I.
On synkkä laakso, jonka syvyyteen ei pääse aamun raitis henkäys, ei päivän kuuma, tuike tähtiyön. Siell' lepäs Saturnus, jo harmaapää, kuin kivi liikkumaton, äänetön kuin varjo-asuntonsa hiljaisuus, pääns' ympärillä metsät sankeat kuin pilvenmöhkäleet. Ei pientäkään siell' ollut ilman liikahdusta, ei tuot' elon hiukkaa päivän kesäisen, mik' ylen heikko on jo riistämään pois ruohon siemenen; jos putoskaan puust' alas kuollut lehti, siihen jäi. Siit' ohi vyöryi virta äänetön, jok' yhä kuolleemmaksi kohmettui eess' alas-syöstyn jumaluuden tuon, jok' yli laakson tumman varjon loi; ja vedenneito, päätään nostaissaan, suuns' umpeen painoi sormin viluisin.
Ja virran hiekkarantaa seuraten vei suuret jäljet, vaan ei kauemmas kuin missä jalkans' eksyi suunnastaan ja missä siitä asti nukkui hän, maall' lionneella kätens' oikean, tuon vanhan, maatess' ilman valtikkaa kuin kuolleen käsi turra, hervoton, ja silmät kiinni, kruunuttomat nyt, pää kumarassa, kuin ois kuunnellut Maan ääntä, ikivanhan äitinsä, sen hoivast' yhä hetken nauttien.
Tuost' uskonut ei minkään voiman ois hänt' ylös saavan; mutta semmoinen jo saapuikin, jok' käden vartaisen vei vanhan leveöille harteille, sit' ennen tehden syvän kunnian, työn oudon hälle, jolle kumartui. Hän oli jumalatar maailman viel' äskensyntyneen, ja rinnallaan ois pitkä amatsooni ollut vain kuin kääpiö; myös taivuttanut ois hän tukast' ottain niskat Akilleen tai Iksionin pyörän sormellaan. Kuin Memphiin sfinksin, joka auttamaan lie asetettu töitä viisasten, kun esikartanoistaan Egyptiin he tutkailevan katseens' suuntasit, niin oli kasvot nuo, — vaan kuitenkin, kuink' eri kasvot, kuinka ihanat, jos suru muovannut ei kauniimmaks ois surua kuin itse kauneus on! Ol' arka, säikkyväinen katseensa, kuin kova onni juur' ois alkanut, kuin pahan päivän pilvet enteiset ois viskelleet jo häijyn-nuoliaan ja synkät jälkikuurot jyristen ois kokoon voimiansa ajaneet. Ja kätens' siihen paikkaan painoi hän, miss' ihmisill' on kipu sydämmen, kuin tuossa juur' ois hänkin tuntenut, vaikk' kuolematon, tuskaa ankaraa. Ja toisen käden laski nojaten hän Saturnuksen niskaan kumaraan, ja kurkottaen, huulin avoimin, niin puhui jumalaiseen korvahan kuin urkuin ääni syvin, juhlaisin. Hän lausui — ah, kuin heikko kielemme, näin hauras, jumalien muinaisten suurt' ääntä, aatosta vois tulkita! — hän lausui, muodoin ylen murheisin:
"Nous' ylös, Saturnus! — mut minkävuoks? Ei, kurja vanha Kuningas, en voi ma sulle lohdutusta tuoda. En voi sanoa: 'Oi, miksi nukut sa?' Näät onhan taivas luotas loitonnut, maa enää tunne ei sua jumalaks noin rääkättynä, valtameri myös, kuink' kaikuis juhlallisna pauhu sen, ei tunne valtikkaas, ja ilmat kaikk' on majesteettis harmaan jättäneet. Sun jyrinäs, jok' uutta maailmaa ei ymmärrä, nyt vastaan ponnistain vain räiskyy yli vallan kaatuneen, ja taitamattomien kourill' ei voi salamoitas hallita — ne lyö ja paahtaa, polttaa valtakuntaa vain, tuot' ennen rauhaisaa. Voi aikaa, voi! Oi hetket pitkät, suuremmat kuin vuos, te mataissanne ylös nostakaat tuo totuus ääretön ja lyökäät se niin kiinni mielihimme tuskaisiin, ett' epäilys ei mistään sijaa saa. — Sä nuku, Saturnus! — Miks, mieletön, tein vääryytt' yksin nukkuvalle? Miks sun silmiäsi raukeit' avaisin ja raskasmielisiä? — Saturnus, sä nuku vaan! Mä itken vieressäs."
Kuin hurmiossa kauniin kesäyön, miss' seisoo vankat metsän valtiaat, nuo pitkät tammet, jotka oksillaan yöt viittaa ylös tähtiin totisiin ja liikkumatta aamust' uneksuu, vain kerran latvaans' alas taivuttain, kun yksinäinen tuulenpuuska käy yön rauhaan puhaltain ja kuollen pois kuin ilman ainut ailandus se ois, — niin syntyi sanat nuo, niin kuoli ne. Nyt jumalatar otsans' ihanan vei maahan kyynelöiden, itkien, ja tukkans' Saturnuksen jalkoihin kuin silkkipeite suortui. Öinen kuu ol' yli taivaan kannen verkalleen jo kolme kierrostansa kulkenut, vaan paikoillansa jumalaiset nuo viel' liikkumatta viipyi, muistuttain kuin veistoksia kirkon juhlaisen. Nous viimein Saturnuksen vanha pää ja silmäns' uupuneet hän auki loi ja näki kaiken: vallan kaatuneen, maan piirin pimeän ja murheisen, ja jumalattaren, jok' itki vaan. Ja parran järistessä hirmuisen hän hervottomin kielin lausui näin:
"Oi, armas vaimo Hyperionin, sun tunnen näkemättä kasvojas! Oi Theia, käännä silmäs, että voin niist' tuomiomme nähdä; katso mua ja sano, onko haamu voimaton sun eessäs Saturnus? Sä kuuletko nyt Saturnuksen ääntä? kenen on tää otsa alaston ja kurttuinen, jok' ilman kruunua näin harmaa on, se onko Saturnuksen? Ken on se, joll' oli voima kukistaakseen mun? mist' on sen väkevyys? ja kuka voi niin pursuavan raivon kasvattaa, vaikk' itse Kohtalonkin kouristin ma suonikkaissa sormissani - ken? Vaan näin on nyt. Ma häädettynä oon ja haudattuna; töitä jumalain en toimittaa voi, myötäisesti en voi kiertotähtein matkaa ohjata, en tuulten, merten voimaa hiljentää, en laupiaasti läsnä olla saa, kun viljan kalliin korjaa ihminen, en rakkauttaan viihdyttää mä voi. Ma omast' itsestän' oon luopunut, en tunne sydäntäni valtavaa, jonk' olen kadottanut jonnekin pois, vaiheille mun valtaistuimen' ja näiden paikkain, joilla istun nyt. Oi etsi, Theia, etsi! Avaja sun silmäs ikuiset ja tutkaile kaikk' etäisyydet: tähtiavaruus, maat valottomat, ilman piirit myös, ja tyhjät nummet, vuoret tuliset, kaikk' ammottavat kuilut helvetin. Oi etsi, Theia! Sana mulle tuo, jos keksit varjon, aaveolennon, mi lentäen tai tulivaunuillaan kuin hurjistunut karkaa valtaamaan taas kadonnutta taivast' omakseen. Sen täytyy — täytyy tapahtua — taas mun, Saturnuksen, olla kuningas. Niin, voitettava jalo voitto on; niin, jumaloita alas syöstäköön, ja voitonhymni soikoon pasuunain niin juhlallinen, kaunis, rauhainen kuin loisto pilven kuninkaallisen, se soikoon lempeästi, julistain ja viihdyttäin. Maass' uudistukoot taas kaikk' ihanuudet, tulkoon hämmästys suur' taivaan lapsillen. Tää käskyn' on nyt: Theia! Theia! Miss' on Saturnus?"
Tuon kiihkon valtaamana jaloilleen hän nousi, kiemurrellen käsiään, pään täristessä, hiuksin valtoimin, ja hikisenä, äänin särkynein. Hän seisoi tuijottain; ei kuullut hän kuink' itki Theia; hetken seistyään taas heräs puhumaan ja lausui näin: "Vaan enkö voi ma luoda? Enkö voi ma rakentaa? Ma enkö muovata voi uutta mailmaa, uutta taivasta, ja vanhaa murskaks lyödä? Missä on uus kaaos mulle? Missä?" Sana tuo vei kaikuns' Olympohon, säikyttäin sen kapinoivan kolmikon. — Jo nous myös Theia kavahtain, ja ryhdissään ol' ilme toivokas, kun hilpein suin hän lausui, vaikka äänin kammoisin: "Tää heimoamme rohkaisee - nyt pois, luo ystäväimme tullos, Saturnus, ja toivons' elvytä! Mä tunnen tien ja löydän turvapaikan äskeisen, mist' tulin tänne". Muut' ei virkkonut; ja tähystellen, hitain askelin hän suuntas pimentoihin. Seuraamaan läks Saturnus, jot' opas ohjaillen vei läpi vanhain oksain, väistyväin kuin sumu, jota kotkat halkaisee.
Vaan tällävälin vyöryi toisaalla niin suuret kyyneleet ja suruisat, niin suunnattomat, että mikään ei niist' ihmiskieli kerro. Titaanit sill' oihki, lymynneet tai vangitut, taas vanhat jumalansa muistaissaan, kun Saturnuksen äänen kaikua he kuulostivat mielin vihlovin. Yks vielä joukoss' oli hirmuisten, joll' ylivaltans' oli entinen ja hallitus ja majesteetti myös. Viel' istui Hyperion loistossaan ja tuli-ympyränsä äärellä tuot' uhri-suitsutusta hengitti, jok' yhä nousee maasta aurinkoon. Vaan levoton hän oli; aivan kuin maan kuolevainen synkist' enteistään on levoton ja säikkyilee, niin sai hän kammotuksen myös. Ei vavissut hän koiran ulvontaa, ei kirkunaa yöpöllön, kolkutusta vainajan, kun ruumiskellons' ensi kerran lyö, ei lampun kummitusta, kun on yö; vaan kauhun puuskat jätin jänteisiin toi tuskan suuremman. — Mut hehkuen ja kullass' uiden loisti linnansa; sen pronssipylväät pitkin varjoineen kuin veren loimon käytäville loi ja esikartanoille, kaaristoon ja kupuihin. Vaan esiriput sen, nuo aamuruskon, pilven hohteiset, yht' äkkiä nyt säikkyin tummentui: kuin kotkansiivet, joita nähnehet ei ennen jumalat, ei ihmiset loi varjons' yli seudun; kuultiin myös kuin hirnuis orhit, joita milloinkaan ei kuulleet jumalat, ei ihmiset! — Kun mielens' iloks aikoi maistaa taas hän tuoksun-hurmaa pyhäin sauhujen, joit' uhrikummuilt' ylös kohoaa, hän maun vaskenkarvaan tunsi vain ja kuvottavan löyhkän kurkussaan. Ja lähetessään lännen satamaa, miss' ihanaiset päivät päätetään, ja puhdas, jumalainen lepo on, miss' unen onni vartoo rauhainen, ei etsinyt hän nautinnoita sen, vaan esikartanosta kartanoon hän kulki pitkin, jylhin askelin; ja pienet lemmikkinsä siivekkäät pois pakenivat kauas parvittain taa pylvästen ja soppiin lymyten, niin pelvon valtaamina, kauhuissaan, kuin hädän ahdistuksess' ihmiset, jotk' yhteen sullottuina säikkyilee, kun täräjää ja tulta syöksee maa ja muurit kaatuu, järkkyy kaupungit. — Täll' aikaa astui eespäin Saturnus, viel' äsken jäisess' uness' uinaillut, ja Theian kanssa läpi metsien hän samos. — Hyperion laskeutui juur' alas lännen kynnykselle jo, yön hämärtävän taakseen jättäen. Ja hiljaa, ääntämättä aukeni kuin käskyst' ovi linnan; kuului vaan, kun lännen tuuli sormi harppuaan ja äänin totisin ja hartain soi ja viihdyttävin. — Tietä annettiin näin jumalalle sisään astua.
Hän tuli, mutta vihan vimmoissaan, kuin tulen-hulmuvilla helmoillaan ja räiskyvill' ois ajaa mielinyt pois avaruuden hetket lempeät, nuo arat linnut. Yhä eteenpäin hän riensi läpi holvein, käytäväin ja kaarien ja valon-välkkehen, ja pihain timanteista hohtavain, siks kunnes ylti kupuun korkeimpaan. Sen alla seisten synkin ilmehin hän polki jalkaa; tutjui syvänteet ja tornit, ilmanpielet horjuivat ja valtans' ääret kaikki. Ennenkuin ol' laannut vapistus ja jyskinä, suust' ääni syöksyi, patons' aukaisten, ja sanat kuului näin: "Voi unet yön ja päivänkin! Voi haamut hirmuiset! Voi tuska polttava! Voi aavehet, jotk' yhä kiertää, kiertää pimeää! Voi kummitukset kaitakorvaiset! Miks teist' en pääse? Miksi teidät nään? Miks luonton' ikuinen on järkkynyt? Miks uudet kauhut yhä seuraa mua? On syösty Saturnus. Kuin käynee mun? Mun onko täältä lähdettävä pois, miss' on mun satamani rauhainen ja kunniani kehto, missä yöt on vilpoiset ja päivät leppeät ja valon autuus yltäkylläinen, miss' sädehtivät teltat taivaiset ja missä templit kirkkaat hohtelee? Ne tyhjiks, autioiks on joutuneet. En valtakunnassani elää voi. Sen loistoa, sen suhtaisuutt' en nää, vaan pimeää, vain kuolon pimeää. Jo täälläkin, miss' illan hoivan sain, yön mustat varjot mua vallitsee ja herjan juonet kiertää teilläni. Ei, kautta Telluksen — ma kaadu en! Vaan yli laajain valtan' äärien tän hirmuisen ma käten' ojennan ja Jupiterin vallan tyhjäks teen, sen kapinoitsijan, joll' ukkonen on leikkinänsä. Vanha Saturnus taas valtaistuimelleen astukoon." Näin lausui hän, ja suussaan kotvasen viel' ankarampi kiehui uhkaus, mut ulos päässyt ei. — Kuin ihmiset, joit' tungoksessa toiset tyynnyttää, käy meluisammiks yhä, samaten, kun puhui Hyperion, kasvoi vaan tuost' uhma kummitusten kalpeain, jotk' yhä julkeammin temmelti. Ja siihen paikkaan, missä seisoi hän, nous sumu tunkkainen kuin rahkasuon, ja sumun alta kohos kiemurtain ja hiljallensa käärme niljakas, jok' äärettömin mutkin poimuillen kiers' itsens' ympärille jumalan ja tuskan-polttavaista ruumistaan nous askelittain, päätään ponnistain, ain' ylemmäs; ja kovin pingottui se voimast' ankarasta. Titaani, jo vihdoin itsens' irti riuhtaisten, löys' pakotiensä idän rantaan päin. Siell', odotellen hetket kasteiset, kun viel' ei ollut aika aamun koin, hän lepäs huohotellen, nojaten sen porttiholvikkoihin unisiin, yön usvista ne puhtaiks kirkastain ja auki äkkiä ne tempaisten, päin valtameren virtaa viileää. Mut tulipyörän tuon, joll' läntehen hän idäst' ajoi yli taivasten, nyt paksut pilvet oli verhonneet, — ei yltäpäätä kolkkoon pimeyteen, vaan että toiset pallot yhtenään, ja ilman piirit, kaaret, taivaan vyöt sen läpi kajastellen kuumotti, kuin tummennettu tulen loimotus ois kirjaellut kuvakirjaimin tuon synkän hunnun, jolta silloiset maan viisaat, miettiväiset tutkijat löys' ajatukset kalleimmat kenties, joit' ennen vuosisadat etsittiin — kaikk' kadonneet nyt: jonkun piirtosen viel' ehkä - kaiverretun kallioon tai lyödyn mustuneeseen marmoriin, mut merkityksettömän ammoin jo, ja ilman viisautta — löytää voi. — Kaks suurta, välkkyväistä siipeä tuon tulipallon kehää kaunisti, ja lähetessä jumalan ne nous kuin hurmioon. Niin kohos siivet taas, ja sulin suunnattomin halkoivat ne pimeyttä, kauaks laajeten. Vaan tulenkirkas pyörä paikoillaan viel' liikkumatta seisoi, saadakseen vain jumalaisen käskyn. Turhaan ois hän käskyns' antanutkin, turhaan hän ois valtans' ottanut ja vaatinut jo päivän alkamaan, jos vaihteluks vain tehnyt ois sen. Sit' ei voinut hän, ei, vaikka ensimmäinen jumala: näät, pyhät ajanvaiheet vuorojaan ei häiritä suo. Sikspä aamun koin viel' oli synnyt alku-asteillaan, kuin kerrottu jo on. Niin avautui nuo siivet puhtaat, sisarelliset, jo innokkaina kaartaan alkamaan; vaan tummat ulappansa sulki yö. Ja titaanin, jonk' uudet tuskat taas mielt' inhat raastoi, täytyi taipua, vaikk' ennen taipumaton, vastustain nyt ajan ankeuteen ja murheeseen. Niin ojentihe pitkin pituuttaan hän pilvivuorten päälle synkeäin, jotk' yön ja päivän rajaa vartioi, ja rinnassaan tuns' surun haikean. Vaan sääliväinen taivas tähtineen soi nääntyneelle hetken armiaan, ja takaa avaruuden kaukaisen näin kuului ääni syvä, totinen, kun Coelus hälle korvaan kuiskasi: "Oi kirkkain lapsistani armaista, maass' syntynyt ja siinnyt taivaissa, laps' salaisinten aivoitusten, joit' ei ratkaissut ne luomisvoimatkaan, joist' itse synnyit, joitten iloa ja eloisuutta, rauhaa rattoisaa viel' ihmettelen, vielä kyselen, mist' oli tulleet, minne tiensä vei. Niist' avaruuteen ijankaikkiseen on heelmät hajonneet; ja varjoss' yön on toiset, toiset ihmeit' ilmoittaa tuon elon jumalaisen ihanan. — Niist' oot sa nuorin, oot sa kirkkain, laps! Sun veljies, sun sisar-jumalais on kesken vainoa ja kapinaa, ja poik' on noussut vastaan vanhustaan. Näin kaatuneita, esikoisen' näin, kun valtaistuimeltaan syöstiin hän! Mun puoleeni hän kätens' ojenti, mun luoksen' äänensä viel' löysi tien, vaikk' kova pauhu päänsä ympäröi. Ma kalpenin, ja hiess' otsan' ui. Sua odottaisko moinen kohtalo? Sit' aavistan ma, koska nähnyt oon jo poikieni, jotka jumaliks ol' luotu, arvostansa sortuneen. Niin, jumal-elämäänpä syntyneet te ootte, säätyisään ja ylevään ja tyveneen. Se kunnianne on. Nyt nään mä pelon, vihan, pyyteiden, nään kiihkon, intohimon valtaavan teit' yhtenään, kuin asukkaita maan, kuin ihmisiä, joitten kuoltava on pois. Se huolettaa mua, poikani! Se johtaa arvaamatta turmioon ja lankeemukseen! Kuitenkaan et voi, niin jumala kuin ootkin, vastustaa tuot' inhaa vihaa, mieltä katkeraa, vaikk' ilmeiset sun suuret lahjas on. — Ma olen ääni vain. Mun elämän' on tuulten elämää ja aaltojen, ja enempää en vaikuttaa ma voi kuin tuulet taikka aallot. Vaan sä voit! Siis ollos kohtaloitten ohjissa. Niin, tartu nuolen kärkeen, ennenkuin jous' jännitetty särähtää. — Mut nyt käy maahan! Sieltä löydät tuskineen sä Saturnuksen. Sillä aikaa voin mä kirkast' aurinkoas katsastaa ja huolehtia öistäs, päivistäs." Viel' ehti kuulla tuskin puoleenkaan tuot' taivaan ääntä Hyperion, kun hän nous, ja silmänkannet kohottain yön tähtein puoleen, katsoi korkeuteen siks kunnes ääni lakkas. Vieläkin hän ylös katsoi silmin avoimin, ja samat kirkkaat, tyynet tähtöset siell' yhä loisti. Sitten painoi hän päät' alas, kohden rintaans' avaraa, ja kumartuen ilmanrantaan päin kuin sukeltaja meren aaltoihin hän syöksyi ääneti yön syvyyteen.