II.
Juur' ajan siivet saman lyönnin löi, kun Hyperion alas heittihen ja liukui syliin humisevan yön, ja jolloin Theian kanssa Saturnus tuon surun paikan saavutti, miss' soi Cybelen valitus, ja titaanit miss' istui murheissansa. Rotkon tuon ei pohjass' ollut valon hiukkaakaan, jok' kyynelissä kimaltanut ois. He oman voihkinansa tuta voi, vaan kuulla ei: näät, läpi kallioin siell' äärettömät kosket kuohuili ja virrat räiskyväiset, joissa ui ja vyöryi ainejoukot valtavat. Siell' liittyi vuoret vuoriin huimaaviin, ja niinkuin unest' äsken heränneet ne seisoi, jättiotsat vastakkain, niin kattain kärsimysten majan tuon kuin kammottavin, jylhin aatoksin. Siell' istui kivenmöhkäleillä nyt ja särmikkäillä kallioilla nuo, joill' ollut oli valtaistuin myös. Kaikk' eivät olleet koolla: tuskissaan mik' oli kahlehdittu, mikä taas miel' levotonna kulki murheineen. Ja Coeus, Gyges, Typhon, Dolor myös ja Briaraeus ja Porphyrion ja monet, jäntevimmät hyökkäämään, ol' ahdettuina soppiin, joissa voi vain vaivoin hengittää. Siell' istuivat he, hiljaa kiristellen hampaitaan. Noiss' onkaloissa tumman vankilan kuin malmisuonet kuulti jäsenet, kun koukistui ne tuskan kourissa. Viel' eli sentään suuret sydämmet: ne kivun pusertaissa verkkaan löi ja syöksyttivät läpi suonien kuin metallisen virran, hehkuvan ja valtimoita paisuttavan vuon. Pois oli Mnemosyne harhaillut, pois Foibos kuunsa luota loitonnut, ja monet nautti muutkin vapauttaan — pian kolkon suojans' etsiäkseen taas. Siell' elämäst' ei nähty enempää kuin laihat, hajalliset varjot vain. Kuin kivet raunioissa aution ja hävitetyn maan, kun marraskuu tuo illansuussa kolkon satehen, kun tuuli vonkuu, taivas musta on ja saapuu yö — niin oli nähdä nuo. Kaikk' oli onkaloissaan; toisilleen ei suoneet sanaa, silmäystä ei, ei epätoivon liikahdustakaan. Heist' yksi oli Creus, rautainen ja raskas valtikkansa vierellään. Ett' oli raivonnut hän, ennenkuin noin sortui näännyttävään syvyyteen, sen tiesi murskaks lyöty kallio. Iapetoksen kouraan tarttunut ol' etovainen käärmeen kaistale, jonk' kieli kidast' ulos pistihen ja ruumis roikkui niljakas; nyt ei sen voinut myrkkyhammas tavoittaa viel' äsken voitokasta jumalaa. Maass' aivan maaten, leuka ylöspäin, kuin kivun kouriss' oli Cottus: noin pääkalloaan hän yhä jauhenti tuoss' ankarasti kovaan kivehen, suu auki, silmät vallan ammollaan. Tuoll' Aasia, jok' kivut tuimemmat toi Tellus-äidilleen, vaikk' olikin hän nainen vain, kuin pojist' yksikään. Nyt tummat kasvons' aatost' enemmän kuin kärsimystä kuvasti, kun juur' hän ennusteli suurta mainettaan, kun mielikuvitukseens' avaraan jo hohti templit, huojui palmupuut ja loiskui Ganges-virran tummat veet. Kuin toivo nojaa ankkuriinsa, niin hän nojas — vaikka toivon vertainen ei kauneudessa — käyrään hampaaseen, jok' oli elefanttins' suurimman suust' irroitettu. Yläpuolellaan, pääll' alenevan vuoren harjanteen ol' Enceladus tumma pitkällään, pait että kyynärvarsiin nojaten pääns' oli kohotettu. Ennemmin kuin kesy härkä, jonka lempeää ei laitumella rauhaa häiritty, nyt lailla väijyväisen tiikerin ja jalopeuran raskain aatoksin hän makas miettien ja punniten. Juur' ajatuksissansa heitteli hän vuoria, kuin viel' ois taistellut sen suuren sodan keskellä, jost' ei niin vammatonna yhtään jumalaa pois päässyt nuorempaa, ett' itseään ois näyttäneet he: pedon nahkoihin ja linnun sulkiin kaikki kätkeytyi. Siell' oli Atlaskin, ja Phoreus myös, tuo Gorgoin valtias; viel' eteenpäin ol' Oceanus kanssa Thetyksen, joll' itkeväinen lepäs helmassaan Clymene, sotkettuine hiuksineen, — ja monet muut, joit' enää nimittää ei tarvis. Milloin kohti ilmoja on Runottaren siivet suunnatut, ken pidättäis sen lennostaan? — Nyt on sen aika jälleen Saturnuksen luo ja Theian, jotka vaivoin kulkeneet ol' ylen liukkaan, liejun-raskaan tien, juur' rotkot kammottavat jättäen. Päät suuret kohosivat rinnakkain nyt yli vuoren synkän jyrkänteen, ja hahmot suurenivat, kunnekka jo jalkans' ulettuivat korkeuteen ja siellä seisahtuivat. Vapisten nyt Theia kätens' ylös levitti jo ojentain ne itkun paikkaan päin hän katsoi Saturnusta kasvoihin. Niis' oli tuska julman taistelun, jok' ylijumalata järkytti, kun soti surun voimaa vastaan hän ja vihan, pelvon, tunnon vaivojen ja ahdistusten, raivon, toivon myös, mut epätoivon kaikist' enimmän. Näin vaivain saartamana ponnisti hän turhaan vastahan: näät, kohtalo oli ehtinyt jo päähän jumalan sen maisen myrkky-öljyn vuodattaa, jok' ottaa jumal-voitelunkin pois. Niin säikähtynyt Theia vaieten siit' eelleen antoi hänen astua pois, joukkoon sukukunnan sortuneen.
Maan kuolevaisten sydän murheinen, jos milloin surun paikkaa lähestyy, miss' iloton on mieli toistenkin, miss' samat kohlut syöminen rauhan vei, siit' yhä kiihtyy, yltyy vaivoissaan. Niin Saturnus, kun astui joukkohon noin murheellisten, tunsi voimansa jo pettävän, ja vaipunut hän ois, vaan silloin silmät Enceladuksen hän kohtas alamaisen ylhäiset, jost' innostuin hän äkin karjahti: "Hoi, nähkää jumalanne, titaanit!" jonk' kuultuansa toiset voihkivat ja toiset kavahtivat seisaalleen, myös jotkut karjahtivat; muutamat taas itkivät ja vaikeroivat, tai päin kumartuivat kohden jumalaa. Ops, huntuansa mustaa kohottain, soi nähdä kasvons' ylen kalpeat ja riutuneet, ja silmäns' aaveiset, joit' ohukaiset ripset ympäröi. Kuin männyt kalliolla kohahtaa, kun talven äänen kuulevat ne, niin myös liikehtivät kuolemattomat, kun jumalaiset merkit näytetään, kun sormi nousee, antain aavistaa kaikk' ylväät, sanattomat aatokset, joill' ahdettu on jumalainen suu: sen jylinän, sen soinnun, loistonkin. Vaan loppunut kun tohu mäntyin on, jotk' kalliolla seisten suhisee, niin muut' ei kuullakaan. Mut täälläpä, kun lakkas sortuneiden liikutus, siit' yltyi Saturnuksen ääni, kuin ois noussut myrsky, joka puuskahtaa vast' uudestaan, kun luonnon äänet muut juur' äsken lakkas, jälkeen jättäen vain hopeaiset ilman aaltoset. Näin kuului ääni: "Omasta en voi ma löytää rinnastain, jok' itsensä on suurin tutkija ja tuomari, syyt' yhtään kurjaan tilaanne. Sit' en voi liioin ensimmäisten päivien ma tarinoista nähdä, joita luin tuost' ihmeisestä enne-kirjasta, jonk' Uranuksen sormet kirkkahat toi pimeyden yöstä valkeuteen, kun alku-aaltoin liejussa se ui; tuon kirjan itse ijät' tiedätte mun lujall' astuimellan' säilyneen, — voi, kuinka löyhä kuitenkin! Sielt' en saa vastausta, ennusmerkeist' en, en tunnustähdist' ilman, veden, maan, en minkään elementin. Sota ei sit ilmaise, ei rauha, taistelu yks yhtä vastaan, kolminkamppaus tai neljin, puolesta tai vastakkain; ei tulen, ilman taisto räiskyvä, kun taivaan kuurot alas tulvailee, maan pintaan kumpaisenkin painaltain, siell' iskein vielä rikkiin kiehuvaan, niin monin kerroin mailmaa myllertäin. Noist' otteluista syytä löydä en, joist' oudot viisaudet mä tutkailen, miks moinen kohtalonne on. En saa ma selvitystä, kuinka etsinkin, kuin tutkinenkin luonnon rantoineen ja äärineen: miks, ilmi jumalat, te, luoduist' ensimmäiset, huokaatte näin nöyrtyneinä alle voimien, jotk' itse rinnallanne kuitenkin on vailla hirmuisuutta. Mutta nyt te ootte täällä, potkittuina pois ja runneltuina, murskattuina noin tääll' ootte te! Kuink' on, oi titaanit? Jos sanon: 'Nouskaa jo!' — vain voihkinaa. Jos sanon: 'Nöyrtykää!' — vain voihkinaa. Ma mitä voin? Oi taivas avara! Voi näkymätön, armas isäni! Ma mitä voin? Se mulle sanokaa, te veljet, jumalat: kuin taistella, ja minne vihan voimat johdattaa! Oi, neuvot antakaa, joit' isoaa jo Saturnuksen korvat kuullakseen. Sun, Oceanus, joka aprikoit kaikk' ympärinsä, hämmästyen nään jo kasvoillas tuon tyynen lujuuden, jonk' antaa harkinta. Meit' auta nyt!"
Näin Saturnus. Nyt meren jumala, tuo sofisti ja viisas — viisautens' ei lehtokujist' ollut Ateenan, vaan syvyydestä vetten miettiväin —, nous, suuret silmäluomet kohottain, ja virkkoi kielin kankein, niinkuin ois hän tuulilt', aalloilt' äänens' oppinut ja sanat vasta keksinyt kuin laps: "Voi teitä, joita vihan tuli syö, joit' intohimo kalvaa kuumeinen ja kuolon tuska polttaa! Kuunnelkaa nyt tarkkaavasti, korvin hillityin mua, jonk' ei ääni myrskyn lailla soi. Ken tahtoo, kuunnelkoon hän harkiten, kun osoitan, kuink' itsens' alentain voi tyynnä nöyrtyä, ja täytyykin. Se tieto lohduttaa ja nostaa myös, jos lohdutust' on saada tahtonne. — Me kukistumme jälkeen luonnon lain; meit' eivät kaada voimat ukkosen tai Jupiterin. Suuri Saturnus! Kaikk' olet mailmat hyvin harkinnut; vaan siksipä, ett' oot sä Kuningas, ja ylivalta silmäs sumentaa, sä ohi vaelsit sen valon tien, jot' itse kuljin iki-totuuteen. Tää huomaa: voimist' ensimmäinen et sä ollut, et oo myöskään viimeinen; siis et voi olla alku, loppukaan. Ens' alun antoi kaaos. Pimeys loi valon, siten ensi hedelmät tuost' ydin-kuohunnasta paisuttain, jok' ihmeellisin voimin itseään vaan kypsytteli. Valo, siittyään, loi uuden valon, siten synnyttäin sen, miksi syntynyt ol' itse jo; ja missä aineet suunnattomat ui, siell' eloon kaikki kosketuksellaan ne herättivät heti. Silloinpa juur' ilmestyivät maa ja taivaatkin, joist' itse sikisimme elämään: sa ensin, esikoinen, sitten me, tää jättiläisten heimo. Kaikille soi taivas valtakunnat hallita niin ihanat kuin uudetkin. Ja nyt tuo kuulkaa totuus tuskainen, jos on se tuskaks teille, mielettömät te! Näät, kantaa alastomin totuuskin, kaikk' oikut sattumuksen kohdata, ja kestää tyynin mielin — siinäpä juur' riippumattomuus on verraton. Siis huomatkaatte! Taivas ynnä maa on kauniimp', ihanampi paljonkin kuin kaaos, sumu, synkät pimeydet, jotk' ylimmäisnä kerran olivat. Ja tuolla puolen taivahan ja maan taas toiset avaruuden kappaleet on yhtenäisemmät ja kauniimmat ja vapaammat; ja viitat tuhannet siell' löytyy elon vielä puhtaamman. Niin seuraa kintereillä meitäkin uus voima, täydellisemp' entistään ja kauneudessa jalompi, jok' on meit' etevämmäks luotu, samaten kuin itse pimeyden me voitimme. Sen enemp' emme sorru itsekään kuin voitostamme kaaos muodoton. Maan mullan tiesittekö milloinkaan viel' ylpeätä metsää kironneen, jonk' oli povellansa ruokkinut se uljaammaks kuin itse olla voi? Tuot' ylemmyyttä lehtoin vihreäin se kieltää taitaako? Tai voikohan puu olla kyyhkyselle kateinen siks että lentää siivin valkoisin se minne mielii, yhä iloiten? Me oomme metsän puiden kaltaiset, jotk' kasvattivat sorjill' oksillaan, ei kyyhkyläisiä, vaan kotkia, ei sulin lumisin, vaan kultaisin ain' yli taivaan kannen kaartamaan; sen oikeuden ne kauneudelta sai, jonk' yhä valta on. Se ikuinen on laki: suurin kauneus jonk' on, sen suurin valtakin. Niin, saman lain on voimalla myös voitettavat nuo ja murtuneiksi tehtävät, jotk' on nyt meidät murtaneet. Te näittekö jo uuden, nuoren merten jumalan, mun voittajan? Ja hänen kasvonsa? Ja näittekö, kuink' aaltoin vaahtoisain hänt' yli kiidättivät vaunuillaan nuo jalot orhit, siivin hohtavin, jotk' itse loi hän? Äsken hänet näin, kun kulki yli vetten hiljaisten hän, kauneuden hehku silmissään. Se voitti mun, ja kaiken valtani ma hyvästelin mielin murheisin. Niin tulin tänne, nähdäkseni kuink' on teihin kohtalonne koskenut tuo suruinen, ja kuinka parhaiten ma voisin tuskassanne lohduttaa teit' ylen ankaroissa. Puheeni on totuus. Siinä olkoon lohtunne."
He vaikenivat; suuttumusko lie vai hämmästys sen tehnyt ankara, kun kertoi Oceanus hiljakseen, mit' aatos syvin keksiä vain voi. Ei kenkään hiljaisuutta katkaissut, pait yhtä, jonka puoleen kenenkään ei silmät sattuneet: ei vastannut Clymene liioin; valittaen vain hän huulin kalpein, katsein hiljaisin ja arastavin lausui: "Isäni, mun ääneni on halvin kaikista, ma tiedän vain, ett' ilo mennyt on, ja että murhe musta hiipinyt on sydämmiimme, jonne pelkään myös sen ainiaaksi jäävän. Pahaa en ma tahtois ennustaa, jos taitaiskaan näin heikot voimat vastaan seisoa sit' apua, jot' oikein tuomiten nyt tuotava ois suurten jumalain. Vaan sallikaa mun surun' ilmaista ja kertoa, mit' olen kuullut, mist' on itkuni ja tieto, että poiss' on kaikki toivo meiltä. Rannalla ma seisoin vilpoisalla, tuntien kuink' yli vetten tuulen henki toi maalt' ihanalta tuoksun kaukaisen kuin kukkasten ja puitten huojuvain. Niin rauhaisan se ilon mulle soi! Kuin kaihoa mun mieleni, niin täys ol' lämpöä ja armautta se. Mun sydämmeni valtaa liikutus ja halu syytellä ja soimata tät' yksinäistä kärsimystä, joss' ei lopu koskaan virret murheiset. Niin istuin rannalle, niin kumarruin ja käteheni näkinkengän sain, jonk' avoimehen kuoreen puhalsin. Se soitti sävelen — ah, kuinka voin sit' enää säveleksi kutsua! Näät, soittaissani tummaan kuorehen, jonk' äänen heikon tuulenhenki vei, ma kuulin tuolta, kussa varjokas nous saaren merellisen rantama, niin hurmaavaisen, suuren soittelon, ett' ennen moist' ei kuulleet ikänään mun korvani. Pois hekin hiekkahan ma raakunkuoren; aalto täytti sen, kuin täytti tajuntani tulvilleen tuo sävel uusi, armas, autuas. Sen soinnut helähtivät ilmoihin niin kiehtovaiset, kirkkaat, ihanat, kuin jokaisess' ois kuolo kukkinut. Ne katkesivat jälleen yksittäin, vaan kerrallansa sentään, ikäänkuin ois helmet nauhastansa pudonneet pois äkkiä. Uus lenti sävel taas, ja jälleen uus. Kuin kyyhkyt orreltaan ne lähtivät ei sulin hiljaisin, vaan siivin, jotka liiti soitellen, ja jotka, ympäri mua kiertäen, mun ilon sairaaks sai ja kaihon myös. Ja kaiho voitti; aioin sulkea juur' ylen tuskantäydet korvani, kun läpi kätten, jotka vapisi, ma äänen kuulin vielä armaamman, viel' ihanaisemman kuin soitto tuo, ja yhä huus' se toistain: 'Apollo!' ja taasen: 'Apollo! nuor' Apollo!' ja: 'aamunkirkas, nuori Apollo!' ja kaiku vastas kaukaa: 'Apollo!' Oi isäni, oi veljet armaat, jos mun ootte tuskani te tunteneet, jos tuntenut sen oot, oi Saturnus, — te ette julkeaksi syyttää voi mun kieltän' ylen hemmoteltua, kun tohti lausua se, minkä ties!"
Niin virtas äänensä kuin puronen, jok' arkaellen rantaa kiertelee ja pelkää merta kohdata; vaan nyt sen kohtas jo, ja kovin kauhistui. Suur' Enceladus, jonka suuttumus ol' ylen kuohuttanut, katkas sen; hän käsivarteens' yhä nojaten ja ylös nousematta, halveksuin näin lausui, sanat raskaat vierittäin kuin meren aallot, jotka kallioon lyö kuohahdellen: "Kumpaa kuunnella, tuot' ääntä liian viisastako, vai toist' ylen mieletöntä, jumalat? Ei ukon-isku iskun jälkehen, vaikk' kapinoivan Jupiterin ois kaikk' aseet iskemässä; maailmat ei mitkään, vaikk' ois hartioilleni ne kasatut, mua katkeroittaa vois niin syvästi kuin lapsen-lorut nuo tän julman alennuksen keskellä. Voi unelias joukko! Puhu jo! Jo huuda, voihkaa, karju, raivoa! Vai unhottuiko inhat iskut pois? Teit' eikö lasten nyrkit kaataneet? Sa unhoititko, aaltoin valtias, kuin kuumennettiin valtakunnassas sua? Mitä? Ensimmäiset sanani jo kiehuttaako sappeanne? Voi mun iloani! Viel' ei hukassa oo valtanne. Voi iloa! Nyt nään jo silmäin tuhansien loistavan ma koston riemusta!" — Näin lausuen hän suunnattomin ruumiinensa nous ja jatkoi seisten, taukoomatta, näin: "Te ootte tulta nyt. Mua kuunnelkaa, kun neuvon, kuinka liekit polttaa voi ja vihamiehist' ilmat puhdistaa, kuink' antaa tulen kielten kärventää voi Jupiterin pilvet pöyhkeät ja jäljettömiin sulattaa ne pois. Voi, syöskää päällensä ne ilkityöt, joit' on hän tehnyt! Oceanuksen vaikk' oppia ma ylen halveksun, mull' enemmästäkin on kärsimys kuin että valtakunnat menneet on: poiss' on nyt päivät unen tyvenet ja rauhaiset, tuo aika viaton, kun emme sodan töistä tietäneet ja hävityksen, jolloin luoksemme kaikk' ihanaiset taivaan olennot tul' avosilmin, arvaillakseen taas, mit' oli mielessämme kulloinkin. Viel' emme silloin tienneet, minkävuoks ja miten kirkas otsa kurttuun käy; viel' eivät huulet muuta tunteneet kuin sanat juhlalliset. Emmepä myös tienneet silloin, mitä voitto on, ja kuink' on oikku joko menettää tai saavuttaa se. — Muistakaatte myös, viel' ettei Hyperion häväisty oo, veljistämme kirkkain — katsokaa! Tuoss' saapuu hänen kirkkautensa jo!"
Kaikk' katsoi silmät Enceladukseen, jonk' ankaroilla kuulti kasvoilla — kun nimi "Hyperion" huuliltaan viel' ehti tuskin yli jyrkänteen — kuin kalvas hohto valon kaukaisen. Hän katsoi jokaista, ja kaikkien jo kasvoill' eli valon kuumotus; vaan Saturnuksen otsall' enimmän se loisti, alla hiusten valkeain kuin meren vaahti, joka kuohuaa, kun laiva laskee öiseen satamaan. Niin oli hetken kalvas hiljaisuus, vaan äkkiä loi valo kirkkahin, kuin aamun nousu, loiston kultaisen yl' unhoituksen luolain himmeäin ja jyrkänteiden, synkkäin kuilujen ja äänettömän iki-syvyyden, ja rotkojen, joist' yhä kumpuili nuo pimeyden virrat ärjyvät ja kosket, kuohuvaiset iäti. Nuo kaikki paikat, ennen pimeät ja suunnattoman varjon kattamat, nyt paljastivat kammottavan näyn. Se oli Hyperion. Vuorelle hän astui korkealle, pysähtyi ja näki kurjuuden, juur' auenneen noin ilmi-nähtäväksi itselleen, kun valo jumalainen petti sen. Niin hiuksin kultaisin ja kiharin hän seisoi, hahmo kuninkaallinen, ja omaan valohonsa varjon loi, kuin heittää varjon patsas Memnonin, kun matkalainen suuntaa länteen päin pois idän hämärästä. Seistessään hän kätens' yhteen painoi miettien ja huokaili kuin harppu suruinen tuon Memnonin. Taas lyödyt jumalat tuost' epätoivo valtas, nähdessään noin murtuneena päivän kuninkaan, ja moni kätki salaa kasvonsa pois valon tieltä. Enceladus vaan loi silmät tuimat veljesjoukkohon; sen tuntiessaan nous Iapetos, ja Creus myös, ja Phorcus, meren laps, ja yhdessä he sinne astuivat, miss' yksin seisoi kunniassaan hän. Sielt' yhtyneinä neljin huusivat he Saturnuksen nimen. Huipultaan myös Hyperion vastas: "Saturnus!" Ja kasvot jumalien äidinkin, jonk' istui lähistössä Saturnus, ol' ilottomat aivan, kuullessaan, kuink' ympärillään kaikki jumalat huus' ontoin äänin nimen: "Saturnus!"