IV LUKU.
Rouva Burtonin syntymäpäivä valkeni kirkkaana ja kun muistaa, että se oli ensimäinen tämänlaatuinen juhla hänen ollessaan naimisissa miehen kanssa, joka edelleenkin rakasti häntä sulhasmiehen tavoin, niin ei ole ihmeteltävää, että onnelliset aamuhetket kuluivat hänen ennättämättä ajatellakaan kahta pikku poikaa, jotka jo olivat ehtineet saada hänet vakuutetuksi siitä, että he olivat sekä halukkaat että kykenevät tulemaan toimeen omin päin. Rouva Burtonin palvelijattaren huone oli aivan poikien huoneen vieressä, ja palvelijatar, jonka huostaan rouva Burton öiksi oli uskonut pojat, oli vähitellen unohtanut raskaan unensa, joka on niin ominainen perhepalvelijoille. Hän oli tottunut heräämään kuullessaan pienintäkin ääntä poikien huoneesta. Emäntänsä syntymäpäivänä hän heräsi seuraavaan keskusteluun:
"Tod!"
Ei vastausta. Hetken kuluttua kuuli palvelijatar taas:
"T-o-o-od!"
"Ah-h-h-oi!" kuului uninen, mutta silti suuttunut vastaus.
"Herää, rakas Toddy veikko, tänään on Alice tädin syntymäpäivä!"
"Vaikka te onkin, ei tinun tilti tajvitte halkaitta minun kojviani", uikutti Toddy.
"Toiseen korvaanhan minä vain huusin", puolustelihe Willy. "Ja siihen saakin koskea, jos et pidä kiltistä Alice tädistä niin paljon, että viitsisit nousta ylös."
Kuului murinaa, kitinää, ähkinää, tuhinaa ja epäselvää torumista — sekä lopuksi kääntelemistä, ja vihdoin Willy sanoi:
"Kas niin, noustaanpas nyt ylös ja pukeudutaan. Mutta tiedätkös, me emme ole ensinkään ajatelleet soittoa. Muistatko kuinka isä soitti pianoa äidin tullessa alas, kun viimeksi oli äidin syntymäpäivä, ja kuinka iloiseksi äiti tuli ja kuinka me kaikki sitten tanssimme?"
"Kyllä", sanoi Toddy. "Tehdään nytkin niin."
"Minäpäs tiedänkin", sanoi Willy, "hakataan me pianoa niinkuin äiti ja
Alice täti joskus tekevät."
"Hakataan vain!" huudahti Toddy. "Me ehdimme hakata jo kauvan aikaa, ennenkuin täti ehtii tulla alat meitä kieltämään."
Sitten kuului keveiden jalkojen kiireisiä liikkeitä poikien etsiessä pukineitaan nurkista, tuoleilta, kaapin päältä, pöydältä y.m. jonne ne olivat edellisenä iltana heitetyt. Palvelijatar riensi apuun, ja pian olivat pojat valmiit. Bananilautanen ja malja, jossa olivat nuo vaivalla hankitut rypäleet, olivat piirongilla. Pojat ottivat ne ja mennä sipsuttivat varpaillaan alas portaita vierashuoneeseen.
"Hyvänen aika", huudahti Toddy pannessaan lautasensa pöydälle, "jot nyt jypäleet ja bananit ovat tulleet happamikti. Meidän täytyy maittaa niitä. Äitihän kantta aina kuumina päivinä maittaa maitoa, kun paha maitokutki myöhättyy", ja Toddy, antaen teon seurata sanojaan, poimi päällimmäisistä tertuista kaikki kauneimmat marjat. "Ne ovat vajmatti happamia", sanoi hän maiskuttaen miettivästi huuliaan kuten mies, jonka ammattina on viinin maisteleminen.
"Annappas minunkin maistaa", sanoi Willy.
"En anna", sanoi Toddy nyppien toisella kädellään marjoja sillä välin kun hän toisella koetti suojella lahjaansa. "Kyllä minä ten ittekin teen. Mutta taat, jot annat minun auttaa tinua maittamaan, ovatko tinun bananiti happamia."
"Kyllä saat, mutta vain yhden suupalan", sanoi Willy. "Minun täytyy saada kuusi rypälemarjaa, sillä yksi suupala banania on yhtä paljon kuin kuusi rypälettä."
"Hyvä", sanoi Toddy. Ja pojat ryhtyivät vaihtokauppaan Willyn pitäessä koko ajan bananeja hallussaan, ettei Toddy pääsisi huomaamatta maistamaan toista kertaa, ja Toddyn tarkasti laskiessa rypäleitä.
"Kyllä ne ovat vähän happamia", sanoi Willy irvistellen, "ehkä joku toinen terttu on parempi. Eikö olisi parasta maistaa joka oksasta?"
"Kyllä ja jokaitta banania myötkin", innostui Toddy. "Tämä oli kyllä hyvä, mutta voihan joku toinen olla hapan."
Ehdotus hyväksyttiin ja pian oli jokainen banani neljättä osaansa lyhyempi, ja rypäletertut muistuttivat paljaaksi hakattua metsää. Mutta sitten alkoi Willystä tuntua, ettei hänen lahjansa ollut oikein hauskan näköinen ja siksi hän huolellisesti sulki kuoret bananien päistä ja käänsi tyhjän pään eteenpäin aivan kuin hän olisi ollut syntynyt hedelmäkauppiaaksi.
Kun tämä oli suoritettu, sanoi hän: "Meidän täytyy panna nimikortit mukaan, eihän täti muutoin tiedä kuka ne antaa."
"Ollaan täällä ja tanotaan te hänelle", sanoi Toddy. "Ei, se ei olisi hänestä ensinkään hauskaa", sanoi Willy. "Etkö muista, että kun Florence serkku saa kukkia, hän on kaikista iloisin aina kun hän katselee nimikorttia, joka tulee kukkien mukana!"
"Niin onkin", sanoi Toddy, joka kiiruhti arkihuoneeseen ja palasi samassa takaisin tuoden muassaan kaksi nimikorttia; ne hän oli siepannut tädin nimikorttilippaasta.
"Nyt meidän täytyy kirjottaa niiden taakse 'Toivotan onnea'", sanoi Willy tutkien tasku jaan ja löytäen lopuksi lyijykynän pätkän. "No", alkoi Willy kumartuen kortin yli; hän väänteli kasvojaan kuten tottumaton kirjottaja ainakin ja piirsi vaivalloisesti kirjaimen kerrallaan koko ajan ääneen kirjottamaansa toistaen:
"T-O-V-O-T-A-N O-N-E-A. Nyt sinun täytyy itse pitää kiinni kynästäsi — muuten se ei ole ollenkaan hauskaa — äiti sanoo aina niin."
Toddy tarttui pienellä pyöreällä kädellään kynään, ja Willy kuljetti kättä; ja nuo kaksi pientä päätä painuivat yhteen, heiluivat ja huojuivat yhdessä edestakaisin, kunnes työ valmistui.
"Nyt hänen jo pitäisi tulla", sanoi Willy. (Aamiaiseen oli vielä runsaasti tunti aikaa.) "Miksi ei aamukelloa ole vielä soitettu? Soitetaanpas me sitä!"
Pojat riitelivät siitä, kumpiko saisi soittaa; mutta voimakkaampi voitti, ja Willy marssi edestakaisin eteiskäytävässä ja soitti sillä innolla ja kestävyydellä, joka yleensä on ominainen asianharrastajien toimille.
"Hyvänen aika!" huudahti rouva Burton nopeasti päättäen pukeutumisensa.
"Kuinka aika toisinaan rientää!"
Herra Burton huomasi vaimonsa kasvoilla ilmeen, joka näytti vaativan erikoista hellyyttä, mutta siitä huolimatta hän hetken kuluttua harmistuneella äänellä huudahti katsahdettuaan kelloonsa:
"Voisinpa vaikka vannoa, ettemme ole olleet hereillä puoltakaan tuntia.
Ah, unohdin varmaankin eilen illalla vetää kelloni!"
Pojat kiiruhtivat arkihuoneeseen.
"Minä kuulen sieltä liikettä!" huusi Willy innoissaan. "Mutta — piano on lukossa! Eikö se ole kauheaa! Mutta kas — tässä on Harry enon viulu!"
"Mitä minä titten toitan?" kysyi Toddy hypellen ympäri huonetta.
"Odota vähän aikaa", sanoi Willy pannen pois viulun ja juosten nopeasti yläkertaan, josta hän pian palasi tuoden mukanaan kamman. Pöydällä oli hieno salkku, joka sisälsi syövytyksiä. Willy avasi tämän ja repi silkkipaperin erään taulun ympäriltä ja kääri siihen kamman.
"Kas niin!" sanoi hän, "soita sinä viulua, niin minä puhallan kampaa. Mutta miksi eivät he jo tule alas! Mehän unohdimme pistää rahaa lautasten alle ja emmehän me tiedä kuinka monta lanttia pitäisi panna, kun emme tiedä vanhaksiko täti tulee."
"Eihän meillä ole jahaakaan", sanoi Toddy.
"Minä tiedän mistä saamme", sanoi Willy, joka juoksi piirongille ja avasi osaston, jossa hänen enonsa säilytti amerikalaista rahakokoelmaansa. "Tällaiset rahat eivät ole aivan yhtä kauniita kuin meidän rahamme", jatkoi Willy, "mutta nämä ovat suuremmat ja ne ovat pöydällä kauniimmat. Kuinkahan vanha täti onkaan?"
"En minä oikein tiedä", sanoi Toddy hyvin miettivän näköisenä. "Mutta eiköhän hän ole niin vanha kuin me molemmat yhteentä."
"Hyvä", sanoi Willy, "sinä olet neljän ja minä kuuden vuoden vanha — silloin hän on kait kymmenenvuotias."
Rouva Burtonin lautanen siirrettiin syrjään ja lantit asetettiin ympyrään. He laskivat rahat uudelleen ja yhä uudelleen, lisäsivät ja vähensivät, riitelivät ja sopivat. Loppujen lopuksi lantit asetettiin neljään riviin siten, että kahteen riviin tuli kolme penniä ja kahteen kaksi. Willy laski rivit, joissa oli kolme penniä kussakin ja Toddy hikoili kahdenpennin rivien kanssa. Willy oli juuri laskemassa molempia summia yhteen, kun joku kuului tulevan alas portaita.
Nopeasti Willy heitti ylijääneet rahat toisten päälle, pani lautasen paikoilleen ja sieppasi kamman, sillävälin kun Toddy pani viulun polveaan vastaan niinkuin oli nähnyt kuljeskelevien italialaispoikien tekevän. Hetkeä myöhemmin, kun emäntä ja isäntä astuivat ruokasaliin, nousi niin hirveä melu, että rouva Burtonin täytyi pidellä korviaan ja hänen miehensä huusi:
"Hiljaa!"
Molemmat pojat lakkasivat soittamasta, Toddy huomasi, että hänen jalkansa olivat pahasti sotkeutuneet viulun kieliin, mutta kaikesta huolimatta molemmat pojat loistavin kasvoin kääntyivät tätiinsä ja huusivat:
"Toivotan onnea!"
Herra Burton riensi pelastamaan rakasta viuluansa. Sillä välin rouva Burton liikutettuna suuteli kiitokseksi molempia poikia. — Sitten hän huomasi hedelmät toisella pöydällä ja hän luki ääneen nimikortit:
"Rouva Frank Rommery, — hän on tapansa mukaan ollut tuhlaavainen. Olen vain kerran hänet tavannut, mutta hänen bananinsa korvatkoon hänen käytöstapojensa puutteen. Mitä, Charley Crewne! Mitä ihmettä! Kylläpä muutamilla miehillä on hyvä muisti!"
Herra Burton synkistyi. Charley Crewne oli ollut hänen kilpakosijansa.
Yht'äkkiä rouva Burton huudahti:
"Joku on häpeämättömästi näpistellyt viinirypäleitä. Pojat!"
"Ei ne ole mittaan Jommejilta tai Cjewneltä", sanoi Toddy. "Ne ovat Willyltä ja minulta ja me vain maittoimme olivatko ne yöllä tulleet happamikti."
"Mistä nimikortit sitten ovat?" kysyi rouva Burton.
"Nimikorttilippaasta arkihuoneesta", vastasi Willy. "Mutta hauskin on toisella puolella."
Rouva Burtonin miettivä ilme ja herra Burtonin vakavuus hälvenivät, kun he yhdessä tavailivat poikien omistuskirjotusta; senjälkeen he istuutuivat pöytään. Pojat eivät tahtoneet malttamattomuudesta pysyä tuoleillaan. Vihdoin täti kohotti lautastansa ja Willy riensi selittämään:
"Yksi penni joka vuodesta!"
"Kolmekymmentäyksi," huudahti rouva Burton laskettuaan rahat. "Kuinka kohteliasta!"
"Millä tinä huvitat pikku poikia, kun on tinun tyntymäpäiväti?" kysyi
Toddy aamiaisen jälkeen. "Äiti kektii kaikenlaitta!"
"Niin", lisäsi Willy, "äiti sanoo, että ihminen on onnellisin silloin, kun hän ilahduttaa toisia. Ja äiti tietää paremmin kuin sinä; äiti on ollut kauvemmin naimisissa."
Vaikka niin olikin asian laita, ei johtopäätös rouva Burtonin mielestä ollut oikea ja sen hän sanoikin.
"Niin — mutta — mutta — kumminkin", sanoi Toddy, "äidillä on aina tyntymäpäiväviejaita, ja me taamme niin paljon leivoktia, kuin me vain haluamme."
"Kyllä teille tänäänkin tulee hauskaa", sanoi rouva Burton. "Minun luokseni tulee muutamia hyviä ystäviä, joille aijon tarjota pienen hienon aamiaispäivällisen, ja tekin saatte syödä meidän kanssamme, jos siihen asti olette voineet pysyä kiltteinä ja puhtaina."
"Hyvä! Joko te pian tulee", kysyi Toddy.
"Toddy on pelkkää vatsaa", sanoi Willy halveksivasti "Alice täti, on kait sinulla hedelmäkakkua, siitä me eniten pidämme?"
"Kuinka aikaisin pääset tänään, Harry?" kysyi rouva Burton ottamatta huomioon pojan kysymystä.
"Ainakin puolenpäivän aikaan", vastasi herra Burton. "Haluan vain nähdä aamupostin ja toimittaa asiat, joihin se mahdollisesti antaa aihetta."
"Miksi sinä tulet niin aikaisin, Harry eno?" kysyi Willy.
"Viedäkseni Alice tädin ajelemaan, poikaseni", sanoi herra Burton.
"Voi, kuule Tod! Eikö ole hirveän hauskaa? Harry eno vie meidät ajelemaan."
"Minähän sanoin, että vien Alice tätiä ajelemaan", sanoi herra Burton.
"Kyllä minä sen kuulin", sanoi Willy, "mutta ei se meihin kuulu. Hänestä on hauskempi puhua sinun kanssasi kuin meidän kanssamme, ja meistä on niin hauskaa, kun hänen on hyvä olla. Milloin lähdemme?"
Herra Burton kysyi vaimoltaan saksaksi, eikö tämän mielestä Lawrenee-Burtonilainen luottamus ollutkin luonnollisuudessaan suuremmoinen, ja rouva Burton myönsi samaa kieltä käyttäen niin olevan. Mutta kaikesta luonnollisuudestaan huolimatta oli tuollainen itsepäinen varmuus rouva Burtonin mielestä moitittavaa ja hänestä tuntui, että hänen velvollisuutensa oli istuttaa se lasten mieliin. Herra Burton toivotti onnea yritykselle ja uteli niin innokkaasti kuinka rouva Burton tähän saakka oli kasvattamisaikeissaan onnistunut, että tämä tunsi todellista helpotusta, kun Toddy havahtui mietteistään ja sanoi:
"Minutta te paikka, mitta kotki katkeaa, on maailman hautkin paikka."
"Mitä tuo lapsi tarkottaa?" kysyi täti.
"Etkö muista, siellä missä me olimme viime kesänä ja missä sinä et antanut meidän koettaa, miten kauvas veden yli me voisimme riippua, Harry eno?" sanoi Willy.
"Oh — tarkotat varmaankin putouksia", huudahti herra Burton.
"Juuri niitä!" sanoi Willy.
"Joki meni tiellä kahtia," sanoi Toddy, "ja ykti ota meni ylöt ilmaan ja toinen ota alat koloon tuujien kivien väliin. Tinne minä tahtoitin mennä ajelemaan."
"Kuuleppas nyt, Toddy", sanoi rouva Burton. "Muutoinhan te melkein aina pääsette meidän kanssamme, mutta tänään me haluamme mennä ilman teitä. Jääkää te Willyn kanssa kiltisti kotiin — emme ole poissa muuta kuin pari tuntia."
"Minä tahdon lähteä ajelemaan", vakuutti Toddy itsepintaisesti.
"Arvaan sen kyllä, poikaseni, mutta pääset jonakin toisena päivänä", sanoi täti.
"Mutta minä tahdon!" toisti Toddy.
"Mutta minä en tahdo sinua mukaan", sanoi rouva Burton äänenpainolla, joka olisi vienyt kaiken toivon jokaiselta järkisyitä käsittävältä ihmiseltä. Mutta vain vähän hämmästyneen näköisenä Toddy sanoi:
"Minä tahdon mennä ajelemaan!"
"Taistelu on käynnissä", sanoi herra Burton itsekseen. Sitten hän nousi nopeasti pöydästä ja sanoi:
"Minä yritän ehtiä aikaisempaan junaan, kun minun on tultava niin pian takaisin."
Rouva Burton nousi sanomaan miehellensä hyvästi. Tämä suuteli häntä tavallista hellemmin pitäen häntä vähän loitommalla ja katseli häntä silmiin ilmeellä, jota hän ei voinut käsittää — ei ainakaan pariin tuntiin. Rouva Burton palasi saatettuaan miestänsä ruokasaliin, talutti Toddyn arkihuoneeseen, otti hänet syliinsä, kiersi hellästi kätensä hänen ympärilleen ja sanoi:
"Kuuntele nyt pikku Toddy hyvin tarkasti mitä täti sanoo. Aivan erikoisesta syystä sinä et tänään pääse meidän kanssamme ja täti tarkottaa täyttä totta sanoessaan sinulle, että sinä et pääse mukaan. Vaikka pyytäisit sata kertaa, ei se muuttaisi asiaa. Sinä et saa tulla, ja sinun täytyy lakata ajattelemasta koko asiaa."
Toddy kuunteli tarkkaavasti alusta loppuun asti ja vastasi:
"Mutta minä tahdon!"
"Mutta sinä et pääse. Ja siinä piste."
"Ei tiinä ole mitään pittettä, ei ollenkaan pittettä", sanoi Toddy.
"Minä tahdon kuitenkin."
"Sinä et mene!"
"Minä menen niin hijveän kejnaasti!" sanoi Toddy itkua pusertaen.
"Kyllä täti sen uskoo ja tädin on niin paha mieli", sanoi rouva Burton ystävällisesti, "mutta se ei muuta asiaa. Kun isot ihmiset sanovat: 'Ei!' täytyy pikku poikien ymmärtää, että he tarkottavat sitä, mitä sanovat."
"Mutta minä tahtoitin mennä tinun kanttati ajelemaan", sanoi Toddy.
"Ja kun minä tahdon, että sinä jäät kotiin, niin sinä jäät", sanoi rouva Burton. "Nyt me emme puhukaan siitä enää. Haluatko mennä puutarhasta hakemaan itsellesi hyötymansikoita?"
"En; tahdon mennä ajelemaan!"
"Toddy", sanoi rouva Burton, "minä en halua kuulla ajelemisesta enää sanaakaan."
"Niin, mutta minä tahdon!"
"Toddy, minun täytyy varmaankin rangaista sinua, jos et sinä jo tuosta lakkaa, eikä se ole minusta ensinkään hauskaa. Haluatko sinä pahottaa tädin mielen, kun on tädin syntymäpäivä?"
"En, mutta minä tahdon lähteä ajelemaan!"
"Kuules nyt, Toddy", sanoi rouva Burton, joka, kadottaen viimeisenkin rahtusen kärsivällisyydestään, polkaisi jalkaansa. "Jos sinä sanallakaan mainitset tuosta matkasta, suljen minä sinut ullakkohuoneeseen, jossa toissapäivänä olit Willyn kanssa, mutta nyt sinun täytyy olla yksin."
Toddyn kyyneleet rupesivat vuolaina virtaamaan, kun hän sanoi:
"Ah-h-h-h! Minä en halua tulla tuljetukti ullakkohuoneeteen; minä tahdon mennä ajelemaan."
Äkkiä Toddy löysi itsensä tätinsä sylistä, jossa hän potki, rempoi, huusi ja ulvoi yläkertaan noustaessa. Sinä hetkenä, jolloin hänet lopullisesti teljettiin arestiin, kuului pelottava huuto, joka tunkeutui ullakko-akkunasta ja sai Terryn suin päin jättämään miellyttävän makuupaikkansa kaivonkannella ja ohi-ajavan maalaisen pidättämään hevostaan kuunnellakseen viitisen minuuttia. Sillä välin rouva Burton laskeutui ruokasaliin kasvot hehkuen, vaatteet epäjärjestyksessä ja niin vihaisena, ettei kukaan ollut häntä sellaisena ennen nähnyt. Mutta kun hän heti senjälkeen kohtasi Willyn katseen, oli se niin juhlallinen, kysyvä ja moittiva, että rouva Burtonin viha silmänräpäyksessä hävisi.
"Mitä sinä sanoisit, jos sinut kannettaisiin yläkertaan ja teljettäisiin ikävään huoneeseen, vain siksi, että sinä tahtoisit mennä ajelemaan?" kysyi Willy.
Rouva Burton ei voinut kuvitella itseänsä sellaiseen asemaan, mutta vastasi kuitenkin:
"Minä en olisi koskaan niin mieletön, että itsepäisesti tahtoisin sellaista, mistä varmasti tietäisin, etten sitä saisi."
"Oh", huudahti Willy, "eivätkö kutkaan isot ihmiset tee sitä?"
Rouva Burtonin omatunto kävi vähän rauhattomaksi, hän riensi vaihtamaan puheenaihetta ja kiinnittämään koko huomionsa yksinomaan Willyyn, ikäänkuin hän olisi halunnut siten hyvittää jotakin pahaa, jota hän oli tehnyt hänen veljelleen. Huudot, jotka silloin tällöin kuuluivat ullakkohuoneen ikkunasta saivat hänet yhä innokkaammin lohduttamaan Willyä. Mutta huuto huudolta hänen päättäväisyytensä rupesi yhä enemmän horjumaan ja lopuksi hän tekosyyn nojalla jätti Willyn, riensi Toddyn vankilan ovelle ja huusi avaimen reijästä:
"Toddy!"
"Mitä?" kuului Toddyn ääni.
"Oletko nyt kiltti poika?"
"Kyllä, jot viet minut ajelemaan!"
Rouva Burton kääntyi äkkiä ja suorastaan lensi portaita alas. Willy, joka odotti portaiden juurella, väistyi vaistomaisesti syrjään ja huudahti:
"Minä luulin, että sinä tulisit pää edellä! Miksi et sinä tuonutkaan häntä alas?"
"Ketä?" kysyi rouva Burton loukkaantuneena.
"Tiedänhän minä, miksi sinä menit yläkertaan", sanoi Willy. "Minä näin sen sinun silmistäsi!"
"Sinä olet toden totta hyvin kiusallinen", sanoi rouva Burton kääntyen pois. "Juokseppas kotiin kysymään kuinka äiti ja pienokainen voivat. Mutta älä viivy kauvan; muista, että tänään syömme tavallista aikaisemmin." Willy läksi, ja rouva Burton vaipui hetkeksi ajatuksiinsa ja itsetutkisteluun. Ehdoton tottelevaisuus oli ollut hänellä velvollisuutena aikaisimmasta lapsuudestaan saakka, vaikka olikin varma, että hänen tahtonsa oli aivan yhtä taipumaton kuin Toddyn. Jos hän aina oli voinut totella, niin täytyi tuon ullakolla olevan pikku pojan myöskin voida totella. Voihan olla mahdollista, että hänen synnynnäiset taipumuksensa tekivät sen hänelle helpommaksi — ja ehkä Toddyn luonne tässä suhteessa oli toisenlainen. Kuinka voisi hän voittaa Toddyn luonteen viat! tai oliko se ollenkaan hänen asiansa. Eikö se ollut jotakin, johon hän, jonka hoidossa poika vain väliaikaisesti oli, ei voinut sekaantua? Rouva Burtonin tätä miettiessä ullakolta kuuluva kimakka huuto vaikutti, että hän rupesi tinkimään ankarain periaatteidensa kanssa. Mutta silloin hänen katseensa sattui hänen miehensä valokuvaan ja hän oli näkevinään tämän silmissä ivallisen katseen. Hänen päättäväisyytensä palasi entistä voimakkaampana. Vähän senjälkeen tuli Willy. Rouva Burton uhrasi vain hetken hänen terveistensä ja matkaseikkailujensa kuuntelemiseen; sitten hän läksi pukeutumaan ajelumatkaa varten. Päästäkseen kuulemasta Toddyn huutoa hän sulki huolellisesti ovet, mutta Toddyn ääni oli varmaankin liitossa seinien kanssa, sillä se tunki vaivatta ovien ja ikkunoiden läpi. Vähitellen tuntuivat huudot lakkaavan; ja sitä mukaa kuin ne harvenivat ja kävivät heikommiksi, elpyi rouva Burtonin mieli. Päätettyään pukeutumisensa hän läksi Toddyn vankeuteen vastaanottaakseen Toddyn selityksen ja anteeksipyynnön sekä suodakseen hänelle armollisesti anteeksi. Hän koputti hiljaa ovelle ja sanoi:
"Toddy!"
Ei vastausta. Rouva Burton koputti ja huusi entistä kovemmin, mutta tuloksetta. Hän kauhistui. Hän oli kuullut lapsista, jotka vihapäissään olivat huutaneet itsensä kuoliaaksi. Nopeasti hän avasi oven ja näki Toddyn makaavan laattialla kasvot kyynelten tahraamina. Hän kumartui pojan ylitse nähdäkseen hengittikö tämä vielä. Ja kun hän näki puoliavoimien huulten ilmeen, ei hän voinut olla suutelematta niitä. Sitten hän nosti tuon nukkuvan, lohduttoman pikku olennon hellästi syliinsä. Ja pikku pää painui hänen olalleen poski vasten hänen poskeansa, pikku käsi kiertyi hänen kaulaansa, ja hento ääni kuiskasi:
"Tahdon mennä ajelemaan."
Samassa astui herra Burton huoneeseen ja sanoi kiusoittavasti tietämättömyyttä teeskentelevällä äänellä:
"Oletko masentanut hänen tahtonsa?"
Hänen vaimonsa vaijensi hänet katseellaan. Sitten hän läksi alas ruokasaliin. Sillävälin Toddy heräsi, ojentautui, hieroi silmiään, tunsi enon ja huudahti:
"Tiedätkö minne me menemme tänään, Hajjy eno? Me menemme ajelemaan."
Ja herra Burton kätki silmien alapuolella olevan osan kasvojansa lautasliinan taakse, ja hänen vaimonsa toivoi, että hänen silmänsäkin olisivat olleet peitossa, sillä hänestä ei koskaan elämässään ollut tuntunut niin pahalta se, että joku katsoi häntä silmiin.
Poikien moitteeton käytös iltapäiväajelun aikana lievensi rouva Burtonin tappion karvautta. He livertelivät keskenään kukkasista, lehdistä ja linnuista, ottivat nimikoikseen taivaalla purjehtivia kesäpilviä ja vaihtoivat niitä keskenään yhä uudelleen. Ja kun Terry, joka varkain oli lähtenyt kotoa heidän jälkeensä, väsyi, ja isäntä nosti sen vaunuihin, antoivat he sen maata jalkainsa juuressa potkimatta sitä, nipistämättä sitä korvasta tai vetämättä sitä hännästä.
Ei yksikään kunnon aviomies voisi pahottaa vaimonsa mieltä tämän syntymäpäivänä. Niinpä rouva Burton pian unohtikin aamullisen nöyryytyksensä ja palasi retkeltä erinomaisella tuulella, kasvot terveyttä loistaen. Vieraita alkoi jo pian saapua, ja kun seura oli koolla, toi rouva Burtonin sisäkkö Willyn ja Toddyn sisälle tervehtimään. Kumpaisetkin olivat moitteettoman puhtaissa pukineissa. Samassa ilmestyi Terry huoneeseen. Toddy näki sen ja hänelle tuli kiire sitä tervehtimään ja sitten molemmat sekaantuvat niin pahoin erään kukkatelineen jalkoihin, että se kaatui suurella ryskeellä, ja molemmat riitapuolet lähetettiin häpeämään aivan samalla lailla, sillä erotuksella vain, että heistä Terry sai etsiä itselleen sellaisen pakopaikan, joka häntä eniten miellytti.
Sitten läksi Willy kasvot ilmaisten isällistä huolestumista, ja rouva Burton saattoi antautua seurustelemaan vieraidensa kanssa, joiden kanssa hän ei tähän saakka ollut voinut vaihtaa sanaakaan tulematta keskeytetyksi.
Tavan takaa rouva Burton huomautti miehelleen, että olisi parasta ottaa selkoa poikien olinpaikasta ja mitä he tekivät, mutta herra Burton oli ani harvoin ollut ainoana herrasmiehenä näin monen kauniin ja lahjakkaan naisen seurassa ja hän osasi niin hyvin panna arvoa tällaiselle harvinaiselle tilaisuudelle, ettei hän tahtonut ajatella paria ihmistainta, joilla oli verraton kyky hävitä näkyvistä. Pojat saivat siis parin tunnin ajan olla rauhassa. Sillä välin tuli pieni kesäinen sadekuuro ja eräs tunteellinen nuori neitonen pyysi rouva ja herra Burtonia laulamaan laulun "Sade ikkunaan lyö". Kun he pääsivät toiseen säkeistöön, rupesi rouva Burtonia yskittämään ja herra Burton haisteli ihmetellen ilmaa. Toiset naisista syöksyivät pystyyn, toiset valahtivat kalpeiksi. Huoneeseen tunkeutui selvästi savua.
"Ei ole mitään vaaraa, hyvät rouvat", sanoi rouva Burton. "Tiedättehän kaikki minkälainen amerikalainen palvelijatar on. Luultavasti on meidän keittäjättäremme, joka ei ymmärrä mikä sopii, mikä ei, sytyttänyt tulen uuniin ja jättänyt ovet sisälle selälleen, niin että savu, sensijaan, että se olisi mennyt ulos piipusta, onkin päässyt tunkeutumaan huoneisiin. Menen huomauttamaan siitä hänelle."
Palvelijoiden pelkällä mainitsemisella oli tavallinen vaikutuksensa; rouvien kesken virisi yht'äkkiä sangen vilkas keskustelu, jonka tämä aihe on aina synnyttänyt ja tulee luultavasti synnyttämään, kunnes kaikki perheenemännät kohtaavat toisensa luvatussa maassa, jonka yhtenä viehätysvoimana on se, että sen rajojen sisällä ei löydy amerikalaista keittiötä, ja jossa vapaa palvelija voi seisoa emäntänsä edessä tarvitsematta pelätä moitteita. Mutta eräs vieraista, nuori hermostunut rouva, jonka säikähdys tuntui vain jaloissa, kosketti huomaamattaan kengänkärjellään lämpöjohdon kahvaa. Silmänräpäyksessä hän syöksyi ylös kiljahtaen, ja samassa näkyi lämpöjohdosta nousevan paksu savupatsas.
"Tulipalo!" huusi yksi.
"Vettä!" huusi toinen.
"Oh!" huusivat monet yhteen ääneen.
Toiset juoksivat yläkertaan, toiset syöksyivät kadulle, jossa sade virtanaan valui, hermostunut nuori neiti pyörtyi, ja eräs toimekkaan näköinen nuori rouva, joka vuosikausia oli mietiskellyt kuinka parhaiten suoriutua tulen vaarasta, kietaisi pöytäliinaan parisenkymmentä hienoihin nahkakansiin sidottua kirjaa ja syöksyi nyytti kädessä ulos sateeseen viedäkseen kirjat varmaan talteen usean sadan metrin päässä olevaan taloon. Uskollinen Terry, joka vainusi melun jo kaukaa, riensi kotiin ja täytti parhaan tietonsa mukaan velvollisuutensa haukkumalla, näykkimällä kaikkia ja juoksemalla edestakaisin huoneissa jättäen kaikille matoille jälkiä. Sillävälin herra Burton kiiruhti portaita ylös ilman takkia, hiukset epäjärjestyksessä, kasvot ja kädet ylt'yleensä lian peitossa ja vakuutti vieraille, ettei ollut mitään vaaraa. Ja pojat, Willy kalman kalpeana, Toddy kiihtynyt puna poskillaan, hiipivät omaan huoneeseensa.
Seura hajaantui; rouvat, jotka olivat pyytäneet hevosta, eivät kuitenkaan jääneet ajoneuvoja odottamaan, mutta turvautuivat mahdollisimman kauvan kursailtuaan niihin sateensuojiin ja vaippoihin, joita rouva Burton tarjosi. Neljännestuntia myöhemmin oli huoneessa vain Terry, joka valppaana makasi suuressa turkkilaisessa nojatuolissa. Miehensä rauhottavasta kehotuksesta läksi rouva Burton alakertaan ja katseli tiukkaan puristetuin huulin ja liekehtivin silmin hävitystä vierashuoneessa. Mutta kun hän tuli ruokasaliin ja näki kauniisti katetun pöydän, jonka suunnittelemiseen hän edellisinä viikkoina ja päivinä oli uhrannut tunnin jos toisenkin, purskahti hän lohduttomaan itkuun.
"Minä kerron, kuinka se tapahtui", sanoi Willy, joka tuli kutsumatta huoneeseen. Se tieto, että hän ajoi oikeaa asiaa, teki hänet voimakkaaksi enon ja tädin uhkaavien katseiden edessä. "Minusta ilotulitus on niin kauhean hauskaa näin juhlapäivinä, ja kahtena päivänä olemme me Toddyn kanssa kantaneet tikkuja ja risuja takapihalle niin että tänäpäivänä olisimme voineet laittaa kauniin nuotion, mutta sitten tuli sade, ja eihän märkä puu pala — sen me huomasimme viime Juhannuksena. Sitten me päätimme laittaa nuotion kellariin, sillä siellä on peltikatto ja hiekkalaattia, niin ettei siellä ollenkaan voi sataa. Ja meillä oli sanomalehtiä ja lastuja ja me kaadoimme vähän öljyä, ja tuli leimahti niin kauniisti ja me aijoimme juuri tulla hakemaan teitä sitä katsomaan, kun Harry eno tuli ja paiskasi minut seinää vastaan ja Toddyn hiilikasaan ja heitti ruman ilkeän maton nuotion päälle, ja kaatoi matolle vettä."
"Pikku pojat eivät taa tehdä mitään hautkaa; heitä aina kielletään", sanoi Toddy. "Kattokaa kummoten tikun minä tain käteeni, kun minä heitin puita tuleen! Tilloin minä en ollenkaan huutanut, tillä minä ajattelin, että minä teen muita ihmitiä iloitekti, niinkuin pikku poikien pitää Jumalan mielettä tehdä. Mutta kun he eivät tulleetkaan iloitikti, huudan minä nyt tikun tähden!"
Ja Toddy päästi huudon, joka oli hänen tavallista huutoaan voimakkaampi, kuten järjestettävänä ja sovittavana oleva asia oli tavallista juhlallisempi.
"Meillä oli myöskin soihtukulkue", sanoi Willy. "Me ajattelimme marssia siellä alhaalla, mutta se ei ollut ollenkaan hauskaa, sillä siellä ei ollut puita, joiden välissä tuli voisi leimahdella, niinkuin se leimuaa juhlailtoina. Ja me lopetimme soihtukulkueen ja meistä olisi tuntunut hirveän ikävältä, jos emme olisi ajatelleet nuotiota."
"Minne jätitte soihdut"? kysyi herra Burton hypähtäen tuoliltaan ja nostaen samalla vaimonsa jaloilleen.
"En — en tiedä", sanoi Willy hetken mietittyään. "Minä heitin ne vaatetäiliöön, jotta on jiepuja, ettei laattiat likaantuiti", sanoi Toddy.
Herra Burton juoksi yläkertaan ja sammutti kytevän vaatekasan. Rouva Burton, joka oli uskollisempi itselleen kuin mitä hän itsekään olisi voinut kuvitella, veti Willyn luoksensa ja sanoi ystävällisesti:
"Haluta ilahduttaa ihmisiä ja tehdä se, on kaksi eri asiaa, Willy."
"Niin on", sanoi Willy ponnella, joka ilmaisi paljon siitä, mitä ei sanoin lausuttu.
"Pikku pojat ovat tyhmiä, kun koettavat ilahduttaa itoja ihmitiä", sanoi Toddy alkaen jälleen itkeä.
"Eivät he ole tyhmiä, poikaseni", sanoi rouva Burton nostaen tuon itkevän pienokaisen syliinsä. "Mutta he eivät aina ymmärrä, miten sen parhaiten tekisivät, ja siksi heidän tulisi kysyä neuvoa aikaihmisiltä, ennenkuin he ryhtyvät toimeen."
"Tilloinhan ne eivät oliti mitään yllätyktiä", valitteli Toddy.
"Taammeko me työdä kaiken tämän juuan?"
"Kyllä kait, jos jaksamme", huokasi rouva Burton.
"Kyllä me vajmaan jaktamme — Willy ja minä", sanoi Toddy. "Ja olipa hautkaa, että ne jouvat läktivät tiehentä."
Illalla, kun pojat olivat lähteneet makuulle, oli rouva Burton ilmeisesti rauhaton ja vihdoin hän sanoi:
"Minulla on oikein paha omatunto, kun en kertaakaan koko heidän täälläolo-aikanaan ole rukoillut heidän kanssaan iltarukousta. Nyt minusta on sopiva aika alottaa."
Astuessaan huoneeseen tapasi rouva Burton pojat leikkimässä muurinsärkijää, kummallakin tyyny suojanaan.
"Lapset!" sanoi hän, "oletteko jo lukeneet rukouksenne?"
"Emme", sanoi Willy. "Jommankumman meistä täytyy ensin hävitä. Sitten me luemme."
Toddyn äkillinen kumoon keikahtaminen oli merkkinä hartaudenharjotuksen alkamiseen, ja molemmat pojat polvistuivat vuoteidensa viereen.
"Te olette tänään tehneet itsenne syypäiksi surullisiin erehdyksiin, lapseni", sanoi rouva Burton. "Niiden pitäisi opettaa teille, että silloinkin, kun haluatte menetellä oikein, te tarvitsette apua ylhäältä. Eikö niin?"
"Kyllä", sanoi Willy, "kyllä ihan varmasti."
"Ei minutta", sanoi Toddy. "Mitä enemmän muut minua auttavat, titä pahemmin käy. Tättä lähtien teen minä kaikki yktin."
"Minä tiedän, mitä sanon Jumalalle tänä iltana, Alice täti", sanoi
Willy.
"Rakas poikaseni", sanoi rouva Burton. "Mitä sitten sanoisit?"
"Rakas Jumala", alkoi Willy. "Meistä on kaikkein ikävintä silloin kun koetamme tehdä isoja ihmisiä iloisiksi. Opeta, rakas Jumala, isoja ihmisiä ymmärtämään, kuinka paljon meillä on vaivaa, ennenkuin voimme mitään tehdä heidän hyväkseen. Ja opeta heitä ymmärtämään lasten puuhia paremmin kuin tähän asti, etteivät he tekisi lapsia onnettomiksi, kun lapset koettavat tehdä isoja ihmisiä iloisiksi. Opeta isoja ihmisiä ajattelemaan niin paljon kuin lapset ajattelevat, Kristuksen tähden — amen! Niin, ja siunaa rakasta äitiä ja pikku sisarvauva kultaa. Eikö niin, Alice täti?"
Rouva Burton ei vastannut, ja Willy näki kääntyessään hänen poistuvan huoneesta. Toddy huomautti:
"Nyt on minun vuojoni. Jakat Jumala, kun minä tulen enkelikti ja pääten taivaateen, älä tilloin anna minkään iton enkelin tulla minulle tanomaan 'älä tee noin' tai heittää minua hiililäjään, juuji kun minä koetan tehdä heille mielikti. Kat niin! Ei titte muuta. Amen!"