XII.
Markkina-aattona istui eräässä kaupungin ravintolassa kolme miestä konjakki-pullon ääressä. Yksi heistä näytti levottomalta: vähän päästä hän nousi ylös, katsoi ulos akkunasta ja sitten kelloon, ja marssi sitten edes takasin laattialla. Hän oli varreltaan pitkä ja roteva, mutta pontevuutta vailla; kasvonsa todistivat hänen eläneen rajusti. Tämä mies oli Kjellqvist, entinen kauppias, nyt ammatiltansa kortti-pelari. Hänen kumppaneistansa oli toinen lihava pahkura, jonka muodossa ei ollut muuta erinomaista kuin paksu sinipunainen nenä — toinen sitä vastaan varsin laiha mutta varsin vikkelä silmiltään ja liikenneiltään. Edellinen oli Tolttinen, toinen Pyrell. Tämä kaunis kolmimiehinen seurue käveli kaikilla kaupungin markkinoilla. Kjellqvist oli viisaasti valinnut seuraajansa. Tolttisen tehtävänä oli nyljettävien juovuttaminen. Pyrell taas oli hyvä siitä, että hänen kaikki käytöksensä ja puheensa olivat sangen soveliaat karkoittamaan epäluulot kauvas. Yleinen hyvä ja edistys oli aina hänen suussansa, hän nautti väkeviä juomia ainoastaan joskus, ja jankkasi alinomaa Tolttista vastaan sekä sanoi ottavansa osaa kortti-peliin illan vietteeksi vaan ja niin kauvan kuin se pysyi kohtuullisuuden rajoissa. Mutta missä tämä raja oli, sitä hän ei tarkemmin selittänyt, ja vaikeaa se hänelle todellakin olisi ollut, koska peliä kesti aina aamusiin asti, jolloin jo pahimmat tuhlaus-pelit olivat valloillaan — ja Pyrell aina vaan oli osallisena.
"Kumma kun ei Hovilaista vielä kuulu", virkkoi Kjellqvist, lähestyen pöytää ja ottaen ryypyn. "Tavallisesti hän tähän aikaan jo aikoja on ollut täällä".
"Todella", myödytti Pyrell. "Tolttinen tässä vaan päihtyy ennen aikojaan, kuu ei kortinlyöjiä kuulu".
"Ole huoleti siitä, ei meidän herra hopussa päihdy", vastasi Tolttinen, nauraen.
"Olisithan käynyt illalla kuulemassa tuota raittius-puhetta, minkä kautta mielten piti karastuman markkinoiden viettelyksiä vastaanseisomaan".
"Jopa! Raittius-sankarien puheet ovat yhtä mehuttomat kuin heidän limonaadinsa ja kaljansa".
"Ja vesi, sano niin, puhdas vesi. Sahtia he eivät enää juo, he ovat älynneet siinä viisi prosenttia alkoholia".
"Tervaa juokoot sitten, koska ei muu heille kelpaa; loiskis hyvät herrat!" Ja Tolttinen otti aika kulauksen sen asian päälle.
"Ahaa, jopa tullaan Hovilasta!" virkahti Kjellqvist, joka taas oli noussut akkunasta katsomaan.
"Onko sieltä useampiakin?" kysyi Pyrell.
"Isä ja poika —"
"Ja pyhä henki", lisäsi Tolttinen ja nauraa röhötti.
"Nyt luulit olleesi sukkela, räivä", sanoi Pyrell ja nousi katsomaan akkunasta hänkin.
"Eihän Antilla silmälasia ennen ole ollut", jatkoi hän nähdessään
Kokan, joka, niinkuin viimmeisiin aikoihin melkein aina, nytkin oli
Hovilaisen seuralaisena.
"Eikä se Antti olekaan", sanoi Kjellqvist. "Antti on seminaarissa, nythän sen muistan. Mutta tunnetko tuota?"
"En".
"No olipa hän kuka tahansa, kunhan hänellä vaan taskuissa olisi heliseviä".
Hovilainen ja Kokka astuivat nyt seuraan. Tervehdykset vaihdettiin,
Kokka esiteltiin, pikareja ja juotavaa toimitettiin esille enemmän.
Näitä tulijoita seurasi illemmällä uusia markkinavieraita. Useimmat kävivät vaan väliin ottamassa naukun ja menivät sitten taas torille ja asioilleen. Mutta muuan kanta-joukko pysyi paikoillaan, kortit vedettiin esiin ja kohta oli peli täydessä menossaan. Ja joukkoon tuli vielä kaupungin herroja ja maa-pohatoita sen mukaan kuin siemaukset näissä vaikuttivat. Pöydän ympärys oli täpösen täynnä pelaria, ja heidän tuoliensa takana seisoi toinen kiehkura katselijoita. Kjellqvist ja hänen apulaisensa antoivat ukkojen alussa olla voitolla. Nämä helistivät kukkaroitaan, laskettelivat leikkipuheita ja huusivat juomatavaroita yhä lisää. Huone täyttyi tupakan-savusta ja viinan höyrystä, tarina muuttui räyhinäksi, ja pöydän ääressä istuvien kasvot hehkuivat yhä tulisempina pelikiihkosta ja konjakista.
Hovilaisen onni oli jo kääntynyt. Hän muisti kyllä kotona tehtyä päätöstään, mutta lykkäsi yhä tuonnemmaksi sen toimeen-panemisen. "Tämän kymmenmarkkasen panen vielä pöytään, sen saan varmaankin monenkertaisena takaisin" tuumaili hän itsekseen, mutta se pantiin ja se vietiin, toinen pantiin pöytään samalla toivolla, sen kävi samoin, niin kolmannenkin ja neljännen. Hovilainen puri hammasta harmissaan.
"Kyllä sillä pojalla rahoja riittää, vaikka hän kadottaakin jonkun kasan kymmeniä", virkkoi eräs Hovilaisen takana. Tämä lausunto rohkasi taas Hovilaisen mieltä. Huonoahan se olis nyt paeta pelistä — ajatteli hän itsekseen, — jaa, se voisi suuresti vahingoittaa hänen toiveitansa lainansaannista, jos häntä ruvettaisiin luulemaan niin köyhäksi, ett'ei hän tämmöisiä tappioita jaksanut kestää. Mutta jos jo tänä iltana markat menevät kaikki, millä sitten pelaan — ja ainakin kolme päivää täällä on oltava. Jos ei lainaaminen onnistuisikaan eikä rahoja ole voiton pohjaksi, mikä sitten neuvoksi tulee? Enköhän heitä täksi kertaa. No, olkoon tämä vielä viimmeinen! ja hän veti viidennen kymmenmarkkasen pöytään. Sekin siirtyi Kjellqvistin kukkaroon.
"Älähän Hovilainen anna herrain niin nylkeä itseäsi", sanoi toinen ääni takana.
"Menkää hiiteen tuosta minun tuolini takaa!" tiuskasi Hovilainen kääntyen vihasesti katselijoihin; "te katsotte pahoilla silmillä minun lehtiini".
"No, no, ukko kiivastuu — ha, ha, ha — suuttuisi sitä vähemmästäkin tappiosta;" he vetäytyivät vähän etemmäksi ja naurelivat. Täytyihän nyt harmissakin kuudennen setelin ilmautua. Hovilainen ei raahtinut jättää peliä, ennenkuin lompakkonsa oli menettänyt suurimman osan vaivalla sieltä täältä kerätystä sisällyksestään. Eikä hän silloinkaan olisi lopettanut, elleivät muut olisi nousseet paikoiltaan, noudattaen viimmein ravintolan isännän pyyntöjä, joka vähänväliä pisti päätänsä ovesta ja nyt muka rukoili heitä heittämään hänen huoneensa rauhaan. "Kyllä kerran tulee poliisi ja näkee teidät vielä täällä istuvan kortti-pöydän ääressä; se on loppu iloni", lisäsi hän.
Aamu alkoi valjeta jo kun herettiin, ja siinä hämärässä valossa näyttivät pelarien kasvot inhottavan kalpeilta. Hovilaisen hius-suortuvat seisoivat sinne tänne pystyssä, hän kun joka tappiosta oli tarrannut tukkaansa kiinni. Huoneessa oli inhoittava haju. Permannolla oli tupakanporoa ja sylkeä niin tiheässä, ett'ei puhdasta paikkaa eroittanut missään. Pöydät olivat kaikki punssin ja viinan vallassa. Pelarit astuivat nyt saliin; jotkut heistä olivat asuntoa samassa ravintolassa, toiset alkoivat hiipsutella kotiinsa kaupungissa. Salin sohvilla korsnaili pari viinan kukistamaa sankaria, joilla kortteeri-kysymys ei ollut selvillä ennenkuin kellistyivät ja korjattiin tänne. Hovilainen hoiperteli makuukammioon, missä Kokka jo kauvan oli unta vetänyt. Jättäkäämme heidät makaamaan humalaansa pois, ja kääntykäämme oikeisin ihmisiin taas. Juopunut, näette, ei ole enää ihminen; juopumus on vienyt häneltä mielen. Mutta tuon huvituksen karttaminen — huvituksen muuttua ihmisestä siaksi — taitaakin vaatia kaiken mielenlujuuden, päättäen noista vanhempain hartaista penäyksistä pojilleen, ja vaimoin varoituksista miehilleen.
* * * * *
Anna jäi viimein yksin kolmantena päivänä siitä kuin Hovilainen ja herra Kokka olivat markkinoille lähteneet. Hän oli kuin tulisilla hiilillä jo, kun Miina ja Lydia varustelivat lähtöänsä eivätkä päässeet matkaan. Tosin oli tavallista, ett'ei isäntä palannut markkinoilta ennenkuin viiden, kuuden päivän perästä; mutta voisihan nyt rahan puute taikka joku satunnainen syy saattaa hänet pikemmin takaisin. Ja silloin olisi Annan tuuma tyhjään mennyt, ja milloinka näin hyvä tilaisuus taas tulisi, kentiesi ei milloinkaan. Huojennuksen huokaus pääsi hänen rinnastansa, kun vihdoin viimein Miina ja Lydia ajaa hyryyttivät poispäin kujan kautta. Hän katsoi seinä-kelloon, se kävi viidettä. Aikaa oli hänellä kyllä matkalleen, mutta pois hän pyrki ja pian — rauhaa hän ei saanut enää tässä talossa. Vielä sitten pelkäsi hän että vieraita tulee häntä viivyttämään, ainakin Emma Sivelin, veljensä, kauppamiehen, rakastumisesta lörpöttämään. Hän kiiruhti siis tyttöjen kamariin, aukasi vaate-arkkunsa ja kokoili nyyttiin tarpeellisimmat pukineet. Sitten naperoitsi hän vielä arkkunsa edessä ja koputti sen peräseinään — ja kas, kaksi kultarahaa tuli ulos eräästä raosta ja putosi kilahtaen arkun pohjaan. Hän otti ne ylös, katseli niitä miettivästi kotvasen, huokasi ja sitoi ne sitten huolellisesti huivinsa nurkkaan. Nämä rahat, jotka nyt tekivät mahdolliseksi hänen pakonsa, olivat viimeinen osoite hänen äiti-vainajansa suuresta hellyydestä ja rakkaudesta. Aavistaen lapsensa tulevaisuutta, oli hänen äitinsä viimmeisen sairautensa aikana kerran neuvonut häntä ottamaan ne esille ja sanonut: "ne ovat viimmeinen jäännös vähäisestä säästöstä, mikä minun onnistui varjella velkojilta. Suurin osa meni, kun isäsi niin kauvan kitui jalkaansa eikä enää päässyt mitään tekemään. Ehk'ei Jumala minulle synniksi lue sitä että ne rahat salasin meidän velkojiltamme, sillä sen tein rakkaudesta. Monta lievitystä ja virvotusta vaivassaan sai isäsi niiden kautta, ja nyt jätän viimmeiset sinulle. Onhan tässä vielä irtainta sen verran että sen hinnalla saatte minut hautaan. Säilytä ne yhtä visusti kuin minä, äläkä muuten kuin pakkotarpeessa pane niitä menemään. Voit lapsiraukka maailmassa joutua semmoiseen tilaan ja pulaan, mistä päästäksesi raha on välttämättömästi tarpeellinen. Silloin ovat nämä kultakappaleet siunaukseksi, käytä ne silloin ja muista äitiäsi". Oliko nyt semmoinen tila käsissä — rupesi Anna ajattelemaan, kun äitinsä sanat johtuivat hänen mieleensä, mutta samassa säpsähti hän ja vaaleni. Kumu kuului kujalta. Hän kiiruhti akkunaan ja kurkisti ulos. Ajopelit pyörähtivät pihaan. Kyytipoika seisautti hevosensa ja kärryistä hyppäsi nuori, solakka mies. Hänellä oli silmälasit, ja ensi hämmästyksessään luuli Anna häntä Kokaksi ja oli juuri paeta piiloon, kun havaitsi väärin nähneensä. Ovi aukeni, ja nuori mies astui sisään. Hän tervehti kohteliaasti.
"Tämä taitaa olla Hannulan talo?" virkkoi hän katsellen Annaa ja kuta enemmän hän katseli sitä lempeämmiksi kävivät silmänsä.
"Ei, Hannula on naapuri-talo, tästä vähän matkaa etempänä", vastasi
Anna.
"Jaha! Sitten tiedän; nämä molemmat talot näimme, mutta kyytipoika ei tietänyt niistä sen parempaa selvää kuin että sanoi kumpaakin Hannulaksi".
"Tämä on tainnut aikanaan olla Ala-Hannulan niminen, nyt se on Hovila".
"Jaa, Hovila, niin! Onko täällä Hovilan isäntä kotona?"
"Ei, hän on mennyt markkinoille; tulee ehkä näinä päivinä kotiin."
"Te olette varmaan hänen tyttäriänsä?"
"En ole", vastasi Anna, joka oli suorittanut tilinsä Hovilaisten kanssa eikä huolinut enää sanoa kuuluneensakaan samaan perheesen.
"Tekin taidatte olla jonnekin lähdössä", hän osotti nyyttiin, minkä Anna nyt hämmästyksekseen huomasi keskellä pöytää minne hän sen oli laskenut, akkunasta kurkistaessaan.
"En tahdo siis pitemmältä viivyttää", jatkoi nuori herra hymyillen; "ehkä toiste saan uudistaa tuttavuuttamme".
Hän sanoi jäähyväisensä ja meni ulos, ja kohta kuului kärryjen jyrinä
Hannulaan vievällä kujalla.
Anna jäi hetkiseksi arvelemaan.
"Ei, pois täältä täytyy päästä!" sanoi hän sitten äkkiä; "mitä tässä on arvelemista, en minä voi täällä enää olla".
Hän tempasi nyyttinsä ja astui pihalle. Hän heitti vakoilevia silmäyksiä ympärilleen; ei näkynyt ketään lähistössä. Eva oli mennyt kylään, sen hän tiesi, ja miehet olivat tähän aikaan aina poissa omissa toimissaan. Hän kääntyi polulle ja astahteli sitä vähän matkaa, sitten seisahtui hän ja katseli vielä viimmeisen kerran taloihin, ja ympäristöön. Surumielisen näköiset olivat hänen silmäyksensä. Anna oli täällä oleskellut vuosikausia, täällä hän oli saanut kokea monta katkeraa hetkeä, mutta juuri joskus myös onnellisuuttakin ja sydämen riemua. Hänen silmänsä pysähtyivät Hannulaan päin: sieltä olivat alkuansa hänen harvat ilonsa hetket. Ja nyt hän oli poislähdössä, eikä ollut sanaakaan sanonut jäähyväisiksi hyväntekijöilleen. Hän oli jo nyyttiänsä varustellessaan ajatellut tätä. Sydämensä kehoitti häntä käymään siellä vielä kerran, mutta hän pelkäsi siellä viipyvänsä ja ajatteli vielä että hänen käytöksensä nyt oli tuntuva oudolta, hänen kun ei käynyt ilmoittaminen poislähtöänsä. Nyt oli vielä tuon herran sinne meno hyvä veruke vetää sydämen vaatimuksia tukahuttamaan. Tuo herra — samassa välähti hänen mieleensä ajatus mikä pakoitti häntä menemään jo muutamia askeleita Hannulaan päin; tuo herra oli se, jonka kanssa Taavi tuona ikimuistettavana iltana oli kulkenut tästä ohitse. Kun en tullut sitä kohta ajatelleeksi! Hän on nyt kuullut Taavin onnettomuudesta ja kiiruhtanut tänne selvittämään asiaa. Anna koki muistella oliko hän kuullut kenenkään, Taavin jutusta puhuttaessa, maininneen sillä herralla olleen silmälasia, vaan se seikka ei muistunut hänen mieleensä. Kumma kun piti ollakseni niin tyhmän — sanoi hän itseksensä — ett'en paremmin pannut mieleeni tunnusmerkkiä, mikä nyt saattaisi asian aivan varmaksi. Mutta varma se oli kuitenkin. Kukas muu tuo herra olisi, joka näin äkki-arvaamatta tulee Hannulaan. No nyt oli Taavi vihdoinkin pääsevä irti ja luultavasti vapaaksi kaikesta syytöksestä. Anna riemuitsi itsekseen. "Minä saan kultani takasin, voi silloin sitä iloa — — mutta mitäs minä puhunkaan, poislähtevä ihminen". Rakkaus järkytti vielä viimmeisellä hetkellä hänen tuumaansa. Olenko todellakin täydelleen punninnut tätä asiaa, ajatteli hän — olisko minun mahdotonta jäädä vielä — ehkä vielä kaikki hyvin päin kääntyisi. Ei taida — ei Hovilaisten mieli milloinkaan käänny — Kärryin jyrinä kuului taas talojen puolelta. Nyt Hovilainen tulee! Anna käännähti ja riensi rantaan päin ja sitten pitkin ranta-polkua eteenpäin aivankuin takaa ajettava. Vasta Rossin-rotkon toisella puolella hän levähti, käsi sydämellä. "Ei, pois täältä", huoahti hän, "pois entiset ajat ja muistot, jos vaan niistä pääsen — eiköhän se vaan ollut tuon herran kyytipoika, joka pois ajoi; ei suinkaan Hovilainen vielä palaja. — Ehkä Jumala auttaa!" Hän astui ravakasti eteenpäin taas, jopa juoksikin toisin paikoin, koska tahtoi ennen pimeän tuloa päästä soitten ylitse. Toisella puolella aikoi hän levähtää vähän aikaa, ja sitten jatkaa yöllistä kulkuaan. Moni mieskin olisi katsonut kovin kolkoksi tällaista vaellusta aution metsän läpi yön pimeydessä. Mutta Anna ei ollut pelkuri; ja tämä matka oli hänen ainoa pelastuskeinonsa ja siihen hän jo kauvan oli valmistautunut ja koonnut kaiken rohkeutensa. Tätä polkua hän oli kulkenut kerran jo, vaikka talviseen aikaan, tänne tullessaan, se siis ei ollut hänelle aivan tuntematon eikä senvuoksi ollut eksymisestä pelkoa. Pimeyttä ja kummituksia hän ei peljännyt, olihan paitsi sitä Rossin-hauta jo pitkän matkan päässä hänen takanansa; karhuja ei ollut kuulunut näissä metsissä, ne oli rautatien läheisyys karkoittanut. Ainoa pelättävä oli, jos rosvoja ja muita pahoja ihmisiä oli liikkeellä. Mutta rosvojakaan ei ollut näinä aikoina liikkunut, ja muut eivät suinkaan näin pimeässä huolineet olla metsässä. Kuu oli vähimmällänsä tällä viikolla, ja se olikin Annan mielestä parempi: pimeässä hän paremmin vältti pahoja ihmisiä. Ilma oli kolkko, sateen vaaruja ajeli taivaalla, ankeammilla kohdilla puuskahti kylmä pohjatuuli. Mutta huolimatta tällaisista, verraten vähäisistä esteistä, jatkoi Anna matkaansa, ja joka askeleella voitti mielensä enemmän rohkeutta. Entisyytensä ikäänkuin jäi yhä kauvemmaksi hänen jälkeensä sekä peittyi yhä enemmän laskeutuvaan pimeyteen; uusi ihminen, toinen Anna se olikin, joka nyt lähti mailmaa kokemaan, uuden elämän oli uusi päivä hänelle tuopa. Hän koetti lujasti katsoa tulevaisuuteen ja kiinnittää ajatuksensa ainoastaan edessä oleviin kohtauksiin. Lähinnä oli tulonsa rautatien asemalle. Hän ajatteli miten hänen oli menetteleminen, kun ei ennen ollut junassa kulkenut. Mutta kyllä kai ihmiset neuvovat. Kun hän kerran vaunuihin pääsi, niin kyllä sitten matka kului. Olivathan ihmiset sanoneet, että kun aamulla asemalta lähtee, niin on jo seuraavana iltana Helsingissä. Mutta päivällä hän tahtoisi tulla perille, eikä yöllä; ehkä soveltuisi olla yötä jossakin likemmässä asemassa ja aamulla mennä kaupunkiin, vaikka jalan. Hänen ajatuksiinsa yhtyi nyt myös iloakin: hän oli näkevä niin paljon uuttaa ja komeaa. Mutta iloa häiritsi koko joukon tämä vaivaloinen kävely pahassa ilmassa. Vähän väliin tuli kylmää sadetta Anna-raukan niskaan. Hän astui puitten alle suojaan, mutta kauvan ei käynyt yhdessä kohdin seisominen, rupesi kovin vilustamaan. Sydänyön jälkeen poistuivat pilvet taivaalta, ilma kävi valoisammaksi mutta samalla kylmemmäksikin. Hän kääri huonon vaippansa paremmin ympärillensä ja kiiruhti kulkuaan. Mutta kukas tuossa tulee? Mies, ja aivan likellä jo. Ei auttanut muu kuin rohkeasti mennä eteenpäin. Ja eihän tuo ollutkaan kuin sauvan varassa kulkija vanha ukko. Ensi käänteessä avautui sitten jo asuttu seutu. Annalta pääsi helpotuksen huokaus: nyt ei ollut mitään hätää enää. Isonlainen kylä näkyi vähän matkan päässä, mutta valkeata ei pilkistänyt mistään akkunasta, kaikki ihmiset olivat vielä unen helmoissa, Ei kaikki — olipa tuossa kaksi vaimoa jo liikkeellä. Niiltä sai Anna tietää tien asema-kartanolle. Anna meni sinne, nousi vähän aikaa arveltuansa portaita ylös käytävälle ja istahti penkille. Siinä hän odotti, vilu värisytti hänen jäseniänsä ja hän otti nyytistään vielä toisen vaipan esille ja kääriytyi siihen. Väsymys alkoi tulla tuntuvaksi. Hän nukahti ja uni vei hänet takaisin Hovilaan, missä hän taas täydessä toimessa varustautui matkalle. Mutta kaikki oli niin selkkaista ja vastahakoista, ett'ei tahtonut tulla valmista milloinkaan. Ja Anna pelkäsi suuresti Hovilaisen tulevan. Vihdoin viimmein hän oli valmis ja sieppasi nyyttinsä, mutta se olikin niin hätäisesti sidottu että solmut aukenivat, nyytti putosi permannolle ja kaikki vaatteet menivät hujanhajan. Anna rupesi niitä kokoilemaan, mutta samassa kuului kärryjen jyrinä. Hän sieppasi vaatteet syliinsä ja juoksi ulos, mutta jo ajoi Hovilainen pihaan ja näki hänet. Hän pakeni Hannulaan päin ja näki Lotan ja Timon ja tuon vieraan herran seisovan Hannulan pihalla ja huutavan hänelle: joudu, joudu sukkelaan! Hän kiiruhti eteenpäin mutta jo tulla hurahti Hovilainenkin takaa. Tuo vieras herra riensi hänen avuksensa, mutta myöhään. — Hän vavahti äkkiä unestansa: nyytti oli pudonnut permannolle hänen eteensä, outo jyrinä läheni lähenemistään. Ja samassa räikeä vihellys viillähti läpi sumuisen aamuilman. Anna hyppäsi ylös ja riensi rakennuksen toiselle puolelle, mistä vihellys kuului. Hän näki höyryveturin puuskuen ja tupruellen töytäävän sivutse. "Herranen aika! minä odotin väärällä puolella, ja nyt ne jättävät", huusi hän ja lähti juoksemaan jälkeen ja tölmäsi asema-palvelijan päälle, joka samassa astui esille erään seinän takaa.
"Mihinkäs teillä semmoinen hätä on?" kysyi asema-palvelija.
"Jokohan juna meni, ja minä jäin jälkeen?"
"Olkaa huoletta vielä toista tuntia, sitten se vasta menee".
"Mutta johan se vihelsi".
"Veturi vaan lämpiää. Olkaa te huoletta".
Anna kääntyi takaisin ja istahti taaskin käytävän penkille. Vähitellen alkoi ihmisiä kokoontua enemmän. Pari herrasmiestä astui puhellen ja nauraen portaita ylös, menivät huoneesen ja tulivat taas ulos ja paiskelivat ovia. Muuan rouvasihminen, matkalaukku kädessä, tuli ja istuutui Annan viereen penkille. Tähän sangen tervetulleesen kumppaniin Anna heti kääntyi, kysyen ujosesti aikoiko hänkin junaan ja pyytäen häneltä opastusta piletin ostossa, vaunuihin menossa ja muissa senkaltaisissa. Rouva lupasi ystävällisesti auttaa ja neuvoa. Hän kehoitti Annaa tulemaan suoraan vaan Helsinkiin, ja tarjosi hänelle itse majaa ensi aluksi. Heistä tuli kohta hyvät tuttavat. Mutta aina kun heidän silmäyksensä kävivät yhteen, säpsähti Anna ja ajatteli: missä minä olen nähnyt tämän rouvan, koska hän näyttää niin tutun näköiseltä. Joko piennä ollessani tahi unissani olen hänet nähnyt ja häntä pelännyt silloin. Lieneekö hän oikein hyvä ihminen! Mutta heti jälkeenpäin hän suuttui itseensä semmoisesta pahasta luulosta tätä hyväntahtoista rouvaa kohtaan, joka kaikilla tavoin koetti olla hänelle kiittämättömälle avuksi ja turvaksi. Piletit ostettiin. Inspehtori pyyhkäsi ynseästi laatikkoon toisen noista niin suurena aarteena vuosikausien kuluessa säilytetyistä kultarahoista; Anna sai pilettinsä ja joitakuita markkoja takaisin. Anna seurasi tuota rouvaa uskollisesti, eikä tässä sisämaan asemapaikassa ollutkaan semmoista tungosta mikä heidät olisi eroittanut. Ensimmäisinä astuivat Anna ja rouva vaunuihin, sitten seurasi nuo kaksi herraa ja vielä pari kolme muuta matkustajaa. Kello soi, konduktööri vihelsi pillillään, ja höyrykoneen vingaistua lähdettiin mennä jyryyttämään etelään…
Jollei Anna niin ajoissa olisi lähtenyt pakoon, olisi se sittemmin käynyt hänelle vaikeaksi, melkeinpä mahdottomaksikin. Samana iltana, näette, tuli Lydia kotiin jo. Syy siihen oli seuraava. Jonkun matkan päässä toisella puolella kirkonkylää tuli Miinaa ja Lydiaa vastaan eräs Onkamolainen, joka kauvan aikaa oli oleskellut Miinan kotipitäjässä, käynyt sieltä markkinoilla ja nyt palasi, tuoden mukanansa ruokatavaroita omaan kyläänsä. Tuntien kotipuolelaisensa, tervehti hän ja alkoi puhella. Muun muassa kertoi hän Miinan sisaren olevan tätä nykyä sairaana, vuoteen omana. Tämä oli ikävä uutinen, joka saattoi Miinan ja Lydian arvelemaan. Kumpikin oli odottanut iloista vastaanottoa ja hauskoja päiviä matkan perillä. Kuitenkin oli Miinalla, kuten tiedämme, toinen tarkoitus kuin huvimatka vaan. Hän päätti siis jatkaa matkaansa, varsinkin kun olisi näyttänyt rumalta, jos hän olisi kääntynyt takaisin juuri kun kuuli sisarensa olevan kipeänä ja hoidon tarpeessa. Mutta Lydia ei huolinut lähteä sairaanhoitajaksi sinne. Lydian mieleen oli muutenkin monesti jo juolahtanut sama ajatus kuin Annankin, vaikka toisaalle tarkoittava. Jos rahanpuute taikka muu syy saattaisi hänen isänsä ja Kokan tavallista aikaisemmin markkinoilta — sepä olisi ikävä, sillä jos Kokka monta päivää saisi kaivata Lydian seuraa, voisi hän ehken kääntyä Annan puoleen. Harmillista oli ajatella, että sill'aikaa kuin Lydia sairaanhoitajana viettää monta ikävää päivää, sill'aikaa Anna pitää hauskaa elämää Kokan kanssa. Hän väitteli siis niin kauvan äitinsä kanssa, kunnes sai kääntyä takasin. Onkamolainen tarjosi tilaa kärryissään. Lydia eroitti hätimmiten omat kapineensa pois matkalaukusta, ja meni Onkamolaisen kanssa kotiin päin. Hovilan haaralla hän nousi pois ja käveli kotiin. Täällä vallitsi hiljaisuus. Anna oli poissa, Eva oli poissa, rengit olivat poissa. Ensimmäisenä ilmautui Eva ja sai toria silmät korvat täyteen.
"Missä Anna on?" kysyi Lydia sitten.
"En minä tiedä", vastasi Eva kääntyen selin Lydiaan.
"Missä hän on muualla kuin Hannulassa".
"Voipi olla".
"Tokko hän aikoo sinne yöksi jäädä".
"En suinkaan minä tiedä".
"Sinä et tiedä muuta kuin omia hävyttömyyksiäsi".
"Enemmänkös sinä sitten tiedät".
Evan välinpitämättömyys ja röyhkeys ärsytti Lydiaa niin että hän polki jalkaansa permantoon ja huusi:
"Suu kiinni! Malttakaa, kun isä tulee kotiin, kyllä hän teille näyttää, sinulle juuri ja Annalle. — Mitä sinä täällä odotat! Ala laittaa ruokaa miehille, vai luuletko että minä sitä teen".
Lydia meni kamariinsa ja paiskasi oven lukkoon.
Tunti tunnilta kului, iltanen syötiin, ja aina vaan Annaa ei kuulunut.
"Olkoon hän vaikka hitossa", mutisi Lydia ja meni maata.
Puolen yön aikana hän havahti. Ovi oli au'ennut ja hän luuli Annan hiipineen huoneesen. Mutta kukas olikaan tulija!