VI LUKU.
Ainoa, mikä häiritsi Burtonien suloista sunnuntai-iltapäivää, oli ajatus, että pojat palaavat, mutta tähänkään huoleen ei näyttänyt olevan aihetta. Pojat palasivat syvään uneen vaipuneina, Willy isänsä sylissä, ja Toddy, pää uskollisen Miken olkapäähän nojautuneena. Lukuunottamatta Toddyn huokausta "telmiä!" ei heistä kuulunut ääntäkään seuraavaan aamuun asti, jolloin rouva Burton, huomatessaan, että pojat nukkuivat tavallista kauvemmin meni heitä herättämään. Hän tapasi Willyn vuoteessa istumassa hieroen toisella kädellä silmiään ja toisella pudistellen veljeänsä. Sitä tehdessään hän murahti nuhtelevasti:
"Tod! Tod! herää! me emme ole enää siellä missä olimme."
"En minä välitä, vaikka emme olitikaan", sanoi Toddy. "Minä olen vielä hautkemmatta paikatta, minä olen namutpuoditta."
"Et ole", sanoi Willy, pudistellen häntä kovasti ja koettaen kiskoa hänen silmäluomiansa auki, "sinä olet Alice tädin luona, ja kun sinä menit nukkumaan, olit sinä äidin luona."
"Voi-vooii!" huusi Toddy selviten hitaasti unestaan, "tinä olet paha poika, Willy. Minä näin juuji unta, että minä olin namutpuoditta ja minä tain kaikki tatkuni täyteen ja molemmat kädet täyteen kajamelliä ja nyt tinä hejätit minut ja minun kätittäni ei ole mitään eikä minulla ole päällänikään temmoitia vaatteita, joitta oliti tatkuja."
"No, kun sinä tästä lähtien näet unta, en minä sinua herätä, jos ei sinua painajainen vaivaa tai jos et näe pahoja unia. Sanoppas, Alice täti," jatkoi Willy, "miksi ihmiset näkevät unia. Kuinka voi kaikki hävitä ja muuttua joksikin muuksi?"
"Se on seuraus epäselvistä aistimuksista, joita ulkomaailma painaa vain puoliksi valveilla oleviin aivoihin", sanoi rouva Burton.
"Oh!" ihmetteli Willy.
Rouva Burton oli huomaavinaan ivaa pojan huudahduksessa, mutta kun tämä oli niin pieni ja kun hänen kasvonsa olivat niin vilpittömät, luopui hän tästä epäluulostaan. Sillävälin oli Toddy toistanut: "Alice täti — Alice täti — Alice täti — Alice täti —" niin nopeasti kuin vain saattoi ja kerta kerralta yhä kovemmalla äänellä. Vihdoin hän pysähtyi sen verran, että rouva Burton sai sanotuksi:
"Mitä?"
"Tanoitko tinä, että painaminen aivoille taa meidät näkemään unta, täti?"
"Kyllä", sanoi rouva Burton. "Sanoin, että —"
"Ittu titten pääni päälle, niin että namutpuoti tulee takaitin", sanoi
Toddy.
"Tiedätkös, Alice täti", sanoi Willy, "toisinaan minä en tiedä enempää, kuin mitä minä ennestään tiesin!"
"En ymmärrä sinua, Willy!"
"Niin, kun minulle kerrotaan jotakin — tarkotan, että kun minä kysyn miten joku asia on ja sitten kun minulle kerrotaan, en minä tiedä enempää, kuin mitä minä vanhastaan tiesin. Onko aikaihmisten laita samoin?"
Rouva Burton mietti hetken ja hänen mieleensä johtui, että hänkin oli kokenut samaa kuin Willy, että hänkin oli ponnistellut ollakseen yhtä tyyni kuin Willy koettaessaan ymmärtää sellaista, mitä oli vaillinaisesti selitetty, hän muisti kuinka tuskalliselta oli tuntunut, kun ei ollut voinut ymmärtää, ja kuinka voimakas kärsityn vääryyden tunto oli ollut, kun oli toimittava ikäänkuin olisi käsittänyt kaiken. Kuten kaikille muille, oli rouva Burtonillekin kerrottu paljon mitä hän ei ymmärtänyt, oli sitten, kysymys lapsuusajan yksinkertaisista ilmiöistä tai varttuneemman ijän yhteiskunnallisista, esteettisistä ja uskonnollisista kysymyksistä. Hän oli käsittänyt väärin monta asiaa ja syyttänyt maailmaa ja ystäviään erehdyksistään ja arvonannon puutteesta hänen pyrintöjään kohtaan, heidän arvosteluihinsa kun ei koskaan liittynyt todellista kasvattavaa toimintaa. Oliko mahdollista, että hän teki itsensä syypääksi samoihin erehdyksiin kuin ne, jotka aikoinaan olivat koettaneet muovailla hänen luonnettaan?
Rouva Burton oli vaipunut tätä ajatellessaan syviin mietteisiin. Willy herätti hänet kysymällä:
"Alice täti, voitko nähdä Jumalan?"
"En, Willy", vastasi rouva Burton hätkähtäen, "miksi sitä kysyt?"
"Niin, siksi vain", vastasi Willy, "että sinä katselit niin tarkasti ulos ikkunasta ja aivan suoraan sinne, missä et voi nähdä muuta kuin taivasta; ja sinun silmäsi katsoivat niin kauvas, että minä luulin, että sinä varmasti näit suoraan Jumalan luo."
"Jot tinä näet Hänet", pyysi Toddy, "niin pyydä, että Hän enti yönäkin antaa tuon unen painaa minun aivojani ja antaa ten tulla takaitin. Ja pyydä, että minä taan nukkua niin kauvan, että olen ehtinyt työdä tuuhuni kaikki kajamellit, mitä minulla on tatkuitta ja kätittä."
Keskustelu katkesi, kun sisäkkö tuli hakemaan poikia pukeutumaan aamiaiselle. Mutta rouva Burton päätti, että samaan aineeseen vielä uudelleen pian palattaisiin tai paremmin sanoen, että hänen tähänastinen epäonnistumisensa lasten opettajana johtaisi nopeisiin ja käytännöllisiin uudistuksiin.
Miettiessään innokkaasti tätä uutta päätöstään oli hän niin hiljainen, että se herätti hänen miehensä huomiota. Herra Burton voi selvästi nähdä vaimonsa kasvoista, ettei mikään tavallinen asia aiheuttanut hänen harvasanaisuuttaan. Hänen kasvojensa ilmeet ja koko olemus olivat niin huolia herättävät, että herra Burton päätti syyttämällä hammassärkyä jäädä kotiin koko päiväksi pitääkseen hänestä huolta.
Mutta pelkkä ajatuskin tästä sai rouva Burtonin luettelemaan sellaisen joukon aivan välttämättömiä asioita, joita kaupungissa piti toimittaa, ja jotka juuri hänen miehensä ehdottomasti piti toimittaa, että herra Burton näki parhaaksi lähteä kaupunkiin ja vielä tavallista aikaisemmassa junassa. Hänestä tuntui lähtiessään kuin olisi hänet omasta kodistaan häädetty.
Sitten rouva Burton vei pojat arkihuoneeseen, istuutui, otti heidät molemmat syliinsä ja sanoi:
"Haluatteko tietää jotakin oikein, oikein kernaasti, lapset?"
"Oi kyllä", vastasi Toddy viivyttelemättä. "Minä ainakin haluaitin tietää, mitä taamme tänään päivällitekti."
"Ja minä", selitti Willy, "haluaisin tietää, milloin me taas lähdemme ajelemaan!"
"En tarkottanut tuollaisia turhanpäiväisiä asioita", sanoi rouva
Burton, "vaan —"
"Eivät ne ole tujhanpäiväitiä atioita", sanoi Toddy. "Ne ovat temmoitia atioita, joitta meille on iloa."
Mielessään rouva Burton myönsi huomautuksen oikeutetuksi ja myönsi, että se oli läheisessä yhteydessä sen asian kanssa, jota hänen sydämensä jo oli tulvillaan; mutta hän oli kaikesta huolimatta Alice Burton-Mayton, jota uudet vaikutelmat eivät niinkään helposti voineet estää seuraamasta tietä, jonka hän itselleen oli viitottanut, ja siksi hän vain vastasi:
"Kyllä ne ovat turhanpäiväisiä, mutta minä niin mielelläni antaisin teille neuvoja tärkeimmistä asioista, mistä te vain haluatte."
"Tarkotatko, että sinä tahtoisit leikkiä koulua?" kysyi Willy. "Isän mielestä ei lapsille ole terveellistä leikkiä koulua kuumalla ilmalla, eikä meidänkään mielestämme."
"En minä tahdo leikkiä koulua, minä vain tahtoisin selittää teille niitä asioita, joita ette sano käsittävänne, vaikka teille niitä selitetään. Alice tädin tulee oikein mieli pahaksi ajatellessaan, että hänen rakkaiden pikku poikiensa on vaikea ymmärtää asioita, vaikka he sitä niin mielellään tahtoisivat. Alice tätikin on kerran ollut lapsi, jolla oli aivan samoja huolia ja hän muistaa kyllä varsin hyvin kuinka ikävältä se tuntui."
"Oikeinko totta?" sanoi Willy muutellen asentoaan, kunnes hän voi katsoa tätiänsä silmiin. "Etkö sinä koskaan ihmetellyt nähdessäsi ison kuun muuttuvan pieneksi ja kuullessasi isojen ihmisten sanovan, että he ovat särkeneet ison kuun ja tehneet siitä tähtiä? Sehän oli kokonaan valetta?"
"Ihmettelin kyllä", vastasi rouva Burton.
"Ja etkö tinä kotkaan kytellyt mittä päivällittä valmittettiin. Tilloin itot ihmitet vain tanovat: 'Älä löjpöttele tujhia!'" kysyi Toddy.
"Kyllä sitäkin ihmettelin", sanoi rouva Burton painaen Toddya keveästi rintaansa vasten.
"Oikeinko totta?" puhkesi Willy, "oletko sinäkin kerran ollut niin hirveän pieni? Etkö sinä milloinkaan tahtonut tietää, missä Jumala seisoi, kun Hän loi maailman tyhjästä?"
"Ja ajattelitko tinä milloinkaan, mitä ainetta te on, joka on taatelin- ja pejtikkakiven ympäjillä?" kysyi Toddy.
"Kyllä", vastasi rouva Burton.
"Kerro sitten meille niistä kaikki mitä tiedät", pyysi Willy.
"Sinä kyselit minulta aamulla unista, rakkaani", sanoi rouva Burton kääntyen Willyn puoleen, "ja —"
"Niin kyselinkin", sanoi Willy, "mutta nyt haluaisin paljon mieluummin kuulla taateleista ja persikoista. Unia en voi nähdä, ennenkuin paneudun vuoteeseen, mutta taateleita voin ostaa neljännestunnissa, jos sinä vain annat rahaa. Tiedätkö mitä — sinä lähetät minun niitä ostamaan, silloin sinun on helpompi niitä selittää. On paljon hauskempaa saada nähdä minkälainen joku esine on, kuin vain kuulla siitä kerrottavan."
"En voi antaa sinun nyt mennä ostamaan taateleita, palattuasi jäisi minulle niin vähän aikaa teidän kanssanne puhumiseen."
"Me koettaisimme antaa sinun olla rauhassa", sanoi Willy. "Ehkä me voimme päästä niistä omin päinkin selville — jos meillä vain on niitä tarpeeksi."
"No hyvä", sanoi rouva Burton, joka vastahakoisesti ryhtyi sovitteluihin. "Nyt kerron teille sen sijaan jotakin muuta — myöhemmin annan teille rahaa taatelien ostamiseen, ja sitten saatte niitä yksiksenne tutkia."
"No se on hyvä se", sanoi Willy. "Kerro sitten meille, miksi Terry aina lähtee karkuun, kun me tahtoisimme leikkiä sen kanssa?"
"Se johtuu siitä, että te härnäätte sitä niin kovasti, aina kun vain saatte sen käsiinne. Siksi se on varmaan ruvennut teitä vihaamaan", sanoi rouva Burton iloisena, kun sai sekä puhua varmasti että teroittaa heille inhimillisyyden tärkeyttä.
"Nyt tinä olet jo melkein valmit tanomaan: 'Älä tee niin'", valitti Toddy. "Eivätkö pikku pojat voi oppia mitään, joka ei jollakin tavoin mejkittiti: 'Älä tee niin?'"
"Luulen niin, pikku poika raukkani", sanoi rouva Burton katuen äskeistä tyytyväisyyttään. "Mitä sinä haluaisit tietää?"
Toddy avasi suunsa ja silmänsä selälleen, kallisti päätään, mietti hetken, pari ja sanoi lopuksi:
"Minä — minä — minä tahtoitin tietää mikä on tyynä tiihen, että kun pikku poika on työnyt paljon bananeja, hän ei voi työdä enää ollenkaan, vaikka hän tietää miten hijveän hyvälle ne maittuvat?"
"Hänen pikku vatsansa on silloin täynnä ja kun vatsa on täynnä, ymmärtää se niin hyvin olla enempää tahtomatta."
"Tilloin ovat vattat ihan hulluja", sanoi Toddy. "Jotpa minä kejjan taitin olla vatta! Tilloin minä näyttäitin tille, etten minä milloinkaan kyllättyiti bananeihin."
"Mutta minä tahtoisin tietää," sanoi Willy, "kuinka unet tulevat. Vaikka sinä selititkin sitä minulle tänä aamuna, en minä siitä tiedä enempää kuin ennenkään."
"Sitä on hyvin vaikea selittää", sanoi rouva Burton koettaen parhaansa mukaan ajatella asiaa mahdollisimman yksinkertaisesti. "Me ajattelemme aivoillamme ja kun me nukumme, nukkuvat aivot myöskin. Toisinaan ne eivät kuitenkaan ole niin syvässä unessa kuin muu osa ruumiistamme, ja kun ne ovat noin puolihereillä, ajattelevat ne. Mutta ne eivät voi ajatella yhtä ajatusta kerrallaan, vaan tuohon ajatukseen sekaantuu muitakin ajatuksia."
"No, siksi minä viime yönä näin unta, että lehmä istui sinun keinutuolissasi ja katseli karttaa", ihastui Willy, "mutta kuinka minä ollenkaan ajattelin lehmää, keinutuolia ja karttaa?"
"Sitä puolta unennäössä me emme kykene selittämään", sanoi rouva Burton. "Meille muistuu nähtävästi mieleen jotakin, jota joskus olemme nähneet ja jos kaksi tahi kolme tuollaista muistikuvaa tulee aivoihimme yht'aikaa, törmäävät ne yhteen."
"Jot minä jonakin yönä unittani ajattelitin bananeja ja tavuttettua kalaa ja jäätelöä ja kovakti keitettyjä munia ja kajamellia ja jot kaikki nuo tavajat töjmäitivät yhteen, minun vuoteettani oliti minulla hautkat pidot. Ja minä näkitin unta, ettei tiellä oliti ketään muuta poikaa minun kanttani."
"Ja kun minä näen unta rakkaasta pikku Phillie veljestä", sanoi Willy, "ajattelenko minä silloin mitään muuta kuin häntä? — eikö hän tule alas taivaasta minua vuoteeseeni tervehtimään?"
"Sitä hän luullakseni ei tee", vastasi rouva Burton.
"Miksi hän on sitten niin valkea ja kirkas ja miksi hän hymyilee niin kauniisti ja löyhyttelee pieniä valkeita siipiään niin lähellä minun kasvojani, että minä voin niihin koskea?" kysyi Willy.
"Ehkä siksi että — että sinä olet kuvitellut, että hän on sen näköinen", sanoi rouva Burton vetäen Willyä lähemmäksi siten kantaakseen hänen tarkkaavaista katsettaan. "Sinä olet kuvissa nähnyt enkeleitä, joilla on lumivalkeat vaatteet ja kauniit siivet ja sinä olet kuvitellut pikku veikon juuri sen näköiseksi."
"Voi, voi", huudahti Willy painaen päänsä tädin syliin ja puhjeten kyyneliin. "Voi, jospa en olisikaan kysellyt unista! Minä en tahdo enää koskaan mitään tietää. Jos pikku rakas enkeli — Phillie — on vain joku ajatus aivoissani, kun nukun, silloin siellä ei olisikaan mitään, joka olisi jotakin. Minusta oli aina niin ihmeellistä, että hän hävisi heti, kun minä aloin selvitä unesta."
"Lehmät eivät mene poit, kun minä lakkaan niittä unta näkemättä", sanoi Toddy. "Minä muittan ne koko päivän ja näen ne edettäni, vaikka en tahtoitikaan."
Rouva Burton ei voinut olla hymyilemättä. Willy kohotti päänsä ja sanoi:
"Minusta ei ole hyvä olla ikävissään. Emmekö mieluummin pitäisi hauskaa sen sijaan että ajattelemme niin kauhean surullisia asioita. Etkö voi keksiä meille uutta leikkiä?"
"Pelkään, etten tällä hetkellä voi mitään keksiä", sanoi rouva Burton.
"Leikitään puotia", ehdotti Willy, "ja sinulla on siellä kaupan kaikenlaista hyvää niinkuin leivoksia ja karamelleja, ja me ostamme niitä sinulta neuloilla. Niin, ja sinä annat meille neuloja, millä me sitten voimme ostaa."
"Ja meidän täytyy alkaa ennenkuin tulee päivälliten aika, niin että ne tavajat, joita tinä meille myyt, ehtivät ajoitta poit alta. Titten me ehdimme tulla tyhjikti ja taamme tilaa päivällitelle".
"Siihen en voi suostua", sanoi rouva Burton, "sillä siten tulisi pikku pojille tilaisuus syödä aterioiden välissä."
"Kerro sitten meille satuja — tai ei, leiki eläinnäyttelyä — tai ei! Leikitään sen sijaan, että tämä on meidän kotimme, ja sinä tulet meitä tervehtimään, ja me tuomme sinulle kahvia leivän kanssa."
"Pelkäänpä, että tuossa ehdotuksessa on koira haudattuna!" sanoi rouva
Burton.
"Mittä?" kysyi Toddy. "Kaivetaanpat te etiin ja kattellaan titä!"
"Mutta minäpäs tiedän", sanoi Willy. "Kerro sinä täti meille miehestä, jota koirat tohtoroivat."
"Jota koirat tohtoroivat?" ihmetteli rouva Burton.
"Niin", sanoi Willy, "etkö tiedä? Hänestähän kerrotaan raamatussa."
"Ehkä", sanoi rouva Burton koettaen palauttaa mieleen kaikki raamatussa mainitut koirat, "mutta minä en ainakaan tiedä missä."
"No, etkö nyt muista?" jatkoi Willy, "sehän oli hän, joka oli niin köyhä, että hänen täytyi syödä murusia ja isä luulee, ettei hänellä ollut siirappiakaan niiden kanssa, niinkuin meillä, kun keittäjätär antaa meille murusia leipäkorista."
"Onko mahdollista, että tarkotat Lazarusta?" huudahti rouva Burton.
"Niin, hän te oli", sanoi Toddy. "Te oli Lattajut, joka alkoi uudettaan elää tenjälkeen, kun hän oli haudattu. Ei hänellä ollut koijia!"
"Miesparka, jota te tarkotatte", sanoi rouva Burton, "oli hyvin sairas ja köyhä ja hänellä ei ollut muuta syötävää kuin murut, joita rikkaan miehen pöydältä putosi. Mutta Jumala näki kuinka surkea hänen tilansa oli, ja Hän päätti, että köyhä mies saisi tulla onnelliseksi kuolemansa jälkeen korvaukseksi niistä vaivoista, joita hän täällä maan päällä oli saanut kestää. Ja kun Lazarus kuoli, otti Jumala hänet heti taivaaseen."
"Siellä ei ainakaan kenenkään tarvitse syödä murusia, eihän?" sanoi
Willy. "Mutta sano, Alice täti, mitä tehdään taivaassa ruuanjätteillä?
Eihän niitä siellä saa heittää pois!"
"He voitivat laittaa jeijän taivaan laattiaan ja heittää tiitä läpi kaikki mujutet köyhille ihmitille", sanoi Toddy. "Kun minä olen enkeli ja kun minä olen työnyt päivälliteni, kiipeän minä taivaan teinälle ja heitän mujutet alat maailmaan. Mutta minun täytyy olla vajovainen, etten minä itte putoa taat alat maailmaan."
"Mutta minäpä tahtoisin tietää mistä enkeleille saadaan ruokaa", sanoi Willy. "Onko taivaassakin sekatavarakauppoja ja teurastajia ja maitopuoteja?"
"Ei, ei!" huudahti rouva Burton, jonka kädet vaistomaisesti nousivat korville. "Jumala hankkii ravintoa jollakin meille käsittämättömällä tavalla. Mutta kun Lazarus oli tullut enkeliksi, katsoi hän alas taivaasta ja kenen luulette hänen nähneen kaukana kadotuksen maassa: rikkaan miehen, jonka pöydältä pudonneita muruja hän oli käyttänyt ravintonaan; rikas mies oli myöskin kuollut. Ja rikas mies rukoili Abrahamia —"
"Hänen nimentähän oli Lattajut!" keskeytti Toddy.
"Köyhän miehen nimi oli Lazarus", sanoi rouva Burton, "ja kun hän tuli taivaaseen, näki hän vanhan Abrahamin siellä ja Abraham otti hänet turviinsa. Ja rikas mies rukoili Abrahamia, että hän lähettäisi Lazaruksen kastamaan sormensa veteen ja sillä kostuttamaan hänen huuliansa, sillä hänen oli jano."
"Miksi ei hän itse mennyt hakemaan juotavaa", kysyi Willy. "Eivätkö rikkaat ihmiset kuoltuaankaan itse palvele itseänsä?"
"Kadotettujen valtakunnassa ei ole vettä", sanoi rouva Burton. "Siksi hän oli janoissaan."
"Mutta voi voi!" sanoi Toddy. "Kuinka pikku pojat voivat tiellä leipoa tavileipiä?"
"Minä toivon, ettei sinne koskaan joudu pikku poikia", sanoi rouva Burton. "Mutta Abraham sanoi: 'Ei niin ystäväni! Sinulla oli hyvä olla maan päällä eläessäsi, nyt sinun täytyy tulla toimeen ilman mitään. Mutta Lazarus paran täytyy saada täällä iloa, sillä hänen elämänsä maan päällä oli vaikeaa!'"
"Niinkö se onkin?" kysyi Willy. "Sitten kai Abraham on oikein hyvä minulle, kun minä kuolen, sillä minulla on niin usein ollut ikävää. Mitä tuo kärsivä vanha rikas mies siitä tuumi?"
"Hän kertoi Abrahamille, että hänellä vielä oli elossa veljiä, ja pyysi, että enkeli lähetettäisiin heidän luokseen käskemään heitä olemaan hyviä, niin ettei heidän koskaan tarvitsisi joutua tuohon kauheaan paikkaan. Mutta Abraham sanoi heille, ettei enkelin lähettämisestä olisi mitään hyötyä. Heillä oli hyviä kirjoja ja saarnoja, ja ne ilmottaisivat heille mitä heidän oli tehtävä."
"Pitikö hänen aina olla janoissaan?" kysyi Willy.
"Luultavasti", vastasi rouva Burton vavahtaen ja selvästi ymmärtäen miksi ikuisen kadotuksen oppia ei sen innokkaammin saarnatuoleista julistettu.
"Entä titten", kysyi Toddy?
"Ei siitä ole sen enempää kertomista", sanoi rouva Burton.
"Mutta ethän tinä ollenkaan kejtonut tohtojikoijitta", valitti Toddy.
"Niistä ei ole ensinkään hauska kertoa", sanoi rouva Burton.
"Ne ovat minutta kaikitta hautkimmat koko kejtomuktetta", sanoi Toddy. "Aina kun minä loukkaan tojmeni, minä menen ittumaan taka-oven luo ja kuttun Tejjyä. Mutta minä luulen, ettei Tejjy ei ole mikään hyvä tohtoji kun te ei tahdo tulla, kun minä titä kuttun. Mutta titten kun minutta on oikein paljon haavoja, niinkuin Jimmy Mc Nallytta kun hän taijatti jokkoa ja Tejjy tahtoiti niin kauhean kejnaatti tulla minun tyköni, minä en anna ten ollenkaan tulla. Kejjo toinen kejtomut!"
Harpun ja viulun säveleet tulivat rouva Burtonille avuksi. Molemmat pojat syöksyivät pihalle ja näkivät siellä kaksi vaeltavaa italialaispoikaa, jotka soitollaan parhaansa mukaan koettivat täysikasvaneille kuulijoille opettaa kuinka suuriarvoisia rauha ja hiljaisuus itse asiassa ovat.
Willy ja Toddy kuuntelivat hartaina koko heidän ohjelmistonsa, vaativat joka numeron uudestaan, ojensivat heille lantit, jotka rouva Burton siihen tarkotukseen oli antanut ja ehdottivat lopuksi, että he saisivat kulkea soittoniekkojen mukana koko kaupungin läpi. Täti kuitenkin kielsi sen heiltä.
"Mitä tekevät nuo pojat kaikilla lanteilla, jotka he saavat?" kysyi
Willy. "Ostavatko he niillä karamellejä?"
"Voi, kuinka kauhean paljon kajamelleja he taavatkaan!" huudahti Toddy.
"Luultavasti he vievät rahat kotiin isälle ja äidille", sanoi rouva Burton, "he ovat varmaankin hyvin köyhiä! Ehkäpä heidän vanhempansa juuri nyt ovat sairaina, ja odottavat kiihkeästi poikia palaamaan pitkältä matkaltaan." (Huom.! Ensimäistä tietoa Lasten Suojelusyhdistyksen perustamisesta ei näihin aikoihin vielä oltu julaistu.)
"Ja toittavatko nuo pikku pojat vain tikti, että he pitävät jottakin?" kysyi Toddy.
"Kyllä poikaseni!" sanoi rouva Burton.
"Mutta eikö Jumala sitten palkitsekaan ihmisiä kun he tekevät hyvää toisille, Alice täti?" kysyi Willy.
"Kyllä, poikaseni", sanoi rouva Burton.
"Te noilla pojilla on hautkaa", huomautti Toddy, "että kun heidän itäntä ja äitintä ovat taijaina, ei kukaan tano, etteivät he taa liata kenkiään. He taavat kulkea ketkellä katua ja potkia pölyä ilmaan, ilman että joku tanoo: 'Älä tee noin!' eikä kukaan toju heitä, kun he tulevat kotiin. Minä olitin niin mielelläni kuljektiva toittajapoika!"
"Nyt he läksivät", huokasi Willy, "ja me tahdomme huvitella jollakin muulla lailla. Sanoppas, Alice täti, miksi ei sinulla ole hevosta ja vaunuja niinkuin äidillä on, että voisit viedä meitä ajelemaan?"
"Harry eno ei ole niin rikas, että hän voisi pitää hyviä hevosia ja vaunuja", sanoi rouva Burton, "eikä hän välitä huonoista."
"Kuinka paljon maksavat hyvät hevoset?" kysyi Willy. "Minusta Blannerin hevoset ovat hyvin hyvät, mutta isä sanoo, että ne eivät maksa viittä penniä."
"Hyvä hevonen maksaa kolme- tahi neljäsataa dollaria", sanoi rouva
Burton.
"Voi, voi ihmettä!" huudahti Willy. "Sehän on enemmän kuin mitä meidän pyhäkoulumme maksaa lähetyssaarnaajasta. Mitkä ovat hyvempiä — hevoset vaiko lähetyssaarnaajat?"
"Tietysti lähetyssaarnaajat", sanoi rouva Burton lähtien kuistilta. Hänellä oli hämärä tunne siitä, että hän aamun kuluessa oli vastannut lukuisiin kysymyksiin tuottamatta tyydytystä enemmän itselleen kuin pojille.
Pojat pitivät huolta itsestään aina aamiaispäivällisiin asti. Palatessaan oli heillä tavallista huonompi ruokahalu. Uusi kysymysten tulva, jota täti oli odottanut, lykkäytyi tuonnemmaksi. Pojat tuntuivat mieluummin mietiskelevän kuin ottavan vastaan uusia vaikutelmia.
Aterian jälkeen he heti hävisivät tädin heitä vähintäkään tahtomatta pidättää, sillä hän oli ajatellut tänäpäivänä lähteä eräälle sangen tärkeälle käynnille. Rouva Congressman Weathervane oli tervehtimässä tuttaviaan Hillcrestissä. Rouva Weathervanen äiti ja rouva Burtonin iso-äiti olivat olleet koulutovereita ja rouva Mayton olisi kaupungista saakka tullut tapaamaan vanhan perhetuttavan jälkeläistä, jos ei vanhuudenheikkous olisi häntä siitä estänyt. Rouva Mayton pyysi tytärtänsä menemään käynnille rouva Weathervanen luo edustamaan koko sukuansa, ja rouva Burton olisi mieluummin menettänyt oikean kätensä tahi uuden keväthattunsa kuin laiminlyönyt täyttää äitinsä pyynnön. Hän tilasi ajurin, pukeutui moitteettomaan pukuun ja koetti muistella ja itsekseen luetella kaikkea, mitä hän tiesi sen naisen suvusta, josta myöhemmin oli tullut rouva Weathervane.
Ajuri saapui. Pojat eivät rynnistäneet mistään piilopaikoista esille anastaakseen osaa ajoneuvojen istuimesta. Vaunut läksivät vierimään kaikessa rauhassa, ja rouva Burton ylisti itsekseen suopeaa sallimusta, joka usein antaa aikeillemme siunauksensa, silloin kun me vähimmin sitä odotamme. Saavuttiin taloon, jossa rouva Weathervane asui, ja kävikin selville, että tuo kauhea rouva Weathervane oli mitä herttaisin nuori nainen, jonka aurinkoinen käytös sulatti rouva Burtonin teennäisen arvokkuuden kuten toukokuun lumen ja äkkiä hävisi hänen muististaan kunnia-arvoisten perhejuttujen varasto, joita hän yhä uudestaan oli koettanut palauttaa mieleensä.
Mutta ilo ei ole koskaan pitkäaikainen tässä pahassa maailmassa. Kun molemmat rouvat juuri parhaillaan hilpeästi juttelivat tuntien sitä yhteenkuuluvaisuutta, jota ilkeät miehet eivät voi sietää, mutta jota suloiset naiset toistensa seurassa tuntevat, ja rouva Weathervane juuri oli taivutellut rouva Burtonia tulemaan luokseen Washingtoniin kongressin istuntokauden aikana, ja rouva Burton oli hartaasti kutsunut rouva Weathervanea kotiinsa päiväksi tahi pariksi, kuului akkunan alta viulun vingutusta ja jonkunlaisen puhallussoittimen viheliäistä piipitystä.
"Voi noita onnettomia pikku italialaisia!" huudahti rouva Weathervane.
"Minkä syntiemme rangaistukseksi meidän täytyy kuulla tuota soittoa?"
"Jos se on luettava syntien rangaistukseksi", sanoi rouva Burton, "kuinka syntinen mahtanenkaan minä sitten olla; minä kuulen sitä tänään jo toistamiseen. He olivat noin puolisen tuntia sitten meidän luonamme!"
"Ja te voitte olla noin rauhallinen", sanoi rouva Waethervane. "Oi, minun täytyy saada olla päivän pari kanssanne oppiakseni teiltä olemaan noin suuremmoisen kärsivällinen."
Rouva Burton taivutti vastaukseksi päätään, ja rouva Weathervane käänsi keskustelun toisaalle. Mutta silloin parahti viulu akkunan alla pahasti ja sitä säesti puhallussoitin, todennäköisesti huilu, korviasärkevällä äänellä. Soitettiin vain kolmea ääntä aina yhden oktaavin erolla.
"Nähtävästi koetetaan esittää jotakin käyttämällä vain yhtä kieltä", sanoi rouva Weathervane. "Mitähän noille pikku raukoille oikeastaan pitäisi tehdä? Eihän voi olla antamatta heille rahaa; luitteko tämän viikon sanomalehdissä kirjotuksen heidän kauheasta elämästään? He ovat julmien italialaisten palkkaamia, jotka käyttämällä kidutusta opettavat heille ala-arvoista soittoa ja sitten lähettävät heidät soittamaan ja kerjäämään. Ja jos he eivät joka päivä saa kokoon määrättyä rahamäärää, saavat he ankaraa kuritusta."
"Pikku raukat!" huudahti rouva Burton. "Tuota en ole ennen kuullut. Olen iloinen, että annoin heille tänä aamuna niin runsaasti rahaa. Minulla mahtoi olla jonkunlainen aavistus heidän kohtalostaan, sillä heidän taiteestaan ei toden totta olisi kannattanut mitään maksaa. Nämä pienokaiset ovat siinä iässä, että heidän pitäisi mielestäni olla lastenkamarissa."
"Niinpä todellakin", sanoi rouva Weathervane mennen ikkunaan, "Vanhempi heistä on ehkä noin kuusivuotias, ja nuorempi siinä neljän korvissa. Vanhempi on niin surullisen ja miettiväisen näköinen. Nuoremman kasvot — pikku poika raukka — kuvastavat vain jännitettyä odotusta. Hän tutkii joka akkunaa odottaen, että sieltä heitettäisiin heille rahaa. Hän ei nähtävästi ole niin taitava kuin toverinsa, koskapa hän puhaltaa vain tavallista pilliä. Ajatelkaa, miten röyhkeästi siinä vielä on menetelty! On lähetetty tuo viaton lapsi raukka esittämään muka oikeata musiikkia tavallisella pillillä!"
"Se on tosiaankin kauheaa", sanoi rouva Burton.
"Keitähän tuollaistenkin lasten vanhemmat lienevät olleet", jatkoi rouva Weathervane. "Vanhemmalla heistä on todellakin monta hienostunutta piirrettä kasvoissaan huolimatta siitä, että niissä vieläkin selvemmin näkyvät koti-ikävän ja pahoinpitelyn jäljet. Nuoremmalla on, niin hirvittävän likainen kuin onkin, hyvin soma pää ja vartalo. Nyt hän hymyilee. Oi, mitä antaisinkaan, jos joku taiteilija kiinnittäisi minua varten kankaalle tuon ilmeen!"
"Todellako?" huudahti rouva Burton lähestyen akkunaa, "minusta he eivät olleet erikoisen viehättäviä, mutta olen iloinen, kun minulle siitä huomautatte. Taivaan tähden!"
"Mitä on tapahtunut?" hätäili rouva Weathervane, kun hänen vieraansa horjahti akkunasta taaksepäin ja vaipui tuolille.
"He — ovat — kälyni — poikia!" huoahti rouva Burton. "Mikä tulee minulle neuvoksi noiden hirvittävien lasten kanssa!"
"Ryöstetyt?" kysyi rouva Weathervane vainuten ihmeellistä romaania lähimmässä ympäristössään.
"Ee-i-h!" vaikeroi rouva Burton. "Noin pari tuntia sitten jäivät he lähtiessäni kotiin. En voi ymmärtää, minkä tähden he ovat näin tehneet. Varmaan siksi, että poikien aina pitää tehdä pahaa. Minä luulen", jatkoi hän kiiruhtaen akkunaan, "että Willyllä on enonsa viulu, joka on sen omistajalle ainakin yhtä rakas kuin hänen vaimonsa. Se hänellä on kuin onkin! Pojat!" huusi rouva Burton kuistin ovesta, "menkää heti kotiin!"
Kuullessaan tätinsä äänen, pojat katsahtivat ylös hymyillen iloisesti hänet tuntiessaan. Willy sanoi:
"Oi, Alice täti! olemme soittaneet jo monen talon pihalla ja saaneet kokoon jo melkein dollarin. Me sanoimme kaikille, että me soitamme siksi, että saisimme rahaa, millä Harry eno voisi ostaa hevosen ja vaunut!"
"Menkää heti kotiin!" toisti rouva Burton, "ja menkää takatietä. Minä itse lähden myöskin — ja teidän on ehdottomasti oltava kotona, kun minä tulen."
Hitaasti ja vastenmielisesti taiteenharrastajat alistuivat tuomioon ja läksivät tallustelemaan kotiin päin. Rouva Weathervane suuteli osaaottavasti kiihtynyttä vierastaan. Ihmisiä kokoontui oville ja ikkunoihin katselemaan tuota lähtöä, mutta mitä välittivät pojat yleisestä huomiosta, kun heidän suunnitelmansa näin oli tehty tyhjäksi! Niin surullisen näköisiä he olivat ja niin raskaat olivat heidän askeleensa heidän lähestyessään enonsa taloa, että Terry, joka makasi pääkäytävän edessä taloa vartioiden, vain kysyvästi heilautti häntäänsä eikä muuttanut asentoa, kun pojat astuivat yli kynnysmaton, jolla se lepäsi. Hetken kuluttua ajoneuvot pysähtyivät oven eteen, ja rouva Burton hypähti niistä alas, kiiruhti sisälle ja huudahti:
"Kuinka te saatoitte käyttäytyä niin tyhmästi ja sopimattomasti?"
"Tämä on jo toinen asia, josta emme paljoa ymmärrä, vaikka meille sitä selitettiin. Luulimme, että me voisimme olla aivan yhtä kiltit Harry enolle ja sinulle, kuin italialaispojat ovat isälleen ja äidilleen, ja kun me sitä yritimme, käskit sinä meitä heti menemään kotiin", selitti Willy.
"Te oli aivan tamaa kuin tanoa: 'Älä tee niin!'" sanoi Toddy.
"Ja juuri kun me saimme niin hyvin rahaa!" jatkoi Willy. "Isä sanoo, etteivät muutamat isot miehetkään saa enempää kuin dollarin päivässä, ja me saimme dollarin niin vähässä ajassa. Se oli kait siksi, että me kerroimme totuuden joka paikassa — kaikille me kerroimme, että me tahdoimme rahaa siksi, että Harry eno voisi niillä ostaa hevosen ja rattaat."
Harry eno oli hammassärkynsä pakottamana kenenkään huomaamatta palannut New Yorkista ja ennätti parhaiksi kuulemaan Willyn kertomuksen lopun. Muut seikat hän kuuli vaimoltaan. Hänen ilmeensä kertomusta kuunnellessaan, sisarenpoikiin suunnattu katse ja tuimuus, jolla hän tarkasteli rakastamaansa viulua antoivat poikien tuntea, kuinka suunnattomasti voi erehtyä koettaessaan ilahduttaa toisia ihmisiä. Nuorten miesten synkkiä mietteitä ei mikään voinut iltapäivän kuluessa hälventää, ja kun he olivat asettuneet levolle, rukoili Willy hartaasti mutta raskaalla mielellä: "Rakas Jumala! Minua on taas moitittu siitä, että olen tahtonut tehdä jotakin oikein hauskaa toisille. Minä luulen, että voin kuvitella, miltä Jeesuksesta ja hyvistä profetoista tuntui. Varjele, rakas Jumala, ettei minua ristiinnaulita, siksi, että olen tehnyt hyvää, Kristuksen tähden, amen!"
Ja Toddy rukoili: "Jakat Jumala, minulle on taat tanottu: 'Älä tee niin', ja minutta tädin pitäiti hävetä. Ole hyvä ja opeta häntä häpeämään. Amen."