XI LUKU.
"Matka kotiin käy,
Matka kotiin käy,
Matka kotiin käy
Siell'ei enää kuolemaa."
lauloi Willy seuraavana aamuna niin, että eteiskäytävä kajahti, ja hän toisti säkeet niin moneen kertaan, että ne lopulta painuivat Toddyn mieleen. Tämä kysyi:
"Willy, onko te totta?"
"Mikä niin?"
"No, te että ei kuole. Eikö pikku poikien tajvitte kuolla, kun ovat olleet vähän alkaa enon ja tädin luona?"
"Tietysti heidän tarvitsee kuolla, mutta minä olen niin iloinen, kun olen keksinyt tuon laulun. Alkupuoli on totta ja se on kolme kertaa niin pitkä kuin loppupuoli, enkä minä osaa mitään muuta laulua, jossa puhuttaisiin kotiin menosta."
"Tepä oli ikävää", valitti Toddy. "Minä luulin, että tinä puhuit totta.
Minä en kotkaan tahdo multaa tilmilleni, että en voi kattoa taivaalle."
"Älä huolehdi siitä, Toddy", sanoi Willy. "Kun sinä kuolet, niin sinun sielusi menee suoraa päätä taivaaseen, ja sinä voit katsoa pilvien läpi uusilla silmilläsi multaa, joka on peittävinään sinun vanhat silmäsi."
"En minä tahdo uutia tilmiä", sanoi Toddy, "minulla on nytkin tajpeekti hyvät tilmät."
"Mutta ajatteleppas, Toddy", puheli Willy. "Taivaallisiin silmiin ei tule pölyä, niitä ei tarvitse pestä eikä veturin savu niissä karvastele."
"Eikö taivaatta titte tule tavua avonaititta junanikkunoitta titälle?" kysyi Toddy.
"Ei tietystikään", sanoi Willy, "jos kaikki on niinkuin olla pitää. Ei taivaassa ole mitään junia; mitä enkelit tekisivät junilla, kun heillä on siivet!"
"Minä tahtoitin, että vetujeja oliti olematta, vaikka minulla olitikin tuhannet tiivet", sanoi Toddy, "oliti niin hautka löyhytellä tiivillään, kun menee kuuman tunnelin läpi."
"Ei taivaan tunnelit ole kuumia", selitti Willy, "kuumat tunnelit ovat ikäviä, eikä taivaassa ole mitään ikävää. Siellä ei taida olla ollenkaan tunneleita. Tai ehkä sentään. Voihan siellä olla aivan pieniä tunneleita, vain niin pitkiä, että lapset voivat ajaa ulos ja sisälle."
"Mutta kuinka tiellä voi ajaa ulot ja titälle, kun ei ole vetujeita, jotka vetäitivät vaunuja."
Willy mietti hetken ja vastasi lopuksi:
"Niin, Tod, minä luulen, että raamattu ei siitä kerro mitään, vaikka siinä onkin niin paljon muuta. Isä sanoo, että on olemassa niin paljon asioita, joista Jumala ei anna ihmisille tietoa, kun ne eivät heihin kuulu, ja tämä on varmaankin juuri sellainen asia."
"Tilloin taiti olla uteampia jaamattuja", sanoi Toddy. "Minä tahtoitin tietää monta atiaa."
"Mutta olkoon kuinka hyvänsä", sanoi Willy, "me menemme tänään kotiin, ja se täyttää minut niin kokonaan, ettei ole tilaa pikku rippusellekaan taivasta. Kukahan tulee meitä noutamaan ja milloin me lähdemme. Mennäänpäs kysymään Harry enolta!"
"Mennään vain! Tepä onkin hautkaa!" huudahti Toddy. "Minä olen miettinyt pääni puhki kuinka voitin päättä enon makuuhuoneeteen, ilman että hän minua tojuu. Mennään pian, ettei te vain jää."
Pojat riensivät makuuhuoneen ovelle ja jyskyttivät sitä sekä käsin että jaloin.
"Enkelien ilmestyminen", sanoi herra Burton, "ja ehdottomasti viimeinen."
"Älä puhu siitä", sanoi rouva Burton. "Sitähän minä juuri unissani itkin, ja lähellä on itku nytkin."
"Minua haluttaa antaa heidän itkeä", sanoi talon herra kovasydämisesti. "Pesemisellä ja hankaamisella ei maalatusta puusta voi saada pikku kenkien jättämiä naarmuja pois."
"Antaa heidän potkia mielensä mukaan", sanoi rouva Burton. "Pesuharjan kosketus ei tule koskaan loukkaamaan sellaisia jälkiä. Voisin kulkea ympäri täällä kotona ja suudella kaikkea, mitä he ovat koskeneet."
"Silloin saisit suudella viuluni koppaakin," sanoi herra Burton, "siinä on aivan selvä jälki Toddyn kengännaulasta. Muistat kaiketi syntymäpäivä-aamusi? Kirjoituspöydällä on suuri sinipunerva mustetahra, Toddyn työtä sekin. Olisi onnellista, jos suudelmasi voisi poistaa tahran, jota puuseppä pitää voittamattomana. Sitäpaitsi on heidän vuoteidensa kohdalla seinässä tahroja, pojat kun ovat maanneet poikittain vuoteissaan hieroen päitään seinäpaperiin."
"Ne saavat jäädä siihen ikiajoiksi", sanoi rouva Burton.
"Mitä? Sinun kauniiseen lempihuoneeseesiko?" kysyi herra Burton.
Rouva Burtonin kasvoilla näkyi merkkejä kiivaasta sisäisestä taistelusta, mutta hän vastasi:
"Voihan huonekaluja siirtää. Voihan tahrojen kohdalle panna siirtoseinän, huoneenhan voi kalustaa kuinka tahansa, mutta heidän herttaisten leikkiensä jälkiä ei saa hävittää."
Tämä hellyyden ilmaus ei kuitenkaan tunkeutunut avaimenreiästä poikien korviin niin, että he olisivat sen kuullessaan vaienneet. He vain jatkoivat elämöimistä niin äänekkäästi, että rouva Burtonin itsensä lopuksi täytyi mennä avaamaan ovi.
"Mehän täällä olemme", kuului Willyn tarpeeton selitys oven avautuessa. "Me tahdomme tietää, milloin lähdemme kotiin ja kuka tulee meitä hakemaan ja mitä me saamme läksiäisiksi. Me emme tahtoisi kukkia, isä ja äiti antavat meille aina kukkia, ja meillä on niitä kotona aivan tarpeeksi."
"Hedelmäkakku oliti kaikkein pajatta", sanoi Toddy. "Te pytyy mielettä niin kauhean kauvan aikaa. Äiti kytyi kejjan itältä, muittiko hän hedelmäkakkua, jota tajjottiin jouva Birchin luona. Tilloin itä näytti kovin tujullitelta ja tanoi, ettei hän voinut titä kotkaan unohtaa. Mutta täti, etkö tinä laita jotakin ejikoiten hyvää juokaa, kun joku lähtee tinun luotati poit. Äiti tekee aina niin, hän tanoo, että täytyy työdä vahvatti, kun lähtee matkalle." (Matkaa Lawrencelta Burtonille oli vajaa neljännes kilometri.)
"Kyllä saat oikein hyvän päivällisen, Toddy rakas", sanoi rouva Burton, "niin hyvän kuin täti vain voi valmistaa."
"Ehkä oliti pajatta työdä lähtiäitaamiainen", ehdotti Toddy. "Me voimme olla kotona jo päivälliten aikaan."
"Kyllä saat olla täällä niin kauvan, että sen ehdit syödä", vastasi rouva Burton.
"Minä luulen, että isä on määrännyt kotona meitä varten kauhean hyvän päivällisen", sanoi Willy, "aivan niinkuin isä raamatussa teki, ja kuitenkin hän odotti kotiin vain yhtä poikaa. Meitä on sen sijaan kaksi. Sitäpaitsi hän oli paha poika."
"Mitähän raamatun kohtaa tuo poika nyt taas mahtanee väärinkäyttää", kysyi rouva Burton.
"Alice täti ei tiedä, ketä sinä tarkotat, Willy, selitä tarkemmin," sanoi herra Burton.
"Minä tarkotan sitä poikaa, jolle hänen isänsä valmisti päivälliseksi oikein lihavaa vasikanlihaa", sanoi Willy. "Minä en vain voi käsittää miksi se oli olevinaan niin mainio päivällinen."
"Aina vain hullumpaa!" huokasi rouva Burton.
"Kerro meille kaikki mitä siitä tiedät, poikaseni", sanoi herra Burton, "emme oikein pääse selville mitä kertomusta sinä ajat takaa."
"Mutta ettekö te sitten lue raamattua," huudahti Willy. "Minä luulin, että kaikki hänet tietäisivät. No, oli kerran poika, joka meni isänsä luokse ja pyysi, että isä antaisi hänelle heti kaikki, mitä hänen osalleen oli tuleva. Niin isä tekikin. Eikö hän ollutkin kiltti? Ja poika otti rahat ja läksi matkalle. Matkalla joutui hän kaikenlaisiin seikkailuihin. Tommy Bryan'in äidin vierashuoneessa on seinällä taulu, joka kuvaa näitä seikkailuja, mutta eivät ne ole ollenkaan mitään seikkailuja minun mielestäni. Hänen ympärillään on hirveän paljon tätejä, jotka ovat aivan kuin iso hanhiparvi. Mutta hänen täytyi maksaa seikkailuistaan hyvin paljon rahaa, ja hänellä oli niin paljon seikkailuja, että rahat aivan pian loppuivat. Miksi ei ihmisillä voi olla niin paljon rahaa, kuin mitä he tahtoisivat, Harry eno?"
"Se on maailman pulmallisin kysymys", sanoi herra Burton. "Kysy jotain helpompaa!"
"Mutta minäpät taan niin paljon jahaa kuin minä vain tahdon, kun minä tulen itokti", sanoi Toddy.
"Ja kuinka luulet sen tapahtuvan?" kysyi herra Burton uteliaana.
"Minä tulen entin oikein kiltikti ja titte minä jukoilen, että Jumala antaiti minulle jahaa", sanoi Toddy. "Mittähän Jumala täilyttää kaikkia hautkoja atioita, joita Hän antaa ihmitille, kun ihmitet niitä häneltä jukoilevat — jahaa ja kaikenlaitta muuta!"
"Tietysti taivaassa", sanoi Willy.
"Onko Hänellä tiellä täättölaatikko ja lelukaappi?" kysyi Toddy.
"Sh h-h!" kuiskasi rouva Burton pyytävästi.
"Hänhän vain pukee sanoiksi sen, mitä aikaihmiset sisimmässään ajattelevat, rakkaani," sanoi Herra Burton. "Jatka, Willy."
"Sitten hänen rahansa loppuivat kokonaan. Mutta hän ei voinut kirjottaa isälleen lisää saadakseen, sillä siinä maassa ei ollut postikonttoria. Ja hänen täytyi mennä palvelukseen, ja isäntä pani hänet hoitamaan sikoja ja hänen täytyi syödä samaa mitä siatkin söivät. Minä en varmasti tiedä söikö hänkin kaukalosta."
"On ikävää, ettei sinulla tuossa kohdassa ole varmoja tietoja", sanoi herra Burton.
"Eikö hän taanutkin leikkiä hiekatta aivan niinkuin tiat?" kysyi Toddy. "Hänen itäntä oli niin kaukana, ettei itä titä nähnyt eikä voinut tanoa hänelle: 'Älä tee niin?'"
"Kyllä kait", vastasi Willy. "Mutta minä luulen, ettei häntä paljoa haluttanut hiekassa leikkiä, kun hänen täytyi syödä sikojen kanssa yhdessä. Niin, sitten, kun hän oli vähän aikaa ollut sikopaimenena, hän yht'äkkiä muisti, että hän kotona oli aina saanut syödä kyllikseen. Eivätkö pojat joka paikassa maailmassa ole samanlaisia, Harry eno?"
"Luultavasti, läsnäolevaa seuraa lukuunottamatta", sanoi herra Burton.
"Mutta kuinka tulit sitä juuri nyt ajatelleeksi?"
"No, kun hän tahtoi mennä kotiin, kun hän ei voinut ryöstää sioilta niin paljon, että olisi tullut kylläiseksi, ja isä sanoo, että nälkä ajaa kotiin pikku pojat, jotka ovat jäljettömiin kadonneet, kun heidän äitinsä heitä etsii. Näin kävi pojan vieraassa maassa. Isä sanoo, ettei raamattu kerro mitään siitä pyysikö hän isäntää hankkimaan toisen sikopaimenen vai läksikö hän salaa. Monien vaivojen ja vastusten jälkeen hän tuli aivan lähelle kotiansa. Varmaankin hän oli hyvin häpeissään ja meni takatietä, sillä kuvassa, joka on minun raamatunhistoriassani hänen vaatteensa ovat kauhean rikkinäiset ja likaset. Ja kyllä kai hän odotti saavansa toria ja toivoi pääsevänsä salaa taka-ovesta sisälle ja kenenkään huomaamatta ylös omaan huoneeseensa."
"Voi Harry!" huudahti rouva Burton, "tämähän on suorastaan kauheaa — suorastaan pyhän pilkkaamista!"
"Kertomuksen sovelluttaminen pyhään tarkotukseenhan tässä vain on pyhää, rakkaani", sanoi herra Burton. "Ja voit olla vakuutettu, että poika huomaa missä raja kulkee. Toivoisin, että jumaluusopin tohtorit sen aina yhtä herkästi huomaisivat. Jatka, Willy!"
"Niin, hän hiipi eteenpäin ja kun hän näki jonkun tutun, piiloutui hän puiden ja pensaiden taakse. Mutta yht'äkkiä hänen isänsä keksi hänet. Minä luulen, että isät voivat nähdä kauvemmas kuin muut ja että he jollakin lailla aavistavat, kun heidän poikansa tulevat, ja näyttää siltä, kuin he vain olisivat seisoneet heitä odottamassa. Ja sikopaimenen isä juoksi ulos ilman hattua — niin on ainakin kuvassa — ja sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä ja puristi häntä niin lujasti, että hänen täytyi aivan vaikeroida, eikä — —"
"Eikä hän kytynyt, miten hän on niin tahjannut vaatteenta." sanoi Toddy.
"Ei tietystikään", sanoi Willy. "Ja sikopaimen sanoi, että hän oli ollut paha poika ja hän luuli että hän tästedes saisi syödä keittiössä, mutta isä ei antanut. Hän puki hänet puhtaisiin vaatteisiin ja antoi hänelle uudet kengät ja pani sormuksen hänen sormeensa!"
"Tojmuktet eivät maittu ollenkaan hyvälle", sanoi Toddy. "Kejjan minä nielatin tojmukten, eikä te maittunut millekään. Ja titte minun täytyi ottaa ilkeää lääkettä ja tojmut tuli ylöt aivan tamanlaitena kuin ennenkin."
"Eihän hän saanut sormusta siksi että hän sen söisi, sinä tuhma poika", sanoi Willy. "Sormuksia käytetään vain sormia puristamaan ja ne ovat merkkinä siitä, että se joka sen antaa, tahtoo aina puristaa ja pitää kiinni siitä, jolle hän sen on antanut. Sitten he teurastivat kokonaisen vasikan — sikopaimen oli niin hirveästi nälissään — ja sitten he pitivät oikein hauskaa yhdessä. Ja kun sikopaimenen iso veikko kuuli mitä herkkuja veljelle valmistettiin tuli hänen mielensä pahaksi, sillä vaikka hän oli aina ollut hyvä poika, ei hänen ilokseen oltu koskaan valmistettu teepitojakaan. Mutta isä sanoi: 'Älä ole pahoillasi, me olemme saaneet veljesi takaisin, ajatteleppas sitä poikaseni!' Mutta minun käy iso veli hirveästi sääliksi. Minä tiedän ihan miltä hänestä tuntui, sillä kun Tod on paha ja minä olen kiltti, ottaa isä Toddyn syliinsä ja puhuu hänelle ja syleilee häntä, ja minusta tuntuu niin ikävältä ja minä toivon, etten olisi ollut ollenkaan kiltti."
"Ja mitä luulet pahan pojan äidin tehneen hänet nähdessään?" kysyi herra Burton.
"Ei hän mitään tehnyt", sanoi Willy, "katsoi vain häneen niin surullisesti, että hän päätti, ettei koskaan eläessään enää ole paha ja senjälkeen hän asettui seisomaan äidin tuolin taakse ja katsoi kauvan äitiä seisten siten, että äiti ei voinut häntä nähdä."
"Ja mitä luulet tämän kertomuksen tarkottavan, Willy?" kysyi rouva Burton päättäen vihdoinkin painaa pojan mieleen edes yhden tärkeän opetuksen.
"Se tarkottaa sitä, että hyvät isät aina voivat nähdä, milloin heidän poikansa ovat oikein toden teolla häpeissään", sanoi Willy, "ja ymmärtävät, että on parasta olla oikein kiltti heille, ja että isät, jotka sitä eivät voi nähdä eivätkä tee muuta kuin moittivat heitä, eivät ansaitse sitä iloa, että heidän poikansa tulevat takaisin."
Rouva Burton hämmästyi, ja hänen miehensä nauroi partaansa tälle itsenäiselle raamatun kertomuksen sovelluttamiselle. Rouva Burton saavutti kuitenkin ennen pitkää tasapainonsa.
"Etkö luule, että on tarkotus sen kautta opettaa meille jotakin
Jumalasta?" hän kysyi.
"Tietysti", sanoi Willy. "Hänhän on paras kaikista isistä, eikä kukaan osaa olla niin kiltti pahoille lapsilleen kuin Hän."
"Niin, sitä juuri tahtoo kertomus meille opettaa", sanoi rouva Burton.
"Mutta minä luulin, että kaikki tietäisivät, että Jumala on sellainen", sanoi Willy.
"Jos kaikki sen olisivat tienneet, ei Jeesuksen olisi tarvinnut kertoa koko kertomusta", sanoi rouva Burton.
"Kyllä kait nuo juutalaiset tarvitsivat sen moneenkin kertaan kuulla", sanoi Willy, "sillä ihmiset voivat usein olla hirveän häijyjä lapsillensa ja luulevat että Jumalakin on hirveän häijy ihmisille."
"Ihmiset tarvitsevat vieläkin tuota kertomusta", jatkoi rouva Burton. "He kuuntelevat sitä mielellään ja he näkevät siitä kuinka hyvä Jumala tahtoo olla heille."
"Kuuntelevatko he sitä mieluummin kuin ovat kilttejä omille lapsilleen? Silloin he ovat tuhmia", sanoi Willy. "Minä en tahtoisi, että minulla olisi sellainen isä ja äiti. He sanovat, että on tärkeämpää pitää huolta siitä mitä voi antaa, kuin siitä mitä ottaa vastaan. Eikä Harry eno ole vielä sanonut milloin me lähdemme kotiin ja kuka tulee meitä hakemaan."
"Isä tulee teitä hakemaan heti kaupungista palattuansa", sanoi herra Burton. "Hänellä on teille varmaankin jotain sanottavaa, ennenkuin menette kotiin. Te ette vielä tiedä miten on käyttäydyttävä talossa, jossa on sairas äiti ja pikku lapsi."
"Kyllä me sen tiedämme", sanoi Willy. "Meidän pitää istua aivan hiljaa ja katsella heitä koko ajan."
"Joka toinen tahi kolmat minuutti me vain juoktemme heitä tuutelemaan", sanoi Toddy.
"Ja taputtamaan heitä poskelle", sanoi Willy.
"Ja panemaan heille jotakin oikein hyvää suuhun, niinkuin isä ja äiti tekevät meille, kun me olemme kipeitä", lisäsi hän vielä.
"Ja toittamaan ja laulamaan heille", sanoi Toddy.
"Ja antamaan heille lantteja", sanoi Willy.
"Ja javittamaan heille heidän täättölaatikoitanta, niin että lantit kalitevat, niin kuin Willy teki minulle, kun minä olin niin kipeä etten titä itte voinut tehdä", sanoi Toddy syleillen veljeänsä kiihkeästi.
"Ja siivoomaan huoneita", sanoi Willy.
"Ja tuomaan heille titälle valmiita tavileipiä, niinkuin minä kejjan tein, kun Willy oli taijaana, että hän tai niillä vuoteella leikkiä", sanoi Toddy.
"Ja tanssimaan heille", lisäsi Willy. "Pikku Phillie tuli siitä aina niin iloiseksi."
"Ja naulaamaan tauluja teinille", sanoi Toddy. "Enon vinnillä me leikkelimme niin paljon kuvia, että meillä on niitä kokonaitia tuujia kääjöjä; ja titte tiellä on liimapullo —"
"Frank Leslien Kuvalehden sotavihko!" huudahti herra Burton. "Kuinka ovat he voineet sen löytää? Kuinka harmillista!"
"— tiellä kotona itän huoneetta", jatkoi Toddy, "ja äidin huone on vaaleanpunainen, aivan kuin maalikijjani lehdet, ja kuvat ovat niin kauniit vaaleanpunatella pohjalla."
"Ja tuo on lasten käsitys siitä, mitä on olla kiltti ja hyödyllinen!" huudahti rouva Burton. Sillävälin olivat pojat unohtaneet koko ympäristönsä riidellessään löytämänsä partaveitsen hiomahihnan omistusoikeudesta.
"Niin", huokasi herra Burton, "eivätkä he hyvistä aikeistaan huolimatta ole täydellisyyttä likempänä kuin täysikasvaneet ihmiset monine hyvine lastenkasvatusperiaatteineen ja maailmanparannuspuuhineen."
"Harry!" huudahti rouva Burton loukkaantuneena.
"Ei mitään henkilökohtaisia viittauksia, rakkaani!" sanoi herra Burton nopeasti. "En tarkoittanut mitään sellaista. Sekä aikuiset että lapset tarkottavat hyvää. Erotus on vain siinä, että aikaihmiset eivät voi käsittää, miks'ei heidän ajatuksillensa ja aikeillensa anneta arvoa, kun sitävastoin vanhemmat ja opettajat mielellään leimaavat lasten epäonnistuneet tuumat suureksi synniksi. Moniko lapsi voisi teossa toteuttaa Willyn ja Toddyn herttaiset hyväätarkottavat aikeet ilman että he siitä saisivat selkäsaunan ja toria? Kuinka paljon onkaan olemassa lapsia, joissa kovalla kohtelulla on tukahdutettu paljon hyväsydämisyyttä, paljon hyviä taipumuksia ja paljon tosi kuntoa ja annettu heidän alimpien vaistojensa rehottaa rauhassa vain siksi, että ne aikaisemman lapsuuden aikana eivät ole niin helposti havaittavissa."
"Kuinka sinä nyt saarnaat, Harry, kuinka kauheasti sinä nyt saarnaat!" huudahti rouva Burton.
"Kuinka niin?" kysyi herra Burton loukkaantuneena kuten useasti henkilöt, jotka elävät ajastaan edellä ja joita aikalaiset eivät senvuoksi kykene ymmärtämään.
"Väittäessäsi, että lapsille on tehty niin paljon vääryyttä", sanoi rouva Burton.
"Tietysti on pahasta puhuminen vaarallisempaa kuin se, että paha todella on olemassa", sanoi herra Burton ivallisesti.
"Älä, rakkaani, puhu noin jyrkästi", sanoi rouva Burton, "sitä en ole suinkaan tarkottanut."
Herra Burton puolustautui, ja ennen pitkää vallitsi rauha ja sopu hänen ja hänen vaimonsa välillä. Vaistomaisesti he kääntyivät katsomaan keskustelunsa aihetta, poikia. Nämä olivat kuitenkin tällä välin jäljettömiin hävinneet.
"Nyt on heidän hätäkellonsa — aamiaiskello — varmaankin soinut", sanoi herra Burton. "Minäkin olen nälkäinen kuin susi. Lähtekäämme alakertaan katsomaan kuinka pitkälle pojat viidessä minuutissa jo ovat ehtineet."
Ruokasalissa ei poikia ollut, ja sisäkkö lähetettiin heitä etsimään. Ateriaan käytiin käsiksi, vihdoin se lopetettiinkin, mutta poikia ei vain kuulunut.
"Voit pyytää keittäjätärtä valmistamaan heille jotain lisää", ehdotti herra Burton noustessaan pöydästä. "Pikku poikien ruokahalu kasvaa suunnattomasti korkoa korolle sitä mukaa kuin aikaa kuluu tavallisesta ruoka-ajasta."
Rouva Burton noudatti miehensä kehotusta. Niin kului häneltä runsas tunti talousaskareissa. Kun pojat eivät silloinkaan vielä olleet palanneet, läksi hän ulos heitä etsimään.
Otaksuen, etteivät pojat olleet malttaneet mieltänsä, vaan menneet suoraan kotiinsa läksi hän kälynsä luo ja kysyi uskolliselta Mikeltä poikia.
"Eikös paha!" vastasi Mike. "Kyllä siinä silmät menevät kieroiksi kun heitä etsii. Ei heitä täällä ole."
"Pelkään, että he ovat jonnekin eksyneet!" huudahti rouva Burton.
Mike rähähti äänekkääseen nauruun ja koettaen tukahduttaa ilonpurkaustaan ähkimällä ja nieleskelemällä hän sai sanotuksi:
"Anteeksi rouva, mutta en sille mitään mahtanut — niin totta kuin pyhä äiti on taivaassa, minä en sille mitään mahtanut — ettäkö pojat eksyisivät. Voikos henki tai lintu hävitä? Joka paikasta, missä ovat ennen olleet, he kyllä löytävät kotiin, ja jos he ovat jossakin, missä eivät ennen ole olleet, he ovat olevinaan niinkuin ennen olisivat siellä olleet ja tulevat oikopäätä kotiin. Olkaa aivan surutta päivällisiin asti ja saattepas nähdä, että siihen mennessä kaikki selviää. Eksyneet!"
Mike purskahti taas leveään nauruun ja hävisi talliin sitä peittääkseen. Rouva Burton palasi rauhottuneena kotiinsa.
Aika kului. Tuli aamiaispäivällisen aika, mutta poikien paikat pöydässä pysyivät yhä tyhjinä. Tuska valtasi jälleen rouva Burtonin ja hän kiiruhti taas Miken turviin ja rukoili että tämä läksisi poikia etsimään. Parin ikävännäköisen kulkurin näkeminen tiellä johdatti Charley Rossin rouva Burtonin mieleen ja nosti epätoivon kyyneleitä hänen silmiinsä. Ja kun tyynistä tyynin Mike kuuli, etteivät lapset olleet syöneet mitään koko päivänä, hätääntyi hänkin ja hyppäsi tulisella kiireellä hevosen selkään.
"Minne nyt ensiksi lähdet, Mike?" kysyi rouva Burton.
"Perhanaakos minä tiedän", huusi Mike vastaan, "mutta minä löydän heidät varmasti, kaikki taivaan pyhät minua siihen auttakoot!"
Mike lähti täyttä neliä ratsastamaan, ja rouva Burton palasi viipymättä kotiin peljäten, että hälinä voisi kuulua sairaan huoneeseen. Hän lähetti keittäjättären kulkemaan toista tietä, sisäkön toista; itse kääntyi hän kolmannelle. Sillävälin Mike tarkasti makeiskaupan, koulun, kaikki sillat ja erinäisiä muita poikien lempipaikkoja.
Rouva Burton astui rosoiselle, sankkaa metsää kasvavalle kalliolle johtavaa tietä. (Kalliota sanottiin kohteliaisuudesta vuoreksi). Hän pysähtyi usein huhuilemaan ja kuuntelemaan sekä poikkesi lukemattomia kertoja tieltä tarkastelemaan erinäisiä epäselvästi näkyviä esineitä — pensaita ja kantoja — toivoen jo tavanneensa etsimänsä pojat. Täten hän viipyi vähintään kaksi tuntia matkalla, johon tavallisissa oloissa tarvittiin vain tunti. Yht'äkkiä hän näki edessään tiellä tutun olennon vetämässä perässään suurta vihreää oksaa.
"Willy!" hän huudahti juosten poikaa vastaan. Pikku olento kääntyi, ja rouva Burton kauhistui nähdessään surkeannäköiset kasvot, joiden kalpeutta vastaan tuijottavat silmät, punaiset, pullistuneet sieramet ja pöhöttyneet huulet olivat kerrassaan kauhistuttavat. Ja oksan päällä, itseään suonenvedontapaisesti toisella kädellään latvapuolesta kiinni pidellen, toisella jotakin vihreää ja rypistynyttä rutistaen makasi Toddy kiireestä kantapäähän paksun pölyn peittämänä.
"Oh! Mitä on tapahtunut?" huudahti rouva Burton.
Toddy katsahti ylös ja alkoi selittää.
"Minä olen haavottunut totamiet ja minua viedään tellaiteen paikkaan, jotta minua ei voida ampua, aivan niinkuin todattakin tehdään."
Mutta Willy vaipui itkien maahan.
"Mikä teidän on,?" kysyi rouva Burton polvistuen ja ottaen Toddyn syliinsä. Toddy vain murahti vastaan:
"Oh!"
"Rakkahin Willy!" huudahti rouva Burton laskien Toddyn maahan ja kiiruhtaen Willyn luokse, "mitä on tapahtunut? Kerro pian!"
Willy avasi suunsa ja silmänsä vastahakoisesti ja vastasi hyvin heikolla äänellä:
"Odota, kunnes tulen henkiin, sitten kyllä kerron sinulle. Nyt ei minun sisässäni ole montaakaan sanaa — ne ovat kaikki karanneet, minä olen niin väsynyt, ja oh —"
Willy ummisti taas silmänsä. Rouva Burton nosti hänet hellävaroen syliinsä, istuutui isolle kivelle, tuuditti häntä edestakaisin ja itki. Sillävälin oli Toddy käännähtänyt vatsalleen ja katseli nyt ilmeisellä tyytyväisyydellä edessään olevaa näkyä. Sitten hän sanoi:
"Täti, minutta on niin kovin hautkaa olla haavottunut totamiet!"
Vähitellen Willy tointui. Hän kiersi kätensä tädin kaulaan ja sanoi:
"Kuinka hirveää se oli, täti!"
"Kerrohan nyt kaikki, poikaseni", sanoi rouva Burton, "koskapa näyt olevan noin virkeä. Missä olette olleet koko päivän? Täti on ollut niin kovin huolissaan tähtenne."
"Niin, näetkös", sanoi Willy. "Me tahdoimme tehdä sinulle jotain oikein hauskaa ennenkuin me lähdemme kotiin, sillä sinä olet ollut meille niin kiltti. Kun me siitä Toddyn kanssa puhuimme, emme keksineet mitään ikävää, mitä sinä olisit meille tehnyt, vaikka varmaan sinä joskus sitäkin olet tehnyt. Mutta me emme ainakaan sillä kerralla muistaneet yhtään ainoaa ikävää kertaa."
"Muuta kuin että tinä niin kauhean utein tanot: 'Ei taa!'" huomautti
Toddy.
"Niin!" sanoi Willy. "Tod muisti tuon kyllä, mutta me ajattelimme, ettei sinun sitä enää ehkä tarvitse meille sanoa. Eikä meistä voinut mikään olla sen hauskempaa, kuin antaa sinulle villejä kukkia, jokainenhan voi saada kesyjä kukkia. Ja me arvelimme, että me ehtisimme hakea ne ennen aamiaista, jos me pitäisimme oikein kiirettä. Ja niin me tulimme suoraan vuoren juurelle, mutta ei siellä ollut mitään kukkia — ne eivät varmaankaan olleet vielä hereillä, tai ne olivat menneet nukkumaan. Sitten me emme tienneet mitä tehdä."
"Muuta kuin tuoda tinulle jälttää", sanoi Toddy.
"Niin", sanoi Willy. "Mutta jälttä on vain syötäväksi eikä katseltavaksi, ja me tahdoimme antaa sinulle jotakin, jota katsellessasi sinä ainakin muutaman päivän meitä muistaisit."
"Ja aivan äkkiä minä tanoin: 'Tananjalkoja!'" sanoi Toddy.
"Niin, Tod sanoi sen ensiksi, mutta minä ajattelin sitä aivan samassa hetkessä. Näetkö täti kuinka kauniit ne ovat tuolla kallion kolossa", sanoi Willy.
Rouva Burton katsahti osotettuun suuntaan ja kauhistui. Särmikäs kallionkieleke kohosi sata jalkaa hänen päänsä yli korkeuteen, ja jokaisessa halkeamassa varjostivat erinomaisen kauniit sananjalat rauhallisilla lehtikimpuillaan kallion kylmää harmautta.
"Ei se ollut tämä paikka", sanoi Willy. "Se oli vähän ylempänä, tuolla toisella puolella, missä kallioseinät eivät ole niin jyrkät, mutta kuitenkin hyvin vaivalloiset kiivetä. Me menimme tästä ensiksi ylös."
"Oi teitä kauheita lapsia!" huudatti rouva Burton painaen Willyä kiihkeästi rintaansa vastaan. "Kaksi pienokaista kiipeämässä ylös tällaisesta pahasta kohdasta! Kun näen enon tuosta kiipeävän, tunnen jo itseni onnettomaksi."
"Kun me kiipeämme vuojia, emme ole pienokaitia vaan miehiä", vakuutti
Toddy.
"Niin", jatkoi Willy, "me löysimme niin paljon sananjalkoja, ja tuupimme toinen toisiamme aina kun näimme korkeammalla kauniimpia. Miksi korkealla olevat asiat aina tuntuvat niin kovin kauniilta, täti?"
"Minä tiedän!" sanoi Toddy.
"No, annappas meidänkin kuulla", pyysi rouva Burton.
"Tikti että ne ovat lähempänä taivatta", sanoi Toddy. "Kejjo eteenpäin, minuttakin on niin hautka kuunnella!"
"Lopuksi me tulimme tasaiselle paikalle, josta ylöspäin taas oli aivan jyrkkää. Ja siellä ylhäällä oli niin hirveän kauniita sananjalkoja", jatkoi Willy.
"Ja minä lähdin edeltä kapuamaan", sanoi Toddy.
"Niin sinä läksitkin, rakas pikku ressu", sanoi Willy tuota pikaa veljeään suudellen. "Minä sanoin kyllä, etten uskonut toisten sananjalkojen olevan toisia kauniimpia, mutta hän sanoi vain: 'Jumala laittaa kyllä tätiä varten muutamia kauniimpia', ja hän mennä vilisti ylös kuin hämähäkki."
"Ja minä päätin entikti ylöt", sanoi Toddy.
"Totta kait sinä pääsit", sanoi Willy. "Enhän minä yrittänytkään mukaan. Sitten Tod rupesi kiskomaan sananjalkaa maasta selin minuun ja sitten minä vain näin kuinka hän makasi kyljellään ilmassa tyhjää allaan. Sitten hän huusi."
"Niin kuin minä putotin tuojaan kivikataan", selitti Toddy. "Mutta minä en hukannut tananjalkoja, tättä ne ovat", lisäsi hän ojentaen tätiä kohden jotakin lakastunutta ja kokoonpuristettua, joka ilmeisesti kerran oli ollut sananjalka. Nähdessään tämän pani täti Willyn kivelle ja riensi Toddyn luo, piilotti kuihtuneen sananjalan povelleen ja suuteli kiihkeästi lahjan antajaa.
"Pidä minua vielä vähän aikaa sylissä", sanoi Willy. "En minä vielä ole aivan terve."
"Mitä sinä sitten teit?" kysyi rouva Burton nostaen Willyn taas syliinsä.
"Kun Tod yhä vain huusi eikä voinut kävellä niin minä autoin hänet tielle ja kun hän ei sittenkään vielä voinut kävellä —", Rouva Burton meni jälleen Toddyn luo ja tunnusteli ja tutki hänen sääriänsä, mutta ei voinut löytää yhtään katkennutta luuta.
"Kipu on tääjen alapäättä ja jalan yläpäättä", sanoi Toddy, joka oli nyrjäyttänyt jalkansa.
"Ja hän huusi vain: 'I-tää, ja äi-tii' niin hirveän surullisella äänellä", jatkoi Willy. "Ja se oli minusta niin kauheaa. Ja minä katsoin tietä ylös, mutta siellä ei näkynyt ketään, sitten tietä alas, mutta ei sielläkään näkynyt ketään ja sitten minä kurkistin vuorenjyrkännettä alas, ja kun minä en sielläkään nähnyt ketään, olin minä aivan neuvoton. Enhän minä voinut mennä kotiin sanaa viemään, kun pikku sairas veikko olisi jäänyt yksin. Sitten minulle muistui mieleen isän kertomus siitä kuinka hän joskus oli nähnyt haavoittuneita sotamiehiä kuljetettavan, kun ei ollut vaunuja. Minä rupesin kiskomaan puusta oksaa, jolla sitten voisin Toddya kuljettaa."
"Et suinkaan tahdo väittää, että olet saanut aivan yksin irti tuon ison oksan, Willy?" huudahti rouva Burton.
"En — en tahdokaan", sanoi Willy viivytellen. "Koetin kiskoa useammasta puusta, mutta oksat eivät vain tahtoneet irtaantua. Sitten minä muistin jotakin ja lankesin polvilleni aivan puun juurelle ja kerroin Jumalalle kaikki ja sanoin Hänelle, etten minä uskonut, että Hän antaisi pikku sairaan Tod raukan maata siinä koko päivää ja pyysin Häntä auttamaan minua, että saisin oksan katkeamaan, niin että sillä sitten voisin kuljettaa Toddyn kotiin. Ja kun minä sitten nousin ylös, oli minulla voimia kuin neljälläkymmenellätuhannella hevosella. Minusta tuntui aivan kuin olisin nyt tullut ilman Jumalankin apua toimeen. Ja kun minä sitten vain kerran riuhtasin oksasta, antoi se myöten. Sitten minä panin Toddyn oksalle makaamaan ja vedin häntä. Mutta kyllä se oli raskasta!"
"Hautkaahan te vain oli", sanoi Toddy, "paitti tilloin, kun tiellä oli kivi, joka juuji tattui kipeään paikkaan!"
"Minä vedin tien pehmeimmällä kohdalla", sanoi Willy, "aina kun vain voin, mutta väliin ei koko tiellä ollut pehmeää paikkaa. Ja joku jyskytti minun sisässäni niin kauheasti — kai se oli se pieni sydän-veturi. En voinut levähtämättä kävellä kuin kymmenen askelta. Ja sitten Tod lopetti itkemästä ja sanoi, että hänen oli nälkä ja silloin minun heti muistui mieleen, että minäkin olin nälissäni."
"Mutta tananjalkoja me emme hukanneet", sanoi Toddy.
Rouva Burton otti aarteen poveltansa ja suuteli sitä.
"Pidätkö sinä siitä oikein paljon, täti, pidätkö? Silloin ei ole mitään hätää. Silloin emme me, Tod ja minä, ollenkaan välitä kivusta ja vaivoista, emmehän Tod?" sanoi Willy.
"Emme toki", sanoi Toddy, "kun taa leikkiä haavottunutta totamiettä ja kotona tamalla kejtaa taa päivällittä ja aamiaitta."
"Kotiin pääsette kumpikin vaivatta", sanoi rouva Burton. "Istukaa ja odottakaa vain kaikessa rauhassa, minä lähetän hevosen teitä hakemaan."
"Voi, kuinka hauskaa, eikö olekin hauskaa, Tod. Onko hauskaa, että satutit itsesi? Mutta onko sinulla pähkinöitä taskussasi, täti?" uteli Willy.
"Kuinka minulla niitä olisi!" sanoi rouva Burton hetkeksi kärsivällisyytensä kadottaen.
"Niin, minä vain luulin, että sinulla olisi. Isällä on aina mukana pähkinöitä, lähtiessään meitä etsimään, kun olemme viipyneet hyvin kauvan aikaa kotoa poissa", sanoi Willy.
Äkkiä kuului alhaalta tieltä kavioiden kapsetta.
"Luultavasti se on Mike", sanoi rouva Burton. "Hän läksi ratsain teitä hakemaan."
"Luultavasti se on isä", sanoi Willy. "Isä tulee aina silloin, kun me häntä eniten tarvitsemme."
"Ja hänellä on varmaankin pähkinöitä muattaan", huomautti Toddy.
Kavioiden kapse lähestyi, mutta hidastuvassa tahdissa, ja lopuksi tienkäänteestä ilmestyi kuin ilmestyikin Tom Lawrence ratsain, vanha eväsreppu ja leili olan yli heitettyinä.
"Isä!" huusivat pojat, "eläköön!" Tom Lawrence heilutti lakkiaan, ja Toddy huudahti: "Hänellä on pähkinöitä, kotka laukku on mukana!" Isä pidätti hevosensa ja hyppäsi alas satulasta.
Willy karkasi hänen syliinsä ja Toddy huusi:
"Itä, eikö olekin pitkä aika tiitä kuin viimekti näit haavoittuneen totamiehen?"
Sitten Toddy pantiin satulaan ja Willy hänen taakseen, ja kun eväsreppu avattiin, löytyi sieltä voileipiä, ja pojat koettivat juoda lekkeristä, mutta kaatoivat suuren osan vedestä päälleen. Tom talutti varovasti hevosta ja toisella puolen astui rouva Burton kädellään kannattaen Toddyn nyrjähtynyttä jalkaa, ettei se pääsisi satulaan koskemaan. Hän ei väistynyt tuumakaan keskitien paksusta pölystä, vaikka heitä vastaan tiellä tulikin useita hänen hienoimpia tuttujaan. Ja aivan kuten varttuneempienkin usein käy, nuo pikku sankarit unohtivat äkkiä, että olivat olleet sankarillisia, ja he rupattelivat vallattomasti kuten iloiset lapset ainakin. Seurue kulki kiertotietä, jottei kukaan heitä näkisi ja rientäisi kertomaan rouva Lawrencelle, että jotakin oli tapahtunut. Poikia varoitettiin vakavasti, etteivät äidille mitään kertoisi, ennenkuin isä oli ehtinyt häntä siihen valmistaa. Isä kantoi sitten molemmat pojat äitiä suutelemaan; ja kun he olivat riisuutuneet ja pujahtaneet vuoteisiinsa, toi hoitajatar pikku siskon poikien huoneeseen ja pani hänet hetkeksi poikien väliin makaamaan näiden suureksi iloksi, eikä iltatoimituksista tahtonut tulla loppua, kun poikain samalla kertaa piti näytellä sekä vanhempain että lasten osaa. Willy lankesi sitten polvilleen ja rukoili:
"Rakas Jumala, me olemme hirveän iloisia siitä, että taas olemme kotona, sillä ei kukaan voi olla meille niin kiltti kuin isä ja äiti ovat, etkä voi käsittää kuinka iloinen minä olen, kun sain voimia kiskoa oksan puusta irti; ja siunaa rakasta Alice tätiä siitä, että hän löysi meidät ja siunaa Mikeä siitä, että hän etsi meitä ja oli pahoillaan, kun ei meitä löytänyt ja suo, että kaikkien pikku poikien isät ovat juuri sellaiset kuin meidän isämme on, että he tulevat heidän luokseen aina kun he häntä tarvitsevat, aivan niinkuin — Sinä. Amen!"
Toddy ummisti silmänsä ja sanoi:
"Jakat Jumala, älä vain unohda, että minä kejkitin entikti ylöt vuojelle. Amen!"