X LUKU
"Lopun alkua"! sanoi herra Burton aamiaispöydässä katkaisten lyhyen vaitiolon pikku vieraiden viimeisenä heillä-olopäivänä.
Rouva Burton istui lempeän näköisenä eikä vastannut.
"Pojat, tunnetteko olevanne uudestisyntyneitä?" kysyi herra Burton poikiin kääntyen.
"Mitä?" kysyi Willy.
"Tunnetteko olevanne siveellisesti ja henkisesti uudestisyntyneitä?"
"Uudestisyntyneitä?" kysyi Willy.
"Te on kauhean pitkä tana", sanoi Toddy suu täynnä kaurapuuroa. "Pappi tanoo toitinaan kijkotta aivan tamalla tavalla, ja tilloin minua haluttaa pyöjähtää ympäji penkittä."
"Uudestisyntyneitä — täydellisesti muuttuneita", selitti herra Burton.
"Ehkä", sanoi Willy tarkasteltuaan käsiään ja tunnusteltuaan vatsaansa saadakseen siten selville oliko todellakin tapahtunut suuri silmin havaittava muutos. "Ehkä me olemme hiukan kasvaneet, mutta sitä me itse emme voi nähdä."
"Eikö teistä tunnu, että haluaisitte hyvin pian taas nähdä pikku siskoa?" kysyi rouva Burton koettaen parhaansa mukaan vaihtaa puheenaihetta. "Ettekö tahdo mennä ja kokonaan jäädä hänen luokseen?"
"En minä ainakaan", sanoi Toddy. "Meillä kotona ei ole koijaa ja koijien kiinniottaminen on hyvin hautkaa paitti tilloin, kun ne eivät anna itteäntä kiinni, niinkuin Tejjy niin utein tekee."
"Tarkotan, ettekö täällä ole tulleet koko joukon kiltimmiksi, kuin mitä olitte tänne tullessanne?" kysyi herra Burton kiinnittämättä huomiota vaimonsa epätoivoisiin ponnistuksiin.
"Kyllä minä ainakin luulen", sanoi Toddy. "Olen jukoillut uteammin ja laulanut enemmän pyhäkoululauluja kuin milloinkaan ennen elämättäni. Enkä minä ole jepinyt heinätijkkojen takajalkoja ijti tenjälkeen kuin täti tanoi, että te oli paha. Nyt minä nypin niiltä vain etujalat ijti. Ne ovat niin kovin pienet, ettei niihin voi paljoa kotkeakaan."
"Kuinka on sinun laitasi, Willy?" kysyi herra Burton. "Tuntuuko, että olet oppinut toimimaan toisista motiiveista?"
"Mitä motiivi on?" kysyi Willy. "Onko se jotakin samantapaista kuin lokomotiivi? Minusta tuntuu samalla lailla kuin lokomotiiveista vain silloin, kun olen juossut hyvin kovasti. Silloin minä puhisen aivan kuin lokomotiivi; mutta minusta ei tule savua. Silloin tuntuu aina, että minun sisässäni on kone, joka panee: 'Punk, punk, punk!' Isä sanoo vain, että se on pienen pieni pojan sydän, mutta jos se on totta, silloin voisi ison miehen sydän vetää kokonaisia vaunujonoja."
"Joka tapauksessa et ole nähtävästi oppinut pysymään asiassa. Mutta oletko oppinut käsittämään asioiden sisäistä merkitystä?"
"Tarkotatko minun sisässäni olevia asioita?" kysyi Willy.
"Kaujapuujoa?" ehätti Toddy.
"Oletteko olleet huomaavinanne, että teitä voimakkaamman mielipiteet ovat uudistavasti teihin vaikuttaneet?"
"Onko mielipide ja pitää mielettä tama atia?" kysyi Toddy. "Mehän vain työmme aamiaitta. En minä voi ymmäjtää, mitä meidän oliti pitänyt pitää mielettä."
"Oletteko aina viipymättä totelleet tätinne käskyjä ja onko teitä siihen pakottanut tunne hänen jumalallisesta etevämmyydestään?"
"Riittää, Harry!" huudati rouva Burton, joka koko keskustelun ajan oli elein koettanut kiinnittää miehensä huomiota. Jos herra Burton olisi nähnyt hänen ilmeensä, ei hän olisi voinut vastustaa sitä ja siksipä hän huolellisesti väittikin katsomasta vaimoansa kasvoihin. "Jollet sinä lakkaa ahdistelemasta lapsiraukkoja kaikenlaisilla tyhmillä, järkeilevillä kysymyksillä, saat itse tuntea minun jumalallista etevämmyyttäni, sillä minä vien lapset pois ulettuviltasi yläkertaan."
"Vain yksi kysymys vielä rakkaani", sanoi herra Burton. "Sitten en enää halua jatkaa. Tahtoisin vain kysyä pojilta, ovatko he huomanneet ristiriitaa perinnöllisissä taipumuksissaan, ja jos ovat, kumpi puoli on päässyt voitolle?"
"Sinäpäs leikit pappia, niinkuin Tod sanoo", huomautti Willy.
"No, miltä sinusta tuntuu", kysyi herra Burton vaimonsa iloisesta naurusta keveästi punastuen.
"Minusta tuntuu aivan samalta kuin kirkossa, kun odotan, että pyhäkoulu alkaisi", sanoi Willy.
"Minutta kantta", puuttui Toddy puheeseen.
"Nyt voitte juosta ulos leikkimään", sanoi herra Burton nähdessään, että poikien lautaset olivat tyhjät.
Pojat läksivät. Terry kulki joukon etunenässä, kunnes se poikien saavuttua pihalle hävisi jäljettömiin.
"Sinun ei olisi pitänyt nolata minua heidän kuultensa", sanoi rouva Burton. Herra Burton näki nyt ensi kerran vihan väreilevän vaimonsa kasvoilla.
Herra Burton kiirehti suorittamaan anteeksipyyntönsä naineille niin ominaisella tavalla ja sanoi:
"Elä ole milläsikään, rakkaani, eivät he ymmärtäneet?"
"Hekö eivät ymmärtäisi?" huudahti rouva Burton. "Toivoisinpa, että kaikilla täysi-ikäisillä ystävilläni olisi yhtä nopea käsityskyky kuin noilla pojilla. He eivät tosin ymmärrä vähääkään monimutkaisempaa keskustelua, mutta äänenpaino ja katseet riittävät heille."
"Mutta hehän tuskin katsahtivat ylös lautasistaan", huudahti herra
Burton.
"Lapset — pojat muistuttavat enemmän naisia kuin miehiä", vastasi rouva Burton. "Heillä on nopea käsityskyky ja heidän vaistonsa on kerrassaan ihmeellinen — toivottavaa vain olisi, että heidän luonteensa muissakin suhteissa olisi yhtä kehittynyt!"
"Siinä tapauksessa olen hyvin pahoillani, että tulin sanoneeksi sen heidän kuultensa", sanoi herra Burton voitettuna. "Ja niin pian kun olet valmis katuvaisena polvistumaan, lähden ja jätän sinut rauhaan."
"Silloin ei lähdöstäsi tule mitään", sanoi rouva Burton. "Minä olen jo tunnustanut — heille, ja yksi tunnustus on riittävä. Teen sen mieluimmin silloin, kun saan osakseni ymmärtämystä kuin silloin, kun minua vain ivataan."
"Taasen pyydän sydämestäni anteeksi", sanoi herra Burton. "Ja kun minäkin osaltani olen tehnyt katumuksen ja parannuksen, eikö silloin pahaa voitaisi palkita hyvällä siinä määrin, että saisin tietää, mitä kokemus on kohtalotoverilleni opettanut?"
"Sen ainoa opetus on, ettei kukaan muu kykene lapsia oikeaan suuntaan ohjaamaan kuin heidän omat vanhempansa", sanoi rouva Burton.
Herra Burton pudotti veitsen ja haarukan.
"Rakkaani", sanoi hän, "tuo on jo enemmän kuin kokemusta, se on suorastaan yliluonnollinen ilmotus. Olenhan aina sanonut, että olet pyhimys. Nyt osotat selvästi, että olen ollut oikeassa."
Rouva Burton saavutti jälleen arvokkuutensa ja sen mukana hetkeksi hävinneen mielenmalttinsa.
"Minä uskon, että vain samaa lihaa ja verta oleva voi ymmärtää täysikasvanutta" alkoi hän.
"Elleivät nämä vain ole liiaksi vaatimattomat luopuakseen toisinaan hetkeksi omista periaatteistaan", keskeytti herra Burton.
Rouva Burton katseli tyytymättömänä silmät selällään miestään, mutta kykeni sentään niin hallitsemaan itsensä, että saattoi jatkaa:
"Ja minä luulen, että on vielä monin verroin vaikeampaa ymmärtää lapsia, joiden kehittymättömäin luonteiden ilmaukset usein ovat niin epämääräisiä, ja jotka vain ylen harvoin voivat pukea sanottavansa käsitettävään muotoon."
"Minä puolestani en ole koskaan huomannut, että pojat eivät kykenisi sanomaan, mitä he kulloinkin haluavat", sanoi herra Burton.
"Tuo puhe on vasta oikein miehen suusta", sanoi rouva Burton, joka taas täysin hallitsi itsensä.
"Niinkuin ei lapsilla olisi muita kuin aineellisia tarpeita ja toivomuksia! Mitä luulet sen merkitsevän, kun Willy istuu synkkänä jossakin nurkassa, ja jos häneltä kysyy, mikä häntä vaivaa, karjaisee: 'Ei mikään!' äänellä, joka selvästi osoittaa, että jokin sentään hänen pientä päätään vaivaa! Ja mitä merkitsevät Toddyn puoleksi lystikkäät, puoleksi juhlalliset kysymykset asioista, jotka menevät yli hänen ymmärryksensä, ja mitä merkitsee, että hän vastauksen saatuaan on edelleenkin yhtä miettiväisen ja hartaan näköinen kuin ennenkin! Luuletko, etteivät he välitä muusta kuin ruuasta ja leikkimisestä?"
Herra Burton tunsi olevansa täydellisesti nujerrettu, ja hänen katseensakin paljasti hänen tunteensa. Vihdoin hän sanoi:
"Olet oikeassa, pikku vaimo. Minun olisi pitänyt neuvotella sinun kanssasi viime kesänä, ennenkuin otin pojat hoitooni!"
"Ja minä puolestani olen hyvin iloinen, ettet niin tehnyt", sanoi rouva Burton, "sillä — sillä sinä selviydyt omin neuvoin paljon paremmin, kuin jos minä olisin ollut neuvonantajanasi. Sinussa ja pojissa virtaa samaa verta, ja sinä olet onnistunut monessa kohdin, missä minä olen epäonnistunut. Olisinpa tämän kaiken käsittänyt, ennenkuin he tulivat! Kuinka paljon olisinkaan säästänyt heitä — ja itseäni!"
Herra Burton riensi osoittamaan vaimolleen hellyyttään tavalla, joka ei sanoja kaivannut.
"He lähtevät tänään", sanoi rouva Burton tuntien silmissään jotakin, joka kaipasi nenäliinaa avuksi — "juuri nyt, kun olen tullut ymmärtämään, mitä minun pitäisi olla heille! He ovat kujeistaan huolimatta enkeleitä, ja ainahan enkelien käyntien laita on niin, ettei huomaa, keitä he ovat, ennenkuin he levittävät siipensä lentoon."
"Eiköhän tätä enkeliparia voitane saada lainaksi päivän tai parin ajaksi, jos sinä haluat", sanoi herra Burton.
"Sepä oli loistava tuuma", sanoi rouva Burton. "Menen sanomaan
Helenalle, ettei hän vielä ole kyllin pirteä pitääkseen pojat kotona."
"Ja minä", sanoi herra Burton valmistellen kaupunkiin lähtöä, "koetan vakuuttaa samaa Tomille. Arvaan kyllä, että hänellä tulee olemaan ilme kuin vietäisiin häntä hirteen."
Burtonit läksivät ulos yhdessä hetken kuluttua, ja heti sen jälkeen pojat ilmaantuivat. Kun eivät löytäneet tätiänsä, menivät he alas keittiöön, jossa pyysivät keittäjättäreltä teevateja, lusikoita, sokeria ja kermaa.
"Mitäs teillä nyt taas on tekeillä?" kysyi Bridget.
"Sen saat sitten nähdä, kun olet antanut meille, mitä me pyydämme", sanoi Willy.
"Minä en ole kotkaan nähnyt niin tuujia ja punatia", sanoi Toddy.
"Ei minusta ole ollenkaan mukavaa, kun te otatte rouvan tavaroita ja viette ne sitten Herra ties' mihin", sanoi Bridget. "Ajatella, jos te hukkaatte jonkun lusikoista ja rouva sitten luulee, että minä olen sen varastanut."
"Emme me mene mihinkään muualle kuin puiden juurelle takapihalle", selitteli Willy. "Ja siellä kaikki kauniit marjat nyt pilaantuvat, kun sinä viivyttelet. Minun isäni sanoo, että marjat täytyy syödä heti, kun ne ovat poimitut."
"No, jos ei ole kysymys sen kummemmasta kuin marjoista, niin olkoon menneeksi", mutisi Bridget, toi ruokasäiliöstä tarjottimen ja latoi sille pyydetyt tavarat.
"Anna vielä kolmas lautanen, niin tuomme sinullekin, kun olit meille niin kiltti", sanoi Willy. "Ja sitten vielä vähän sokeria lisää sinua varten."
Bridget osoittautui todellisesti naiselliseksi, niin pian kun oli kysymys mairittelusta. Sokerilla täytetyn teekupin hän vaihtoi kukkurapää sokerikulhoon, pistipä vielä kaupanpäällisiksi muutaman palan sokerijauhelman huipulle, ja poikien lähtiessä hän kuiskata suikahutti sisäkölle, että "tuo Willy poika oli oikea herran alku. Minä olen kuullut, että koko hänen isänsä palvelusväki on tullut vanhasta maasta ja totta vie, Jane, he taitavat olla irlantilaista herrasväkeä."
Muutamia hetkiä myöhemmin rouva Burton astui ulos kälynsä huoneesta. Hän oli aikonut viivähtää vain hetken, mutta erikoiseksi suosionosotukseksi oli rouva Lawrencen pienoiskuva annettu hänen syliinsä ja tuo pienokainen oli niin heikko ja avuton, äänteli niin herttaisesti, räpytteli ikäänkuin ihmetellen pikku silmillään ja ojenteli niin sievästi pieniä ruusunpunaisia kätösiään, ettei rouva Burton ensinkään huomannut ajan kulua, ennenkuin hoitajatar tuli ja otti jälleen lapsen haltuunsa. Se oli samalla lähtömerkki vieraalle. Rouva Burton vaelsi hitaasti kotiin päin katse harhaillen mihinkään erikoisesti kiintymättä. Hellävaroen hän päivänvarjollaan kosketteli satakaunoja ja voikukkia, jotka häntä tiensyrjästä tirkistelivät, pysähtyipä vielä katselemaan lammasemoa, joka huolestuneena riensi suojelemaan pikku karitsaa, joka leikitellen juoksi emoansa pakoon. Silloin rouva Burton yht'äkkiä kuuli kauheaa huutoa, kirkumista ja ulvontaa. Samassa häneltä haihtui mielestä kaikki pienet avuttomat olennot, sillä hän tunsi Willyn ja Toddyn äänet. Huuto tuli joka hetki lähemmäksi ja ennen pitkää molemmat pojat tulivat esille metsästä kovaa kyytiä juosten vuoroin huutaen vuoroin kädellä suutaan pidellen. Rouva Burton juoksi heitä vastaan ja huudahti:
"Hiljaa pojat! Mitä on tapahtunut?"
"Ui-ui-uuii!" huusi Willy.
"Me töimme — töimme — pahanpaikan majjoja", sanoi Toddy. "Ja meillä oli niiden kantta kejmaa ja tokejia, mutta ne olivat kumminkin niin kuumia, kuin ei niiden kantta oliti ollut mitään."
"Tulkaa heti takaisin tädin kanssa", sanoi rouva Burton täynnä ihmetystä, mutta Willy kiskaisihe irti ja huusi edelleen. Toddy jatkoi:
"Itän ja äidin pitäiti tietää mitä tehdä kaikille pikku pojillenta. Minä tahdon mennä meidän jääkellajiin, enkä minä tule tieltä milloinkaan poit."
Poikien huuto oli kuulunut kauvemmaksi, kuin mitä rouva Burton oli olettanut, ja hetken kuluttua hän kuuli takanaan raskaita kiirehtiviä askeleita. Kääntyessään näki hän Miken, Lawrencien puutarha-rengin lähestyvän.
"Mikäs noiden poikien on?", kysyi Mike katsahtaen tutkivasti kumpaankin poikaan. Hän hypisteli Toddyn puserossa olevaa punaista tahraa ja puhkesi: "Tuli ja leimaus, turkinpippuria!"
Mike syöksyi yli kadun, hyppäsi yli aidan pieneen eristettyyn metsikköön, juoksi sinne tänne puiden välissä kunnes vihdoin pysähtyi ja iski veitsensä puun kuoreen. Rouva Burton, joka jännittyneenä oli seurannut Miken hommaa, luuli, että miesparka oli menettänyt järkensä. Hetken kuluttua hän palasi kädessään kappale puunkuorta, jota hän juostessaan pienenteli.
"Kas siinä, te penteleen pojat!" sanoi hän tunkien puunkuorta kummankin pojan suuhun. "Pureskelkaapas nyt muutteesta tätä. Se on niljakkaa jalavan kuorta — se asettaa varmasti polton. Tuota samaa hullutusta ne tekevät koulussa melkein jok'ikinen herran päivä ja ovat melkein tappaneet sisareni lapset. Ja mitä sanookaan isänne, kun te syötte tuommoista roskaa! Jospa minä vain saisin kiinni ne pahukset, jotka teitä siihen viekottelevat. Keitä he olivat? Sanokaa minulle, niin minä lähetän ne isänsä luo, jonka asunto on tulisempi kuin turkinpippuri."
"Kuinka johtui mieleennekään ruveta syömään pippuripalkoja?" kysyi rouva Burton, kun poltto rupesi asettumaan.
"Eräs poika sanoi kerran että ne ovat mansikoita", huusi Willy, "ja tänään me näimme niitä niin paljon eräässä puutarhassa, jota juuri oltiin hävittämässä, kun siihen aijottiin rakentaa talo. Ja sitte me kysyimme, emmekö me saisi ottaa ja he lupasivat ja sitte me käärimme ne paperiin ja veimme pois, emmekä me ollenkaan niitä maistaneet, sillä me tahdoimme syödä ne teekutsuissa aivan kuin isot herrat. Mutta kun minä puraisin, hyi sentään! Voi rikasta miestä ikuisessa tulessa! Nyt minä ymmärrän, miltä hänestä tuntui, kun hän pyysi Abrahamia kostuttamaan vesipisaralla kieltään."
"Mutta jikat mietpä ei taanut kaikkea tulta tuuhunta, luullettaan että taiti mantikoita tuuhunta", nyyhkytti Toddy.
"Mutta hänellä ei ollut kilttiä Mikeä, joka olisi hakenut jalavankuorta", sanoi Willy. "Niin pian kun me tulemme kotiin, Mike, menen minä pistämään hiekkaa tallipumppuun, niin että saisit nähdä, kuinka minä tottelen, heti kun sinä kiellät."
"Ja minä laitan tinulle aivan itte lahjan", sanoi Toddy. "En minä vielä tiedä mitä minä laitan — te tulee tinulle yllätyktenä. Mitta pidät enemmän — kultakellotta tahi pähkinäkajamelleitta?"
Kahden näin samanarvoisen lahjan välillä oli Miken, hyväntekijän, vaikea valita, ja hän läksi tiehensä, koko olennossaan jotakin, epäröiville ihmisille ominaista. Rouva Burton sanoi kuljettaessaan lapsia kotiin:
"Keksitäänpäs nyt tänäpäivänä jotakin oikein hauskaa, pojat! Huomenna äiti odottaa teitä kotiin, ja täti haluaisi, että teidän viimeinen päivänne täällä olisi oikein hauska."
"Huomenna!" huudahti Willy kiinnittäen huomiota tähän ainoaan sanaan.
"Minä luulin, että me jo tänään menisimme kotiin."
"Niin olikin ensin tarkotus, rakkaani", sanoi rouva Burton. "Mutta minusta teillä ei ole mitään kiirettä, ja sitäpaitsi en minä raatsisi antaa teidän mennä niin pian. Haluttaako teitä todellakin tänään lähteä?"
"Siitä lähtien, kun me tulimme tänne olen minä lähtöä ajatellut ja laskenut päiviä", sanoi Willy. "Välistä tuntui aivan, että halkeaisin, jos en pian pääsisi kotiin, mutta minä koetin olla hyvin urhoollinen, sillä isä sanoi, että oli parempi pikku siskolle, että me olemme poissa kotoa. Väliin yöllä minä itkin, kun en ollut omassa pikku vuoteessani."
"Voi poika raukka", sanoi rouva Burton suudellen Willyä, "miksi et ole kertonut tädille, että sinun on niin ikävä?"
"Et sinä olisi sille mitään mahtanut", sanoi Willy "ei kutkaan muut kuin isä ja äiti mahda sille mitään. Ja sitten ei minusta ole ollenkaan hauskaa kertoa jostakin, joka pahottaa mieltäni — jokin kurkussani panee vastaan, kun yritän sellaisista asioista kertoa."
"Eikö sinulla ole ollut meillä hauskaa? Olethan usein saanut tehdä mitä ikinä olet halunnut, ja me olemme enon kanssa kaikin tavoin koettaneet sinua hauskuttaa."
"Niin kyllä", huokasi Willy. "Mutta toiset ihmiset tietävät, mistä me pojat pidämme; toiset tietävät, mistä he tahtoisivat, että me pitäisimme. Ja sellaisia ihmisiä joista minä ensiksi puhuin, ovat isä ja äiti! Harry eno ja sinä olette sitä toista lajia. Sinä olet kyllä joskus kovasti kiltti, ja minä pyydän äidiltä, että minä saan kutsua sinut meille, ja silloin minä näytän kuinka pikku poikia pitää hoitaa ja huvittaa."
"Kun tinä tulet meillä käymään", sanoi Toddy, "niin tinä taat namutia atejioiden välittä, ja tinä taat leipoa tavileipiä, vaikka tinulla olitikin pyhäpuku päälläti. Enkä minä yhtä mittaa tanoiti: 'Et taa tehdä noin!'"
"Ja sinun oma äitisi tulee telmimään sinun kanssasi", sanoi Willy. "Minä toivoisin, että sinulla olisi isäkin — se olisi meistäkin niin hauskaa."
"Alice täti", sanoi Willy, "kuinka isot ihmiset tulevat toimeen ilman isää ja äitiä?"
"Sitä en oikein osaa sanoa, poikaseni", sanoi rouva Burton muistellen kuinka avuttomaksi hän ensimmältä tunsi itsensä, kun hänen miehensä otti hänet äidin siipien suojasta.
"Eikö heillä ole heille milloinkaan mitään kerrottavaa, ja eikö heistä tunnu kummalliselta, kun vanhempia ei ole olemassakaan?"
"Kyllä — kyllä kai toisinaan!" sanoi rouva Burton muistellen erästä aikaa elämässään, jolloin hän kaipasi uskottua, joka ei olisi ollut rakastettu eikä ystävä.
"Etkö luule, että kun he yksin ajattelevat asioita, niin ne asiat, joita he aivan yksin vain ajattelevat, tuntuvat heistä hauskimmilta?" jatkoi Willy.
"Kyllä, poikaseni", vastasi rouva Burton suudellen Willyä otsalle.
"Mahtaa tuntua kauhean ikävältä, kun ei ole ketään, jolta voiti pyytää jahaa, kun on ikävä, eikä tiedä, mitä tehdä!" huomautti Toddy.
"Ja kun ei ole ketään, joka kieltäisi särkemästä leikkikaluja, kun on kyllästynyt niihin, eikä tiedä mihin ryhtyisi", sanoi Willy. "Sano täti, tuntuuko ihmisistä juuri näin, kun he tulevat enkeleiksi?"
"Eihän toki", sanoi rouva Burton.
"Luuletko, että ihmisistä taivaaseen tullessaan on hauska tietää, että heillä on isä — Jumala — kun ei heidän tarvitse häneltä kysyä lupaa. Kun heillä kerta aina on hauskaa, en minä voi käsittää, milloin he sitten ovat erikoisen iloissaan siitä, että heillä on taivaallinen isä. Pitääkö pikku enkelien milloinkaan mennä kotoaan pois ja viipyä monta päivää poissa näkemättä isäänsä?"
"Eihän toki, lapseni, eihän toki", huudahti rouva Burton kauhistuen.
"Kuinka tuollaiset ajatukset johtuvat mieleesikään?"
"Eivät ne johdu minun mieleeni, vaan minä johdun niiden mieleen", vastasi Willy. "Eivätkä ne jätä minua, ennenkuin minä olen ajatellut itseni ihan rikki, tai saanut jotain uutta ajattelemista, joka saattaa minut ne unohtamaan."
Rouva Burton päätti heti paikalla keksiä Willylle jotain uutta, joka voisi estää hänen ajatuksiaan liikkumasta aloilla, jotka olivat hänelle tuntemattomia ja sen kautta vaarallisia. Hänen olonsa kävi entistä tukalammaksi, kun Toddy, alkaen innokkaan keskustelun, sanoi:
"Täti mitähän pikku enkelit tekevät jahalla, kun he titä jotkut taavat. Onko taivaatta namutpuoteja, ja annetaankohan tiellä viidellä pennillä enemmän kuin täällä?"
"Ei taivaassa käytetä ensinkään rahaa", sanoi rouva Burton koettaen turhaan keksiä keinoa, miten päästä rauhaan noilta pikku utelijoilta. Päälle päätteeksi hän muisti aamullisen halunsa saada olla yhdessä poikien kanssa voidakseen viimeinkin löytää tien heidän sydämiinsä ja saadakseen pojatkin häntä lähestymään.
"Mitä — eikö jaha kelpaa mihinkään?" kysyi Toddy.
"Tittenhän oliti kauheaa, jot minä juuji nyt tulitin enkelikti — kun minun täättölaatikottani on kuutikymmentäneljä penniä."
"Oletko hullu, Toddy", huudahti Willy. "Eihän taivaaseen voi rahaa kuljettaa. Siellä, missä kaikki kadutkin ovat kullasta, ei kukaan ihminen välitä rahasta. Minä luulen, että yksi ainoa karamelli maksaa kokonaisen dollarin."
"Jos te kerran pidätte niin paljon karamelleista, niin voimmehan itse valmistaa niitä aamiaispäivällisen jälkeen", sanoi rouva Burton epätoivoissaan noiden monien jumaluusopillisten kysymysten vuoksi.
"Oh, oh!" huudahti Willy. "Voivatko aivan tavalliset ihmiset niin kuin me valmistaa karamellejä?"
"Kyllä", vastasi rouva Burton. "Sitäpaitsi me emme olekaan tavallisia ihmisiä, Willy."
"Minusta me olemme", sanoi Willy, "kun minä ajattelen, miten kilttiä ihmisiä karamellintekijät mahtavatkaan olla."
"Kuinka paljon me laitamme?" kysyi Willy, "kahdella pennilläkö?"
"Ei, enemmän. Enemmän kuin mitä pikku pojat voivat syödä kokonaisena päivänä."
"Voi ihmettä!" huudahti Toddy. "Titte niitä mahtaa tulla enemmän kuin koko namutpuoditta. Tulkaa nyt heti! Ei viittitä työdä ollenkaan aamiaitpäivällittä, niin että vattat ovat aivan tyhjät kajamellejä vajten."
"Lyönpä vetoa, että minä osaan kävellä nopeammin kuin sinä, täti", sanoi Willy vetäen tätiä toisella ja tyrkäten toisella kädellä.
"Mutta minäpät otaan juotta nopeammin kuin te kummatkin", huudahti
Toddy. "Koetetaanko?"
Rouva Burton kieltäytyi kummastakin kilpatehtävästä, mutta siitä huolimatta pojat suorittivat ne yksin ja juoksivat kuistin rappuja ylös ja alas kunnes täti yhtyi heihin.
"Missä sinä ne keität, täti?" huusi Willy tädin vielä ollessa sadan kyynärän päässä.
"Paistinpannussa", huusi rouva Burton vastaan.
"Tuuji kattila oliti pajempi — kakti tuujta kattilaa", ehdotti Toddy.
"No, tahdotko mennä tänään kotiin, Willy?" kysyi rouva Burton vallattomasti.
"Olisi hyvä, jos et sinä siitä niin paljon puhuisi", vastasi Willy. "Muutoin minua voi ruveta haluttamaan kotiin. Mitä karamellejä me keitämme?"
"Siirappikaramellejä", sanoi rouva Burton.
"Tankoja vaiko temmotia tahmeita?" kysyi Toddy.
"Kumpiakin", vastasi rouva Burton.
"Kuinka hautkaa!" huudahti Toddy vetäen tätiä hameesta. "Minä tahdon tinua tuudella."
"Ja minä tahdon sinua syleillä", sanoi Willy.
Rouva Burton vastaanotti nämä hellyyden osotukset, vaikkakin hänen pukunsa joutuikin epäjärjestykseen. Senjälkeen sai hän parhaansa mukaan koettaa rauhottaa ja huvittaa poikia aamiaispäivälliseen asti. Pojat eivät syöneet juuri mitään ja sanoivat niin pelottavan suoraan mielipiteensä tädin ruokahalusta, että ruoka jäi melkein koskematta. Sitten rouva Burton läksi molemmat pojat kintereillään keittiöön, jossa syntyi mieltäkiinnittävä keskustelu siitä, kuinka suuri pannu otettaisiin, ja kun siirappi sitte kaadettiin pannuun, katselivat pojat sitä päät niin pannussa kiinni, etteivät kärpäsetkään rohjenneet tulla tasajaolle. Sitten pojat riitelivät siitä, kumpi saisi hämmentää tuota tuoksuavaa sekotusta, kunnes rouva Burton ratkasi kiistan siten, että kumpikin sai hämmentää oikein kellon mukaan vuorotellen kumpikin kolme minuuttia. Willy selitti kuitenkin, että hänen vuoronsa kestivät vain yhden sekunnin, kun ne sitävastoin Toddyn väitteen mukaan kestivät kaksi tuntia. Kummankin täytyi saada olla aivan lähellä, kun jännittävä "koettaminen" tapahtui. Sitten koettivat he parhaansa mukaan kuluttaa aikaa, joka tuntui pitkältä kuin nälkävuosi, siksi kunnes seos ehtisi jäähtyä. Kun rouva Burton sitten selitti, että yksi pannullinen oli valmis "vedettäväksi", pääsi kahdesta pikku rinnasta syvä helpotuksen huokaus.
"Näin karamellejä 'vedetään'", sanoi rouva Burton. Hän voiteli keveästi voilla sormensa, sitten otti hän sormiensa väliin seosta pannusta ja venytti sen nauhan paksuiseksi. "Ja tässä", sanoi hän ottaen pari pienempää seos-annosta, "tässä on teille molemmille maistiaisia."
Willy voiteli huolellisesti sormensa kuten oli nähnyt tätinsä tekevän, ja hänen onnistuikin varovasti saada karamelli "vedetyksi". Toddy sen sijaan pisti molemmin käsin seosta suuhunsa sillä seurauksella, että hampaat tarttuivat pahasti kiinni. Rouva Burton riensi silmänräpäyksessä hänen luokseen.
"Varo, Toddy, hampaasi tarttuvat kiinni."
Monin elein ja äänin Toddy vastusteli, kun rouva Burtun puhdisti hänen kasvojansa. Kun hän vihdoinkin saattoi avata suunsa, sanoi hän:
"Älä ota titä hyvää poit, näin on niin hyvä olla. Et tinä taa 'vetää' titä, mitä minä olen keittänyt."
"Teillä pitäisi olla esiliinat edessä, pojat", sanoi rouva Burton. "Willy, pane karamelli pöydälle ja mene pyytämään, että Jane tuo alas kaksi Toddyn esiliinaa."
Willy riensi yläkertaan, mutta unohti matkalla täyttää tädin ensimäisen pyynnön. Kun hän oli palaamassa soi ovikello. Nopeasti laski hän karamellin kädestään ja avasi oven. Tulijat, kaksi rouvaa, kysyivät rouva Burtonia.
"Ei hän voi ottaa vastaan vieraita, hän keittää karamellejä", sanoi
Willy. "Mutta voinhan sentään kysyä. Käykää istumaan!"
Kymmenen minuutin kuluttua astui rouva Burton vierailupuvussa huoneeseen tuolla naisilla niin ominaisella taidolla salata tunteensa, joka miehille aina tulee jäämään saavuttamattomaksi, ja tervehti vieraita. Molemmat vieraat nousivat astuakseen emäntää vastaan. Samassa nousi toisen mukana koholle maasta korikeinutuoli. Se pysyi kuitenkin ilmassa vain hetken, sillä tuon naisen puku ei ollut valmistettu huonekalujen liikuttelemista varten. Kuului rätisevä, särähtelevä ääni kuin kaukainen kiväärien yhteislaukaus, ja hame irtaantui vuorileningistä, johon vyötäisten kohdalle oli paksusti laskostettu toisenväristä kangasta.
Molemmat rouvat koettivat parhaansa mukaan irrottaa hametta, ja rouva Burton kävi ensin kalpeaksi, sitten punaiseksi, kun hän huomasi mistä syy ikävyyteen oli löydettävissä. Samassa kuului nimittäin Willyn ääni ovessa:
"Täti oletko nähnyt minun karamelliani? Minä panin sen jonnekin, kun menin noille tädeille avaamaan ja nyt en minä sitä löydä."
Rouva Burton viittasi harmistuneena Willylle ja tämä läksi nyrpeissään ja mumisten itsekseen tyytymättömänä. Sisäkkö kutsuttiin ja hame harsittiin kokoon väliaikaisesti. Oltiin jo nauramassa koko jutulle, kun keittiöstä kuului hirveää melua. Siinä oli hätähuutoja, kimakkaa torumista ja jotakin merkillistä ääntä, aivan kuin jotakin olisi paiskattu laattialle.
Melu lisääntyi; keittiön portaista kuului epätasaista astuntaa ja vihdoin ilmestyi Toddy raahaten kaulanauhasta Terryä, jonka toisesta etujalasta lähtevän, venyvän siirappirihman päässä oli pannu täynnä siirappiseosta.
"Minä ajattelin, että te oliti kiltimpi minulle, jot minä antaitin tille kajamellia", selitti Toddy. "Ja titte minä ajoin ten konttojiin ja pittin pannun ten kuonon alle, ja kätkin ten itte auttamaan itteään. Ja titte te pitti jalkanta —"
Kertomuksen loppua ei esitetty sanoin vaan havainnollisesti, sillä Toddyn puhuessa potkasi koira äkäsesti takajalallaan ja siten Toddysta vapautuneena se syöksyi ovelle jättäen jälkiä kahleistaan pitkin vierashuoneen permantoa. Toddy kirkui ja koetti sitä tavottaa, astui siirappitahralle, huomasi tarttuneensa mattoon ja purskahti itkuun. Sillävälin vieraat tekivät lähtöä vieden mukanaan ainehistoa juorupuheisiin, jotka jo seuraavana päivänä tiesivät kertoa, että rouva Burton, ihmeellistä kyllä, salli poikien valmistaa karamelleja vierashuoneessa uudella matollaan.
Willy söi osan karamelleistaan, ja Toddy maisteli hyvin ahkeraan kummankin valmisteita. Hänen oli hyvin vaikea saada enolle säästymään vähän maistiaisia. Ja kun hän tänä iltana polvistui valkeassa yöpaidassaan rukoilemaan iltarukoustaan, sanoi hän nyt kyllä tietävänsä, mitä tädit tarkottavat, kun he sanovat, että heillä on ollut oikein ihana päivä.