V LUKU.
Seuraavana aamuna herätessään muisti rouva Burton ilokseen, että oli sunnuntai. Onhan opettajillakin päivä viikossa vapaa, ajatteli rouva Burton itsekseen, eikä kukaan epäile, etteivät he sitä ansaitsisi. Kuinka paljon suuremmalla syyllä ansaitseekaan lepoa ja virkistystä vapaaehtoinen opettaja, joka aamusta iltaan hoitaa kahta lasta, joiden oppimiskyky ja vallattomuus vastaavat kokonaista kouluntäyteistä poikajoukkoa. Huomatessaan, että samaa, mitä hän vain muutaman päivän aikana oli koettanut, saavat äidit kaikkialla tehdä aina ja tarvitsematta toivoa lepoa ennenkuin taivaassa, rouva Burton tunsi itsensä nöyräksi ja arvottomaksi. Mutta siitä huolimatta hän suunnitteli, että jättäisi lapset koko päiväksi miehensä huostaan. Jos rouva Burton olisi ollut itselleen rehellinen, olisi hänen täytynyt myöntää haluavansa lepoa pohjaltaan siksi, ettei halunnut miehensä näkevän yhä uudistuvia kompastuksia, joita hän päivittäin tulisi tekemään koettaessaan kasvattaa kälynsä ja lankonsa pienokaisia. Hän mietti lähteäkö sunnuntairetkelle, jolta jonkun tekosyyn nojalla sitten voisi jäädä pois, mennäkö kälynsä pienokaista hoitamaan, niin että hoitajatar pääsisi vapaaksi — silloin jäisi sekä talon että lasten hoito hänen miehensä huoleksi — vai käydäkö äitiä tervehtimässä, kuten hiljan miehelään menneiden nuorten rouvien on tapana. Näitä ja muita vähemmän sopivia suunnitelmia rouva Burton vertaili mielessään, mutta kaikki ne hävisivät kuin tuhka tuuleen, kun herra Burton heräsi ja valitti ankaraa hammassärkyä. Hellä ja myötätuntoinen kun oli, totuttautui rouva Burton alistuvasti ajatukseen, että hänen miehensä todennäköisesti pitäisi jäädä koko päiväksi sisälle ja että oli ehdottomasti välttämätöntä pitää lapset loitolla. Siten hän pääsisi kaikista miehensä arvosteluista. Ja vaikka hän päivän kuluessa joutuisi kerran toisensa jälkeen vetämään lyhyemmän korren, niin hän kertoisi miehelleen vain menestyksestään.
Rouva Burtonin ovelta kuului hiljaista koputusta, ja vastausta odottamatta sieltä pujahti sisälle kaksi raikasta punaposkea, kaksi pörröpäätä ja kaksi pitkää valkeaa yöpaitaa. Pitemmän paidan omistaja sanoi:
"Tiedätkö, Harry eno, että nyt on sunnuntai? Mitä sinä keksit meille. Meillä on sunnuntaisin aina niin paljon hauskaa, sillä se on ainoa päivä, jolloin isä on kotona."
"Luulen — että olen — joskus kuullut — jotakin — tuon tapaista", sai herra Burton vaivoin sanotuksi sormiensa läpi, joilla hän piteli särkevää hammastaan.
"Oh-h", innostui Toddy, "eno leikkii vajmaankin kajhua. Tule, Willy, ollaan me titte koijia." Ja Toddy puski päänsä peitteeseen ja hänen onnistui iskeä hampaansa enon pohkeeseen. Enon tuskanhuuto ei voinut pelottaa tuota tilapäistä koiraa ja vasta kun uhri tarttui sitä kurkkuun, se hellitti otteensa.
"Ei kajhua noin leikitä", valitteli Toddy. "Tinun täytyy vain ulvoa ja antaa minun pujja, ja titte tinä annat minulle lantin, että minä lakkaitin — niin itä aina tekee."
"Kuinka voi Tom Lawrence olla niin mieletön?" kysyi rouva Burton.
"Ehkäpä minäkin voisin, jos ei minulla olisi niin kova hammassärky", sanoi herra Burton.
"Voi sinua, rakas poikaseni", sanoi rouva Burton hellästi. Sitten hän kääntyi poikiin ja sanoi: "Kuunnelkaa nyt mitä sanon, pojat! Harry eno on tänään hyvin sairas — hänellä on paha hammastauti, ja jokainen kolahdus ja kova ääni pahentaa vain sitä. Te ette saa ensinkään tulla tähän huoneeseen, ja teidän täytyy olla niin hiljaa kuin mahdollista, missä ikinä te liikutte. Tavallinen puhekin on kiusallista hammastautia potevalle."
"Tilloin tinä olet paha ihminen, kun ittut täällä ja puhut lakkaamatta", sanoi Toddy, "jot te kejjan on niin hijveän kiutallitta Hajjy enolle. Mene matkoihiti."
Rouva Burtonin herra ja mies hytkyi kesken hammastautiaankin pidätetystä naurusta kuullessaan tämän odottamattoman moitteen, ja rouva Burton itse oli niin hämmästynyt, ettei keksinyt sopivaa vastausta. Pojat huvittelivat ominpäin tarkastelemalla huoneen perin pohjin unohtamatta enonsa taskuja. Kun tämä tehtävä oli suoritettu, kysyivät pojat, eikö pian syötäisi aamiaista.
"Aamiainen syödään kello kahdeksan", sanoi rouva Burton, "ja nyt on kello vasta kuusi. Mutta paras keino nälän tukahduttamiseksi on, että menette vuoteeseen ja makaatte aivan hiljaa."
"Eikö tilloin tunnu nälkä?" kysyi Toddy silmät hämmästyksestä pyöreinä.
Se oli merkkinä siitä, että hänen järkensä työskenteli innokkaasti.
"Ei tunnu", sanoi rouva Burton. "Jos te juoksentelette ympäri, te kiihotatte vatsaanne. Tästä se tulee rauhattomaksi, ja te tunnette nälkää."
"Voi, voi!" huudahti Toddy, "kuinka paljon pikku pojat taavatkaan tietää uutia atioita! Tule Willy — pannaan vattat vuoteeteen, niin ne eivät kiihotu."
"Hyvä", sanoi Willy. "Mutta sanoppas, Alice täti, etkö luule, että meidän vatsamme olisivat unisemmat, eivätkä niin rauhattomat, jos niissä olisi vähän korppuja tahi leipää ja voita."
"Alhaalla ei ole ketään, joka teille niitä antaisi", sanoi rouva Burton.
"Kyllä me ne löydämme", sanoi Willy, "me tiedämme tarkalleen, missä mitäkin on ruokasäiliössä."
"Olisinpa minäkin yhtä selvillä siitä", huokasi rouva Burton. "Menkää — ottakaa mitä haluatte, mutta älkää tulko tänne enää. Ja jos te panette siellä alhaalla jotakin epäjärjestykseen, en minä koskaan enää anna teidän mennä keittiöön."
Lapset riensivät pois, mutta heidän lähtönsä aiheutti vain uusia kärsimyksiä, sillä herra Burton pysähtyi kesken parranajoansa ja sanoi:
"Sinun tähtesi, rakkaani, olen odottanut sunnuntaita. Kuten useasti olet huomannut, on pojilla perin merkillinen käsitys uskonnollisista asioista, mutta pohjaltaan he niitä kuitenkin kunnioittavat. Sinä puolestasi olet sekä uskonnollismielinen, että vapaa kaikista harha-opeista. Tämän pyhäpäivän ihmeellinen vaikutus on varmaan muokkaava nuo pikku sydämet niin, että sinun onnistuu korjata väärät opetukset ja istuttaa heihin uusia ajatuksia ja totuuksia."
Herra Burtonin ääni värähti hiukan, kun hän lopetti tämän sievän, nöyrän puheensa, niin että hänen vaimonsa tarkkaan tutki hänen kasvojaan nähdäkseen pilkistäisikö niistä nauru esiin. Saippuavaahto peitti kuitenkin avuliaasti hänen toisen poskensa, ja särkevä hammas oli tehnyt toisen muodottomaksi, niin että rouva Burtonin täytyi antaa tuon sekä kiitosta sisältävän että vastuunalaisuuden tunnetta lisäävän puheen käydä täydestä, minkä hän tekikin, vaikka masentunein mielin.
"Minä pidän huolta heistä niinkauvan kuin sinä olet kirkossa, rakkaani", sanoi herra Burton, "he ovat aina mallikelpoisia ollessaan sairaiden kanssa."
Rouva Burton huokasi helpotuksesta. Hän päätti heti aamiaisen jälkeen järjestää erikoisen lastenjumalanpalveluksen ja terottaa poikien mieliin niin paljon kuin mahdollista tämän päivän merkitystä, sillä jos hänen miehensä jatkaisi alkamaansa hyvää työtä, niin olisi poikien mahdotonta tehdä syntiä jälellä olevien iltapäivätuntien kuluessa. Miettiessään suunnitelmaansa unohti rouva Burton kokonaan, että oli antanut palvelijattarelle luvan mennä aamujumalanpalvelukseen ja että hänen itsensä oli pidettävä huolta lasten pukeutumisesta aamiaiseksi. Aamiaispöytään tullessaan rouva Burton huomasi, etteivät pojat tavallisella nopeudellaan totelleet kellon kutsua. Muistaen laiminlyömänsä velvollisuuden hän riensi poikien huoneeseen ja tapasi heidät jo aterialla, joka ainakin mitä vaihtelevaisuuteen tulee oli sangen huomattava. Pienellä pöydällä, joka oli vedetty vuoteen viereen, oli heillä piirakkaa, salaattikulho, vadillinen hunajaleipiä, pieni paperikäärö, jossa oli kanelia, ja käyttäen lusikoita, veitsiä ja haarukoita ja sormia pojat maistelivat näitä herkkuja vuoron perään. Nähdessään tätinsä Toddy kävi syyllisen näköiseksi, mutta Willy sanoi aivan viattomasti hymyillen:
"Nyt näet minkälaisesta ruuasta pikku pojat pitävät, Alice täti. Älä unohda sitä nyt niinkauvan kun me olemme täällä."
"Mitä ajattelittekaan tuodessanne kaikki nämä tavarat tänne ylös"? huudahti rouva Burton vakavasti.
"Sinähän lupasit, että saamme ottaa mitä tahdomme ja me luulimme, että se oli totta", sanoi Willy.
"Minulla ei ole ollenkaan niin nälkä kuin ätken", sanoi Toddy. "Mutta minun vattani tuujenee ja titte te taat pienenee aina vähän ajan pejättä, ja te tekee kipeää. Tahtoitin, että voitimme panna vattat poit, kun me emme niitä tajvitte, niinkuin me panemme lakit ja päällytkengät."
Kerätä kokoon tämän ainoalaatuisen aamuaterian jäännökset ja viedä ne pois poikain ulottuvilta oli rouva Burtonille vain hetken työ. Kun tämä oli tehty, niin kaksi pientä poikaa huomasi saaneensa vaatteet ylleen nopeammin, kuin mitä koskaan ennen oli tapahtunut. Saavuttuaan ruokapöytään he katselivat vihaisin, halveksivin katsein moitteetonta kyljystä, kauniin ruskeita paistettuja perunoita ja kuohkeita, maukkaita vohveleita.
"Emme me tällaisesta aamiaisesta välitä", sanoi Willy.
"Emme välitä!" sanoi Toddy, "kun me olemme niin täynnä muuta tavajaa. En minä ymmäjjä mihin minä panen kaiken juuan, kun tulee päivälliten aika."
"Älä siitä huolehdi, Toddy", sanoi Willy. "Isäkin sanoo raamatussa olevan, ettei saa surra ennenkuin tarvitsee."
Rouva Burton kohotti kulmakarvojaan kauhuissaan, mutta samalla kysyvästi, ja hänen miehensä riensi pukemaan Willyn ajatuksen täsmälliseen raamatunmukaiseen muotoon: "Kullakin päivällä olkoon huoli itsestään". Rouva Burtonin ihmettely lauhtui, kun hän kuuli tämän selityksen, mutta yhä edelleenkin kauhuissaan hän kiirehti selittämään:
"Pojat, me pidämme pyhäkoulua aivan omin väin vierashuoneessa heti aamiaisen jälkeen."
"Eläköön!" huusi Willy. "Annatko sinä meille piletit ja annatko sinä meidän kuljettaa ympäri laatikkoa, johon pannaan rahaa niinkuin isossa pyhäkoulussa."
"Ehkä annan", sanoi rouva Burton, joka ei edeltäkäsin ollut tullut ajatelleeksi tätä pyhäkoulun onnistumiselle niin välttämätöntä vetovoimaa.
"Mennäänpäs heti sisälle, Tod", sanoi Willy, "Terry on huoneeseen teljettynä. Alas tullessani minä suljin kaikki ovet, ettei se pääsisi ulos. Me voimme leikkiä sen kanssa ennenkuin pyhäkoulu alkaa."
Pojat ryntäsivät vierashuoneen ovelle, ja sen ihmeellisen vaiston ohjaamana, jolla sallimus on aseistanut yhden monia vastaan ja heikon väkevää vastaan, lähestyi Terry ovea sisäpuolelta. Kun ovi avattiin, kuului kuinka pojat kellahtivat kumoon, ja samassa syöksyi Terry ruokasaliin ja piiloutui emäntänsä aamupuvun laskoksiin. Hetken kuluttua tuli Willy ruokasaliin ja sanoi hyvin surullisen näköisenä:
"Meidän mielestämme pitäisi pyhäkoulun alkaa hyvin pian, Alice täti. Koira ei viitsi leikkiä meidän kanssamme, ja meidän täytyy saada jotakin lohdutusta."
"He ovat taas läpeensä aikaihmisiä", huomautti herra Burton nauraen.
"Mitä tarkotat", kysyi rouva Burton.
"Vain sitä — että kun heidän omat suunnitelmansa pettävät, he rientävät etsimään lohdutusta uskonnosta", sanoi herra Burton. "Saanko olla läsnä pyhäkoulussa?"
"Enhän voi sitä sinulta kieltää", huokasi rouva Burton lähtien vierashuoneeseen. "Pojat", sanoi hän, "ensin laulamme; minkä laulun valitsemme?"
"Lauletaan vanhatta Ned tedättä", sanoi Toddy.
"Eihän se ole hengellinen laulu", sanoi rouva Burton.
"On te", sanoi Toddy, "tiinä tanotaan kolme tai neljä kejtaa, että hän meni tinne, mihin hyvät neekejit menevät ja tehän on taivat, niin että on te hengellinen laulu."
"Minusta 'Kunnia ja kiitos, Hallelluja' on kauniimpi", sanoi Willy, "ja minä tiedän varmasti, että se on hengellinen laulu, sillä minä olen kuullut sitä laulettavan kirkossa."
"Hyvä", sanoi Toddy, ja heti hän alkoi laulaa tuota vanhaa säveltä, mutta käyttämällä tutun renkutuksen sanoja: "Tyhjä whiskypullo kaapin päällä". Mutta täti ravisti hänet taas järkiinsä. Ja eno käveli ympäri huonetta sellaista vauhtia, ettei sitä varmaankaan yksin hammassärky aiheuttanut.
"Ei sekään ole hengellinen laulu, Toddy", sanoi rouva Burton. "Sanat ovat suorastaan sopimattomat. Missä sinä olet sen oppinut?"
"Kadulla", sanoi Toddy, "ja taat laulaa omia jumia laulujati, jot et pidä minun lauluittani."
Rouva Burton meni soittokoneen ääreen, tapaili oikeaa säveltä ja alkoi lopuksi soittaa erästä pyhäkoululaulun säveltä, johon Toddy heleällä lapsenäänellään yhtyi, aivan kuin ei hänen soitannollista makuaan olisi koskaan vastustettu.
"Eikö nyt olisi paras koota kolehtia, ennenkuin pikku pojat kadottavat lanttinsa", sanoi Willy ja kiiruhti ruokasalista hakemaan laatikon, joka ilmeisesti tätä tarkotusta varten oli sinne varattu. Tämän hän vei juhlallisesti Toddyn eteen ja Toddy ojensi sen yli kätensä niin varovasti, kuin olisivat sataset olleet kysymyksessä. Sitten Toddy otti laatikon ja vei sen Willyn eteen, joka suoritti tehtävänsä aivan yhtä juhlallisesti kuin Toddykin. Senjälkeen Willy otti taas laatikon, pudisteli sitä, kuunteli ja sanoi: "Ei kuulu mitään kalinaa — tänään on varmaankin vain paperirahaa", asetti sen uuninreunukselle, istuutui jälleen ja sanoi:
"Nyt alotamme."
Rouva Burton avasi raamattunsa tuntien itsensä äärettömän avuttomaksi. Perinpohjaisen ihmisen tunnollisuudella hän avasi kirjan alusta, mutta sulki sen taas pian — Mooseksen kirjan ensimäinen luku oli tuonut hänenkin oikeauskoiseen mieleensä monta hämmästynyttä kysymystä. Hän selaili nopeasti lehtiä. Omantuntonsa tähden hän hyppäsi monen sotakertomuksen yli, joiden yksityiskohdat suuresti olisivat poikia miellyttäneet, ja sivuutti ennustukset, jotka eivät hänen mielestään sopineet lapsille. Niin hän tuli uuteen testamenttiin ja ikuisesti uuteen kertomukseen pojasta, joka oli aina juuri sellainen, jollaisen hänen vanhempansa ja sukulaisensa toivoivat hänen olevan.
"Puhumme nyt Jeesuksesta", alkoi rouva Burton. "Pikku poika-Jeetuktetta vaiko aikamiet-Jeetuktetta?" kysyi Toddy.
"Molemmista", vastasi opettaja vähän hämillään.
"Hyvä! Entä titten!" sanoi Toddy.
"Oli kerran aika, jolloin koko maailma oli ahdingossa, tietämättä miksi", sanoi rouva Burton, "mutta Jumala ymmärsi sen, sillä Hän ymmärtää kaikki."
"Tietääkö Hän miltä tuntuu olla pikku poika", kysyi Toddy, "ja tulla lähetetykti vuoteeteen tilloin, kun ei tahdo?"
"Ja Hän päätti lohduttaa maailmaa, niinkuin Hän aina tekee, kun maailma huomaa, ettei se itse voi lohduttautua", jatkoi rouva Burton kiinnittämättä huomiota Toddyn kysymykseen.
"Mutta eikö tiellä tilloin ollut paljon pikku poikia?" kysyi Toddy, "ja eikö niitä pitänyt lohduttaa yhtä hyvin kuin itoja ihmitiä?"
"Kyllä kai", sanoi rouva Burton. "Mutta Hän tiesi, että jos Hän lohduttaa aikaihmisiä, nämä taas puolestaan huvittavat lapsia."
"Tilloin minä tahtoitin, että Hän lohduttaiti Hajjy enoa ja tinua joka aamu", sanoi Toddy. "Entä titten".
"Niin Hän lähetti oman poikansa — ainoan poikansa — maailmaan pienenä lapsena."
"Minusta Jumalan olisi pitänyt tehdä hänet pikku tytöksi", sanoi Willy, "jos Hän olisi tahtonut ilahduttaa kaikkia."
"Hän ymmärsi sen asian paremmin", sanoi rouva Burton. "Ja kun kaikki kunnon ihmiset juuri ajattelivat, mitä tapahtuisi ennenkuin ihmisten rauhattomat sydämet —"
"Onko jauhaton tydän tama kuin jauhaton vatta?" keskeytti Toddy.
"Tellainen jomottava ja tyhjä?"
"Kyllä kai", sanoi rouva Burton,
"Ihmitjaukat", sanoi Toddy pannen kätensä ristiin rinnallensa, "minun käy heitä täälikti!"
"Ja kun kunnon ihmiset koettivat ajatella, mitä pitäisi tehdä", jatkoi rouva Burton, "niin muutamat halvat paimenet, jotka kuljeskelivat ulkona yöllä kuun ja tähtien valossa, näkivät ihmeellisen tähden taivaalla."
"Oliko te temmonen, joka vilkkuu vai temmonen, joka on hiljaa?" kysyi
Toddy.
"En tiedä", sanoi rouva Burton hetken aikaa mietittyään. "Miksi sinä sitä kysyt?"
"Tikti", sanoi Toddy, "että minutta te vajmaankin oli temmoinen, joka vilkkuu, tiliä vilkkuvat tähdet avautuvat ja tulkeutuvat näin, kun ne naujavat eivätkä voi pytyä hiljaa, ja jot minä olitin tähti niin minä aivan vajmatti naujaitin ja tekitin niin monta ihmittä onnellitekti. Entä titten?"
"Sitten", jatkoi rouva Burton vilkaisten usein vuoroon kumpaistakin
Adventtikertomusta, "he näkivät enkelin ja peljästyivät."
"Ten kyllä utkoo", sanoi Toddy. "Jokainenhan peljättyy, kun näkee hyviä ihmitiä ympäjillään. Eivätköhän he ajatelleet, että enkeli tanoiti: 'Älä tee niin, älä kotke'."
"Mutta enkeli sanoi, etteivät he peljästyisi", jatkoi rouva Burton, "sillä hän oli tullut tuomaan hyvää viestiä. Betlehemissä oli syntynyt lapsi, joka tulisi tekemään kaikki ihmiset onnellisiksi."
"Eikö olisi hauskaa, jos enkeli tulisi ja tekisi sen kaiken uudestaan?" sanoi Willy. "Mutta hänen pitäisi vain tulla pikku poikien eikä paimenten tykö. En minä vain pelkäisi enkeliä!"
"En minäkään", säesti Toddy. "Mutta minä pujahtaitin ten taakte kattomaan kuinka tiivet ovat juumiitta kiinni."
"Sitten tuli lukuisa joukko muita enkeleitä", jatkoi rouva Burton, "ja sitten ne lauloivat, lauloivat kaikki yhdessä. Paimenet olivat neuvottomia, mutta laulun loputtua he läksivät kaikki Betlehemiin katsomaan tuota ihmelasta."
"Aivan kuin me toissa päivänä menimme katsomaan pikku siskoa!"
"Niin", sanoi rouva Burton, "mutta sen sijaan että olisivat löytäneet hänet kauniissa kodissa, sievässä huoneessa rakastavien ystävien ja hoitajattarien ympäröimänä, he tapasivat Hänet seimessä tallin nurkassa."
"Ja se oli siksi, että Hän oli sellainen, joka saattoi tehdä, mitä vain halusi ja olla missä halusi", sanoi Willy, "ja Hän oli pikku poika, ja pikku pojat pitävät aina enemmän tallista kuin huoneista — minä toivoisin, että minä saisin koko elämäni asua tallissa!"
"Niin minäkin", sanoi Toddy, "ja nukkua teimettä, tillä tilloin hevotet potkitivat kaikkia, jotka tahtoitivat panna minun päälleni puhtaita vaatteita, tilloin kun minä en tahdo. Antoivatko he Hänelle lahjoja?"
"Kyllä", sanoi rouva Burton, "kultaa, pyhääsavua ja mirhamia."
"Mikti he eivät antaneet Hänelle kalittimia ja pillipalloja, niinkuin ihmitet antoivat Phillie veikolle, kun hän oli pieni?" kysyi Toddy.
"Siksi, Toddy", sanoi rouva Burton iloisena saadessaan kertomuksen langan omiin käsiinsä — hän oli sen kadottanut melkein heti pyhäkoulun alettua — "siksi, että Hän ei ollut mikään tavallinen lapsi, vaan Hän oli Jumala."
"Mitä? Onko Jumala jotkut ollut lapti?" huudahti Toddy.
"On", vastasi rouva Burton kauhulla huomaten, ettei Toddylle oltu opetettu Jumalan kolmiyhteyttä.
"Ja leikki niinkuin muutkin laptet?" jatkoi Toddy.
"Minä — minä luulen niin", sanoi rouva Burton peläten itse esiintyvänsä epäkunnioittavasti istuttaessaan poikiin kunnioitusta näitä asioita kohtaan.
"Tanoiko joku Hänelle: 'Älä tee niin!' joka kejta, kun hän teki jotakin?" jatkoi Toddy.
"E-e-e-i, en usko", sanoi rouva Burton, "sillä hän oli aina kiltti."
"Ei tiinä ole mitään ejotutta", sanoi Toddy. "Mitä kiltimpi pikku poika koettaa olla, titä enemmän itot ihmitet tanovat hänelle: 'Älä tee niin!' Minä luulen, ettei kellään ollut aikaa tanoa mitään muuta Jeetuktelle."
"Mitä Hän sitten teki", kysyi Willy niin suurella mielenkiinnolla, kuin jos hän ei olisi kuullutkaan samaa kertomusta monta kertaa ennen.
"Hän kasvoi hengessä ja totuudessa", sanoi rouva Burton, "ja kaikki rakastivat Häntä. Mutta sillä välin ilmestyi enkeli hänen isälleen unessa ja sanoi hänelle, että sen maan kuningas tahtoi tappaa pikku Jeesuksen, jos vain löytäisi Hänet. Silloin Joosef, Jeesuksen isä, ja Maria, Hänen äitinsä, nousivat keskellä yötä ja pakenivat Egyptiin."
"Egypti oli varmaan siihen aikaan yhtä paha kuin Eurooppa on nyt", huomautti Willy. "Aina kun isä kertoo jostakin, jota kukaan ei voi löytää, niin hän sanoo: 'Hän on varmaankin mennyt Eurooppaan. Mitä he tekivät, kun he tulivat sinne?'"
"En tiedä", sanoi rouva Burton miettien. "Luultavasti isä teki ahkerasti työtä ansaitakseen rahaa ja ostaakseen hyvää ruokaa ja mukavan olinpaikan vaimolleen ja lapselleen. Ja luullakseni äiti kulki kedolla ja poimi pojalleen kauniita kukkia, joilla tämä voi leikkiä. Ja luultavasti poika jokelteli, kun äiti antoi ne Hänelle ja nauroi ja hyppi ja leikki ja sitten Hän väsyi ja painoi pienet kasvonsa äitinsä helmaan, ja äiti otti Hänet syliinsä ja piti Häntä siinä niin lujasti, ja poika nukahti ja sitten äiti katseli Hänen kasvojaan ikäänkuin olisi tahtonut katsoa niiden lävitse, sillä hän koetti arvata, mikä hänen lapsestansa tulisi ja mitä Hän tekisi, kun Hän kasvaisi, ja otettaisiinko Hänet häneltä pois, ja hänestä tuntui, ettei hän silloin ensinkään voisi elää, ellei hän saisi puristaa poikaansa lujasti rintaansa vasten, ja —"
Rouva Burtonin ääni vavahti hiukan ja petti lopuksi kokonaan. Willy tuli aivan hänen eteensä, katseli häntä tutkivasti ja harvinaisen suurella myötätunnolla, nojasi lopuksi kyynärpäänsä hänen syliinsä, painoi pään käsiinsä, katseli häntä silmiin ja virkkoi:
"Hän oli aivan niinkuin minun äitini, Alice täti, eikö ollut? Ja minusta sinä olet aivan niinkuin he kumpikin."
Rouva Burton sieppasi Willyn syliinsä, peitti hänen kasvonsa suudelmilla ja menetti siten toistamiseen tilaisuuden tehdä oppilailleen selväksi erotuksen maallisen ja taivaallisen välillä. Toddy katseli tyytymättömästi näitä molempia ja sanoi:
"Minutta oliti pajempi, että menitit kattomaan, onko päivällinen valmit ten tijaan, että lakkaat kejtomatta ja jupeat tyleilemään Willyä. Minun vattani on taat ihan kujittunut kokoon."
Rouva Burton palasi, vaikkakin huoaten, kaukaisista ajoista nykyhetkeen. Terry, joka oli kunnioittanut tämän tilaisuuden rauhaa siinä määrin, että oli suvainnut asettua makaamaan emäntänsä tuolin alle, kyyristäytyi mahdollisimman pieneksi, livahti ulos ovesta ja läksi juosta vilistämään pensaikkoa kohti. Toddy oli kuitenkin sen nähnyt, kertoi uutisen veljelleen, ja pian olivat molemmat pojat sitä takaa ajamassa. Kun Terry sen huomasi, turvautui se kaukaiseen piilopaikkaansa, jonka se, tuntien pikku poikien tavat, ymmärsi niin hyvin pitää salassa.
Sitä mukaa kuin päivä kului kävivät pojat rauhattomiksi, riitelivät, rummuttivat pianoa ja olivat äkeissään, kun se oli suljettu, kävivät käsiksi kaikkeen, mikä oli heidän ulottuvillaan ja tulivat loppujen lopuksi niin tuskastuttaviksi, että heidän tätinsä mielestä tuntui helpommalta joutua tappiolle kuin jatkaa heidän kasvattamistaan. Hän jätti koko talon lasten valtaan ja istuutui sohvan reunalle, jossa hänen väsynyt miehensä lepäsi. Pettämättömän vaistonsa ohjaamina lapset kuitenkin pian löysivät hänet, ja Willy sanoi:
"Jos aijot mennä kirkkoon, Alice täti, niin on minusta aika jo pukeutua."
"En minä voi mennä kirkkoon, Willy", huokasi rouva Burton. "Jos minä menen, panette te koko talon nurin ja saatatte enonne hulluuden partaalle."
"Emme me sitä tee", sanoi Willy. "Et tiedä kuinka hyvin me hoidamme sairaita ihmisiä. Isä sanoo, ettei kukaan sitä näkemättä voi kuvitellakaan kuinka hyvin me osaamme pitää muista huolta. Jos et sinä sitä usko, niin jätä meidät yksin Harry enon kanssa ja jää kirkosta kotiin ja katsele avaimenreiästä."
"Jos haluat lähteä kirkkoon, niin älä epäile jättää minua yksin, Alice", sanoi herra Burton. "Minun mielestäni sinun tämänaamuisten kokemustesi jälkeen pitäisi mennä. En luulisi sinun saavan mieltäsi tasapainoon, ennenkuin olet yhdessä suuren seurakunnan kanssa tunnustanut olevasi suuri syntinen."
Rouva Burton epäröi, mutta poistui kuitenkin huoneesta ja palasi pian lähtövalmiina, suuteli miestään ja poikia, antoi monta varotusta ja läksi. Willy seurasi häntä katseellaan, kunnes hän oli astunut alas kuistilta ja sanoi sitten helpotuksesta huoahtaen:
"Nyt meillä alkaa taas entiset hyvät päivät — olemme vihdoinkin päässeet hänestä."
"Willy!" huudahti herra Burton ankarasti kavahtaen pystyyn, "tiedätkö sinä, kenestä puhut? Etkö tiedä, että sinun Alice tätisi on minun vaimoni, että hän on pelastanut sinut monesta ikävyydestä, tehnyt sinulle niin usein mieliksi ja ollut sinulle mitä parhain ystävä?"
"Tiedän kyllä", sanoi Willy ja jokaisessa hänen sanassaan oli yhtä monta vivahdusta kuin kokonaisessa tusinassa sanoja, "mutta arkiystävät ja pyhäystävät ovat kaksi eri asiaa, eikö olekin? Hän ei osaa valmistaa pillejä, ottaa kiinni sammakoita, kantaa meitä molempia olkapäillään tai laulaa 'Virtaa Jordan'."
"Odotatko sinä, että minä teen kaikkea tuota tänään?"
"E-e-en", sanoi Willy, "paitsi jos tulisit terveeksi tai ainakin luulisit olevasi terve; mutta me olisimme mielellämme semmoisen kanssa, joka osaisi tehdä kaikkea sitä. Me pidämme naisista, kaikista naisista, mutta sitten me taas pidämme miehistä, kaikista miehistä. Alice täti on melkein kuin enkeli minun mielestäni, ja sinä — sinä et ole enkeli. Ja emme me aina tahdo olla enkelien kanssa, ennenkuin me itse tulemme enkeleiksi."
Herra Burtonille tuli kiire kääntää selkänsä ja tarkastaa sohvan selustaa kuullessaan tunnustuksen tästä ihmiskunnan suuresta heikkoudesta. Willy jatkoi:
"Me emme tahtoisi, että sinä tulisit enkeliksi, ja siksi minä tahtoisin tietää, miten me voisimme saada sinut terveeksi. Etkö tulisi paremmaksi, jos minä lainaisin isän hevosen ja ajoneuvot? Kyllä hän lainaisi ne minulle, jos minä sanoisin, että sinä lähdet ajelemaan."
"Ja jos sanoisit, että lähdet kanssani hoitaaksesi minua?"
"Ky-llä", sanoi Willy viivytellen aivan kuin uusi tuuma olisi juolahtanut hänen mieleensä. "Ja eikö sinusta sairaalle olisi hyvä mennä Haukanpesän kalliolle ja koskelle? Ja kun sinä olet väsynyt istumaan vaunuissa, voit astua alas ja vuolla meille keppejä ja pillejä ja etsiä kukkien siemenkotia tai lähettää meidät puroon uimaan, jos meihin kyllästyt."
"Hm!" mörähti herra Burton.
"Ja tinä ottaitit evättä mukaan", intoili Toddy, "ja kun tinä kovatti vätyt ja kun tinutta tuntuu pahalta, voit tinä pytähtyä vähän työmaan. Minutta te topiti hyvätti temmoitelle, jolla on hammattäjkyä. Me kyllä auttaitimme tinua pajhaamme mukaan."
"Saa nyt nähdä, miltä iltapäivällä tuntuu", sanoi herra Burton. "Mitä aijotte minulle siihen mennessä tehdä, että tulisin paremmaksi?"
"Me kejjomme tinulle tatuja", sanoi Toddy. "Niittä taijaat ihmitet aina pitävät."
"Hyvä", sanoi herra Burton. "Alkakaa sitten heti!"
"Tahdotko tinä kuulla tujulliten vai iloiten tadun?"
"Minkälaisen hyvänsä", sanoi herra Burton. "Ihmiset, joilla on hammastauti, sietävät melkein kaikkea. Mutta älä anna mielikuvituksesi vain maalata varsin hirveitä kuvia."
"En minä päättä ketään mielikuvatutta maalaamaan", sanoi Toddy, "minä maalaan itte väjikynillä."
"Olkoon menneeksi, alota!"
"Niin", sanoi Toddy istuutuen pieneen keinutuoliin ja kiinnittäen katseensa tiukasti kattoon, "minä taidan kejtoa Abjahamitta ja Iitakitta. Kejjan Jumala kätki ejään Abjaham-nimiten miehen menemään vuojelle ja halkaitemaan pikku poikanta kujkun ja polttamaan hänet alttajilla. Ja Abjaham totteli. Ja hän kätki pikku Iitakin, jolta hän aikoi aukaitta kujkun ja jonka hän aikoi polttaa, kantamaan puita, joitta hän tekiti tulen. Tanokaa, oliko te teittä kiititti tehty?"
"No — ei", sanoi herra Burton.
"Minua ei kukaan saisi kantamaan puita vuorelle, ei, vaikka isä käskisi", sanoi Willy.
"Kun he tulivat vuojelle", jatkoi Toddy, "valmitti Abjaham alttajin ja pani pikku Iitakin tille ja otti veitten ja aikoi juuji leikata hänen kaulanta auki, kun enkeli tuli alat taivaatta ja tanoi: 'Älä tee titä!' Ja Abjaham ei tehnytkään mitä oli aikonut, ja Iikka meni poit. Ja Abjaham näki kajittan pentaikotta ja otti ten kiinni ja tappoi ten. Hän ei mennytkään vuojelle, eikä tappanut ketään eikä hänen veittentä tullut ollenkaan vejitekti. Ja hän poltti kajittan. Titten hän meni taat kotiin."
"Minä lyön vetoa, ettei Iisakin äiti ollenkaan tiennyt, mitä Iisakin isä tahtoi pojalle tehdä", sanoi Willy, "eihän hän muutoin olisi häntä aamulla laskenut ulos. Lyötkö vetoa?"
"En — en näin sunnuntaina", sanoi herra Burton. "Ettekö nyt menisi ulos leikkimään vähäksi aikaa, eno koettaisi vähän nukahtaa."
Pojat hyväksyivät ehdotuksen ja läksivät. Puolisen tuntia myöhemmin, kun rouva Burton palasi kirkosta vanhan kenraali Porcupinen seurassa koettaen suurenmoisella tahdonlujuudella sulattaa kenraalin kohteliaisuudet hänen menestyksensä johdosta lasten kasvattajana, kuului, heidän kulkiessaan kenraalin alueen ohitse, hirveitä, pelkoa ja hätää ilmaisevia huutoja.
"Kuka?" huudahti kenraali Porcupine ja hänen lyhyet hiuksensa nousivat pystyyn kuin kaimansa piikit. [Porcupine merkitsee suomeksi piikkisika.] "Ei meillä: ole lapsia."
"Minä — minä luulen, että tunnen äänet", sai rouva Burton kalpeana vaivoin sanotuksi.
"Siunatkoon!" puhkesi kenraali äänenpainolla, joka ilmaisi, että hän toivoi siunausten tulevan sellaisten ylitse, jotka niitä tarvitsivat paremmin kuin hän itse. "Ettehän tarkottane —"
"Tarkotan!" sanoi rouva Burton väännellen käsiään. "Joutukaa!"
Kenraali juoksi huutojen ohjaamana ja läähättäen pitkin hiekkakäytävää kohti pensaikkoa, jonka takana oli kalalammikko. Rouva Burton tuli perässä, juuri sopivaan aikaan näkemään, kuinka Willy auttoi veljeänsä ylös lammikosta kenraalin kiskoessa irti suurta rapua, joka oli iskenyt saksensa Toddyn sormeen. Rapu ei hellittänyt, mutta kun kenraali veti sitä voimiensa mukaan Toddyn hirvittävästi huutaessa, irtautuivat sakset muusta ruumiista, ja kenraali horjahti taaksepäin ja pudota loiskahti itse lammikkoon rapu kädessä.
"Oi voi voi!" uikutti Toddy tarttuen tätinsä hameeseen ja tuottaen tälle siten suurta turmiota. Kenraali ponnisteli ja pärskyi kuin valas hädässä Willyn niin iloisesti nauraessa, kuin olisi koko tämä näytelmä järjestetty yksinomaan hänen huvikseen. Rouva Burton kiiruhti viemään poikia pois ja unohti harmissaan kiittää kenraalia avusta. Hän pani kätensä Toddyn suulle.
"Te kotkee!" mutisi Toddy.
"Miksi sinä ollenkaan koskit rapuun?" kysyi rouva Burton.
"Te oli javun poikanen", nyyhkytti Toddy, "ja minä pidän pienokaititta — kaikenlaititta pienokaititta — ja minä tahdoin hyväillä titä. Ja titte minä tahdoin pudottaa ten poit."
"Miksi et sitten tehnyt sitä?" kysyi rouva Burton.
"No, kun te ei tahtonut pudota", sanoi Toddy, "eikä te vieläkään ole pudonnut."
Se oli totta. Ravun saksi riippui vielä Toddyn sormessa, ja rouva Burton uhrasi parin hienoja hansikkaita irrottaessaan sitä. Willy nauroi lakkaamatta. Vihdoin kuitenkin iloisuus väistyi veljenrakkauden tieltä ja Willy sanoi hellästi:
"Toddy kulta, etkö pidä Willy veikosta?"
"Pidän kyllä", nyyhkytti Toddy.
"Sitten sinun täytyy olla hyvällä tuulella", sanoi Willy, "sillä sinä olet tehnyt hänet niin kauhean iloiseksi. Jos ei rapu olisi käynyt sinuun kiinni, ei kenraali olisi vetänyt sitä pois ja sitten hän ei olisi pudonnut lammikkoon ja — voi sentään! — eikö hän pulikoinut kummallisesti!"
"Titte javun oliti pitänyt pujja tinuakin", sanoi Toddy, "että hän oliti uudelleen pudonnut, ja minä olitin taanut naujaa!"
"Voi, kuinka te olette vallattomat, pojat", sanoi rouva Burton. "Näinkö te hoidatte sairasta enoanne?"
"Me hoidimme jo enoa", selitti Toddy, "kejjoimme hänelle kauniin tadun jaamatutta, ja jot minä en titä oliti tehnyt ei tinulla eikä hänellä oliti mitään tunnuntaita. Ja iltapäivällä viemme hänet ajelemaan."
Rouva Burton riensi kotiin, mutta hänestä tuntui, ettei näin lyhyellä matkalla koskaan niin monta tuttua ollut häntä puhutellut. Saavuttuaan viimein perille lähetti hän heti pojat yläkertaan, heittäytyi itkien miehensä viereen ja huudahti:
"Harry!"
Huomatessaan vaimonsa puvun vastoin tavallisuutta olevan epäjärjestyksessä herra Burton virkkoi vain yhden ainoan sanan:
"Pojat?"
"Mitä minä teen heille?" kysyi rouva Burton onnettomana.
Herra Burton oli vaimoonsa kiintynyt. Hän ihaili naisia ja otti vilpittömästi osaa heidän suruihinsa, mutta hän ei voinut vastustaa kiusausta viitata siihen, mitä hänen vaimonsa viisi päivää sitten oli sanonut ja siksi hän kuiskasi:
"Kasvata heitä."
"Minä?"
Tämän nöyryyttävän tunnustuksen jälkeen, joka tuli rouva Burtonin omilta huulilta, kuului raskaita askeleita, ja kääntyessään näki hän edessään lankonsa Tom Lawrencen, joka sanoi:
"Kahdenkeskisiä salaisuuksia, vai? Ehkä häiritsen! Mikään ei vedä niille vertoja. Mutta Helena voi varsin hyvin tänään, ja tahtoo välttämättömästi poikia luokseen ja minä kaipaan heitä kahta hullummin. Mutta arvelen, ettette voi tulla toimeen ilman heitä, vai kuinka?"
Se erikoinen tapa, jolla Tom Lawrence katseli heitä vastausta odottaessaan, olisi johonkin toiseen aikaan herättänyt Alice Burtonin mielessä uhmaa; mutta tarkastellessaan nyt kauniin pukunsa edustaa hän vain sanoi:
"Kyllä — kai — voimme olla ilman heitä tunnin tahi pari."
"Sinä rakas spartalais parka", sanoi Tom teeskentelemättömällä myötätunnolla, "saat kuitenkin olla rauhassa heidän maatameno-aikaansa saakka."
Ja rouva Burton sai tilaisuuden korjata miehensä sidettä ja samalla kuiskata hänen korvaansa:
"Luojan kiitos!"