olemme hyviä."
"Minäpät tiedän vieläkin hyvempää", sanoi Toddy. "Leikitään Danielia jalopeujojen luolatta, ja tinä olet kuningat, joka tulee pelattamaan minut. Eikö te olekin hyvempää kuin pyhäkoululeikki, tillä onhan te, että pelattaa ihmitiä kauhean vihaitten jalopeujojen kyntittä hyvempi atia kuin laulaa ja jukoilla niinkuin pyhäkoulutta tehdään!"
"Toinen hirveän vääräuskoinen seikka, joka on kumottava, rakkaani", huomautti herra Burton. "Tuo kauhea lapsi on tehnyt itsensä syypääksi sellaisen opin julistamiseen, että työt ovat tärkeämmät kuin usko."
"Kerron heille myöhemmin kertomuksen Danielista aivan raamatun mukaan", sanoi rouva Burton, "ja olen varma siitä, että väärinkäsitys on väistyvä totuuden tieltä!"
Herra Burton sanoi jäähyväiset koko päiväksi, ja sillävälin kun hänen vaimonsa askarteli taloustoimissa, lapset keskustelivat siitä, kuinka heidän tuli käyttäytyä käynnillään kotona.
"Tiedätkös, Tod", sanoi Willy, "meidän täytyy viedä hänelle lahjoja. Sehän oli melkein hauskinta silloin, kun Jeesus oli lapsi. Muistathan, että paimenet tulivat ja toivat hänelle paljon lahjoja."
"Mitä me titten viemme?" kysyi Toddy.
"Niin", sanoi Willy, "paimenet veivät rahaa ja hyvänhajuisia tavaroita.
Emmeköhän me tee samoin?"
"Niin, mutta mittä me taamme niitä", kysyi Toddy.
"Kun me tulemme kotiin, voimme me mennä aivan hiljaa sisälle", sanoi Willy, "ja sitten me pudistelemme muutamia penninrahoja säästölaatikoista ja leikitään, että ne ovat suuria rahoja. Ja hyvänhajuisiksi tavaroiksi me voimme ottaa kukkia puutarhasta."
"Mutta tittenhän me annamme pienokaitelle temmoitta, mitä ennettään on kotona. Minutta oliti hautkempaa viedä hänelle jotakin täältä, aivan kuin me tulitimme tuojaan paimenetta."
"Mutta minäpäs tiedän", sanoi Willy, "pyydetään Alice tädiltä rahaa.
Meidän olisi pitänyt muistaa se ennenkuin Harry eno läksi."
"Niin, ja Alice tädin huoneetta on hajuvettä", sanoi Toddy, "otetaan vähän titä. Pyydämmekö titä, vai leikitäänkö, että te on meidän omaamme?"
"Ollaan vain rehellisiä", sanoi Willy. "Näpisteleminen on niin rumaa."
"Ei te oliti näpittelemittä, jot me ottaitimme titä tuolle pikkutelle titko-vauvalle, eihän oliti?" kysyi Toddy. "Minä tahtoitin vain kaikkien aavittamatta antaa oikein monta lahjaa jakkaalle pikku titkolle."
"Mutta tiedätkös mitä", huudahti Willy touhuissaan kokonaan unohtaen lahjat. "Muistathan kuinka kirkas ja loistava ukkosenjohdattimen pää kotona on? Leikitään, että se on Betlehemin tähti ja että se näyttää meille tien pienokaisen luo."
"Niin, ja ehkä Alice täti kantaa meitä telättä ja tilloin leikimme, että jattattamme kamelin telättä aivan niinkuin taulutta, jonka me taimme joululahjakti ja jonka me leikkatimme jikki, kun me leikimme eläinnäyttelyä."
Suuren heinäsirkan ilmestyminen aivan poikien nenän alle keskeytti hetkeksi keskustelun, sillä molemmat syöksyivät sitä ajamaan takaa saavuttamatta sen parempaa tulosta kuin ennenkään.
Puoli tuntia myöhemmin tulivat pojat sisälle hengästyneinä ja pölyisinä ja viskautuivat laattialle pitkäkseen. Sellaisille naisille ominaisella hellyydellä, joilla ei itsellään ole lapsia, kysyi rouva Burton, missä he olivat olleet, miksi he olivat niin hengästyneitä, kuinka olivat tulleet niin pölyisiksi ja miksi he olivat niin haluttomia. Willy vastasi raskaasti huokaisten:
"Isot ihmiset eivät ymmärrä lasten suruja."
"Paha heinätijkka meni menojaan, enkä minä taanut titä lakkiini", valitti Toddy.
"Ehkä se arvasi, että teille oli parasta, ettette sitä saaneet kiinni", sanoi rouva Burton. "Mitä te olisitte tehneet sillä, jos olisitte saaneet sen kiinni?"
"Jeväitteet ijti ten takajalat", virkkoi Toddy empimättä.
"Kuinka julmaa!" puhkesi rouva Burton. "Miksi olisitte sen tehneet?"
"Tikti, että te läktiti lentämään", sanoi Toddy. "Ajatteleppat, että joku, jolla on tiivet, kävelee — mitä tinä tanoitit, jot minulla oliti tiivet ja kumminkin vain kävelitin ja hyppitin, ten tijaan, että minä lentäitin?"
"Rakas pikku poikani", sanoi rouva Burton ottaen Toddyn syliinsä, "paina mieleesi, että on aivan väärin rääkätä eläimiä sillä tavalla. Ne ovat juuri sellaisia, jommoisiksi Jumala ne on luonut, ja sellaisia, jommoisiksi Hän halusi ne luoda."
"Ovatko kaikki eläimet tellaitia?" kysyi Toddy.
"Luonnollisestikin", vastasi rouva Burton.
"Mikti te titten pyydyttätte pikku hiijiä hiijenloukkuun ja tapatte ne?" kysyi Toddy silmät selällään.
"Siksi, että niistä on niin paljon harmia", sanoi rouva Burton. "Rangaistaanhan ihmisiäkin, kun he kiusallisesti sekaantuvat toisten asioihin."
"Sen me kyllä tiedämme", pisti Willy huokaisten väliin.
"Mutta", sanoi rouva Burton kiirehtien, koettaen saada sanottavansa mahdollisimman pian sanotuksi, "eläimillä on hermot ja lihaa ja verta ja luita aivan kuin pikku pojilla, ja ne ovat juuri sellaisia, jommoisiksi Jumala heidät loi."
"Enti kejjan kun jepäiten heinätijkalta jalan, kattelen minä ten vejta", sanoi Toddy.
"Älä hyvä lapsi", sanoi rouva Burton. "Sinun täytyy uskoa mitä täti sanoo, etkä saa ensinkään kiduttaa eläimiä. On todella kunnon miehiä, hyviä miehiä, kaikkien kunnioittamia miehiä, jotka ovat uhranneet koko elämänsä hyönteisten, kuten heinäsirkkojen ja kärpästen ja mehiläisten tutkimi —"
"Eivätkö he kotkaan taaneet pittoja?" kysyi Toddy, "Kuinka eivät taaneet?"
"Eivät he välitä, vaikka saisivatkin", sanoi rouva Burton, "he koettavat niin innokkaasti saada selville niiden ruumiinrakennuksen. He tutkivat kaikenlaisia eläimiä ja koettavat keksiä, missä määrin ne eroavat ihmisistä. Ja he huomaavat, että jotkut vähäpätöiset eläimet, kuten esimerkiksi heinäsirkat, ovat paljon ihmeellisemmät kuin kukaan ihminen!"
"Se on varma, se", sanoi Willy. "Jos minä voisin hypätä niinkuin heinäsirkka, niin minä hyppäisin taitavammin kuin kukaan lastentarhan pojista ja jos minä voisin pistää niinkuin ampiainen, niin minä voittaisin kaikki kaupungin pojat."
"Tutkivatko ne itoja eläimiä myötkin?" kysyi Toddy.
"Kyllä", sanoi rouva Burton. "Eräs heistä, nimeltä Marsh, matkusti kaukaisiin maihin kauheitten intiaanien asuinpaikoille ottamaan selville minkänäköiset hevoset olivat monta monta vuotta sitten."
"Jot minä taan telville kaikenlaitta hevotitta", kysyi Toddy, "niin pitävätkö kaikki titten minutta?"
"Luultavasti", sanoi rouva Burton.
"Titte minä lähden", sanoi Toddy työntyen alas tätinsä sylistä.
"Ei kultaseni, ei nyt", sanoi rouva Burton. "Nyt menemme tervehtimään äitiä ja pienokaista. Menkää panemaan puhdasta yllenne."
Molemmat lapset läksivät, ja rouva Burton, joka jo oli lähtövalmiina, ryhtyi odottaessaan lukemaan erästä romaania. Itsetyytyväisenä hän muisteli ohjanneensa ainakin yhden Toddyn harhaanjohdetuista hengenlahjoista sen oikeaan, taivaan säätämään uomaan.
"Jo toinen saavutus, josta voin kertoa miehelleni", sanoi hän tyytyväisenä avatessaan kirjansa. "Kunpa vain valmistuisi tilaisuus, jolloin voisin kertoa eilispäivän voitoista!"
Pojat viipyivät kauvan, mutta kun he vihdoin näyttäytyivät, olivat he niin moitteettomassa kunnossa, että tädin täytyi lausua erikoinen tunnustuksensa. Matkalla kotiinsa olivat he erinomaisella tuulella, mutta näyttivät salaperäisiltä ja koettivat usein salavihkaa kuiskailla toisilleen.
Kotiin saavuttua ei heidän kärsimättömyydellään tuntunut olevan rajoja; ja kun hoitajatar näyttäytyi sylissään suurella tyynyllä lepäävä pieni käärö, josta pikku pää pilkisti esiin, karkasivat molemmat pojat kääröön käsiksi; Willy koetti survaista muutamia penninrahoja pienokaisen ruusunpunaisiin pikku kätösiin ja Toddy pitää sen nenän alla pulloa, jossa oli kirjotus: "Kanverttitippoja". Silmänräpäyksessä pienokainen alkoi aivastella, ja väkevä kanvertin haju täytti huoneen.
"Mistä tämä hirveä kanvertin haju?" kysyi hoitajatar. "Rouva Lawrence ei vihaa mitään niin kuin sitä!"
Pienokainen lakkasi aivastamasta ja alkoi sen sijaan surkeasti huutaa; Toddy kiiruhti ottamaan pullon maasta, ja hoitajatar huomasi, että lapsen tähän asti niin moitteettoman puhtaissa vaatteissa näkyi tahroja, joista levisi voimakas kanvertin haju. Sitten Toddy, joka touhuissaan astui tätinsä päällysvaipan liepeille, ojensi pullon tätiä kohden ja puhkesi:
"Eikö olekin tujkeaa! Pienokainen tajttui tiihen ja kaatoi melkein kaikki tyynyillentä ja laattialle."
"Mistä sinä olet saanut tuon kanverttipullon, ja minkätähden olet tuonut sen tänne?" kysyi rouva Burton.
"Ei te ole kanvejttia, te on hajuvettä", sanoi Toddy. "Minä otin titä tiitä tuujetta pullotta tinun piijonkiti päältä, tieltä mitta tinä aina laitat nenäliinati hyvänhajuitekti. Willy ja minä teimme aivan niinkuin paimenet tekivät, kun he tulivat Betlehemiin kattomaan pikku Jeetut-latta — me toimme meidän pienokaitellemme jahaa ja temmotta, mikä haitee hyvälle."
Rouva Burton suuteli Toddya, samoin hoitajatarkin. Sitten hoitajatar istuutui laattialle ja paljasti pienokaisen kasvot. Niitä suojeltiin huolellisesti valolta, ja lapsi avasi pikku silmänsä katsellen veljiänsä kuninkaallisella arvokkuudella ja ylevyydellä, ja molempien poikien kasvoilla ilmeni niin rajaton ihaileva kunnioitus, ettei yksikään vanhoista mestareista ole voinut sellaista kuvata esittäessään aihetta "Tietäjät kumartamassa Jeesus-lasta". Näiden lastenkasvojen yli kumartuivat kehittyneemmät mutta silti yhtä suurta hellää kunnioitusta kuvastavat kasvot. Pyhää ja syvää hiljaisuutta ei kukaan näyttänyt haluavan katkaista. Vihdoin kuitenkin Toddy loi kysyvän katseen tätiin:
"Mikti ei pienokaiten pään ympäjillä näy kaunitta aujinkoa niinkuin tauluitta Jeetut-laptella?"
Katsojat palasivat jälleen tähän maailmaan, ja hoitajatar salli jokaisen heistä pistäytyä viideksi minuutiksi katsomaan äitiä. Rouva Burton palasi sairaan luota kasvoillaan ilme, jota pojat uteliaina tarkastivat. Willy lupasi ulos tullessaan, ettei koskaan koko elämässään enää tuottaisi äidille mielipahaa, mutta Toddy sanoi:
"Jot minulla oliti pieni uuti vauva, en minä viittiti kaiket päivät maata pimeättä huoneetta. Minä noutitin ylöt ja hyppitin ilotta."
"Alice täti", virkkoi Willy kotimatkalla. "Eikö meillä kotona tule pian jonkun muun syntymäpäivä. Milloin tulee pienokaisen syntymäpäivä — monenko päivän kuluttua?"
"Kolmensadankuudenkymmenenkahden", vastasi rouva Burton.
"Voi sentään"! huokasi Willy. "No kuinka pitkä aika on sitten jouluun?"
"Lähes kaksisataa päivää", sanoi täti.
"Minä kuolen varmasti, jos ei kenelläkään ole aivan pian syntymäpäivää, niin että voisin antaa lahjoja", sanoi Willy.
"Voi sinua, sinä hyväsydäminen pikku kulta", sanoi rouva Burton pysähtyessään suutelemaan häntä, "huomenna on minun syntymäpäiväni."
"Oh-h-h-!" huudahti Willy. "Sanoppas, Tod —" ja keskustelua jatkettiin kuiskaamalla ja erinomaisen tärkeästi. Sitten pojat läksivät kotiin toista tietä Willyn selitettyä, että heillä on suuri ja tärkeä salaisuus, josta heidän piti puhua.
Matkalla rouva Burton pysähtyi puhelemaan muutamien naapurien kanssa ja tuli kotiin senvuoksi jonkun verran myöhemmin kuin pojat. Portaiden edessä näki hän hevosen ja kuormarattaat, jotka hän heti tunsi kauppiaan omiksi. Ajaja oli varmaankin sisällä juttelemassa talon palvelijoiden kanssa. Mutta rouva Burton ei voinut käsittää, mitä valkeaa oli maassa hevosen alla. Hän kiiruhti askeleitaan ja huomasi että äskenmainittu valkea kasa oli sievästi ja siististi puettu Toddy poika, joka makasi selällään hiekassa ja vakavalla uteliaisuudella tarkasteli hevosen vatsaa.
Elämässä on hetkiä, jolloin arvokkaisuus hetkeksi häviää ja hienostuneet tavat unohtuvat. Näin kävi rouva Burtonin, kun hän laskien kokoon päivänvarjonsa varovaisesti, mutta varmasti tarttui Toddyyn ja tempasi hänet pois vaarallisesta asemastaan.
"Mene heti sisälle, sinä likainen poika"! sanoi rouva Burton kärsimättömästi polkien jalkaansa.
Pelko Toddyn kasvoissa vaihtui nuhteeksi, kun hän sanoi:
"Minähän vain —"
"Mene heti paikalla sisälle", toisti rouva Burton.
"Ah-h-h-h!" sanoi Toddy, joka rupesi pusertamaan itkua ja työnsi alahuulensa eteenpäin kuin olisi sitä sieltä riittänyt oikein metrikaupalla. "Minähän vain kattoin, kuinka hevonen oli tehty, niin että kaikki minutta pitäitivät ja minua kunnioittaitivat. En minä voi mennä tinne mitta intiaanit atuvat, mutta minutta kauppiaan hevonen on aivan yhtä hyvä. Ah-h-h!"
"Sinun ei olisi siksi ollenkaan ollut välttämätöntä maata maassa puhtaassa valkeassa puvussasi", sanoi rouva Burton.
"Ah-h-h-h!" alkoi Toddy taas. "Minä tahdoin tajkattaa entikti ten vattan, enkä minä voinut nottaa titä niin, että olitin voinut titä nähdä. Minä koetin kyllä entikti, mutta tilloin te kattoi minuun niin pahatti, etten minä utkaltanut titä tehdä."
"Mene heti sisälle ja pyydä toinen puku yllesi", sanoi rouva Burton. "Tiedäthän, että ei mitenkään voi puolustaa pikku poikia, jotka tahallaan ovat lianneet vaatteensa. Kun Harry eno tulee kotiin, päätämme, millä tavalla sinua rankaisemme, että vasta muistaisit varoa vaatteitasi."
"Ah-h-h-h! Minä toivon ettei Jumala titten enää luo hevotia eikä pikku poikia, joita kätketään tajkattamaan niitä, ja titte niitä jangaittaan tikti, että vähän likaavat vaatteenta!" parkui Toddy häviten ovesta sisälle ja täyttäen koko talon kimakalla huudollaan.
Hetken aikaa rouva Burton kulki edestakaisin parvekkeella ja epäröi, mutta voitti tunteellisuutensa aiheuttaman heikkouden. Hänen mielensä valtasi ajatus, että kenties jonkun paremman kuin hyvin järjestetyn talouden lain mukaan vaatteiden tahraaminen ei olekaan niin hirvittävä synti, ja että Toddyn mieltä ehkä oli todellakin kiinnittänyt hänen kertomuksensa eläinten ruumiinrakenteen alkuperästä ja laadusta. Ehkäpä todellakin vain palava tiedonhalu oli johtanut Toddyn hevosen jalkojen väliin, ja tällaisia tieteellisiä tutkimuksia harjottavalle henkilölle pitänee antaa anteeksi, vaikka hän laiminlyökin ulko-asuansa. Mutta ei, Maytonien suvussa puhtaat vaatteet olivat lähinnä puhtaita sydämiä, ja rouva Burton päätti juurruttaa voimiensa ja taitonsa mukaan lapsiin niitä avuja, joita hänellä itsellään oli. Ja koska Toddy oli näyttänyt vakavasti loukkaantuneelta, ja koska hän itse antoi arvoa rehellisille pyrkimyksille silloinkin, kun ne olivat johtaneet harhaan, päätti hän koettaa lohduttaa itkevää lasta. Hän löysi Toddyn tämän huoneesta. Hän makasi laattialla selällään, potki, ja huusi ja osotti kaikin tavoin suuttumustaan.
"Toddy", sanoi rouva Burton, "oli ikävää, että sinulle tuli näin mielipahaa juuri kun olit käynyt äitiä ja pienokaista tervehtimässä."
"Niin minuttakin", huusi Toddy vastaan. "Mutta jot tinulla ei ole muuta tanottavaa, niin mene takaitin alakejtaan."
"Mutta Toddy kulta!" sanoi rouva Burton laskeutuen polvilleen pojan viereen ja silittäen hänen kuumaa otsaansa, "ole nyt taas tädin iloinen poika."
"Kyllä, jot viet minut taat hevoten alle, että ihmitet minua kunnioittaitivat", nyyhkytti Toddy.
"Sinun tietosi hevosesta riittää kyllä jo täksi päiväksi", sanoi rouva
Burton. "Minä pyydän isäsi opettamaan sinulle lisää, kun menet kotiin.
Kuinka kuumat poskesi ovat, pikku ystäväni! Alice täti tahtoisi nähdä
sinut jälleen iloisena."
Toddy lopetti hetkeksi itkunsa, katseli rävähtämättä tätiänsä, nousi istumaan, ja sanoi lopuksi hyvin tärkeän näköisenä:
"Lähettikö Jumala tinut tänne yläkejtaan tanomaan, että tinä olet pahoillati tiitä, mitä tinä teit minulle?" kysyi Toddy. "Minä annan kyllä tinulle anteekti, mutta älä tee niin vatta. Jot tinä tahdot panna päälleni puhtaat vaatteet, niin taat tinä ten tehdä."
"Alice täti", sanoi Willy, joka oli pujahtanut huoneeseen, "aamiaispöydässä sinä sanoit Harry enolle, että kertoisit meille tänään Danielista; eikö nyt olisi jo aika?"
"Niin", innostui Toddy nopeasti vetäisten puhtaan puvun pään yli, "ja tiitä kuinka jalopeujat töivät pahat miehet, jotka kätkivät kuninkaan heittämään Danielin tyvään, pimeään kuoppaan. Kejjoppat!"
"Oli kerran hyvin hyvä nuorukainen, jonka nimi oli Daniel", alkoi rouva Burton, "ja vaikka kuningas oli säätänyt lain, ettei kukaan saanut rukoilla muita jumalia, kuin mitä hänen kansansa palveli, Daniel kuitenkin joka päivä rukoili samaa Jumalaa, jota me rakastamme:"
"Oliko hän taivaassa silloin niinkuin nyt?" kysyi Willy.
"Oli kyllä", vastasi rouva Burton.
"Missä olivat sitten niiden toisten jumalat?"
"No, hyllyillä ja kaapeissa ja milloin missäkin", sanoi rouva Burton.
"Ne olivat vain puuta ja kiveä — oikeita epäjumalia."
"Eivätkö ne olleet hyviä?" kysyi Willy.
"Eivät ensinkään", vastasi rouva Burton.
"Mutta se ei ole minusta ollenkaan hauskaa", sanoi Willy, "sillä isä sanoo joskus, että minä olen äidin epäjumala. Olenko minä sitten puuta tai kiveä?"
"Ethän toki, poikaseni, hän tarkottaa vain, että äiti pitää sinusta hyvin paljon — siinä kaikki. Ja Daniel rukoili aivan niinkuin hän tahtoi, ja ihmiset, jotka eivät pitäneet hänestä, kiiruhtivat kuninkaan luo ja sanoivat: 'Katso, nuorukainen, josta niin paljon pidät, rukoilee juutalaisten jumalaa'. Kun kuningas kuuli tämän, tuli hän murheelliseksi, mutta Daniel ei tahtonut valehdella, vaan myönsi, että hän rukoili oman mielensä mukaan. Niin kuningas käski miestensä heittää Danielin jalopeurojen luolaan. Mutta kuningas oli kuitenkin tästä hyvin pahoillaan, sillä Daniel oli aina ollut hyvin hyvä ja rehellinen; ja hyviä ihmisiä on maailmassa niin vähän."
"Minun täytyy tanoa te äidille, kun hän enti kejjan tanoo, että minun täytyy olla hyvä", sanoi Toddy. "Entä titten!"
"He heittivät Danielin jalopeurojen luolaan", jatkoi rouva Burton kertomustaan, "ja matka luolaan mahtoi olla kauhea, sillä hän tiesi, kuinka raatelevia ja nälkäisiä jalopeurat ovat. Yksi ainoa jalopeura voi syödä kokonaisen ihmisen, ja luolassa, jonne Daniel heitettiin, oli useita."
"Hänestä ei mahtanut riittää paljon jokaisen osalle!" keskeytti Willy.
"Sitten hän teki, mitä hurskaat ihmiset usein vaaran hetkellä tekevät. Hän rukoili. Luulen, ettei kuningas sinä yönä saanut paljon unta silmiinsä. Ihmisten, jotka kuuntelevat muiden neuvoja ja menettelevät vastoin parempaa tietoansa, on usein vaikea olla. Seuraavana aamuna kuningas heräsi hyvin aikaisin, kiirehti yksin luolalle, kumartui alas ja huusi: 'Daniel, onko sinun Jumalasi ollut kyllin voimakas pelastamaan sinut jalopeurojen kidasta?' Ja Daniel vastasi kuninkaalle. Ajatelkaapas, kuinka hauskaa kuninkaasta oli kuulla hänen ääntänsä ja saada varmuus siitä, ettei hän ollut kuollut! Kuninkaan kovuus Danielia kohtaan ei ollut saanut häntä unohtamaan, että oli käyttäydyttävä kunnioittavasti hallitsijaa kohtaan. Hän sanoi: 'Eläköön kuningas!' Sitten hän kertoi kuninkaalle, että jalopeurat eivät olleet häntä ensinkään vahingoittaneet, ja kuningas tuli hyvin iloiseksi. Ja hän käski noutamaan Danielin luolasta; ja sitten miehet, jotka olivat olleet syypäät Danielin tuomioon, heitettiin luolaan, ja jalopeurat raatelivat heidät silmänräpäyksessä."
"Minäpäs tiedän, miksi ne jättivät Danielin rauhaan, mutta söivät nuo muut miehet suuhunsa", sanoi Willy ymmärtäväisen näköisenä.
"Olinhan varma, että tietäisit, rakas poikaseni", sanoi rouva Burton, "no annappas kuulua, mitä arvelet?"
"Niin, näetkös", sanoi Willy, "Daniel oli vain yksi ihminen, ja hän olisi ollut vain pienen pieni rippunen jokaiselle — aivan kuin pieni tortunkappale pikku pojalle; mutta kun siellä oli tarpeeksi ihmisiä, niin että jokaiselle jalopeuralle riitti kokonainen ihminen, niin ne päättivät, että oli päivällisaika ja ne alkoivat syödä."
Jostakin syystä tämä vastaus sai aikaan, että rouva Burton unohti lausua julki sen suuren siveellisen opetuksen, jonka tämä kertomus Danielista sisältää ja hänelle sattui tulemaan kiireellistä asiaa keittiöön. Hänelle kävi vähitellen pelottavan selväksi, että hän, sen sijaan, että olisi ohjannut ja valvonut lasten toimia, olikin näin itse joutunut heidän henkisen ja ruumiillisen toimintahalunsa uhriksi tavalla, joka oli hänelle hyvin vastenmielinen. Usein hän huomasi, että hänen mielipiteensä häilyi kahden äärimmäisen kasvatusperiaatteen välillä — hänen mielestään tuli joko olla hyvin ankara, tai antaa lasten vapaasti kehittää hengenlahjojaan ja taipumuksiaan, tietystikin määrätyissä rajoissa. Ensinmainittua äärimmäisyyttä nousi kaikki hänessä vastustamaan, osaksi siitä syystä, että hän ei ollut tunnoton, niinkuin ankarat kasvattajat aina ovat, osaksi sentähden, etteivät lapset olleet hänen omiansa. Toinenkin äärimmäisyys oli yhtä vastenmielinen. Eikö lapsia kaikissa kunnon perheissä opeteta tottelemaan? Muussa tapauksessa he eivät varmaankaan varttuneina täytä sitä, mitä he lapsina lupasivat, mutta sehän oli heidän oma syynsä — kenen muun se olisi? — Pitäisikö täysikasvaneiden — pitäisikö hänen, jonka tahtoa eivät vanhemmat eikä puoliso koskaan olleet murtaneet, luopua omista mielipiteistään kahden huonosti kasvatetun, itsepäisen pojan vuoksi?
Niinkuin usein on laita epäilysten vallassa olevien ihmisten, ei rouva Burtonkaan useaan tuntiin tehnyt mitään. Tällä ajalla hän täydellisesti kadotti pojat näköpiiristään. Mutta nämä ilmestyivät ennen pitkää hakemaan syötävää vaiston ohjaamina, joka kehittymättömimmissä luonteissa aina esiintyy voimakkaimpana. Vaikka he olivatkin hyvin hiljaisia, olivat he kuitenkin epäilemättä tyytyväisiä. Vaatteet olivat likaiset, samoin kasvotkin. Mutta kasvoilla oli ilme, jota ei voi tarkemmin määritellä, mutta joka selvästi kertoi siitä lujasta vakaumuksesta, että he olivat tyytyväisiä menettelyynsä. He olivat harvinaisen vähäpuheisia, vaikka heille tehtiin kysymyksiäkin, ja lopuksi herra Burton virkkoi puoliksi itsekseen:
"Mitähän nyt mahtanee olla tekeillä?"
"Mitä sinä sanoit, Harry?" kysyi rouva Burton.
"Minä vain tässä itsekseni ihmettelen, mitähän erikoisluontoisia ja tärkeitä tuumia heillä nyt taas mahtanee olla mielessään", vastasi perheen pää.
"Luonnollisestikaan ei mitään", sanoi rouva Burton. "Minä ihmettelen usein kuinka sokeita miehet voivat olla. Eihän heidän rakkaissa pikku kasvoissaan niiden likaisuudesta huolimatta näy enempää syyllisyyden tuntoa kuin enkelin kasvoissa."
"Aivan niin, rakkaani", sanoi herra Burton. "Jos he useammin käsittäisivät erehdyksensä, tulisivat he häijymmiksi mutta heistä olisi silloin vähemmän harmia ja vaivaa. No pojat, ettekö halua ratsastaa enon polvella?"
Molemmat pojat ryntäsivät enon syliin, ja Willy alkoi hyvin vakavana kuiskailla enollensa.
"Kyllä, luullakseni", vastasi herra Burton.
"Hyvä, hyvä, hyvä!" huudahti Willy käsiään taputtaen. "Alice täti, minä annan sinulle huomenna syntymäpäivälahjan."
"Niin minäkin", sanoi Toddy.
"Se on jotakin syötävää", ilmoitti Willy.
"Niin minunkin", lisäsi Toddy.
"Ole varuillasi, Willy", sanoi herra Burton. "Jos et pidä varaasi, voit ilmaista salaisuuden."
"Enhän minä sitä ilmaise, minähän vain sanoin, että se on jotain syötävää. Mutta sano, Alice täti, missä bananeja kasvaa."
"Minäpät tiedän mittä viinijypäleitä katvaa", sanoi Toddy silmät loistavina varman näköisenä kiharapäätään nyökäten.
"Ja minä tiedän", sanoi herra Burton nostaen Toddyn alas polveltaan, "että eräs tuttu pikku poika on pakahtumaisillaan ja halkeamaisillaan. Mitä tämä on?" jatkoi hän huomatessaan aivan märän läikän Toddyn esiliinalla juuri taskun kohdalla. "Ja" (tässä hän varovaisesti kurkisti Toddyn taskuun) "mitä on tuo ilkeä sotku taskussasi?"
Toddyn silmät levisivät hämmästyksestä, mutta sitten ne kävivät surullisi.
"Te oli vain pieni viinijypäletejttu", sanoi hän. "minä ajattelin työdä ten kotimatkalla, mutta te unohtui."
"Nehän ovat valkeita viinirypäleitä", huudahti herra Burton. "Pojat ovat varastaneet ne jostakin kasvihuoneesta. Tomillahan ei ole viinirypäleitä. Mistä nämä ovat, pojat?"
"Sh-h-h!" kuiskasi Toddy innokkaasti. "Ei taa kotkaan kejtoa talaituuktia."
"Mistä saitte nuo viinirypäleet?" kysyi rouva Burton rientäen tarkastamaan märkää pukua.
Toddy purskahti itkuun.
"Kyllä onkin syytä itkeä!" sanoi rouva Burton, "kun olet varastanut muiden ihmisten hedelmiä."
"En mitä titä itke", nyyhkytti Toddy. "Mutta kun tinä pilaat koko minun talaituuteni tinun tyntymäpäiväkteti aina kun tinä tiitä puhut."
"Alice, Alice", sanoi herra Burton lempeästi, "muista että lapsi ei ole kyllin vanha ymmärtääkseen mitä varastaminen on."
"Sen hän saa oppia nyt ymmärtämään", huudahti rouva Burton, jonka koko oikeustajunta nyt heräsi. "Kuinka luulet, että sinun kävisi, jos tänä iltana kuolisit?"
"En minä tahdo kuolla", nyyhkytti Toddy. "Jot enkelit tulevat tappamaan minua niinkuin ne tappoivat egyptiläitet, niin minä menitin piiloon."
"Kukaan ei pääse piiloon Jumalan enkeliltä", sanoi rouva Burton, joka oli päättänyt, että pelko saisi tehdä sen, mitä järkevä puhe ei ollut voinut.
"Onko tillä yöllä lyhty mukana?" kuiskasi Toddy.
Herra Burton nauroi, mutta rouva Burton pakotti hänet katseellaan lakkaamaan ja vastasi:
"Se voi nähdä tarpeeksi hyvin löytääkseen pahoja pikku poikia, jos se vain tahtoo."
"Me emme ole pahoja", huusi Toddy, "enkä minä enää anna tinulle viinijypäleitä, jotka toimme kotiin kukkajuukutta."
"Tule enon tykö, poika parka", sanoi herra Burton ottaen tuon murheellisen lapsen jälleen syliinsä ja hyväillen häntä hellästi: "kerro enolle kaikki ja katsotaan eikö eno voi saada asioita oikealle tolalle."
"Eikö eno titten enää anna pahan enkelin tulla minua ottamaan?" kysyi
Toddy.
"Minä kerron sinulle, Harry eno, kuinka asia oli" sanoi Willy. "Me päätimme antaa hedelmiä Alice tädille syntymäpäivälahjaksi — minä bananeja ja Toddy valkeita viinirypäleitä. Me emme tienneet missä bananeja kasvaa, mutta me muistimme, että herra Bushmannilla, joka asuu vuorenrinteellä, on paljon kauniita rypäleitä kasvihuoneessaan. Me olimme siellä kerran isän kanssa, ja sitten he puhuivat rypäleistä ja muista sellaisista melkein koko iltapäivän, ja sitten herra Bushman antoi isälle muutamia ja lupasi antaa hänelle vastakin, milloin isä vain halusi. Tänään iltapäivällä me sitten läksimme sinne aivan salaa pyytämään, että hän antaisi meille muutamia viinirypäleitä, jotka voisimme antaa tädille syntymäpäivälahjaksi. Mutta hän ei ollut kotona, eikä puutarhurikaan ollut kotona; ja kun ovi oli auki, menimme me sisälle ja näimme rypäleet. Ja sitten me ajattelimme, että ei hän suinkaan pahastuisi, jos me ottaisimme muutamia, kun hän kerran sanoi isälle niin. Ja me otimme kolme tai neljä kaunista terttua ja panimme ne kukkaruukkuun, joka oli lehdillä koristeltu, ja kumpikin otimme me pikku tertun syötäväksi. Mutta kotimatkalla me löysimme niin paljon mansikoita, että Toddy unohti syödä rypäleensä, mutta minun rypäleeni ovat tallella vatsassa. Oli niin kauhean kuuma ja pölyistä, enkä minä ole ikinä ollut niin väsynyt. Mutta kun me tahdoimme ilahduttaa Alice tätiä, emme me siitä välittäneet."
"Ja titten täti tanoi, että me olemme vajkaita", nyyhkytti Toddy. "Paha täti!"
"Älä siitä huoli, Toddy", sanoi rouva Burton, jonka kaikki siveelliset periaatteet yht'äkkiä läksivät karkuun. Hän suuteli kyyneleiden kostuttamia likaisia pikku kasvoja ja kantoi pojan päivällispöytään.
Toddy lopetti pian ateriansa. Hän näytti tuumivan jotakin ja riensi nopeasti pöydästä, mutta oli taas heti valmis menemään vuoteeseen, kun täti häntä huusi. Puoli tuntia myöhemmin huomasi herra Burton, joka kuljeskeli kuistilla tupakoiden, että oven kummallekin puolelle oli punaisella musteella piirretty suuri, ruma risti. Miehilläkin on omat heikkoutensa ja herra Burtonin heikkouksia oli se, että hän liiankin tarkkaan piti lukua talonsa ulkoasusta. Hän syöksyi ylös portaita, kolme askelta kerrallaan ja aina sisälle poikien huoneeseen.
"Kuka on sotkenut oven musteella", hän huusi.
"Minä", sanoi Toddy rohkeasti. "Minä pelkätin, ettet tinä muittaitikaan tanoa pahalle enkelille, etten minä ole vajat. Tikti minä panin jittin ovelle aivan kuin Itjaelin laptet kun he tahtoivat, että enkeli meniti ohitte. Minä ajattelin, ettei te pimeättä huomaiti, että se ei ollut vejta vaan muttetta."
Yht'äkkiä Toddy huomasi jälleen olevansa rauhassa.