IX LUKU
Seuraavana aamuna heräsivät Burtonilaiset äänekkääseen "voi-voi" huutoon, joka kuului nuorten vieraiden huoneesta.
"Tietysti taas riitaa", murahteli herra Burton omassa huoneessaan. "Kun olen pukeutunut, menen katsomaan, kumpi on jo saanut selkäänsä ja kumpi on vielä sen tarpeessa."
Tultuaan poikien huoneeseen näki herra Burton, että Toddy makasi kokoon kyyristyneenä vuoteessaan syvässä unessa. Veli makasi niinikään silmät ummessa, mutta levottomasti sinne tänne heittelehtien.
"Mikä sinun on, Willy?" kysyi herra Burton.
"Minun kylkeeni koskee — siihen paikkaan, jonka löin ojan reunaan kun minä liu'uin mäkeä alas", valitti Willy. "Ja vuoteen kova paikka osuu siihen aina. Kun minä juuri olen löytänyt mukavan, pehmeän paikan, rupeaa kova taas tuntumaan ja se koskee niin kovasti."
"Koetappas kääntyä toiselle kyljelle!" ehdotti herra Burton.
"En minä — sitten ei —" soperteli Willy hitaasti kohoutuen vuoteessaan ja hieroen silmiään, "sitten ei minun tarvitsisi hakea pehmeää paikkaa, eikä minulla olisi silloin mitään tehtävää."
"Eipä todellakaan olisi", mutisi herra Burton äkkiä kääntyen ja lähtien huoneesta. "Kyky nauttia kärsimyksistä ei ole suinkaan synnynnäinen ihmisissä. Kerron tämän meidän kirkkoherrallemme."
Aamiaisen aikana istui Willy vaiti, mutta pisteli ruokaa poskeensa aito amerikkalaisella toimekkuudella. Lopuksi hän virkkoi:
"Eihän ole ollenkaan hyvä juoda liian paljon teetä täti?"
"Ei ole", sanoi rouva Burton. "Se on päinvastoin hyvin vahingollista."
"Eikö kupillinen riitä melkein kaikille?"
"Riittää osapuilleen", sanoi rouva Burton.
"Mutta isä juo väliin kolme neljä", jatkoi Willy.
"Se tapahtuu varmaankin silloin, kun hänellä on päänsärkyä", sanoi rouva Burton.
"Niin kait", myönteli Willy. "Tarvitseeko silloin enemmän teetä?"
"Tarvitsee", sanoi rouva Burton.
"Mutta eikö kylkisärky ole yhtä pahaa kuin päänsärkykin?" kysyi Willy.
Rouva Burton arvasi, mihin Willy pyrki, mutta väitteli vastausta.
"Hirveän paha kylkisärky", jatkoi Willy. "Pikkupojan kylki on kovasti tärähtänyt isoa kiveä vastaan."
Rouva Burton puraisi ylähuultansa ja ojensi kätensä Willyn tyhjää pikaria kohden. Avuliaasti Willy työnsi sen häntä kohti ja virkkoi sitä tehdessään:
"Ja kun pikku poika juo sitä siksi, että hän on sairas, pitää siinä olla oikein paljon sokeria; muutoin se on liian väkevää."
Pikari täytettiin kun täytettiinkin. Herra Burton seurasi huvitetuin katsein tuota toimitusta eikä voinut peittää iloisuuttaan, vaikka hänen vaimonsa koettikin vangita hänen katsettaan.
Luonnollinen seuraus oli, että rouva ja herra Burton hetkeksi vaikenivat, ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen pojat lupaa kysymättä poistuivat. Saatuaan yksitavuisen ei-sanan vastaukseksi kysymykseensä, tuoko hän mitään tullessaan kaupungista läksi herra Burton asemalle.
Ennen pitkää oli rouva Burton vajonnut syvään itsetutkisteluun mitä tulee hänen menestykseensä lastenkasvattajana. Vähitellen hänelle alkoi selvitä, että liiallinen suvaitsevaisuus oli aivan yhtä vahingollista kuin liiallinen ankaruuskin. Muistellessaan poikien kaikkia pikku kepposia, joilla he olivat kiertäneet hänen määräyksiänsä, ei hän voinut palauttaa mieleensä ainoatakaan tapausta, jolloin he eivät olisi onnistuneet. Tämä huomio loukkasi sekä hänen velvollisuudentuntoaan että ylpeyttään. Häneltä puuttui, kuten ihmisiltä yleensä, taito pysyä vakavana silloin, kun joku seikka häntä huvitti. Mutta tästä puutteesta ei hän ollut aikaisemmin ollut tietoinen, ja tämä teki monenkertaiseksi hänen velvollisuudentuntonsa — ja nöyryytensä.
Mutta viimeksimainittu tunne väistyi pian toisen tunteen — ylpeyden tieltä. Mitä olisikaan hän antanut saadakseen takaisin hetket aamiaispöydässä! Oli milt'ei mahdotonta ajatella, että kaksi pientä poikaa yhtenään sukkeluudellaan voitti hänet, hänet, joka kaikissa elämän tilanteissa oli jo kaukaa vainunnut viekkaat yritykset ja osannut ne onnistuneesti torjua luotaan. Oh, antaapas jommankumman heistä vielä yrittää! Yhden asian hän ainakin oli päättänyt: hän ei tulisi ainoastaan estämään poikia panemasta toimeen taidokkaasti suunniteltuja aikeitansa, vaan hän tulisi selittämään heille, kuinka rumia tuollaiset tuumat olivat ja tekemään parhaansa saadakseen heidät nuhteillaan avomielisiksi.
Tällä hetkellä kuului avonaisesta keittiön ikkunasta sananvaihto, joka toisin ajoin kävi hyvinkin kiivaaksi. Rouva Burton riensi apuun ollakseen rauhantuomarina.
"Me tahdomme ja sillä hyvä", kuuli rouva Burton keittiöön tullessaan
Willyn huudahtavan.
"Mitä, mitä?" kysyi talon emäntä.
"Niin", alkoi Willy kasvot ilosta säteillen luullessaan, että apu oli lähellä. "Me löysimme tuolta kaukaa ruohikosta paljon munia, ja me tahdoimme keittää ja syödä ne ja me pyysimme monta monituista kertaa Bridgetiä antamaan meille kattilan, missä voisimme ne keittää, ja hän sanoo aina vain: 'Ei tule kysymykseenkään'."
"Siinä hän on oikeassa", sanoi rouva Burton. "Ja päättäen siitä, mitä kuulin keskustelustanne huoneeseen astuessani, ette ole sanoneet Bridgetille, mihin kattilaa tarvitsette."
"Niin", sanoi Willy, "en minä sille mitään voinut. Minulle tuli mieleen, mitä sinä eilen illalla sanoit Harry enolle. Sinä sanoit, että sinä ylenkatsot ihmisiä, jotka sekaantuvat toisten ihmisten asioihin. Minä en oikein ymmärrä, mitä ylenkatsominen merkitsee, mutta kun minä muistelen millä äänellä sinä sen sanoit, tuntuu minusta, että tarkotit ihmisiä, jotka aina kyselevät, mitä muut ihmiset tekevät."
Rouva Burton otti nopeasti alas pienen kattilan ja sanoi sitä Willylle ojentaessaan: "Tuossa on"; keittäjätär mumisi: "Kylläpä tuo poika osaa sanoa suoria sanoja." Ja Willy hävisi kattiloineen. Rouva Burton muisteli hyviä päätöksiänsä, hävisi omaan huoneeseensa ja itki katkerasti. Häntä kauhistutti pelkkä ajatuskin, että pienet lapset saavat syödä ison joukon munia aterioiden välillä. Ei kukaan tiennyt, missä he olivat ja montako munaa heillä oli, he olivat luultavasti virittäneet tulen johonkin paikkaan, missä sitä ei millään ehdolla saisi olla. Ja vain taivas tiesi, mikä vaara uhkasi ihmishenkiä ja omaisuutta. Hän toivoi olevansa manan majoilla ja miettiessään hän teki itsensä syypääksi moniin hirvittäviin vääräuskoisiin ajatuksiin. Hänen täytyi alistua kuitenkin lopuksi tosikristityn tapaan, sillä lapsiin enemmänkin tottuneella henkilöllä olisi ollut täysi työ miettiessä, mistä lapset voisivat löytyä.
Turhaan koetti rouva Burton aamun kuluessa käydä johonkin käsiksi ja hän tunsi todellista iloa ja helpotusta nähdessään poikien vihdoin lähestyvän metsiin ja pelloille johtavalla tiellä. Lainattua kattilaa ei näkynyt missään, mutta sitä ei rouva Burton huomannut. Toddy vaipui alakuloisena eräälle suurelle kivelle takapihalla, ja Willy käydä laahusti arkihuoneeseen kasvoillaan ilme kuin elostelijalla, joka on pureskellut elämän appelsiinia ja havainnut mehun kuivuneeksi.
"Kaikki on hyvin, eikö olekin?" kysyi rouva Burton, joka kärsimättömästi tahtoi tietää, mitä oli tapahtunut, mutta samalla pelkäsi puhua liian suoraan.
"Niin, tässä me nyt kyllä olemme", sanoi Willy, "mutta eihän se auta."
"Mikä pikku Willyäni vaivaa?" huudahti rouva Burton. "Minua vaivaa niin paljon", sanoi Willy. "Maailmassa on niin kauhean paljon hulluja asioita, Alice täti, mutta hauskoja ne silti eivät ole."
"Kerro minulle kaikki, Willy!" pyysi rouva Burton.
"Niin", alkoi Willy. "Minun mieleni tuli tänään niin kovin pahaksi. Me löysimme eräästä pesästä kuusitoista munaa, ja minä tulin koko pitkän matkan kotiin hakemaan jotakin astiaa, missä voisimme niitä keittää. Ja minä otin mukaani vähän suolaa ja pippuria, että saisin niihin enemmän makua. Mutta arvaas mitä näimme, kun ne olivat keitetyt? Jokaisessa munassa oli pieni kananpoikanen."
"Kuinka inhottavaa!" huudahti rouva Burton väristen.
"Sanos muuta", sanoi Willy. "Ja sinusta olisi ollut vielä ilkeämpää, jos olisit ollut mukana, kun me ne aukaisimme. Sinähän tiedät mille hyvät munat haisevat, kun ne rikotaan? Nämä munat eivät ainakaan haisseet hyvälle."
"Puhutaanpas jostakin muusta, Willy", sanoi rouva Burton painaen vaistomaisesti nenäliinansa suulleen.
"Mutta ei se vielä loppunut", sanoi Willy. "Minä tahtoisin tietää, miksi pikku kananpojat eivät tulleet ulos kuorestaan emonsa luo, vaan tulivat ulos nyt vasta meidän suureksi harmiksemme."
"Luultavasti siksi, että pelotitte emon pois poikastensa luota, kun löysitte pesän", sanoi rouva Burton.
"Emmehän me sitä ensinkään pelotelleet", sanoi Willy. "Se lähti vain menemään. Me sanoimme: 'Tipu, tipu, tipu, tipu', mutta se juoksi vain kaakattaen ympäri. Silloin me luulimme, ettei se enää välitä koko pesästä, ja otimme kaikki mitä siinä oli, ettei mitään joutuisi hukkaan. Isä sanoo, että munat pilaantuvat, kun ne ovat auringonpaahteessa. Mitä luulet kana-äiti raukan tuumivan, kun se tulee jonakin päivänä sinne ja näkee kaikki rakkaat lapsukaisensa heiteltyinä hujan hajan nurmelle?"
"Se ajattelee varmaankin, että siinä on ollut vallattomien pikku poikien sormet mukana pelissä, ja etteivät he ole ajatelleet mitään muuta kuin omaa huviaan", sanoi rouva Burton.
Willy vilkaisi nopeasti tätinsä kasvoihin, mutta kun hän ei keksinyt niissä iloisuuden tahi ymmärtämyksen merkkiäkään, huokasi hän syvään ja läksi astumaan veljensä luokse.
"Willy!" sanoi rouva Burton.
Nuorukainen pysähtyi ja katsoi kysyvästi taakseen.
"Kun sinä haluat jotakin", sanoi rouva Burton, "kuten esimerkiksi lisää teetä tänä aamuna, tai kattilaa munien keittämistä varten, on sinun pyydettävä kauniisti, ja jos joku aikaihminen kieltää sinulta, mitä pyydät, täytyy sinun siihen tyytyä eikä ruveta juonittelemaan. Sinun tulee rakastaa totuutta siinä määrin, ettet rupea kiertelemään millään vilpillisellä tavalla."
"Onko siinä mitään vilppiä, kun sanon asian aivan niinkuin se on?" kysyi Willy. "Isä sanoo, että ihmisten pitää aina olla suoria ja sanoa mitä he ajattelevat. Ja niin minä aina teenkin, mutta minua haluttaa aina sanoa asiat niin, että toiset oikein mielellään kuuntelevat. Etkö sinäkin tee niin?"
Rouva Burton ei voinut vastata myöntävästi eikä kieltävästi ja hän läksi pois jättäen Willyn iloitsemaan voitostaan. Willykin hävisi pian veljen useampaan kertaan huudettua: "Willy, Willy!"
"Voi Willy, Willy!" riemuitsi Toddy Willyn tultua lähemmäksi. "Minä tain ten kiinni. Minä tain ten kiinni. Eikö te ole hautkaa?"
"Minkä sinä sait kiinni?" kysyi Willy, joka ei tuntunut voivan iloita ennenkuin tiesi ilon syyn.
"Tejjyn", sanoi Toddy. "Tejjyn!"
"Kuinka hauskaa!" huudahti Willy hyppien ja käsiään taputtaen. "En ole koskaan kuullut mitään niin hauskaa! Kuinka sait sen kiinni?"
"Te nukkui ja tilloin minä panin nuojan ten kaulan ympäji. Ja toiten pään minä tidoin puuhun. Ja tuotta te nyt on. Katto!"
Pojat menivät koiraa kohti. Tuo onneton eläin nykäisi kerran pari nuoraa, huomasi ettei siitä ollut apua ja painautui ulisten puuta vasten.
"Tuo koira rukka on sairas, Tod", sanoi Willy. "Meidän täytyy leikkiä lääkäriä ja parantaa se. Eiköhän olisi paras, että se pantaisiin makuulle?"
"Niin, ja tillä pitää olla yöpaita yllä niinkuin meillä, kun me olemme kipeitä", sanoi Toddy.
"Aivan niin", sanoi Willy. "Juokse hakemaan yöpaitasi. Sille pitää olla aivan pieni. Ota kengät jalastasi, ettet häiritse Alice tätiä."
Toddy riisui kengät jalastaan ja hävisi. Hetken kuluttua hän palasi yöpaita mukanaan. Siihen sitten kiedottiin Terry sen äänekkäästä vastustelemisesta huolimatta.
Willy nosti sen hellästi syliinsä sanoen:
"Paita näkyy olevan aivan liian pitkä. Pistetäänpäs sitä nuppineuloilla lyhyemmäksi, niinkuin hoitajatar eilen teki pikku siskon paidalle."
"Ei minulla ole nuppineuloja", sanoi Toddy.
"Silloin sinä voit sitoa sen nyörillä lyhyemmäksi. Terrynkään ei silloin ole vaikea muistaa, että se on sairas pikku koira, kun se ei saa jalkojaan esille."
Pian oli paidan liika pituus kääritty ylös ja sidottu tiukasti koira raukan ympäri. Toddy, jolla oli täysi työ tuota vankkaa koiraa pidellessä, huudahti:
"Voi, kuinka te tättä edettä on hyvä! Mutta minutta ei kaulut ole oikein hyvä, onko tinutta?"
"Ei ole", sanoi Willy. "Ja koira tulee ulos koko paidasta, jos emme laita sitä hyvin. Sidotaan nuora kaulankin ympäri. Kas noin! Onkohan kukaan koskaan nähnyt noin hauskan näköistä sairasta koiraa. Nyt pistämme sen makuulle."
"Tuuditaan kantta", ehdotti Toddy. "Tehän on meittä niin hautkaa, kun me olemme taijaita."
"Silloin kait meidän pitää viedä se sisälle", sanoi Willy. "Täällä ei ole mitään, joka voisi olla olevinaan keinutuoli. Tule!"
Hiljaa hiipivät pojat omaan huoneeseensa. Willy jätti kantamuksensa hetkeksi Toddyn huostaan; itse hän läksi hakemaan keinutuolia, jonka hän pian löysikin.
"Kas niin", sanoi hän ottaen potilaan syliinsä ja istuutuen. "Nyt saamme leikkiä tohtoria. Mutta mitähän lääkettä se tarvitsee — pillereitä vaiko pulveria?"
"Tai tippoja", ehdotti Toddy.
"Vaikka niinkin", sanoi Willy. "Se riippuu siitä, mitä lääkkeitä meillä sattuu olemaan. Valmistetaanpas sille pillereitä saippuasta."
"Mutta minäpät tiedän", sanoi Toddy, joka pujahti vaatesäiliöön ja toi sieltä eräässä nurkassa riippuneen vanhan talvivaipan, joka oli pallokoristeilla reunustettu. "Nämä ovat mainioita pillejeitä — minä otin eilen muutamia, kun minä leikin tohtojia ja taijatta poikaa, eivätkä ne maittuneet ollenkaan pahalle."
"Mainiota", sanoi Willy. "Irroita muutamia."
Toddy totteli pyyntöä viipymättä ja huolellisesti pudotettiin kivihiilipallot yksitellen Terryn kurkusta alas. Willy piteli koiran suuta sormellaan auki niinkuin oli nähnyt isänsä tekevän. Lopuksi koira kuitenkin piti suunsa itsepintaisen tiukasti suljettuna.
"Minä tahtoitin pajantaa ten. Eihän te vielä ole voinut tulla tejveekti", sanoi Toddy.
"En minä oikein voi käsittää, mitä sinä voit sille tehdä, kun se ei enää tahdo ottaa pillereitä", sanoi Willy. "Ehkä sillä on joku kipeä paikka päässä, joka sinun pitäisi peittää laastarilla. Sinulla vain ei ole laastaria. Mutta nytpä minä keksinkin. Sinä voit ottaa postimerkin enon kirjotuspöydältä — sehän on kerrassaan mainiota laastaria."
"En minä tahdo vain antaa tille lääkkeitä, minä tahdon tuutia titä", sanoi Toddy.
"Sitä ei ole hyvä liikutella juuri nyt", sanoi Willy levottomana tarkastellen potilaan kasvoja.
"Mutta minäpä kektin keinon", sanoi Toddy kasvoillaan ilme kuin olisi hänelle joku tärkeä asia juuri selvinnyt. "Ollaan niinkuin me emme leikkiti niin kauvan, että taan ten tyliini. Titte te taat taa olla taijat."
"Hyvä", sanoi Willy, vaikka hän vastahakoisesti suostui Toddyn ehdotukseen. "Minä olen ruvennut jo sitä hoitamaan, kyllä nyt kuka hyvänsä saa sen terveeksi. Mutta minä muistelen isän sanoneen, että lääkärin vaihdos on hyvin vaarallista sairaalle — eikö olisi paras sitä ensiksi ajatella? Olisi kerrassaan hirveää, jos enon pikku koira kuolisi, vai mitä?"
"Kyllä olitikin. Minä pidän titä niin kauvan, kun me ajattelemme — enkä anna tippaakaan lääkettä, ennenkuin tiedämme, mitä pitää antaa."
"Minä luulen, etiä sylin vaihdoskin voi olla paha sairaalle", puolustelihe Willy, joka välittämättä Toddyn ojennetuista käsistä piti koiraa entistä tiukemmin sylissään. "Etkö muista, kuinka äiti pikku veikon eläessä sanoi, että oli hyvin tarkka erotus sillä kuka Phillietä piteli — ja että parantavan lääkkeen kiertokulku luissa ja lihaksissa pysähtyi, kun muutamat häntä pitivät sylissään. Ja etkö muista kuinka hän huusi, kun sinä tulit lähelle?"
"Hän huuti tikti, että minä utein pittin tojmeni hänen tilmääntä, kun minä tahdoin taada telville, mitä ainetta tilmän valkuaitet olivat. Titä minä en ole kotkaan tehnyt Tejjylle — te ei tiihen leikkiin milloinkaan tuottunut. Katto, kuinka tujullitetti te tinua kattelee. Minutta ten tilmät tanovat: 'Minä kuolen, jollei tohtoji Toddy minua hoida. Minä en oliti utkonut, että tinä voitit olla noin kova, Willy'."
Vastahakoisesti Willy luovutti kallisarvoisen taakkansa Toddyn huostaan ja tämä puristi potilasta niin hellästi, että koira raukka vingahti surkeasti ja koetti kaikin tavoin vapautua syleilystä.
"Siinä se nyt nähdään", sanoi Willy. "Sinä et ollenkaan sovi sitä hoitamaan."
"Mikti en minä tovi", sanoi Toddy. "Te on vain lääke, joka vaikuttaa. Pallot — ei kuin pillejit — eivät voi mennä luiden ja lihatten titään ilman että kotkee."
"Minä luulen sen riippuvan siitä, ettemme antaneet sille niitä minkään hyvälle maistuvan kanssa, niinkuin isä meille aina tekee."
"Annetaan tille jotakin hyvää nyt jälkeenpäin", sanoi Toddy. "Kyllä te löytää lääkkeen, ja titte ne voivat kulkea yhdettä kaiketta tovutta."
"Aivan niin", sanoi Willy "mutta mitä annamme?"
"Kakkua," ehdotti Toddy.
"Mutta kuka pyytää sitä Alice tädiltä?" kysyi Willy. "Etköhän sinä sitä tekisi. Minä pyysin viime kerralla. Tai — minä otin luvatta ja sitten minä lupasin hänelle, etten koskaan enää ota ilman lupaa."
"Titte tinun täytyy tehdä nyt heti niin", sanoi Toddy. "Muuten tinä voit ten unohtaa. Kyllä minä tiedän, mitä tinä tahdot. Tinä tahdot, että minä menitin kakkua hakemaan, niin että tinä taaten taitit pikku taijaan!"
"Kyllä kait minun sitten täytyy lähteä", sanoi Willy vähän nolona.
Willy läksi ja palasi hetken kuluttua säteilevänä iso hedelmäkakkuviipale kädessä.
"Tiedätkös, Tod, kun on hyvä, saa aina palkinnon. Minä etsin Alice tätiä kaikkialta pyytääkseni häneltä oikein kauniisti lupaa, mutta en voinut löytää häntä mistään. Silloin ei minulla ollut muuta neuvoa, kuin itse mennä ottamaan. Jos täti olisi ollut antamassa, emme varmaankaan olisi saaneet näin suurta viipaletta. Nyt minä ymmärrän, mitä kirjotus pyhäkoulun seinällä tarkottaa. Isolle taululle on kirjotettu: 'Hyve palkitsee itsensä'."
"Anna tänne", huudahti Toddy ojentaen kätensä kakkua kohti. "Emme me anna tille kaikkea tuota — te voi nähdä pahoja unia, jot te työ tuon kaiken." Tässä Toddy ojensi kakkupalan Terryä kohti, ja tämä haukkasi sitä halukkaasti. "Hyvänen aika! Minä en muittanut, että koijat voivat avata tuunta tuujemmakti kuin laptet. Minä luulen, että te tai nyt jo enemmän, kuin mikä tille on tejveellittä. Mene matkoihiti!" jatkoi Toddy kun koira taas yritti haukata kakkua. "Meidän täytyy kätkeä te niin, ettei te voi titä nähdä. Muutoin te koko ajan titä käjkkyy."
Ja ihmeteltävän nopeasti Toddy tunki osan kakun jäännöksestä omaan suuhunsa.
"Oh-h-h", huudahti Willy rientäen pelastamaan mitä vielä pelastettavissa oli. "Ei sinun tarvitse ottaa lääkettä; sinä rupeat vain koko ajan uneksimaan lehmistä, jos otat (nuorten Lawrence veljesten painajainen esiintyi aina lehmän haahmossa). Anna minulle!"
"Um-um-um!" mumisi Toddy vaivalloisesti puristaen nyrkkiinsä viimeisiä jäännöksiä.
"Anna nyt minulle, Tod", pyyteli Willy. "Kun minä syön tuon mikä on jälellä, uneksimme me aivan yhtä paljon lehmistä. Olethan niin usein sanonut, että olisi niin hauskaa, jos minä näkisin samoja unia kuin sinäkin. Ja sinä olet ollut harmissasi, kun niin ei ole käynyt."
Toddy nielaisi pari kertaa sangen kuuluvasti. Sitten hän yski kovasti ja sai lopulta sanotuksi:
"Tuntuu niin kovin ilkeältä unektia lehmittä, ja minä pidän tinutta, kun tinä olet oma jakat Willy veikko ja minä en tahdo, ette näet pahoja unia." Tässä Toddy nopeasti tunki taas suunsa kakkua täyteen. Lopun hän ojensi veljelleen sanoen:
"Kun työt tuon, näet unta kahdetta tahi kolmetta lehmättä, ja minä annan tinun nähdä vain vähän unta, eikä tinun tajvitte nähdä niin hijveitä atioita kuin minun."
Jollei Willyn suulla olisi ollut tärkeämpää tehtävää, olisi tämä veljellisen huolenpidon ilmaus varmaankin otettu vastaan tilaisuuteen sopivin sanoin. Sillävälin onneton potilas vääntelehti ja vinkui; lopuksi se epätoisella tempauksella pääsi irtautumaan Toddyn syleilystä ja putosi laattialle, jossa se kiemurteli monessa mutkassa ja vinkui surkeasti.
"Sillä on kouristuksia — sille tulee varmaankin hammas vatsaan!" sanoi
Willy. "Mitä ihmettä me nyt teemme?"
"Annetaan kalanmaktaöljyä!" ehdotti Toddy.
"Ei sitä ole", sanoi Willy. "Annetaanpas sen taas vähän aikaa olla koira ja kaadetaan sen päälle vettä — niinhän tehdään koirille, kun ne äkkiä sairastuvat."
"Mutta tilloin tädin kaunit matto kattuu", sanoi Toddy. "Pannaan te kylpyammeeteen."
"Sehän onkin mainiota", sanoi Willy siepaten koiran syliinsä. Toddy kiirehti edellä ja pani veden juoksemaan ammeeseen. Koira pantiin ammeeseen ja siellä se entistä ankarammin ponnistelihe irti päästäkseen. Kun Willy sen huomasi, sanoi hän:
"Eikö lapsia pannakin kuumaan veteen, kun hampaat heitä vaivaavat, Tod?
Nyt Terry taas saa olla pikku lapsi. Aukaise toinen hana!"
Viipymättä Toddy avasi hanan-, ja eläin parka, jolle rupesi selviämään, ettei se mitenkään voinut päästä vapaaksi, näkyi samaan aikaan rupeavan alistumaan kohtaloonsa.
"Näetkös, se on jo parempi", huudahti Willy, joka oli jännitettynä koiraa tarkannut. "Nyt sen jo saa ottaa pois. Oh hoh, kylläpä tuo vesi onkin kuumaa! Miten ihmeessä me saamme sen ammeesta pois?"
Toddy kumartui ammeen laidan yli ja tarttui koiraa päähän. Koira vastusteli vimmatusti. Toddy pani kaikki voimansa ja taitonsa liikkeelle. Yht'äkkiä hän kadotti tasapainonsa ja putosi päälleen ammeeseen. Kauheasti parkuen hän sieltä ryömi ylös; sillävälin Willy sai käsiinsä koiran ja pelasti sen kuivalle maalle, kylpyhuoneen laattialle.
"Ui-ui-uii!" ulvoi Toddy.
"Koskeeko kovasti, rakas pikku veikko?" kysyi Willy hellästi.
"Ei", sanoi Toddy, "ei enää ollenkaan kotke, mutta voi — Willy jakat — minä tain tuuni vettä täyteen, ja te huuhtoi poit kakun maun. Ei tiitä ollut ollenkaan hyötyä, vahinkoa vain."
"Minusta olisi parasta, että kuivaisit auringossa vaatteitasi", sanoi
Willy, "ja vaihtaisit koira raukalle kuivaa ylle."
"Minä tahdon, että minullekin pannaan toitet vaatteet", nyyhkytti Toddy.
"No, tule sitten", sanoi Willy, joka läksi astumaan edellä vetäen perässään märkää nyyttiä. "Kas niin!" sanoi hän sulkien oven, "sinä pukeudut omin neuvoin, minä pidän huolta koirasta."
Irrotettuaan nyörit Terryn kaulan ja jalkojen ympäriltä, niin että sai yöpaidan pois, sitoi hän varovaisuuden vuoksi nyörin koiran kaulan ympäri, toisen pään hän kiinnitti tuolinjalkaan. Sitten hän haki harjan, kamman ja hajuvesipullon tädin huoneesta ja alkoi harjata koiran turkkia valellen sitä hajuvedellä.
Koira oli niin iloinen saadessaan taas seisoa omilla jaloillaan, ettei se ruvennut vastustelemaan, vaan antoi pukeutumispuuhan jatkua, kunnes Willy äkkiä läikäytti hajuvettä sen päähän. Neste valui suoraa päätä koiran silmiin, ja väkiviina —, jota siinä oli niin runsaasti, sai sen sellaiseen raivoon, että se alkoi hurjasti hyppiä ympäri huonetta, laahaten tuolia perässään. Palatessaan tädin huoneesta oli Willy jättänyt välioven auki ja tätä tietä syöksyi Terry alakertaan.
Tuolin selusta sattui alakertaan johtavien portaiden kaidepuuhun ja silmänräpäyksessä tuo kallisarvoinen amerikalainen tuoli hajaantui alkutekijöihinsä; jäännökset lensivät suoraan vaatenaulakkoa kohti ja tekivät suurta tuhoa sen kiiltävälle pinnalle. Vieläkin totellen koiran kaulaan kiinnitetyn nuoran selviä käskyjä tuoli kiemurteli koiran perässä vierashuoneen läpi, Ikäänkuin voiton merkiksi kestetystä ja hyvin suoritetusta taistelusta jäi tuolin jalka kiinni soittokoneen polkimeen. Senjälkeen se halusi ilmeisesti päästä uunin kautta savupiippuun, mutta pysähtyikin pesäristikkoon, jonka asentoa se arveluttavassa määrässä järkytti, sekaantui vanhanaikaisen pöydän jalkoihin, kaatoi sen kumoon jättäen istuimensa pöydällä olleiden, nyt laattialla ajelehtivien tavaroiden joukkoon, lensi kukkalaitetta vastaan, joka silmänräpäyksessä pudota kolahti maahan, sitten edelleen ruokahuoneeseen, tuolia vastaan, yli pöydän, josta se mennessään pyyhkäisi pöytäliinan hetkeksi siihen pahasti sekaantuen. Lopuksi kuljettiin alas keittiönportaita ja lennettiin suoraan rouva Burtonia vastaan, joka oli ollut puhuttelemassa vihanneskauppiasta. Kun tuoli oli erinomaisen kallisarvoinen, halusi rouva Burton luonnollisesti panna Terryn koville, mutta tuolla kiusaantuneella koira raukalla oli nähtävästi omat tuumansa, joita se ei sallinut kenenkään järkyttää ja siksi se vihaisesti haukahtaen riensi eteenpäin läpi keittiön varjoisaan piilopaikkaan metsässä.
Nopea huomiokyky ja kokemus auttoivat rouva Burtonia arvaamaan syyn Terryn tilaan, ja viivyttyään ainoastaan hetken kootakseen voimia, jotta voisi pysyä rauhallisena, hän läksi etsimään syntipukkeja. Omassa huoneessaan he eivät olleet. Kasa märkiä vaatteita laattialla ja mitä suurin epäjärjestys huoneessa osoittivat, että he olivat olleet siellä sen jälkeen kuin palvelijatar oli huoneen siivonnut. Jatkaessaan etsiskelyjään löysi rouva Burton Toddyn vuoteelta niin sikeässä unessa, ettei hennonnut häntä herättää. Vakuutettuna siitä, että Willy ilmeisesti oli ainoa syyllinen hän etsi edelleen ja loppujen lopuksi hän löysikin Willyn nojautumassa ulos yläkerrassa olevan näkötornin akkunasta.
Tädin hameiden kahina havahdutti pojan ja kääntäen tätiin miettiväistä ja surumielistä arkuutta puhuvan katseen hän kysyi:
"Täti, täytyykö kaikkien kuolla?"
"Kyllä", vastasi täti painokkaasti, "ja jos tuo järkähtämätön kohtalo olisi tullut sinun osaksesi, ennenkuin ehdit turmella kauniin tuolini, olisi maallinen vaelluksesi osoittautunut vähemmän turmiota tuottavaksi, kuin mitä tämä aamu on osoittanut."
"Mutta Alice täti", sanoi Willy edelleenkin seuraten omaa ajatusjuoksuaan, "näetkö hautausmaata tuolla alhaalla — sehän on aivan täynnä kuolleita ihmisiä, eikö olekin?"
"On kyllä", sanoi rouva Burton, "mutta minun täytyy tunnustaa, etten voi käsittää, mitä heillä on tehtävää särjetyn tuolin kanssa."
"Minä haluaisin vain tietää", sanoi Willy unohtaen kaiken muun paitsi kysymystä, joka kiersi hänen mielessään. "Kuka heittää kukkia viimeisen ihmisen hautaan, ja kuka kaivaa kuopan, johon hän pannaan? Mitähän, jos minä olisin tuo viimeinen ihminen! Minä olisin niin huolissani hautajaisten vuoksi. Mutta minäpäs tiedänkin, mitä teen — minä rukoilisin Jumalaa, että hän ottaisi minut suoraan taivaaseen, niinkuin Hän kerran otti Eliaan. Mutta täti, kuka veti vaunuja, joissa Elia meni taivaaseen — kaarneetko, jotka toivat hänelle ruokaa?"
"En tiedä", sanoi rouva Burton, "mutta siitä olen varma, etteivät mitkään vaunut olisi tulleet häntä hakemaan, jos hänellä olisi ollut tapana rikkoa toisten ihmisten tuoleja ja sitoa kappaleet koiran kaulaan."
"En minä ole sitonut mitään tuolin kappaleita koiran kaulaan", sanoi Willy, jolle rupesi selviämään, mihin täti huomautuksillaan viittasi. "Minä sidoin koko Terryn koko tuoliin, ja minä olin sille aivan yhtä kiltti kuin sinäkin olet ollut minulle. Mutta sitten se yhtäkkiä ryntäsi pois ja vei koko tuolin mennessään. Muistat kai raamatun kertomuksen pahastahengestä, joka meni sikalaumaan ja kuinka siat sitten syöksyivät vuorenjyrkänteeltä mereen? Minusta tuntuu, että joku tuollainen pahahenki on mennyt Terryynkin."
Rouva Burtonin usko oppiin pahoista hengistä ei ollut niin ehdoton, kuin mitä sen olisi tullut olla, mutta siitä huolimatta lauhtui hänen vihansa ja, välttääkseen uusia nöyryytyksiä, hän sanaa sanomatta jätti Willyn ja meni vierashuoneeseen. Naisen sanavarastossa ei löydy sanoja, jotka riittäisivät kuvaamaan näkyä, joka rouva Burtonia kohtasi, ja rientäessään korjaamaan parhaansa mukaan mitä korjattavissa oli hänen vihansa nousi uudelleen. Hänen vielä ollessaan epätoivoisen vihan vallassa astui Willy huoneeseen ja huudahti:
"Oletko sinä, Alice täti, kaatanut kumoon tuon pöydän ja rikkonut kukkamaljakon?"
Rouva Burton oikaislhe vaistomaisesti ja ojentautuen aito Lady Macbethimaiseen asentoon hän pudisti Willylle niin uhkaavasti sormeaan, että tämä horjahti taaksepäin. Täti julisti vain lyhyesti:
"Huomenna!"