XIV.
Onnen pyörä oli kiepahtanut kertansa. Hovilan onni oli laskeutunut, ja samalla Hannulan taas kohonnut.
Samana toisena markkinapäivänä, jolloin Hovilainen kukistui sekä sairauden että syytöksen alaiseksi — samana päivänä pääsi toivo taas eleille Hannulassa, toivo joka tällä kertaa ei ollut väikkyvä virva, vaan joka hetkestä hetkeen sai lisäystä ja vakavuutta.
Se herra joka Annaa oli säikähyttänyt hänen pakopuuhassansa ja nyt tuli Hannulaan, esitteli olevansa lakitiedetten kandidaatti Nivalinkanen. Että hän oli suotuisimpia vieraita tähän aikaan Hannulassa, emme tarvinne sanoakaan. Samaten kuin lääkärin tulo taloon, missä kipeä kituu, kohta kaikissa huolestuneissa omaisissa herättää lohdullisemman, rauhallisemman mielen, niin toi Nivalinkanenkin rohkeutta ja luottamusta Hannulaisten murheellisiin sydämiin. Jos kuka voisi auttaa, jos kuka voisi saattaa totuuden ilmi tuossa pimeässä asiassa, mikä oli vähällä viedä ijäksi onnen tästä perheestä — niin hän se mies oli, tämä koko Suomessa kuuluisa kandidaatti. Timo ei tahtonut lakata kiittelemästä ja Lotta pani kaikki kykynsä liikkeelle pitääkseen tätä tervetullutta vierasta hyvänä. Nivalinkanen esteli, hymyillen, liikanaista hyvänä-pitämistä, sanoi tulleensa niin aikaisin päästäksensä perinpohjin tutkimaan tätä asiaa, joka suuresti hänen mieltänsä kiinnitti, ja vakuutti ainakin saattavansa Taavin vapaalle jalalle, jos ei näissä käräjissä vielä saisi häntä tyyten syytöksestä puhtaaksikaan. Kohta istuttiin hyvämakuisen aterian ääressä, Timo kertoi Taavin asiaa, Lotta huokaili ja nosti väliin liinansa silmille, jolloin Nivalinkanen aina rohkaisi häntä: "Olkaa hyvällä mielellä vaan, kyllä tässä vielä kaikki kääntyy meille voitoksi ja iloksi!" Ja monen viikon perästä lensi taas hymy Lotan huulille. Aterialta päästyä ilmoitti Nivalinkanen aikovansa vielä tänä iltana ajaa nimismiehen tykö, saadaksensa asiakirjat lukeakseen.
Timo käski valjastamaan parhaan hevosen.
"No teidän rovastinne on kipeä ja parannuksilla Helsingissä", alkoi
Nivalinkanen nyt muusta puhua.
"Jaa, sattuipa onnettomuutemme lisäksi rovastikin olemaan poissa juuri tänä murheen aikana", sanoi Timo. "Hänen apuansa ja lohdutustansa olemme suuresti kaivanneet ja ikävöineet. Mutta johan hänen näinä päivinä pitäisi palata kotiin. Tapasitteko häntä Helsingissä?"
"En, enkä myöskään luule hänen vielä niin pian palajavan, koska hän on toimittanut tänne apumiehen itselleen".
"Apumiehen!" virkahti Timo.
"Voi, voi, sitten on hyvä rovastimme vissiin käynyt huonommaksi", päivitteli Lotta. "Kyllä ne tohtorit usein vaan pahentavat taudin".
"No sitä en tiedä, mutta apulainen tuli ja tuli minun seurassani.
Kirkolla erosimme, hän meni kappalaista tervehtimään ennenkuin —"
Nivalinkanen keskeytyi, sillä toinen vieras ajoi pihaan.
"No mutta tuossahan tulee rovasti — rovasti itse ihan todella!" huusivat Timo ja Lotta kohta, kun katsahtivat akkunasta.
Kaikki kolme nyt astuivat pihalle vastaan-ottamaan.
"Hyvää päivää taikka hyvää iltaa oikeastaan, pitkän ajan perästä taas", sanoi rovasti, astuttuansa yksi-istuisesta kiesistään ja kätteli isäntäväkeä.
"Hyvää iltaa, hyvää iltaa, ja tuhannesti terve tulemasta taas kotimaille!" sanoivat Timo ja Lotta.
Nivalinkanen seisoi pihalla.
"Tämä herra on lakitieteen rohvessori Nivalinkanen, joka hyväntahtoisesti on ottanut Taavin puolustuksen asiakseen", esitteli Timo.
"Lakitieteen kandidaatti", oikasi Nivalinkanen hymyillen ja pudisti rovastin kättä.
"Täällä on tosiaan tapahtunut sangen ikäviä asioita minun poissa ollessani", sanoi rovasti huoneesen astuessaan.
"Niin", vastasi Lotta surullisella äänellä ja veti liinansa silmillensä.
"Älkää itkekö; asia korjataan, asia korjataan", lohdutti lakimies taas.
"Sitä minäkin, ja minä tuon teille heti vähän tietoa ja toivoa", lausui rovasti.
"Näette, enkös minä sanonut!" virkkoi lakimies hyvillään.
"Voi, voi hyvä rovasti, teitä me siunaamme aina kuolin-hetkeen asti", sanoi Lotta. "Tietääkö herra rovasti jotakin tähän asiaan? — tuosta herrasta ehkä joka Taavin kanssa käveli?"
"Juuri hänen jälillensä luulen pääseväni".
Rovasti istuutui huohottaen ja sivellen polviaan, ja lausui sitten:
"Kuulkaahan nyt lyhykäistä kertomusta elostani ja olostani, tiedoistani ja toivoistani:
"Minä en ole tietänyt tästä asiasta mitään ennen kuin viimme viikolla. Olo-aikanani en käynyt muualla kuin tohtorissa ja pari kolme kertaa vanhain akatemia-kumppanieni luona. En siis paljon uutta kuullut läheltäkään saatikka sitten näiltä etäisiltä tienoilta. Hufvudstadsbladia pidin, saadakseni vähän tietoa päivän tapahtumista, mutta siinä kun on niin armottoman vähäsen luettavaa, ostin silloin tällöin Uuden Suomettaren. Niin tein myös viime viikolla — tiistaina taisi olla — ja siinä numerossa näin kirjoituksen Tyynevedeltä. Se oli jokseenkin lavea kertomus tästä onnettomasta asiasta ja siinä pidetyistä käräjistä. Kenenkähän se oli kirjoittama?"
"En ole kuullut", vastasi Timo. "Luultavasti kansakoulunopettajan".
"Minä lu'in sen useampia kertoja. Se nosti minussa hämmästystä ja huolta. Kova kohtalo oli tavannut perhettä, jota aina olin suuressa arvossa pitänyt. Minä kuvailin mielessäni teidän tuskaanne ja suruanne Taavin rikoksesta. — Ei Taavi sitä ole tehnyt! huudahdin samalla. Tunnenhan minä Taavin aivan toiseksi mieheksi, suoraksi ja rehelliseksi pojaksi. Ei hän ole syyllinen, ei se valhetta ole mitä hän tuossa puolustukseksensa on sanonut. Siinä vallitsee onneton erehdys. Suokoon Jumala että saataisiin selko asiasta! Niin ajattelin ja jätin teidän kohtalonne Jumalan käteen. Mutta rauhaa en enää saanut, halutti kotiin, missä ehkä jossakin kohdassa voisin auttaa teitä. Mutta tohtori ei päästänyt vielä silla viikolla. Minun tulee mainita että minulla on ollut suuri apu kipuihin tästä parannus-matkasta, ja erinomainen onni, kun vielä sitten tapasin tuon tohtori Donnerstag'in, siunattu mies ja siunatut hänen galvaniset koneensa. — — No, mutta mitenkään en tahtonut voida malttaa mieltäni, kun seuraavain päiväin Suomettaressa näin kehoituksen, 'sille herralle joka iltasella elokuun 2:na päivänä on kävellyt kautta Tyyneveden pitäjän, tulemaan todistamaan hengenrikos-asiassa, missä muuten ei selkoa saatu'. — Viimmein pääsin maanantaina vapaaksi ja kiiruhdin kotiin. Jo aikoja sitten olin minä kirjoittanut tulevalle apulaiselleni että, koska en tiennyt kauvanko tulen olemaan parannuksella ja koska sittemmin ehkä tarvitsen enemmän lepoa ja rauhaa, jos hänen haluttaisi tulla viettämään syksyä täällä ja harjoittelemaan saarnaamisessa, olisi hänestä nyt sangen suuri apu. Minä siis odotin saavani tavata hänet täällä, jopa kotiutuneena. Mutta ei ollutkaan kuin kirje. No, siinä Schyvall —"
"No mutta —" yritti Nivalinkanen keskeyttämään.
"Älkäähän vielä, nyt tulen tärkeimpään. Siinä Schyvall kirjoittaa saaneensa minun kirjeeni vasta nykyisin, vaan sanoo tulevansa tänne, niin pian kuin mahdollista, ja mainitsee lopulla — kuulkaahan — että hän heinäkuussa kohtasi eräitä ylioppilaita, jotka tekivät jatkomatkan Hämeesen ja Pohjanmaalle. Pohjanmaan etelä-kulmassa nämä olivat eronneet toisistaan. No näitähän se herra on, ihan varmaan, josta Taavi on puhunut! se ajatus iski kohta minun mieleeni! Ja minä kun kerran olin matka-aikeessa, niin päätin lähteä tänne itse ja heti kohta saattaa teille toivoa ja saadakseni yhdessä teidän kanssanne tuumailla odotetaanko Schyvallia vai ruvetaanko kohta kirjeellisesti kyselemään".
"Mutta, ettekö, herra rovasti, tavannut Schyvallia?" kysäsi kohta
Nivalinkanen; "hän on tullut ja on parhaallaan kirkolla".
"Tullutko?" virkahti rovasti. "En minä ole häntä tavannut. Vai on hän viimmeinkin tullut. Tiedättekö milloinka hän tuli?"
"Tottahan sen tiedän, kun yhdessä vast'ikään tulimme. Hän poikkesi kappalaista tervehtimään, ja sanoi kohta tulevansa isoon pappilaan".
"Ettekö te keskenänne puhelleet tästä Hannulan murha-jutusta? Eikös hän siihen mitään sanonut?"
"Emme puhuneet siitä asiasta ollenkaan. Minä en mielelläni lavertele asioistani, ja hän taas päivitteli kaiken matkaa myöhäistä tuloansa, rovastin kirje kun oli kiertänyt kaiken maailman mutkat, ennenkuin se hänelle saapui".
"No nyt siis ei enää ole tiedot kaukana. Lähtekäämme takaisin kirkolle
Timon kanssa!"
Lähtöä hommattiin; puheltiin ja selitettiin. Emäntä toi vielä lähtökahvit. Ei älynnyt ensimmältä kukaan, että ovesta astui vielä kolmas vieras, joka tervehtien tuli rovastin luo.
"Totta totisesti Schyvall!" huudahti rovasti. "Terve, terve tulemasta, mutta mistä te näin hiljaisuudessa tulette, eihän teitä älytty, ennenkuin olitte keskellä seuraa".
"Minä tulen kirkolta ja kävelin loppumatkan oikotietä metsän läpi", vastasi Schyvall syvällä, totisella äänellään.
"Metsän läpi! Jos olisitte vielä viimeisellä eksyneet pois meidän käsistämme", sanoi rovasti leikillisesti.
"Ei hätää! en minä ensikertaa sitä tietä kulkenut", vastasi Schyvall.
Lotta, joka juuri tarjosi kahvia rovastille, rupesi vapisemaan, niin että täytyi panna tarjotin pöydälle.
"Ette ensikertaa sitä kulkenut! Milloinkas ennen?" kysyi rovasti.
"Noin kuusi viikkoa takaperin".
"Elokuun toisena päivänä iltasella?" virkahti Nivalinkanen.
"Aivan niin! Elokuun toisena päivänä. Mutta —"
"No siinähän on miehemme!" huusi rovasti.
"Siinä ensimmäinen selkeyden säde tähän mustaan murheesen", sanoi Timo.
Lotta hyrähti itkuun, mutta ilosta itki hän nyt. Hänen sydämestänsä vierähti tuo surun painajainen, hänen sielunsa silmälle avautui taas tuo tyytyväinen, onnellinen koti-elämä, mikä kaikessa jokapäiväisyydessään, kaikkine vähine vastuksineen, kumminkin oli niin kallis muistossa, kun se kerran oli kadonnut. — Nyt oli murhe poistuva, asia selkenevä tämän nuoren papin ilmautumisen kautta. Jumala oli valinnut omia palvelijoitaan totuuden esille saattamiseksi; Jumala oli auttava, syntihän olisi epäillä juuri, kun Jumala osoitti armoansa ja hyvyyttänsä.
Schyvall katsoi kummastellen toisesta toiseen.
Kysymyksiä alkoi taas tulla kuin rakeita.
"Te olitte siis itse noitten kulkijain joukossa?"
"Oletteko todella se herra, joka Taavin kanssa käveli?"
"Ja Syyvall on nimenne, Syyvall".
"Ettekö ole kuulleet tuosta murha-asiasta mitään?"
"Ettekö ole lukenut viime viikon Suometarta?"
"En minä ole tiennyt mitään. Mistä murha-jutusta te puhutte? Onko luultu että Hannulan poika murhasi minut. Muuan puunhakkaaja näki ylioppilaan metsässä, mutta sitten ei kuulunut hänestä enää mitään — eikä Hannulan poika ilmaissut mitään. No tässähän olen terveenä, poistamaan semmoiset luulot".
"Eihän Taavi teitä ole murhannut", sanoi Lotta pyyhkien silmäänsä — "voi mitä puhun, höppänä — eihän sitä ole luultu, vaan teitä on luultu Joosepiksi, joka samana iltana löydettiin kuolleena".
"Ja kuka se Jooseppi on?" kysyi Schyvall.
"Minä ehdottelisin", sanoi nyt Nivalinkanen, "että herra Schyvall laatii kokonaisen kertomuksen tästä asiasta, siten paraiten selviämme kaikista kysymyksistä".
"Aivan niin", sanoi rovasti. "Mutta sitä ennen tahdon minä lyhykäisesti kertoa hänelle tämän 'murha-jutun' semmoisena kuin se oli sanomissa. Kuulkaa siis, Schyvall!"
Sitten kertoi rovasti koko jutun ja kertomuksen aikana kävi Schyvall vaaleaksi istuessaan, pää käden nojassa ja synkästi tuijottaen puhujaan.
"Voi onneton kohtalo!" huudahti hän, kun rovasti oli lopettanut, "mitä on tapahtunut teille, hyvät ihmiset, minun tähteni. Rovastin kertomus on vihlaissut kuin veitsi minun sydäntäni, sillä minun ajattelemattomuuteni on pilannut teidän poikanne puolustuksen. — Mutta pantiinko hän kiinni vaan sentähden, kun ei minusta saatu tietoa?"
"Totta siinä oli muitakin syitä ja seikkoja", vastasi lakimies; "mutta te olitte syytetyn paras puolustus, ja kuu se valheeksi katsottiin, saivat vähäpätöisetkin seikat häntä vastaan kaksinkertaisen arvon".
"Voi kohtaloa kuitenkin! No missä hän on ja milloinka saamme hänet vapaaksi?"
"Kyllä me hänet vapaaksi saamme, mutta aivan pian se ei voi tapahtua. Hän on läänin-vankilassa. Tuomarikaan ei asu täällä, kuulen ma; jos hänelle tänä yönä vielä saan viestin, niin on jo hyvä sekin. Mutta nyt kertokaa tarkoin koko juttu, että saamme perustusta pyyntöömme".
Ja Schyvall alkoi kertomuksensa, Nivalinkanen veti muistikirjan taskustaan, rovasti kuunteli ummessa silmin, Timon ja Lotan silmät taas olivat kiintyneet kertojan kasvoihin.
"Viimme heinäkuun alussa yhdyin minä kotipitäjässäni muutamiin tuttaviin ylioppilaisiin, jotka olivat kävelyretkellä. Minä olin kaiken kesää lukenut ja luulin siis tarvitsevani vähän virkistelemistä. Me kävelimme Itä-Hämeessä ja osaksi pohjanmäkiä. Tarkoituksena oli toisilla kielitutkimuksia, toisilla taas muita kansaa koskevia urkintoja, mitä milläkin. Minulla puolestani ei ollut erinäistä tointa, mutta minua halutti päästä tapaamaan noita Pohjanmaan eriseuraisia taikka villi-uskoisia, kuten muutamat niitä kutsuvat. Parissa paikassa pidin lyhkäisiä raamatun-selityksiä kirkkoherran luvalla. Matkamme menestyi hyvin ja toi meille paljonkin hyötyä. Niin tulimme Pohjanmaan eteläkulmaan; muut aikoivat yhdessä jatkaa matkaansa vielä rannikolle asti, minä taas en tahtonut kuukautta pitempää aikaa menettää, vaan erosin heistä. Vaelsin sitten yksin ja pyrin rautatielle. En ollut vielä kauvan kulkenut, kun tapasin ukon, joka näkyi maantienvarrella syöttäneen hevostansa ja juuri valmistihe lähtöön taas. Hän kysyi tahtoisinko ajaa jonkun matkaa ja tarjosi tilaa kärryissään. Minä hämmästyin ensimmältä, sillä hän puhutteli minua ruotsiksi — mutta otin sitten kiitollisuudella vastaan hänen tarjouksensa, silla johan olin saanut marssiakin tarpeekseni. Tämä hyväntahtoinen talonpoika oli umpiruotsalaisesta Pohjanlahden rannikkopitäjästä ja matkalla Tampereelle. Hänen kanssansa pääsin näille seuduille, hän neuvoi minua oikotielle, vaan kehoitti kuitenkin tarkemmin kyselemään sen suuntaa, koska hän itse ei ollut tuota polkua koskaan kulkenut. Silloin oli ilta ja elokuun 2:nen päivä. — Puolen tunnin ajan astuttuani näin muutaman miehen tulevan metsästä, luultavasti oli hän halon-hakkaaja. Häneltä tiedustelin tietä. Hän meni sitten metsän kautta polun toisella puolella tiehensä ja minä astuskelin eteenpäin. Nousin matkalla eräälle mäelle, mistä avautui mitä ihanin näkö-ala järvelle päin. Tuli sitten aukeampi seutu. Männikkö loppui, louhikko alkoi; ja tässä oli tiehaara. Halonhakkaaja oli sanonut tien kulkevan kahden talon sivutse. Savuja nousi ja kattoja näkyi vasemmalla puolella, minä käännyin siis vasemmalle haaralle. Parin sadan askeleen päästä alkoi ensimmäinen talo näkyä; vasemmalla puolella oli nurmi-niittu ja sen takana matala lehtimetsä. Nurmella käveli rantaan päin eräs henkilö, väliin seisahtuen ja nähtävästi ilman erinäistä tarkoitusta.
"Nyt tulen ikävään seikkaan kertomuksessani, seikkaan joka on ollut syynä siihen, ett'ei Taavi Hannulan puhetta ole uskottu. Vähässä paljon seisoo, sanotaan, ja se on tosi sana. — Mutta minun täytyy peräytyä pikkusen entiseen elämääni. Minä tahdon tehdä teille suoran tunnustuksen.
"Oli aika minullakin semmoinen, jona olin pahimpia maailman orjia — se aika oli lukiossa ollessani. Maailman turhuudet olivat viisauteni, Jumalan sanasta en paljon väliä pitänyt. Siihen aikaan oli paras ystäväni eräs Anian Föhrberg. Hän ja minä olimme ensimmäiset miehet kaikenmoisissa huvituksissa ja hulluuksissa. Mutta Jumala armahti minua: Hän saatti minut kovaan tautiin. Siinä kun olin elämän ja kuoleman välillä, tulin havaitsemaan entisen elämäni kurjuuden. Minä käännyin paremmalle tielle, nousin tuolta siunatulta tauti-vuoteelta uutena ihmisenä. Nauru ja pilkka kohtasi minua heti maailman-mielisten puolelta, Föhrberg ei ollut uskovinaan minussa tapahtunutta muutosta, hän rupesi taas viekoittelemaan ja ilmoitti minulle asian, josta nyt en tarvitse sen enempää mainita kuin että se oli syynä Föhrberg'in pois-joutumiseen lukiosta. Minä sitä en saattanut ilmi, mutta niin hän luuli. Ja hehkuen vihasta ja kostonhimosta hän erosi entisestä ystävästään.
"Tuo henkilö, joka käveli nurmi-niitulla oli Föhrberg, minä tunsin hänet ensi silmäykseltä. Minä vetäydyin ehdottomasti metsikköön takaisin. Föhrberg ei ollut minua nähnyt, hän seisoi ja katseli järvelle päin. Minä odotin hänen poismenoansa, poltin yhden paperossin, panin lakkini päälle vuorin, ett'ei lakkini pilalle kastuisi, jos sade tulisi yöllä, ja hän vaan käveli tuolla niityllä. Mitähän tuo täällä tekee, arvelin, lieneekö hän tähän pitäjään muuttanut asumaan. Jos nyt menen hänen puheillensa, syttyy hänen vanha vihansa, silloin saan ensiksikin kuulla hänen herjauksiansa, ja sitten hän kukatiesi lähtee tämän kohtauksensa johdosta levittämään minusta pahoja puheita seurakunnassa, mihin juuri olen aikonut päästä apupapiksi — jopa huhut voivat levitä rovastinkin korviin, ja rovasti voi kääntyä jonkun toisen puoleen ja minä en pääse edes puolustamaankaan itseäni —"
"Vielä vainen!" virkahti rovasti. "Föhrbergin puheista minä teistä luopuisin! Kyllä minä sen veijarin vehkeille teen lopun jahka joudan".
"Hyvä, en tarvitse siis tuota peljätä", sanoi Schyvall. "Vieläkö hän siis täällä asuu?"
"Ainakin toistaiseksi", vastasi rovasti.
"Hänen kuulin täällä matkaansaattaneen paljon pahennusta jo, — hänen sanotaan yllyttäneen talonpoikia tuomariansa vastaan; he tuumivat valituksia muka prokuraattoriin. Hävetä pitäisi heidän!"
"Herra Kokka tarjoutui panettamaan ilmoituksen sanomalehtiin", virkkoi Timo, "tuon tuntemattoman kutsumiseksi tänne. Minä maksoin hänelle kustannus-rahat ja vielä päällekin, mutta rahat hän käytti omiin tarpeihinsa, eikä ilmoitusta tullut näkyviin minkäänlaista".
"Kokka?" virkkoi Schyvall kylmästi.
"Föhrberg on täällä muuttunut Kokaksi", ilmoitti rovasti. "Mutta palatkaamme teidän kertomukseenne".
"Niin ajattelin, että hän panettelee minua pahanpäiväiseksi. Mutta sitä mahdollisuutta en tullut ottaneeksi lukuun, että mitä pelkäsin, jo olisi voinut tapahtuakin: että hän jo olisi kuullut minun tänne tulostani, ja puhunut minusta pahaa. Ei, pois hänen silmistänsä! ja niin kävin siihen häpeälliseen päätökseen, että hiipsahtaa kuin voro tämän kyläkunnan läpi. 'Sitten kun pappina tulen tänne', niin kaunistelin itselleni käytöstäni, 'mitä minä hänestä silloin pidän, tyhjäksi teen kohta hänen sala-juonensa' — 'ja ehkenpä hän silloin on muuallakin taas', toivoin vielä lisäksi. Oikealla puolella oli niin puutonta ett'ei sieltä päässyt näkymättä sivutse, minä pistäydyin siis vasemmalle ja tein mutkan lehdikon kautta ja niityn vanhaa aitaa pitkin. Kun tulin taas polulle oli kohta tien-risteys taas edessäni. Hm! Minä seisahduin ja katsahdin ympärilleni, samassa astui moniaan sylen päässä minusta muuan nuorukainen viidakosta. Minä en voinut välttää häntä, ja koska paitsi sitä tarvitsin neuvoa, niin menin siis hänen puheillensa ja kysyin tietä. Hän sanoi minun menneen väärään kun äsken vasemmalle käännyin ja neuvoi minua rantaan päin taas, jota pitkin on kallioita myöten kuljettava. Minä käännyin nyt sinne. Mutta kohta tuli hän takaa ja huusi tahtovansa paremmin näyttää tietä minulle. Me kävelimme sitten rinnan, puhellen niitä näitä. Tuo Föhrberg oli vielä minulla mielessä, minä kysyin seuraajaltani, asuuko täällä aika ajoin ylioppilaita, tämän puolen puhdasta suomenkieltä opettelevia lukumiehiä. 'Toisinaan kesällä ja enimmiten kirkolla', oli vastaus; 'mutta nyt on meidän kylässä eräs Vöörper, hän asuu Mäkelän talossa, tästä ruotsin virsta maantien varrella; hän taitaa lukukauden alussa mennä Helsinkiin suorittamaan tutkintoansa — häntä sanotaan maisteriksi, vaikka hän ei ole vielä ylioppilaskaan. — Sitten kysyin mistä talosta minun seuraajani oli, oliko hän talollisen poikia vaiko itsellinen tahi torppari — ja muuta semmoista, mikä sillä kertaa olisi saanut jäädä kysymättä; sillä nuorukainen kohta vuorostansa kysyi minun nimeäni. Valhetella en voinut, ja kummallista ja epäkohteliasta olisi ollutkin kieltää sanomasta nimeänsä tälle nuorukaiselle, joka näytti niin erittäin siivolta ja ymmärtäväiseltä. 'Ylpeä se on talonpojille — niin ainakin hän minua kohtaan on ollut', sen lausunnon voisi Hannulan poika aivan syystä minusta antaa, se lausunto pääsisi rauhassa juurtumaan tässä sydänmaan kylässä siihen asti kun vasta tulen tänne. Tänne tuloni esti minua sekä sanomasta nimeäni että olemasta sitä sanomatta. Niin on ihminen kuin kana tappuroissa kohtakun suoruuden tieltä syrjäytyy. Kotvasen arveltuani sanoin nimeni, mutta lisäsin pyynnön, ett'ei hän huolisi puhua minusta mitään, eikä muille mainita minun nimeäni. 'Tämä pyyntö on tosin kummannäköinen', sanoin, 'mutta minulla on siihen syitä, jotka vast'edes voin teille sanoa'. Päästyämme muutaman, muistaakseni Rossin kivikoksi mainitun karun paikan toiselle puolelle, sanoimme jäähyväiset toisillemme. Hannulan nuorukainen kääntyi kohta kotiin päin. Koko rannikolla ei ollut yhtäkään ihmistä paitsi meitä; jos murha on tapahtunut, niin se on aivan varmaan tapahtunut jo ennen kuin tulimme, ja teidän poikanne on siihen ihan syytön. Mutta minun häpeällinen pelkurimaisuuteni ja siitä lähtevä ajattelematon kielto, joka jo harmitti minua kohta kun se oli ulospuhuttu — se on saattanut teidän poikanne ensin salaamaan kohtaamisemme, ja sittemmin, kun häntä kovalle pantiin, ilmoittamaan siitä vähäsen, vaan vaikenemaan tärkeimmistä ja niin näyttämään epävakaiselta, valheelliselta puolustuksessaan; ja sentähden istuu hän nyt vankina. Voi, voi minun tyhmyyttäni yhtäkaikki! Mutta eihän sitä sittenkään olisi voinut kukaan aavistaa että minun hiljainen kävelyni tämän seudun kautta oli jättävä jälkeensä niin pahoja seurauksia", ja hän nojasi päätänsä käteensä ja suu vääntyi haikeaan hymyyn.
"Voi, voi, eihän se kumma ollut että herra maisteri varoi tuota pahaa
Vööperiä", sanoi Lotta. "pahuudella on paljon valtaa maailmassa. —
Niin, ja kuka olisi luullut niin vähästä seuraavan semmoisen surun".
"Vähäinen tuo itse asia oli", sanoi Schyvall, "mielen oikku vaan; mutta sen perustus oli paha: entisyyden vikain salaaminen — se on mitä kehnoimpia keinoja päästä ihmisten suosioon, se toi pahoja seurauksia ja ikimuistettavan läksyn minulle. En kuitenkaan ole päässyt niitä ilmoittamasta. Ja tästälähin ilmoitan ne joka miehelle, joka kuulla tahtoo. Julki tunnustus ja sitä seuraava kunniallinen ja hyödyttävä elämä, se on ainoa, joka peittää nuoruuden vijat, ja semmoiseen elämään on minulla, Jumalan armolla, sekä tahtoa että kykyä".
"Ilmoittihan Taavi sitten kaikki mitä tiesi", sanoi Lotta melkein anteeksi-pyytävästi. "Mutta nimeä hän ei muistanut; kyllä minä luulen että hän olisi senkin ilmoittanut, jos ei oikeudelle niin ainakin meille. Hän mietti ja mietti, mutta ei johtunut teidän nimenne mieleensä".
"Ensikerran hän sen kuuli", virkkoi rovasti; "minäkään en ollut Schyvall'ista vielä puhunut juuri kellekään, koska en vielä varmaan tiennyt, tahtoisiko hän tulla minun luokseni vai eikö".
"Minä pyytäisin teitä tarkistamaan muistoanne etenkin tähän kävelyyn talojen sivutse", muistutti Nivalinkanen; "minä tulen siihen nähden tekemään teille monta ja tärkeää kysymystä. Jatkakaa!"
"Me siis erosimme, nuorukainen ja minä. Minä astuin nopeasti eteenpäin, polusta vähän matkaa metsässä oli mökki. Sen edustalla oli mies ja vaimo. Sitten en nähnyt enää ketään tällä puolen sydänmaata. Asemalle tulin hyvään aikaan, kello oli puoli neljä vasta. Siinä odotin ja puhelin erään nuoren miehen kanssa joka oli käynyt sydänmaan lampiloissa linnustamassa. Sitten pääsimme ajamaan, ja yöllä saavuin kotiin".
Timo liitti tähän kertomuksen Mäkeläisen saamista tiedoista, kun hän kävi asemalla ja sitä lähinnä olevassa kestikievarissa.
"Mutta olittekohan te sittenkin toinen noista herroista, vaikk'eivät selitykset sopineet yhteen".
"Olin kyllä — se nahka-nutussa joka junasillalla käveli", vastasi Schyvall. "Yöllä rupesi satamaan ja koska kiivaan käynnin jälkeen pian vilustuu viileässä aamu-ilmassa, sentähden pukeuduin ohiaan nahka-nuttuun, mikä muuten oli minulla matka-laukuksi kierretty. Se herra, jonka kanssa kävelin junasillalla, sanoi tulleensa erään nuoren kauppamiehen seurassa, jolla oli vähän asioita kylässä ett'ei joutanut menemään ennenkuin toisessa junassa.
"No muutama sana vielä viimeisistä tapahtumista, ikäviä nekin. — Sangen mielelläni olisin herra rovastin tahdon mukaan tullut tänne jo alusta elokuun. Tosin en joutilaana ollut; mutta olihan minulla aikaa tuohon jalkamatkaankin, miks'ei sitten tärkeämpään. Vaan kuulkaas miten kävi! Joku nuori posti-sihteeri oli tahtonut ylvästellä erinomaisella maantieteen tuntemisella. Hän on luullut herra rovastin lopen huonosti kirjoittaneen osoitepaikan nimen, arvellut hiukkasen, ja saanut siitä — Torneå tietysti; onhan meidän seurakunnan nimessä o ja ä, siis suuri yhtäläisyys! 'Taitaa olla Torneå', tään muistutuksen hän oli pistänyt rovastin kirjoituksen alle, ja Torniossa kirje oli käynyt ja ties sen missä muualla vielä, sillä umpeen kuukauden oli se ollut matkoilla. Kuka sen viimein oikealle johdatti, en tiedä; vaan suuri kiitos olkoon sille kunnon ihmiselle, sillä ilman hänettä en olisi täällä vielä nytkään. Kirjeen saatuani rupesin kohta valmistautumaan matkalle. Mutta ainahan sitä menee vähän aikaa ennenkuin saa vaatteensa j.n.e. kuntoon pitempää oleskelemista varten muualla. Minä kirjoitin siis heti kirjeen, jossa ilmoitin tulevani niin pian kuin mahdollista oli — ja lähetin kirjeen tänne, koska melkein luulin rovastin jo palanneen enkä tietänyt missä rovasti Helsingissä asui. Mitä sanomalehtiin tulee, joista kysyitte, niin en ole minä Uutta Suometarta nähnyt moneen aikaan. Meidän perhe on vanhan kansan ruotsalaisia; minä yksin olen Uutta Suometarta tilannut, vaan neljännes-vuodeksi erillään, kun en tiedä missä milloinkin olen. Mutta tuo kävely-matka kun sattui eteeni, niin en tullutkaan tilanneeksi kolmatta neljännestä. Kummallista olisi kuitenkin jos ei ruotsalaisiin lehtiin olisi otettu tuota tärkeää ilmoitusta. Se on voinut niissä olla, vaan jäänyt minulta huomaamatta, minä kun jokseenkin hätäisesti niitä silmäilin. Muutkaan eivät ole virkkaneet mitään, — kuka niitä kaikkia murhia muistaa, ja yhtä vähän he muistivat minun maininneen heille Tyynevedestä, kun matkoistani puhuin. Maanantaina läksin tänne ja sain kaupungista seurakumppanikseni herra Nivalinkasen. Melkeinpä olimme samaan aikaan matkalla kuin herra rovasti, vähän edellä vaan — ja emme tietäneet toisistamme mitään! Tiellä vaan kuulimme, ett'ei rovasti ollut vielä kotona. Minä menin siis ensiksi Altmania tervehtimään. Hänen kanssaan tuli puheeksi Pohjanmaan eriseurat ja niistä olisi ollut väittelemistä kuinka kauvan hyvänsä, mutta tultiin sanomaan, että rovasti vähän aikaa sitten oli palannut matkaltaan ja ajanut sivutse. Minä menin sitten rovastilaan. Mutta jo oli rovasti ehtinyt lähteä tänne. Rovastinna päivitteli tätä, sillä herra rovasti oli sanonut että hänen pitäisi nyt saada tavata minua kuta pikemmin sitä paremmin. Minä tuumailin mitä tehdä, ja menin ulos. Markkinamiehiä juuri ajoi sivutseni kovalla kyydillä ja ruoska suorana, minä huusin ja sain kuin sainkin heitä muutaman seisahtumaan, pyysin päästä heidän kanssaan vähän matkaa ja pidin heille kyydin palkinnoksi nuhdesaarnan heidän markkina-elämänsä ja hevois-rääkkäyksen johdosta, ja varoitin heitä tästälähtein ajamaan ja olemaan ihmisen tapaan. Oikotien kohdalla nousin alas ja täällä olen nyt. Vihdoinkin olen tullut sittenkuin semmoista hämmennystä ja surua tahtomattani olen matkaansaattanut. Antakaa anteeksi minulle, Timo ja te emäntä! Mutta voivotuksilla emme saa tapahtunutta tapahtumattomaksi. Ryhtykäämme siis hetikohta toimiin Taavin vapauttamiseksi".
"Voi, voi, te olette kuin taivaan enkeliä kaikki, hyvät herrat", sanoi
Lotta.
"Älkäähän muita heikkoja ihmisiä ylistäkö", vastasi rovasti; "Jumalan olkoon kiitos, Hän ohjaa asiat hyvään loppuun, jommoista toivokaamme tästäkin käänteestä".
"Ihmeellistä kuinka toisinaan ihmiset saavat olla sokkosilla", jatkoi sitten rovasti. "Haaksirikko on tapahtunut, sakea sumu laskeutunut merelle. Haaksirikkoiset ovat toivottomina ja luulevat kuolemansa varmaksi, sillä he eivät näe pelastajaa, laivaa mikä muutaman sylen päässä purjehtii heidän ohitsensa. Katteini sanoo sen haamoittaneen sumussa, mutta kohta kaikki päättävät sen harhailevaksi utukuvaksi, mikä näky vaan tekee varmemmaksi heidän perikatonsa. Hetken kuluttua olisi apu ohi — silloin päivän säde hajoittaa sumut, laivaväet näkevät toinen toisensa, sivutse menneet kiiruhtavat avuksi ja pelastavat hätäytyneet. — Aivan niin on tässäkin. Tähänkin niin toivottomalta näyttävään tilaan on Herra lähettänyt valkeuden säteen silloin kuin soveliaaksi katsoi. Ottakaamme nöyryydessä vastaan Herran kuritusta, ja toivokaamme että Hän, armostansa ja hyvyydestänsä, hajoittaa vielä viimeisetkin sumut, mitkä tässä haittana ovat".
"Kyllähän Taavin puolustusta nyt pitäisi uskottaman", sanoi Timo kosketellen korvallistansa; "mutta voipi Oikeus pitää hänestä kiinni sittenkin, kun ei toista murhaajaa löydy".
"Jättäkäähän jotakin minun toimekseni", sanoi lakimies; "enhän minä tahdo aivan valmiisen tulla. Taavi on syytöksestä pääsevä puhtaaksi, sen takaan niin totta kuin olen Nivalinkanen. Mutta nyt täytyy viimeinkin lähteä".
"Jaa, lähtekäämme, lähtekäämme!" yhtyi siihen rovasti. "Tuletteko te,
Schyvall, pappilaan, vai olisiko teidänkin mentävä nimismiehen tykö?"
"Tänä iltana en vielä tahdo vaivata herra Schyvallia sen enempään toimintaan", sanoi Nivalinkanen.
He astuivat ulos, rovasti nousi kiesiinsä ja Schyvall pukille, lakimies taas Timon kanssa toisiin kärryihin, ja niin kaikki lähtivät ajamaan kirkolle.
* * * * *
"Suuresti suretti minua tämän perheen kova kohtalo, ja suuresti minua ilahuttaa tämä käänne onneen taas", näin puhui rovasti Schyvallille koti-matkalla. "Tämä perhe on paraita, siivoimpia pitäjässä. He ovat säilyttäneet Jumalanpelkonsa, rehellisyytensä ja yksinkertaisuutensa puhtaana tänä turmeluksen aikakautena".
"Ja sitä valitettavasti ei voida enää enimmistä sanoa".
"Ei, paratkoon Jumala. Ja hullumpi vaan on ylemmällä maailmassa, sivistyksen keskuuksissa, Baabel'issa. Pimeyden ruhtinas, tuo suuri lumooja ja silmänkääntäjä, pitää valtikan siellä. Eihän nyt enään eroiteta mikä on minun ja mikä sinun, tilinvajaukset ja väärennykset ovat jo aivan tavalliset. Ei nyt eroiteta siveyttä hävyttömyydestä, mitä hävyttömimpiä asioita keskustellaan ja kirjoitellaan — naisetkin niihin ujostelematta puuttuvat; ja sitten huudetaan, että nehän kirjotukset ja keskustelut vasta siveyttä palvelevatkin, ne paljastavat yhteiskunnan mätähaavat — ja mätähaavoissa sotketaan kunnes saasta on oikein levinnyt. Ei meidän aikana tiedetä myöskään mikä on kaunis mikä ruma, kiitettävää moititaan ja moitittavaa kiitetään. Katsahtakaamme taiteisiin! Nykyisen soitannon suloutta ei tavallinen ihminen käsitä. Milloin se on korvia halkaiseva hälinä, milloin taas kuolehtuva tahtikeppi vaan — semmoinen on uuden ajan soitanto. Maalaus mikä on kuin luudalla tahriskeltu, se on nyky-aikana oivallinen, se on 'aika lailla tehty, leveällä ja mehevällä pensselillä'. Näyttämöllä nyt taitamaton pääsee kunnioihin, hänen näytäntönsä on muka niin hienon-hienoa ja luonnollista; no niin luonnollista ett'ei se ole näytäntöä enää eikä taidetta, siinä se hieno eroitus! ha, ha, ha! Jaa, muoti-ihmiset rakastavat niin vinoutta, että yksin sohvat ja pöydätkään eivät enää saa olla suorassa, vaan ne asetetaan viistoon seinistä. — Mutta nuo mau'un harhaukset eivät enää kauvan tyydytä. Realismi, parhaaltakin puolelta katsottuna, työskentelee omaa turmiotansa. Taide ei voi nousta todellisuudeksi, se havaitaan kelvottomaksi ja ylenannetaan. Ihmisten rahat säästyvät: ken tahtoo lukea hän lukee ihmiselämän suuresta kirjasta, ken tahtoo maalausta hän avaa akkunansa ja katsoo ulos, ken tahtoo soitantoa kuulla hän menköön kuulemaan kosken kohinaa ja kuusien huminaa —"
"Ja siinä onkin kyllin", sanoi Schyvall. "'Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto', voimme sitten sanoa kaksinkertaisessa merkinnössä. Minä olen lämmin luonnon-ihailija, mutta taiteet ovat minusta hylättäviä turhuuksia, olivatpa ne sitten oikeat taikka väärät. Luonnon-ihaileminen vie lähemmäksi Jumalaa, se saattaa ylistämään ja kiittämään Hänen suuruuttansa ja hyvyyttänsä — mutta taiteet hämmentävät mielen, vievät maailmallisuuteen ja epäjumalain-palvelukseen".
"Tämä teidän jatkopuheenne ilahuttaa minua suuresti, ja minä odotinkin sitä teiltä", vastasi rovasti. "Tuhannen kertaa ennemmin tulee nuoren papin olla liian ankara kuin leväperäinen ja ryhditön. Voisin tässä ruveta väittelemään, taiteen jalostavasta vaikutuksesta j.n.e. Minä en sitä tee; minä tiedän ett'ette anna jälkeen, mutta minä tiedän myös, että koska kerran emme ole korvessa yksin Jumalamme ja luonnon kanssa, vaan asetetut maailmaan, se on tässä ihmisten yhteiskuntaan — tämä maailma tasoittaa kuten sanotaan, tämä elämä ja sen koulu sovittaa ankaruuden, ikäänkuin karsien ja kassaroiden liiat pois".
"Antakaa anteeksi, herra rovasti, mutta en taida oikein suostua tähän totuuteen. Maailma sellaisenansa ei tasoita eikä sovita. Tätä nykyä kun uskontoamme päivä päivältä yhä kovemmin ahdistetaan, täytyyhän laimeankin jumalanpalvelijan menettää malttinsa. Vihollisen hyökkäyksille hän tekee ryntäyksiä vastavuoroa, maailman pilkan hän sinkahuttaa sille takasin. Ja näin hänen täytyy panna kova kovaa vastaan yhä yltyvässä määrässä, kunnes viimein saa kunnialla kaatua raunioilla. Sillä se aika ei ole kaukana kun viholliset saavat portit auki ja linnan valtaansa. — Mutta silloin ei ole kaukana viimeinen tuomiokaan".
"Oikein! Te olette kelpo uskonsankari, ja jos kaikki olisivat niinkuin te, eihän sitten hätää olisi mitään. — Sen muistutuksen kuitenkin tahdon tehdä, että liika mustassa muodossa näette ajat ja onnet. Aika on vaihtuva, olemme muuttuva paremmaksi. Kristikunta on kestänyt kovia karkauksia ennenkin, voitollisesti se on vastaanseisova tämän uudenaikaisen pakanallisuuden puuskauksia. Kristus on kirkon pää. Hän on kallio, johon jumalattomat lentävät päänsä puhki. Nykyaika tarjoaa tosin surullisen näyn. Portteja pyydetään avata joka haaralla ja varoittajain huudot ovat vaan kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkuinen. Mutta annappas olla, kun yllyttäjät ja kavaltajat näyttäytyvät oikeassa karvassaan, eiköhän silloin kadu kauppaansa tuo heikko väestö, eiköhän se silloin katumuksella käänny takaisin kirkon helmoihin. Näette, 'tuo syvästi tunnettu tarve saada uskonnon-vapautta' mikä sekään on muu kuin naamari, jonka alla piilee pahan luonnon halu päästä kaikista siteistä vapaaksi. He eivät huoli mistään uskonnosta, se mieli heillä perillä on, pyrkivät vaan päästä aina rohkeammin rääväämään kirkkoa ja jumalisuutta vastaan".
"Niin se on. Ja toiset, ihmisparat, eivät löydä vakavuutta, he ovat niin armottoman näpsäitä kääntymään jos jonkinlaisten uusien mietteiden puolelle".
"Pois tieltä kerrassaan vanhat opit ja mielet, kun vaan joku 'mainio puhuja' pistää nenänsä tänne. 'Mit den Wölfen muss man heulen', siihen meitä Suomalaisia ei tarvitse kahdesti kehoittaa. Ja korkeaponteisia pitoja pidetään tuolle vieraalle, ja hartaudella kuunnellaan joka sanaa hänen suustansa, sillä joka sana on syvä-aatteinen älyntuote, siihen hänellä nyt kerran on patentti. Ja taasen lähtee tuulta pieksemään hänen älynsä lento, ja taasen ihmiset ovat haltioissaan ja taputtavat käsiänsä".
He nauroivat.
"Mutta näette kuinka puhellessa pian matka kuluu. Tuossapa jo
Hoivaniemeltä valkeat vilkuttavat, minun rauhallisesta majastani.
Toivon saavamme siellä viettää vielä joitakuita vuosia yhteisessä
työssä. — So! Polle! lähdeppäs lönkyttämään, pääset kohta kotiin".