SONETTI (1).
Kun pelko herää, etten elää voi siks kunnes runon syys on siunannut, mit' aatos kuuma kypsytti ja loi, ja jyvät kalliit kaikk' on korjatut;
yön totisilla kasvoilla kun nään, kuin kiertää sumut suurten runojen, ja aavistan, etten mä ehtiskään niit' tavotella kuviks iäisen;
ja kun ma tunnen, etten milloinkaan sua, hetken kirkas lapsi, nähdä saa, ja että puhtaan lemmen unholaan ma päästä voi en; — silloin vaipuu maa
ja taivas äärinensä tyhjyyteen ja rakkaus ja maine kaikkineen.