VIII LUKU
"Vain kolme päivää enää jälellä", puheli rouva Burton itsekseen, kun hänen miehensä oli lähtenyt New Yorkiin, ja pojat olivat jättäneet hänet hetkeksi rauhaan. "Vain kolme päivää ja sitten rauha — ja elämänkestävän tappion tunne. Ja kenen vuoksi? Kahden lapsen, vuosiltaan nuoren mutta järjeltään kehittyneen! Erehdyin koettaessani neuvoa molempia yhdessä. Kun he ovat yhdessä, on suorastaan mahdotonta saada heitä unohtamaan omat harrastuksensa niin kauvaksi, että voisi istuttaa heihin kauniita ajatuksia ja hyviä tapoja. Mutta minä en ole kasvattanut heitä erikseen. Sen sijaan minä olen puhunut ja voi — mikä tyhmyri olenkaan ollut — minä olen tehnyt tyhmyyksiä mieheni nähden ja kuullen. Hän tulee toimeen heidän kanssaan paljon paremmin kuin minä ja, mikä harmillisinta, ilman minkäänlaista ponnistusta. Kuinka se on mahdollista? He liittyvät häneen, tottelevat häntä ja istuvat tuntikausia ennen junan tuloa tien vierellä odottamassa nähdäkseen hänestä ensi vilahduksen, kun sitävastoin minä —. Enkö minä enää voi herättää mielenkiintoa? Monet naisethan kyllä naimisiin mentyään kadottavat mielenkiintonsa, mutta en olisi voinut uskoa, että minä" — tässä rouva Burton vilkaisi uuninreunalla olevaan peiliin — "että minä voisin tulla tyhmäksi sentähden, että olen saanut miehekseni sellaisen hyvänahkaisen miehen, kuin mitä Harry on!"
Rouva Burton tutki tarkasti piirteitään, ensin epäillen, mutta sitten närkästyksestä punastuen, mikä suuresti kaunisti häntä.
Runoilija on joskus lausunut, ettei mikään kadotuksen kauhuista ole vihastuneen naisen veroinen; mutta naiset — ainakin muutamat heistä — ovat senjälkeen osoittaneet, että heidän sukupuolessaan on hienompiakin piirteitä. Rouva Burtonin yhä katsellessa kasvojaan levisi niille huolestunut vakavuus, joka pehmensi jokaisen piirteen ja lopuksi kohotti kiillon hänen silmiinsä, ja hänen puoliavoimilla huulillaan vaikenivat kysymykset, jotka äsken olivat ilmaisseet hänen vastalauseensa. Yht'äkkiä kiertyi pehmeä käsi hänen kaulaansa ja hänen hämmästyksestä hätkähtäessään sanoi pieni ääni:
"Miksi et aina ole tuon näköinen, Alice täti? Kas niin, nyt sinä jo muutut. Isot ihmiset ovat aivan pikku poikien kaltaisia, eivätkö olekin? Äiti sanoo aina, ettei ole terveellistä sanoa meille, että me olemme hyviä, sillä silloin se heti loppuu."
"Miten sinä tulit sisälle, Willy? Ja kuinka tulit niin hiljaa? Oletko kuunnellut? Etkö tiedä, että on hyvin epäkohteliasta kuunnella, kun ei sinulle puhuta? Mutta missä ovat kenkäsi ja sukkasi?"
"Niin, otin ne jalastani, että minä voisin tulla aivan hiljaa pyytämään sinulta leivoksia leikki-teekutsuja varten", sanoi Willy. "Sinä sanot, että meidän pikku kenkämme pitävät niin kovaa melua. Mutta täti, miksi et sinä —?"
"Mitä niin?" kysyi rouva Burton, jonka monet ajatukset hävisivät kuin tuhka tuuleen.
"Miksi et sinä aina ole sen näköinen, kuin sinä äsken olit. Jos sinä olisit aina sellainen, en minä koskaan leikkisi, enkä tuottaisi sinulle harmia. Minä istuisin vain aivan hiljaa ja katselisin sinua."
"Minkä näköinen minä sitten olin?" kysyi rouva Burton ottaen Willyn syliinsä.
"Niin, sinä olit aivan — aivan kuin — kuin, en minä oikein osaa sitä sanoa. Sinä olit aivan kuin Jeesuksen äiti isän taulussa, kun sitä oikein kauvan katselee, eikä kukaan häiritse. Minä en ole koskaan nähnyt ketään sen näköistä muuta kuin äidin, ja kun hän on sen näköinen, olen minä aivan vaiti, ettei hän taas muuttuisi."
"Kyllä saat haluamiasi leivoksia", sanoi rouva Burton.
"En minä halua mitään leivoksia", sanoi Willy kärsimättömästi, "enkä minä tahdo leikkiä teekutsuja, enkä minä tahdo, että sinä puhut minulle, sillä silloin sinä taas tulet toisen näköiseksi. Minä tahdon vain jäädä sinun tykösi." Tässä Willy kiihkeästi puristi tätiänsä ja suuteli häntä yhä uudelleen.
"Sinä pikku kulta", sanoi rouva Burton vastaten hyväilyihin, "tiedätkö miksi äsken olin sen näköinen? Minä ihmettelin miksikähän Toddy ja sinä pidätte Harry enosta niin paljon enemmän kuin minusta ja miksi te tottelette häntä paremmin kuin minua."
Hetken aikaa mietittyään Willy huokaisten vastasi:
"Siksi että —".
"No, miksi?" kysyi rouva Burton. "Tekisit minulle suuren ilon, jos sen minulle sanoisit."
"Siksi, että te olette enon kanssa niin erilaisia."
"Mutta Willy", yritti rouva Burton. "Minä tunnen paljon ihmisiä, jotka suuresti eroavat toisistaan ja kuitenkin minä pidän heistä kaikista yhtä paljon."
"Mutta ovatko ne enoja ja tätejä?" kysyi Willy.
"Eivät", vastasi rouva Burton, "mutta eihän se asiaa muuta."
"Ja ovatko ne sellaisia ihmisiä, joita sinun pitää totella?" jatkoi
Willy.
"E-ei", sanoi rouva Burton, joka kaukaa keksi himmeän valopilkun ja terästäen katsettaan koetti nähdä selvemmin.
"Tahtovatko he, että sinun pitää tehdä aivan niin kuin he tahtovat?" kysyi Willy.
"Kyllä toiset", vastasi rouva Burton.
"Ja teetkö niin?" jatkui keskustelu.
"Toisinaan."
"Sinä et tee, jos et tahdo?"
"En", sanoi rouva Burton jyrkästi.
"En minäkään", sanoi Willy. "Mutta kun Hajry eno pyytää minua tekemään jotakin, niin minä vähän ajan kuluttua tahdon itsekin tehdä juuri samaa. Minä en ymmärrä miksi. Mutta minusta ei tunnu aina niin, kun sinä pyydät. Minä pidän sinusta niin paljon, kun et sinä puhu minulle, mutta kun sinä jotakin sanot ja käsket niin se ei ole ollenkaan samaa mitä minä tahdon. En minä sitten osaa sanoa muuta, kuin että eno ei tahdo minua tekemään niin paljon asioita kuin sinä. Hän on iloissaan, kun meillä on hauskaa; mutta väliin tuntuu niinkuin sinä et olisi. Me voimme pitää hauskaa vain omalla tavallamme ja minusta Harry enolla on sama tapa kuin meillä, mutta sinulla ei ole."
Rouva Burton jäi miettimään, ja vähitellen tuli hänen suunsa ympärille entinen jokapäiväinen piirre.
"Mutta — nythän sinä muutut", sanoi Willy huoahtaen ja ojentautuen.
"Kyllä minä nyt tahdon leivokset."
"Älä mene, Willy kulta", pyysi rouva Burton käyden häneen kiinni. "Eikö sinusta tunnu hauskalta, jos joku kertoo sinulle jotakin, jota sinä hyvin kernaasti tahdot tietää?"
"Kyllä, hyvin hauskalta", sanoi Willy.
"No, jos parhaasi panet, voit kertoa Alice tädille jotakin, jota hän hyvin mielellään tahtoo kuulla."
"Hyvänen aika!" huudahti Willy. "Pikku poika opettaa isoa rouvaa! Kyllä minä jään."
"Minä tahtoisin saada täyden selon eroavaisuuksista Harry enon ja minun välilläni", jatkoi rouva Burton. "Tottelitko sinä mielelläsi häntä viime kesänä?"
"En minä oikein muista, kun siitä on niin pitkä aika", sanoi Willy. "Mutta en minä koskaan totellut enoa, jos en minä tahtonut tai jos ei minun muuten pitänyt, ja kun minun piti totella silloin kun minä en tahtonut, en minä pitänyt enosta ollenkaan. Minä kerroin siitä isälle, kun hän tuli kotiin ja hän sanoi, että se oli siksi, ettei Harry eno tuntenut meitä tarpeeksi hyvin ja ettei hänellä ollut aikaa oppia ymmärtämään meitä. Sitten eräänä päivänä isä ja Harry eno puhuivat siitä kirjastossa. Minä tiedän sen ihan varmasti, sillä minä leikin nurkassa palikoilla ja pysähdyn kuuntelemaan. Yht'äkkiä isä sanoi: 'Seinillä on korvat!' ja sitten hän sanoi, että minä tekisin hänelle suuren palveluksen, jos menisin puodista ostamaan tulitikkulaatikon. Mutta kun minä läksin, kuuntelin minä vähän aikaa oven takana ja minä kuulin Harry enon sanovan, että hän oli ollut aasi. Mutta kun minä tiesin varmasti, ettei se ollut totta, menin minä uudelleen sisälle ja sanoin, ettei hän ollut mikään muu eläin kuin eläinnäyttelyeläin. Isä ja eno vain nauroivat ja sitten he läksivät ulos kävelemään, enkä minä tiedä, mitä he sitte puhuivat. Siitä lähtien on Harry eno ollut minulle hirveän kiltti, vaikka minä joskus tuotan vaivaa, vaikken minä sitä tahtoisikaan'."
Rouva Burton irrotti toisen kätensä Willyn ympäriltä ja nojasi siihen miettiväisenä päätään. Willy vilkaisi ylös ja huudahti:
"Kas niin täti, nyt sinä olet taas niin kaunis. Sano, Alice täti, eikö eno pidä sinusta hirveän paljon, kun sinä olet tuon näköinen?"
Rouva Burton koetti muistella, oliko asianlaita niin, mutta ennenkuin se ehti hänelle selvitä, näki hän pienen kiharaisen pään, joka varovasti kurkisteli oven raosta. Ja vähitellen itse Toddy tuli esille.
"Minutta tinä olet paha veli, Willy", sanoi hän, "teekuttuitta odotettiin tinua ja leivoktia, ja minun täytyi työdä kaikki mantikat, etteivät pahat muujahaitet oliti päätteet niiden kimppuun. Ja titte minä töin kaalinlehden, jolla majjat olivat, etten minä enää tuliti nälkäitemmäkti."
"Siinä se nyt on!" huudahti Willy hypähtäen pois tätinsä sylistä. "Jos minä vain olen hyvä jollekin, tulee heti jotakin ikävää."
"Sen verranko sinä vain tädistä välitätkin, Willy?" kysyi rouva Burton.
"Ovatko leikki-teekutsut tärkeämmät kuin tätisi?"
Willy mietti hetken aikaa. "Mutta olithan sinäkin pahoillasi, kun sinun teekutsusi menivät hukkaan syntymäpäivänäsi viime viikolla. Ne olivat kyllä suuremmat kuin meidän, mutta olethan sinä itsekin isompi minua. Minäpäs en itkenyt ollenkaan."
Rouva Burton huomasi hyökkäyksen, mutta ei voinut sitä välttää. Tänään ja toivottavasti ainoan kerran eläessään täysikasvanut oli joutunut lapsen asemaan ja hänelle selvisi, kuinka paljon itsekkäisyyttä, sekä henkistä että fysillistä oli ollut hänen suhteessaan lapsiin. Huomio ei ollut mieluinen ja se kävi yhä nöyryyttävämmäksi, mitä enemmän hän sitä ajatteli. Koettaakseen karkottaa näitä ajatuksia hän nousi ja haki ruokasalin kaapista kummallekin pojalle suuren kappaleen kakkua. Ojentaessaan niitä pojille hän sanoi:
"Ei täti niin paljon ajattele kakkua, että täti sentähden kieltäytyisi antamasta sitä teille aterioiden välissä, mutta pikku pojille ei ole terveellistä muulloin kuin säännöllisten aterioiden aikana syödä niin vaikeasti sulavaa ruokaa. On täysikasvuisia ihmisiä, jotka kerran olivat iloisia pikku lapsia, mutta jotka nyt ovat käyneet ikäviksi vain sentähden, että heidän ruuansulatuselimensä eivät ole kunnossa, he kun ovat syöneet sopimattomina aikoina sellaista, joka on heidän ruumiilleen ollut liian täyttävää ja huonosti sulavaa."
"Emmekö me sitten voi syödä jotakin keveämpää ja yksinkertaisempaa, joka sitten sekottuisi kakun kanssa meidän vatsassamme?" kysyi Willy tunkien suuntäyteisen kakunpalasen poskeensa. "Eiköhän hyytelö tai vatkattu kerma sopisi. Menenkö minä pyytämään niitä keittiöstä?"
"Ei älähän mene", sanoi rouva Burton kiirehtien. "Ruumiinliikunto olisi sopivinta. Teidän olisi parasta lähteä kävelemään."
"Haukanpetän kalliolle", innostui Toddy.
"Niin, niin!" huudahti Willy. "Ja sinä tulet meidän kansssmme, Alice täti! Ja sitten sinä olet sen näköinen — tiedäthän, mitä tarkotan? — ja minä katselen vain koko ajan sinua."
Rouva Burton ei voinut vastustaa niin houkuttelevaa pyyntöä, ja pian olivat he kolmisin matkalla. Rouva Burton astui hiljalleen nurmea kasvavaa tienviertä, molemmat pojat taas käydä laahustivat pölyssä keskellä tietä. He olivat olevinaan hevosia ja menestys oli niin verraton, ettei mikään kaksivaljakko olisi voinut nostaa ilmoille suurempaa pölypilveä.
"Pojat, pojat!" huusi rouva Burton, "eikö kumpikaan teistä tahdo kävellä minun kanssani?"
"Kyllä — minä tahdon pitää sinulle seuraa", sanoi Willy.
"Ja minä autan", sanoi Toddy molempien poikien kiiruhtaessa tätinsä tykö.
"Poikaseni" alkoi rouva Burton sävyisästi, "tiedättekö kuinka kalliiksi käy isällenne ja äidillenne tuo teidän halunne potkia tomua? Katsokaa vaatteitanne! Ne täytyy ensin lähettää puhdistettavaksi, ennenkuin taas voitte esiintyä niissä kunniallisten ihmisten seurassa."
"Sittenhän ne voidaan antaa köyhille pikku pojille", sanoi Willy, "ja ajatelkaapas, kuinka he ilostuvat. He kiittävät Jumalaa siitä, että me juoksimme tomussa."
"Köyhät pikku pojat olisivat varmaankin aivan yhtä iloiset, jos vaatteet olisivat puhtaat", sanoi rouva Burton "Isän ja äidin hyvyys ei olisi tullut ollenkaan sen kalliimmaksi."
"Minusta — minusta olisi hauskempi puhua jostakin muusta", sanoi
Willy, "ja mennä oikotietä metsän läpi.
"Oh-h-h!" jatkoi Willy kurkistellen ruohikkoon tien vierellä kasvavan pähkinäpuun alle, "tuolla on pähkinä! Onko nyt jo pähkinä-aika?"
"Ei ole, se on varmaan viimevuotinen pähkinä", sanoi rouva Burton.
"Hm!" sanoi Willy, "olisihan minun se pitänyt huomata; se on niin vanhanaikainen."
"Vanhanaikainen", ihmetteli rouva Burton.
"Niin, näetkö kuinka se on täynnä ryppyjä? Se on aivan kuin rouva
Daynter, ja sinä sanoit, että rouva Daynter on vanhanaikainen."
"Täti", sanoi Toddy, "eikö koivu olekin ainoa puu, jolla on pyhävaatteet? Te on aina valkeitta vaatteitta, aivan kuin Willy ja minä, kun me menemme pyhäkouluun. Voi ihmettä!" huudahti Toddy tarkastellessaan aivan likeltä koivun tuohta. "Tämä tunnuntaipuupa on hautka — te laulaa. Tulkaa kuuntelemaan."
Rouva Burton lähestyi puuta, vaikka hän vähän hämmästyikin Toddyn mielikuvituksen lentoa ja itseltään kysyi, mihin tämä huomio taas tulisi johtamaan. Hänelle selvisi tuo ihme, kun hän kuuli tuulen latvassa hiljaa laulavan. Sitten hän kertoi Toddylle, mikä aiheutti tuon äänen. Tähän nuori mies vastasi:
"Titte Jumala tiinä laulaa, kun puulla on pyhävaatteet yllään. Eikö niin?"
"Oi ei, Toddy, tuuli on vain tuuli", sanoi rouva Burton.
"Minä olen aina luullut, että Jumala puhuu tilloin kun tuulee. Joku kai ten on minulle tanonut, tillä minun paattani oli te ajatut, ennenkuin tiellä oli juuji mitään muuta."
Rouva Burton astui hiljalleen vuoritietä ylös. Pojat tutkivat joka kiven, joka puun, joka kuopan maassa. Tämä tutkimisinto tuli viimein palkituksi, kun erään puun juurella olevasta kolosta Toddyn sitä kepillä survoessa, tuli esiin pieni käärme, joka näkyi olevan valmis puolustamaan asuinpaikkaansa.
Toddy pakeni huutaen tätinsä turviin. Willy taas survoi ja hutki kepillään käärmettä kunnes se kuoli.
"Ah-h-h!" huusi Toddy. "Hyi tuota ilkeää elukkaa! Mikti eivät kääjmeet tule tajjoamaan omenia pikku pojille, niinkuin tilloin kejjan Aatamin puutajhatta. Nyt ne vain pittävät melkein kuolijaakti?"
"Siksi, että käärmeet eivät pidä siitä, että pikku pojat kiusaavat niitä", sanoi rouva Burton koettaen rauhottaa peljästynyttä lasta.
"En minä muutta välittäiti, kun te vain opettaiti minua jyömimään maata pitkin vattallani, niinkuin te itte tekee", sanoi Toddy. "Katto, kuinka tiitti ja valkea ten vattapuoli on. Oliti pitänyt kytyä ennenkuin Willy ten tappoi, kuinka te voi."
"Mutta eiväthän käärmeet osaa puhua, Toddy!" sanoi rouva Burton.
"Eivätkö ne otaa?" ihmetteli Toddy. "Mutta otatihan kääjme pajatiitittakin."
"Se käärme olikin aivan erittäin — siinä asui paha henki", sanoi rouva
Burton.
"Menikö te kääjmeen titälle tikti, että te voiti leikkiä mullatta tulematta likaitekti?" kysyi Toddy.
"Ei. Se halusi vain tehdä pahaa", sanoi rouva Burton
"En minä luule, että te tahtoi tehdä pahaa, kun te taattoi pitää niin hautkaa luikejtelemalla ympäji!" sanoi Toddy.
Vihdoin he saapuivat mäelle ja sydämen pohjasta huokaisten: "Oh!" molemmat pojat istuutuivat kiville ja katselivat ihaillen edessään aukenevaa näköalaa. Viimein Willy katkaisi äänettömyyden ja virkkoi:
"Alice täti, etkö luule, että meidän ystävämme, jotka ovat taivaassa, katselevat sieltä kaikkia noita kaupunkeja, vuoria, jokia ja kaikkea muuta aivan niinkuin me nyt tässä?"
"Luultavasti, rakkaani", vastasi rouva Burton.
"Mutta he voivat kai nähdä paljon pitemmälle kuin me. Saammeko me uudet silmät, kun menemme taivaaseen?"
"Sitä en voi niin varmasti sanoa", vastasi rouva Burton. "Ehkäpä meidän näkömme vain paranee."
"Menevätkö tilmät vanhatta juumiitta tielun mukana taivaateen, ja jääkö kaikki muu titte vielä kuoliaiteen?" kysyi Toddy.
Rouva Burton huomasi, että hän liian hätäisesti ja ajattelematta oli lausunut mielipiteensä ruumiin ja sielun keskinäisestä suhteesta. Nyt hän koetti parhaansa mukaan peräytyä.
"Henkiset ja ruumiilliset silmät ovat kaksi aivan eri asiaa", sanoi hän.
"Meneekö pöly ja vetujin tavu kotkaan henkitiin tilmiin, ja alkavatko enkelipojat itkeä ja itot ihmitet tanoa jumia tanoja?" kysyi Toddy.
"Ei tietystikään", vastasi rouva Burton. "Taivaassa ei itketä eikä käytetä rumia sanoja."
"Mitä enkelit tekevät, kun heille nousee vesi silmiin heidän kuunnellessaan soittoa ja heistä tuntuu kuin kulkisi tuulenhenki heidän lävitsensä?" kysyi Willy.
Rouva Burton koetti kääntää keskustelua hänelle tutummalle alalle ja kysyi Willyltä tiesikö tämä, että oli olemassa sadoin kerroin korkeampia vuoria, kuin mitä Haukanpesänkallio oli.
"Voi ihmettä! En minä sitä ole tiennyt", huudahti Willy. "Sellaisilta vuoriltahan voi katsoa taivaaseen sisälle, eikö voikin?"
"Ei", sanoi rouva Burton vähän kärsimättömänä siitä, että hänen ponnistuksensa olivat johtaneet tuollaisiin tuloksiin. "Sitäpaitsi ovat niiden huiput ikuisen lumen peittämät, eikä sinne voi kukaan päästä."
"Tilloinhan pikku enkelipojat voivat tiellä leikkiä lumitotaa, eikä kukaan paha miet tule tanomaan: 'Ei taa'", sanoi Toddy.
Rouva Burton yritti taas.
"Katsokaapas, kuinka korkealle tuo lintu lentää", sanoi hän osottaen haukkaa, joka leijaili korkealla kallion yläpuolella.
"Niin", sanoi Willy, "Se voi mennä taivaaseen milloin vain tahtoo, kun sillä on siivet. Minä en voi käsittää, miksi linnuilla on siivet, eikä pikku pojilla ole."
"Pikku poikia on nytkin jo vaikea löytää, silloin kuin heitä tarvitaan", sanoi rouva Burton. "Jos heillä olisi siivet, olisivat he aina tipo tiessään. Mutta miksi te puhutte tänään niin paljon taivaasta?"
"Ehkä siksi, että olemme täällä sitä niin lähellä", sanoi Willy.
"Etkö usko, että rupeaa jo olemaan aamiaispäivällisen aika?" kysyi rouva Burton käyttäen keinoa, joka melkein poikkeuksetta tepsii terveisiin lapsiin.
"Kyllä varmasti", vastasi Willy. "Minusta tuntuu melkein aina siltä.
Tule Tod! Mennään suorinta tietä."
Tuo suorin tie teki monta äkkimutkaa. Pojat tunsivat ennakolta ne kaikki. Mutta eräässä kohden oli käännös niin jyrkkä, että Willy, joka kaukaa ehkä jo tunsi aamiaisen hajua ilmassa ja nopeasti kiirehti tietä alas, kadotti tasapainonsa, kaatui nenälleen, koetti nousta, ei voinut, ja kiersi loppujen lopuksi kivien ja kantojen yli ojaan.
"Uh, uh!" puhki Willy noustessaan seisoalleen ja päristellen suustaan multaa. "Näittekö, kuinka minä suullani kuljin mäkeä alas? Käärmekin voisi hävetä nähdessään kuinka helposti se minulta sujui. Ei minun tarvinnut itse ollenkaan ponnistaa — menin vain noin-noin ja sitten läiskis ojaan."
"Eikä tinua ollenkaan tojuttu, vaikka vaatteeti tulivatkin likaitikti", sanoi Toddy. "Lauletaanpat nyt: 'Kiitot ja kunnia, aamen!'"
Lasten ainainen likaisuus aikoi vaivata rouva Burtonia. Oliko lapsilla mahdollisesti suurempi oikeus kuin aikaihmisillä käydä likaisissa pukineissa tarvitsematta hävetä? Oliko epäsiisteys syntiä? Kyllä varmaankin — se on vastenmielistä, ja mikä on vastenmielistä, se on rouva Burtonin silmissä pahempaa kuin synti. Saattoivatko lapset pysyä yhtä sievinä ja siisteinä kuin aikaihmiset? Oliko heillä velvollisuudentuntoa, huomiokykyä ja olivatko he kasvatetut huolellisuuteen? Rouva Burton vaipui taas synkkiin ajatuksiin. Sillävälin pojat käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja keksivät monta kujetta, jotka olisivat heidän tädistään tuntuneet kauheilta, mutta jotka vain lisäsivät heidän omaa iloansa. Lopuksi he kuitenkin onnellisesti istuivat Burtonin aamiaispöydässä ja tekivät täyttä kunniaa pöydän antimille.
"Alice täti", sanoi Willy lopetettuaan syömisensä "millä sinä aijot huvittaa meitä tänään iltapäivällä?"
"Olen ajatellut, että saatte itse huvittaa itseänne", sanoi rouva Burton. "Minun täytyy valvoa leipomista. Keittäjätär on vast'ikään tullut taloon ja minun täytyy häntä vähän neuvoa."
"Minä olen aina luullut, ettei leivota muulloin kuin aamutin", sanoi Toddy. "Minun äitini tanoo, että vain laitkat ihmitet leipovat iltapäivällä."
"Keittäjättärellä oli niin paljon muuta tehtävää aamulla, Toddy", sanoi rouva Burton. "Toisinaan on pakko leipoa aamulla, silloin esimerkiksi, kun taikina on pantu yöksi nousemaan. Mutta on olemassa erästä uutta lajia hiivaa, joka nostaa taikinan muutamassa tunnissa."
"Tiedätkös täti! Me osaamme leipoa", sanoi Willy. "Ja oikein hyvin. Me olemme auttaneet äitiä piirakoiden ja pikkuleipien valmistamisessa. Hän tietysti valmistaa isoja leipiä, me nukkeleipiä."
"Onko tuo huomautus käsitettävä viittaukseksi, että te mielellänne auttaisitte minuakin?" kysyi rouva Burton. "Jos lupaatte tehdä vain sitä, mitä käsketään, saatte tulla kanssani keittiöön; mutta pankaa mieleenne — jos teistä jollakin tavoin on vastusta keittäjättärelle tahi minulle, saatte heti mennä matkoihinne."
"Oi kuinka hautkaa!" huudahti Toddy. "Ja taammeko me juoda teetä keittiön pöydän ääjettä, heti kun leipomuktemme ovat valmiit?"
"Ehkä", vastasi rouva Burton.
"Tule, tule!" kiirehti Toddy. "Käteni eivät entinkään malta olla hiljaa. Minä tahtoitin olla niin ahkeja. Monenkolaitta piijakkaa tinä aijot leipoa?"
"En leivo ensinkään piirakkaa", sanoi rouva Burton.
"Hyvänen aika!" huudahti Toddy, "eihän tällaitta voi kuttua titte ollenkaan leipomapäiväkti. Etkö tinä leivo mitään muuta kuin tavallitta leipää?"
"No, ehkä te voitte saada leipoa jonkun pienen makean leivoksen", sanoi rouva Burton myöntyvästi.
"No, nyt jupeaa tuntumaan oikein leipomapäivältä; minun käteni jupeavat taat niin liikkumaan!"
Rouva Burton läksi poikien seuraamana keittiöön, ja uusi keittäjätär alkoi valmistaa tuota kaikille niin välttämätöntä hengenpidintä apunaan kaksi pikku poikaa, yksi kummassakin kainalossa, uteliaat pikku kasvot aivan taikina-astian reunojen tasalla.
"Ei tuo ole ollenkaan leivostaikinan näköistä", huomautti Willy. "Hän ei ole pannut siihen ensinkään pulveria."
"Tällaiseen taikinaan ei pannakaan pulveria", sanoi rouva Burton.
"Leivinpulvereita käytetään vain muutamiin teekakkuihin."
"Kun teekakut pannaan uuniin, ovat ne aivan litteitä", huomautti Toddy, "mutta kun ne tulevat uunitta, ovat ne hijveän tuujia ja lihavia. Kuinka ne voivat tulla niin tuujikti?"
"Sentähden niihin juuri pannaankin leivinpulveria", sanoi rouva Burton.
"Ne tulisivat koviksi ja mauttomiksi, jollei niihin pantaisi pulveria.
Bridget, pane osaan taikinaa vähän sokeria, niin että pojat voivat
valmistaa kakkuja."
Pojat seurasivat keittäjättären kintereillä tämän mennessä ruokasäiliöön sokeria hakemaan, sitten taas takaisin pöydän luo. He pistivät nenänsä huhmareeseen, jossa sokeria survottiin ja seurasivat jännittyneinä kuinka sokeri survottiin taikinaan. Rouva Burton keksi muutamia pieniä pannuja, joiden keskelle pojat pistivät kuhunkin kakun. Rouva Burtonin mieleen juolahti onnellinen ajatus: hän haki ruokasäiliöstä rusinoita, ja sitä mukaa kun nuo pikku kakut valmistuivat, pisti hän rusinan kunkin kakun keskelle. Tämä hänen tekonsa palkittiin kaksiäänisellä riemuhuudolla.
"Ei niin, Toddy!" huudahti rouva Burton, joka äkkiä huomasi, että Toddy muodosteli kakkuansa puristellen ja pyöritellen taikinaa innokkaasti käsiensä välissä, aivan kuin pikku pojat tekevät leipoessaan savileipiä. "Jos sinä noin kovakouraisesti pitelet taikinaasi, ei se koskaan voi kypsyä kauniiksi, siitä voit olla varma."
"Tajkotatko, ettei te voi katvaa tuujekti kuumatta?" kysyi Toddy.
"Tarkotan."
"Tehän on hijveää, tittenhän niittä ei ole paljon mitään työtävää.
Mutta minä panen toiteen pulvejia, niin että ainakin te paituu."
"Pelkäänpä, ettei se käy", sanoi rouva Burton.
"Mutta voihan titä tentään koettaa", pyyteli Toddy. "Vo-voii, Willy kejittee minun kakkujani!"
"Mitä ihmeessä tarkotat keritsemisellä?" kysyi rouva Burton.
"Hän ottaa jutinat minun kakkuni päältä ja tilloinha hän kejittee ne."
"Minä vain ajattelin, että olisi hauskempi, jos eivät kaikki olisi samanlaisia", selitteli Willy pistäen nopeasti rusinat varmaan talteen. "Näetkö, Toddy, nyt sinulla on kahdenlaisia kakkuja!"
"En minä tahdo kahdenlaitia kakkuja", kirkaisi Toddy. "Minä leikkaan auki vattati ja otan jutinat takailin."
Täti torui Willyä, ja Toddy rauhottui, kun veljen kakuilta siirrettiin rusinoita hänen kakuilleen. Sitten muutamia noista pikku pannuista pantiin vapaaseen paistinuuninnurkkaan, ja seuraavan neljännestunnin kuluessa oli rouva Burton pakotettu ainakin parikymmentä kertaa katsomaan, olisivatko ne jo kypsät. Kun ne vihdoin valmistuivat, olivat Toddyn kakut aivan matalia ja kivikovia.
"Pane noihin toitiin leivinpulveria, täti", pyyteli Toddy.
"Ei siitä olisi mitään hyötyä", sanoi rouva Burton.
Yhä uudistuvat pyynnöt johtivat vakavaan erimielisyyteen Toddyn tahdon ja esivallan välillä. Toddy murjotti ja hävisi lopulla mukanaan yksi noista kallisarvoisista pannuista. Kun hän vähän ajan kuluttua palasi, oli paistaminen loppuun suoritettu ja leivinuunin suu auki.
"Kyllä minä tentään paittan tuon viimeitenkin", sanoi Toddy pistäen viimeisen kypsentämättömän leivoksen uuniin ja sulkien suun. "Annathan meille nyt teetä omien leipiemme kantta", sanoi Toddy käyden vähitellen taas entiselleen. "Ja voithan tinäkin tulla, jot tahdot."
"Mutta eikö sinusta hänen pidäkin tuoda jotakin mukanaan?" kysyi Willy.
"Niin tehdään aina pikku poikien teekutsuissa ulkona."
Rouva Burton ratkaisi itse tyydyttävällä tavalla tämän kysymyksen tuomalla kannullisen mehuvettä. Pöytä vedettiin mahdollisimman lähelle ovea; siten koetettiin välttää liedestä säteilevää lämpöä. Willy talutti tätinsä kunniapaikalle pöydän päähän, ja kun kaikki olivat istuutuneet, kysyi hän:
"Onko tässä sinusta niin paljon tavaraa, että pitää lukea siunaus? Toisinaan me luemme siunauksen, toisinaan emme. Se riippuu siitä, kuinka paljon syötävää me olemme saaneet."
Rouva Burton suunnitteli nopeasti pienen valaisevan luennon periaatteesta, johon ruuansiunaamistapa nojautuu. Mutta mitä etua siitä oli, sitä eivät pojat koskaan tulleet tietämään, sillä yht'äkkiä kuului paukahdus, aivan kuin pyssyn laukaus. Seura hypähti säikähdyksestä pystyyn. Muurinkappale lensi huoneen toiseen päähän ja murtui seinää vastaan, hellanrenkaat hypähtivät kilahdellen paikoiltaan, ovet lensivät selälleen, hiilihanko, joka oli ollut hellalla, teki kaaren ilmassa, ja pieni pannu, jossa oli jonkunlaista rasvaa — joka useille keittäjättärille näkyy, ihme kyllä, olevan aivan välttämätöntä — lensi kumolleen, ja sen sisältö alkoi lemuta aivan hirvittävästi. Keittäjätär lyyhistyi polvilleen ja teki ristinmerkin. Seura nousi, Willy huutaen, Toddy ulvoen ja rouva Burton kalman kalpeana. Viimein keittäjätär soperteli:
"Pyhä äiti! Kuumavesisäiliö se varmaankin pamahti."
Rouva Burton työnsi luotaan pojat, jotka olivat kaikin voimin tarrautuneet häneen kiinni ja läheni varovasti hellaa. Vettä ei näkynyt missään, vesisäiliökin oli vahingoittumaton. Tulikaan ei ollut sammunut.
"Ei se ole vesisäiliö eikä tuli", sanoi rouva Burton. "Mitä ihmettä se mahtoi olla?"
"Mutta tietääkös rouva, kyllä se varmaan oli itse pääpaha. Pyhimykset meitä varjelkoot! Kotipuolessa minä jo kuulin, että paholainen vihaa kaikkia tällaisia uusia keittämiskonsteja, kun ei näissä ole mitään nurkkaa, missä se voisi istua, raukka! Kyllä se ihan varmasti oli paholainen, rouva saa sen uskoa", toisti keittäjätär tehden ristinmerkin. "Uskookos rouva, että mikään muu ei voi haista tuollaiselle?"
Rouva Burton haisteli ja toden totta, lukuunottamatta voimakasta palaneen rasvan käryä, tuntui selvästi tulikiven hajua.
"Ja te paholainen vei mennettään viimeiten kakkuni", valitteli Toddy, joka varovasti oli lähestynyt uunia, jonne hän oli pistänyt pikku pannunsa. "Hyi tinua, paholainen! Minä luulin, ettei te töiti muuta kuin paittettua ihmitlihaa!"
Kaikki he olivat niin kiihdyksissään ja peloissaan, etteivät ruvenneet edelleen tutkimaan paukahduksen syytä. Tuli sai itsekseen sammua, rouva Burton riensi lasten kanssa yläkertaan ja keittäjätär pyysi lomaa mennäkseen rippi-isänsä luo.
Herra Burtonin palatessa olivat hänen vaimonsa ja pojat häntä vastassa. Hän sai kuulla tapauksesta tärisyttävän selostuksen. Vastahakoisesti salli rouva Burton hänen mennä onnettomuuspaikalle. Hän ei kuitenkaan voinut saada selkoa onnettomuuden syistä, onnistui vain saamaan kätensä hirvittävän likaisiksi. Hän riensi makuuhuoneeseen peseytymään. Hetkeä myöhemmin jyristi hän portaiden päästä: "Pojat, kumpi teistä on tänään käynyt täällä?"
Hetken hiljaisuus. Sitten Willy huusi: "En ainakaan minä."
Rouva Burton katsoi kysyvästi Toddyyn. Kun tämä sen huomasi, koetti hän välttää tätinsä katsetta. Silloin herra Burton juoksi portaita alas, katsoi tiukasti molempia poikia ja kysyi: "Mitä sinulla oli tehtävää ruutisarveni kanssa, Toddy?"
"Niin, kun, kun", änkytti Toddy. "Kun täti ei tahtonut panna minun kakkuihini pulvejia, että ne tulitivat möyheikti, kun minä olin ne entin pujittanut kovikti; täti tanoi, ettei te auttaiti. Mutta itä tanoo, että aina pitää koettaa. Ja minä menin ottamaan vähän juutia pullotta [engl. sana powder merkitsee sekä ruuti että pulveri], joka jiippui tinun pyttyti luona. Enkä minä puhunut kenellekään mitään, te oliti heille yllätyt. Ja titte kun minä odotin, että te kyptyiti, tuli paholainen ja vei ten mennettään. Te oli kai niin hyvä, ei te titä muutoin oliti ottanut. Tehän on niin taitava vajattamaan, että te voi ottaa, mitä te vain tahtoo, kokonaitia leipujipuotien ikkunoita."
"Kuinka sinä sitä sekotit taikinaan ja paljonko sinä sitä otit?" kysyi rouva Burton.
"En minä titä ollenkaan tekottanut", sanoi Toddy, "minä kaadoin pannuun niin paljon kuin tiihen mahtu. Ja jot tinä olitit koettanut työdä niitä kakkuja, joitta ei ollut pulvejia, olitit tinäkin tehnyt tamalla tavalla. Minä en voinut niitä ollenkaan pujja, täytyi niellä kokonaan."
"Tiedättekö nyt kuka on paholainen, pikku paholainen, joka —."
"Mutta Harry!" hillitsi rouva Burton. "Niin, rakkaani, peittämätön totuus on, että sinun sisarenpoikasi —."
"Sinun sisarenpoikasi, arvoisa herra!"
"No hyvä, minun — meidän sisarenpoikamme pani uuniin tänäpäivänä saman verran ruutia, kuin mitä tarvitaan kuusinaulaisen tykin lataamiseen. Kuumuus kävi sille vähitellen liian ankaraksi."
Toddy oli kuunnellut tätä keskustelua uteliaana ja jännittyneenä ja lopuksi hän kysyi nyörästi:
"Eikö te titte ollut oikeaa pulvejia? Minä luulin, että te oliti oikeaa, tillä kun te jäjähti, tuli kaikki niin —"
"Luuletko, että kasvatuksesi milloinkaan voi voittaa noiden poikien varmat mielipiteet, rakkaani?" kysyi herra Burton. "Ja ellei se sitä voi, mitä sitten?"
"Enti kejjalla minä en pane niin paljon", sanoi Toddy. "Ei ole ollenkaan hyvä alkaa koettaa jotakin atiaa, ja titte te atia vie tinulta kaikki mennettään ja täjkee hellan palatikti ja täikyttää pikku pojat ja tädin puolikuoliaikti."