XVI.
Istuttiin toisen kerran välikäräjiä Taavin asiassa. Taavin asiaksi sitä kuitenkaan ei enää käy sanominen. Vapaana miehenä oli Taavi jo moniaita tunteja sitte tullut läänin pääkaupungista isänsä seurassa ja saanut osaksensa sydämellisimmän vastaanoton äitinsä puolelta ja hartaimpia tervehdyksiä ystäviltään. Mutta sikäli hän ei ollut vielä ihan erillänsä asiasta kuin hän kotiinsa tahtoi palata vasta kaiken lautakunnan ja kansan kuullen syyttömäksi julistettuna miehenä, ja sentähden hän oli aina tulostansa asti kirkolla odottanut oikeuden kokoutumista.
Tuomari Tybom myötenantoi että poliisi ja oikeus olivat ajaneet aivan vääriä jälkiä, mutta tästä hän ei näyttänyt olevan harmistuneena vähääkään, päinvastoin oli otsansa tänäpäivänä aivan sileä ja pilvetön, muotonsa sopusoinnussa sen ohjeen kanssa että "tuomarin tulee ennemmin vapahtaa kuin langettaa".
Tybom kysyi, oliko täksi istunnoksi haastetut vieraat-miehet saapuvilla; voisihan, vaikka niitä Taavin tähden ei enää tarvittaisikaan, saada niiltä tärkeitä tietoja, ja viittauksia toisaalle. Mutta näistä vieraista-miehistä ei ollut muita kuin Ville Savolainen saapuvilla. Juho Hirvosta ei oltu haastolla tavattu; Sota-Matti poti vesi-tautia, häntä oli kodissaan kuulusteltu ja hän oli kieltänyt kaiken tiedon tähän asiaan. Hovilan Anna oli haastettu, vaan eipä häntä kuulunut, eikä hän ollut näinä päivinä kotonakaan ollut koko viikkokauteen. Paitsi näitä ilmoitettiin ilmiantaja Hovilainenkin poissa-olevaksi, syystä minkä myös tiedämme. Oikeuden edessä sai nyt ylioppilas Schyvall toisen kerran kertoa havaintonsa iltana ja yönä vasten elokuun 2:tta päivää, ja sen hän teki suoraan ja peittelemättä niinkuin Hannulassakin. Me tiedämme suurimman osan tästä kertomuksesta, mutta kahta kohtaa emme tunne. Nepä olivatkin tärkeimmät kaikista, ne pääasiallisesti vaikuttivat Taavin vapauttamisen syytöksestä. Ne oli Nivalinkanen sitten kysellyt Schyvallilta, ja ne olivat hänellä nyt pää-valttina käsissä, millä pääsi valmistamaan Taaville aivan ratkaisevan puhdistuksen.
Schyvall taisi nimittäin täsmällensä ilmoittaa ajan, ja hän oli nähnyt todistaja Horosen venheen jo rannassa.
Ei Timo eikä rovasti olleet maininneet mitään tuosta varastetusta kellosta: edellinen kartti puhumista tuosta ikävästä kello-jutusta, mikä sekä turmeli Jooseppi-vainajan muutenkin huonon jälkimuiston että oli ollut (ja ehkä vielä voisi olla) varsin vahingollinen Taaville; jälkimäiseltä se taas jäi mainitsematta siitä selvästä syystä, ett'ei se sanomalehden kertomukseen ollut otettukaan. Lavea tämä tosin oli, mutta kerrottavat taitamattomasti valitut: joutavanpäiväisiä todistuksia oli kyllin kyllä, mutta tuo tärkeä mykkä todistaja, kello, oli poissa. Vasta pöytäkirjat luettuansa oli siis Nivalinkanen tullut tietämään, että Joosepin murha taikka tapaturmainen kuolema melkein tietysti oli tapahtunut kello neljännes yli kymmenen aikaan. Hänen ensi kysymykseensä, minä aikana iltasella Schyvall kulki talojen sivutse, oli tämä vastannut: "kymmenen tienoissa". Mutta sitten pyysi Nivalinkanen Schyvallia tulemaan kanssaan kävelemään tuota samaa polkua, ja sillä kävelyllä selkeni Schyvallin muisti: muitakin havaintoja astui hänen mieleensä, hän muisti missä hän milloinkin oli kelloonsa katsonut.
Kun hän Taavista erottuansa oli astunut puolen virstaa eteenpäin, oli hän vuoren harjulta vielä kotvasen katsellut Tyynevettä rannikkoineen, ennenkuin ne pimeään peittyivät, ja silloin selväänkin vielä nähnyt tuon yksinäisen torpan rannassa vastapäätä — venheen, sen oli hän aivan selvään eroittanut hiekkaselta rannalta.
"Siinä olisi hiljaista asua kesällä ja käydä kalassa, ajattelin itsekseni; senpätähden painui mieleeni sekä tupa että venhe", kertoi Schyvall oikeuden edessä.
"Ja mikä aika silloin oli, taikka milloin Taavista erositte; tiedättekö tarkoin?" kysyi tuomari.
"Tiedän kummankin. Kun vuorelta katselin, vedin kellon taskustani — tästä lähtein aijoin reippaasti astua päästäkseni perille kello neljään. Silloin oli kello viisi minuuttia vailla yksitoista. 900 askelta olin astunut eteenpäin 9:ssä minuutissa. Kello oli siis neljännestä vailla yksitoista, kun Taavista erosin".
Taavi oli syytön! Puolen tuntia oli Jooseppi maannut kuolleena jo kun Taavi Schyvallin kanssa tuli kalliolle, ja hänen viimeisen hätähuutonsa kuulija, Horosen leski, oli silloin jo jonkun aikaa mököttänyt mökissään. Hovilainen oli valheellisesti käyttäinnyt ja hänen käskystänsä Ville Savolainen samoin.
Ville Savolainen kutsuttiin nyt esille ja pääsi valalle.
"No vieläkö pysyt väitteessäsi, että Jooseppi oli se, joka Taavin kanssa käveli?" kysyi tuomari.
"Kyllä hän oli Joosepin kokoa ja näköä, mutta voipihan sentään silmä erehtyä iltahämärässä", vastasi Ville.
"Eikös hän ollut tämän herran näköinen?" kysyi tuomari, osoittaen
Schyvalliin.
"On se voinut olla tämäkin herra", oli vastaus.
"Ja salmessa näit venheen, eikö niin?" kysyi taas tuomari.
"Luulin näkeväni, mutta on se voinut olla kanto, mikä siinä uisteli", oli vastaus.
"Saat mennä!"
"Hiisi Hovilaisia enää auttakoon, hukka heidät perii kuitenkin", sanoi
Ville itseksensä, astuessaan ulos.
Taavi oli syytön! Mutta tuo lääkärin-todistus kuolintavasta, tuo murha-ase, kirves, sulkivat pois vahinko-kuoleman, nyt niinkuin ennenkin. Missä siis murhaaja?
Nivalinkanen, joka suurimmalla tarkkuudella oli seurannut tutkimusta, alkoi nyt puhua. Ryhtyessään tähän asiaan oli hän päättänyt pitää taas yhden noita puolustus-puheita, millä hän tiesi tehdä korpinkin valkoseksi ja saattaa tuomarit kahdelle päälle. Mutta nyt olikin asia jo selvinnyt hänen puolustettavansa hyväksi, eikä hän enää päässyt puheliaisuuttaan levittämään kaikessa sen loistossa. Vaan vähäsen ainakin piti puhua.
"Korkea-arvoinen Kihlakunnan Oikeus!" alkoi hän, "kanssa-ihmisten iloksi ja lainkäytännön kunniaksi on tämä asia kääntynyt sitte kannalle, että nyt seuraisi, ilman enempää tointa minun puoleltani, Taavi Tarkkasen julistaminen syyttömäksi ja puhtaaksi. Kuitenkin pyydän puhua tähän vielä muutaman sanan; pyydän saada ottaa tämän asian toiselta katsanto-kannalta, mikä luultavasti tästäpuoleen on pidettävä oikeana, pyydän myös viitata pariin kohtaan, joista ehkä voipi saada johdatusta löytämään todellisen murhaajan. Joosepin loppu on vielä pimeyden peitossa. Missä murhaaja? kysytte, missä on sitten murhaaja, onko hän ilmaan kadonnut vaiko maahan vajonnut? Ja niinkauvankuin murhaajaa ei ole löydetty, voisi ehkä jonkun asian tuntemattoman päässä pysyä vielä varomista Taavia vastaan, ja sitä en minä suvaitse, en varjoakaan varomisesta.
"Tässä minun puheessani ei suinkaan piile tarkoitus lähteä moittimaan virkamiesten tutkimista, jotka tässä asiassa ovat toimineet niin kuin laki ja virka-uutteruus vaatii. Tahdon vaan huomauttaa siihen, että me toisinaan joudumme semmoiseen pulaan, että näennäisesti painavat todistukset väkisenkin pyytävät viedä päättämyksemme harhaan. Silloin toivomme, että olisi meilläkin jury-oikeus, että voisimme mekin saada päätöksen, minkä perustus on moraalinen vakuutus ylipäänsä, eikä ainoastaan näkyvät todistukset. Tulee enemmän katsoa aikomukseen ja mieleen kuin tekoon, sanoo viidesneljättä tuomarin-ohje, mutta kuitenkin panee meidän lainkäytäntö päävoiman todistuksiin.
"Todistukset tässä asiassa Taavia vastaan näyttivät painavilta — katsoen kaikki yhdessä ja ensimmäisessä sijassa, Taavin luonnetta ja entisyyttä vasta toisessa. Taavi ja Jooseppi vihasivat toinen toistaan; Taaville sattui tilaisuus saada Jooseppi pois tästä maailmasta; kaksi henkeä päättivät nähneensä molemmat yhdessä kalliolla, yksi taas oli kuullut kuolin-huudon, ja kohta jälkeenpäin tavattiinkin Taavi velipuolensa ruumiin vieressä; lääkärin kirja katsoo luultavaksi Joosepin kuolleen murhaajan käden kautta, ja kivikossa löytyikin verinen kirves, ja se oli Taavin. Siinä on todistuksien sarja Taavia vastaan, vankka kyllä, se täytyy myöntää; ja vastapainona vaan näennäisesti epävakainen ja uskomaton puolustus. — Mutta nyt on yhden lenkin irtautuminen saanut koko sarjan hajallensa — ja samalla nostanut Taavin luonteen sen ansaittuun arvoon. Ansaittuun, sanoin — todella! Hiljankin on joka sana hänen puolustuksessaan, mikä näytti niin arvatulta ja horjuvalta — joka sana siinä on tullut täydeksi todeksi. Mutta sama mies, sama luonne hän oli alustakin.
"Viivähtäkäämme hiukkasen tuon todistus-sarjan ensimmäisessä, subjektiivisessa kohdassa. Muut eivät enää meitä liikuta, ne ovat suurimmaksi osaksi erhetyksiin perustuvia ja jääkööt arvoonsa. Siihen vaan tahdon viitata, että Hovilaisesta on tullut ilmi semmoinen mieli ja semmoiset teot, jotka ovat huonoja takeita hänen todistuksellensa.
"Taavi oli vihoissaan velipuoltansa kohtaan, olkoon se myönnetty. Mutta millainen oli tämä 'viha?' Se oli julkinainen, syyhyn perustuva harmi Joosepin kelvottomuudesta, enemmän surkuttelemiseen vivahtava. Taavi voi olla pikavihainen, vaan ei suinkaan sala-vihainen. Hänen vihansa siis ei voinut olla sitä laatuakaan, että se olisi saattanut häntä tuumimaan ja toimeenpanemaan semmoista salamurhaa kuin syyttäjä on pannut hänen syykseen. Ja katsahdus hänen kasvatukseensa ja koko hänen entisyyteensä poistaa kaikki epäluulot sellaisen murhan tekemisestä. Hän on varmaan usein veljellensä anteeksi antanut, ja varmaan hän olisi ollut valmis vieläkin anteeksi antamaan! Ei seitsemän kertaa ainoasti, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän. — Pois syytökset! Taavin tekemä murha taikka tappo on mahdoton tapahtua.
"Mutta mitä Taavi ei ajatellut, sitä ajatteli Jooseppi. 'Kuolleista ei muuta kuin hyvää', neuvoo sananlasku. Mutta meidän, lakimiestemme, ei sovi sitä neuvoa noudattaa. Meidän tulee vetää esille ja laskea lain vaa'alle seikkoja niitäkin, mitkä muut ovat unhotuksiin tuominneet. Seuratkaamme Jooseppia! Hänen vihansa oli ankara, kostoa hehkuva, muka poljetuista oikeuksistaan, ja yhä yltyvä viimeisiin aikoihin. Hänen isänsä ja kotiväkensä pelkäsivät häntä, se on tunnettu asia. Pari päivää ennen kuolemataan oli hän kauvan puhellut Olli Hovilaisen kanssa ja minä varon, että vihansa vaan sai kiihdykettä siitä puhelemisesta — tulen tähän tuonnempana vielä. Jooseppi luultavasti näki Taavin menevän rantaan päin, ja paha päätös nousi hänen hurjaan päähänsä. Te olette vaihtaneet veljeksien osat, herra syyttäjä! Jooseppi meni Taavin jälkeen, ei Taavi Joosepin; Jooseppi päätti murhata, ei Taavi. Jooseppi sieppasi kirveen seinältä, Taavin kirveen, ja meni matkalle, mikä tuli hänen viimmeiseksi matkaksensa tässä maailmassa.
"Nyt tahdon tarkkauttaa kolmeen seikkaan, jotka ovat tärkeämmät kuin luulisi. Minä mainitsin että Jooseppi pari päivää ennen kuolemataan puheli Hovilaisen kanssa. Torpan-poika Niko Jumppanen joka kaivoi ojaa aidan toisella puolella, näki heidät ja lähestyessään kuulikin lopun puhelusta. Jooseppi pyysi Hovilaiselta rahaa lainaksi, vaan ei saanut mitään. Tunnettu on, että Jooseppi menetti viinaan kaikki rahat mitkä sai, ja arvattava on siis että viina-varansa oli lopussa, josta hänen koston-himoonsa yhtyi vielä viinan-himo noina päivinä. — Toinen seikka on nuo särkyneen pullon kappaleet kalliolla, joista Taavi puhui ja jotka siinä löydettiinkin ja kolmas se, että Schyvall viimmeisen tähän kylään kuuluvan mökin edustalla näki miehen ja vaimon.
"Tullessansa kalliolle katseli Jooseppi luultavasti ympärilleen ja kummasteli mihin Taavi oli joutunut. Tännepäin hän kuitenkin oli mennyt! Samassa — älkäähän häiritkö (puhuja kääntyi siltavoutiin joka ovessa ryski, rykäsi ja näytti tahtovan jotakin sanoa) — samassa astui metsästä mies. Tämä mies oli — no mitä te tahdotte?" keskeytti Nivalinkanen taas katsoen siltavoutiin, kun taas lukkoa väänneltiin.
"Kuka siellä on, pyrkiikö tänne kukaan?" kysäsi tuomari.
"Antakaa anteeksi että keskeytän", sanoi siltavouti; "mutta rovasti on täällä, ja hänellä kuuluu olevan tärkeitä tietoja".
Jopa rovasti tunkeutui esille kansa-joukosta, odottamatta lupaa.
"Joosepin surmaaja on löytynyt", lausui hän, pyyhkien hien otsastansa.
"Sota-Matti?" virkkoi Nivalinkanen.
"Niin, Sota-Matti on Joosepille surman saattanut, vaan ei tahallansa; ja kaikessa tapauksessakin maallisen oikeuden käsi häntä ei enää häiritkö. Hän on kohta astuva korkeamman tuomarin eteen, olkoon Hän hänen sielullensa armollinen".
"Ah, Sota-Matti on teille tunnustanut", virkkoi tuomari, katsoen pappiin vähän kummastellen.
"Niin, kuulkaa siis! — — Minä olin aikonut heti tänä aamuna tulla Taavia tervehtimään ja sitten tänne käräjä-paikalle. Mutta sainkin lähteä toisaalle päin. Mäkelän poika tuli hakemaan minua ripittämään Sota-Mattia, joka oli sanonut loppunsa lähenevän ja pyytänyt minua luoksensa. Minua melkein aavistutti, että eiköhän Matilla ole jotakin tietoa Taavin asiaan, jota tietoa hän tähän asti on salannut, vaan jota hän ei rohkene ihan ilmaisematta ottaa mukaansa toiselle puolelle hautaa; ja minä kiirehdin hänen tykönsä. Mutta niin täydellistä tunnustusta kuin saimme kuulla, en olisi voinut odottaa. Tulin perille, itkien otti hänen vaimonsa vastaan minua, ja sitten puhelimme kahden kesken Matin kanssa. Seuraus siitä oli, että lähetettiin hakemaan vieraita miehiä. Kuoleva tahtoi tehdä julki tunnustuksen ja kiire oli käsissä, hänen rinnan-ahdistuksensa kävi aina ankarammaksi. Tässä oli epäilemättä niitä tapauksia, joista Kirkkolakimme säätää 58 §:n toisen momentin lopulla. Tässä oli toinen oikeuteen viety tuosta teosta ja vaikka vapautensa jälleen saanutkin, kuitenkin ehkä monen epäluulossa vielä, kun ei murhaajaa löydetty; ja voisihan taas toinen syytön joutua varottavaksi ja vangituksi, me puuttuvaiset ihmiset voimme aivan pian erehtyä etsiessämme. Minä en saanut yksin jäädä tätä salaisuutta tietämään, taikka taas Matti ei saanut synnistä päästettynä mennä ikuiseen lepoon. Jumalan kiitos, en tarvinnut kauvan hätäillä, hänen mielensä muuttui ihmeellisesti, hän penäsi minua menemään itse ilmoittamaan hänen tunnustuksensa, vasta siiloin voisi hän rauhassa kuolla. Tämän viimeisen tahtonsa nyt täytän; minun on velvollisuuteni valmistaa minulle uskotuille sieluille lohdullinen, mielen vaivoista vapaa ero, kun he tästä ajallisesta elämästä pois kutsutaan. Vieras mies tuli Onkamolta, ja tyvenellä ja nöyrällä mielellä Sota-Matti tunnusti näin:
"Minun, ja kaiketi monen tuhannen, turmio ja elämän kirous on ollut — viima. Jos sitä ei olisi maailmassa, eläisi Jooseppikin vielä — hän ja minä kurja olisimme oikeita ihmisiä. Mutta myöhäistä nyt on näin ajatella. Minä olen ollut salapolttaja ja salamyyjä, metsässä piilotin viinavarastoani, ett'ei nimismies sitä löytäisi. Iltasella elokuun 2:na päivänä kun tulin taas metsästä Rossin-rotkon kohdalla, kohtasin kalliolla Joosepin. Minulla oli täysi viinapullo taskussa, ja Jooseppi kohta älysi sen ja pyysi minulta sitä. Minä sanoin: anna rahaa, niin saat, mutta hänellä ei ollut rahaa, ja minä en antanut velaksi. Silloin veti hän nuttunsa taskusta hopeaisen kellon ja piteli sitä minun silmieni edessä. En minä siitä huoli, se on varastettu kalu, sanoin minä ja käännyin pois. Mutta samassa tempasi Jooseppi pullon kaulasta kiinni, kiskoi sen minun käsistäni ja peräytyi tiepuoleen. Minä jälkeen ottamaan omaani takasin. Hänellä oli kirves mukana, sen hän veti esille ja rupesi terällä lyömään minua sormille, mutta siinäpä sattuikin pulloon, että se särkyi käsissä ja hän raamasi itse kätensä särmiin. Nyt minä oikein suutuin, viskasin pois särkyneen pullon ja annoin Joosepille työkkäyksen olkaan. Mutta Herra Jumala, mitä tapahtui! Hän kompastui kiveen, kuukahteli vähän matkaa kallion reunalle ja katosi sitten syvyyteen silmistäni. Minä olin hänelle surman saattanut, tämä käsi on hänet syvyyteen syössyt. Mutta uskokaa minua tässä kuolinvuoteellani: semmoista aikomusta minulla ei ollut enkä minä ollut huomannut, että me kinatessamme olimme tulleet niin likelle jyrkkäystä. Jooseppi parkasi pudotessaan, ja minä juoksin jyrkänteen reunalle, häntä muka kiinni saamaan; mutta mitäs siinä taisin! Hän oli jo rintansa rusentanut lohkareesen vuoren kyljessä, ja riippui siinä pää ulkopuolella ja jalat pensaissa. Vieläköhän hänessä on henkeä, ajattelin kun siinä tuijotin alas. Samassa heilahti hän hiukan ja, täpärällä kuin siinä oli, vierähti sijaltaan ja meni pää edellä alas asti. Minä murhamies menin männikköön ja yhtä kyytiä kotiin! Ei ollut kukaan minua nähnyt, mutta vaimoni arvasi jotakin, koska niin olin kauhistuneen näköinen, kun kotiin tulin. Hän silmäili minua kauvan aikaa, minä suutuin viimmein enkä huolinut vastata, vaan menin ulos ja rupesin halkoja hakkaamaan. Siinä näin erään herran näköisen miehen menevän sivutse. Hyvä oli, ett'ei tuo tullut hiukkaa aikaisemmin, sanoin itsekseni; mutta vaimoni oli myös tullut ulos ja kuuli mitä siinä mutisin ja vakuutui aina enemmin siitä, että olin jotakin pahaa tehnyt. Hän ei saanut rauhaa, varhain seuraavana aamuna meni hän pois kotoa — mutta ei aikaakaan niin tuli takasin kiireimmän kautta, huusi ja vaikeroitsi, että nyt tuli nimismies jo minua kiinni panemaan, varmaankin olin murhan taikka muun hirmutyön tehnyt — — Ole vaiti! vastasin minä, jos joku tulee, niin minä olen kipeä, ja olen kipeänä ollut jo joitakuita päiviä, muista se! ja niin heittäydyin vuoteelle ja teeskenteleydyin kipeäksi. Taisinpa ollakin hyvin vaalea kasvoiltani, sillä lautamies Manninen ja Mäkelän isäntä jotka kohta astuivat huoneesen, näkyivät uskovan meidän puheemme. Mitä heillä oli sanomista, tiesin heti heidän huoneesen astuessaan. He ilmoittivat Joosepin kuoleman ja olisivat vieneet minut Hannulaan nimismiehen kuulusteltavaksi, mutta eiväthän ne kipeälle voineet mitään. Tästälähin en enää voinut vaimoltani salata tuota tapahtumaa. Vaimoni kehoitti minua antamaan suoran tunnustuksen, mutta minä sanoin: hulluhan sinä olet, he luulevat Joosepin vahingossa pudonneen alas, asia nukkuu siihen. Mutta pianpa saimme kuulla, että Taavi Tarkkanen oli joutunut epäluuloon ja otettu kiinni. Se oli paha sanoma! Minä olin kauheassa tuskassa: pitikö tunnustaa vai eikö. Vihdoin olin melkein myöntyä omantuntoni ja vaimoni vaatimuksiin, mutta nyt oli toinen este. Rangaistukseksi siitä että olin teeskennellyt tautiseksi, tulin nyt todellakin tautiin, tähän tautiin, joka kohta tekee lopun minun onnettomasta elämästäni. Yhteen aikaan olin parempi taas, ja arvelin silloin mitä piti tehdä. Nyt oli aikaa kulunut jo liian paljon, kuinkas nyt voisin mennä tunnustamaan, kuu olin antanut toisen tulla kiinni ja käräjissä kiusatuksi. Eikös asiaa luultaisi pahemmaksi kuin se olikaan. Jos heti kohta olisin tunnustanut, niin olisi minua uskottu, nyt katsotaan minut tahalliseksi murhaajaksi ja Siperiassa saan päättää päiväni. Ja tottahan ne Taavin päästävät, kun eivät saa täyttä todistusta häntä vastaan. Oma kurjallinen onneni ja elämäni oli niin rakas, ett'ei sen rinnalla toisen onni maksanut mitään. Minä toivoin aina vaan tulevani terveeksi taas, ja asiain tasaantuvan entiselleen. Siis en sanonut mitään, en vaikka nimismies kävi täällä tutkimassa. Mutta viimme viikolla tulin niin sairaaksi, että paranemisen toivo rupesi häviämään. Päivä päivältä astui kuolema lähemmäksi, pyysin vielä varjella nimeäni, niinkuin olisi tuo niin puhdas entisestäkään. Ihmisten suuhun en tahtonut joutua murhaajana, ainoasti rovastille päätin ilmoittaa kaikki, että sitten muka saisin rauhassa kuolla. Minä viheliäinen mato yritin ylpeillä ja niskoitella vielä haudan partaalla. Mutta rovasti on opettanut minulle toisin. Nyt en saa rauhaa, ennenkuin kaikki on tuomarille ilmoitettu. Hyvät ihmiset! sanokaa suoraan vaan kaikille, että minä Joosepin surmasin. Antakoot minulle ihmiset anteeksi jos voivat, sillä häijy ja huono olen ollut, ja armahtakoon Jumala minun köyhää sieluani".
"Ja sitä toivokaamme, sitä rukoilkaamme mekin", lopetti rovasti ja antoi tuomarille paperin sanoen vielä:
"Tähän panin paperille niin tarkoin kuin siinä taisin, hänen tunnustuksensa. Myös ovat vieraat miehet täällä saapumilla".
Näin olivat nyt seljenneet pienimmätkin kohdat tässä merkillisessä asiassa. Nyt kun läsnäolevaiset katsahtivat Taaviin missä hän seisoi uljaana, kummastelivat he todella itsekseen, että semmoista miestä oli pidetty syyllisenä murhaan.
Mutta hän oli saapa sen hyvityksen, mikä nyt enää oli mahdollinen.
Kaiken kansan kuullen tuomari ensin julkisesti luki Sota-Matin tunnustuksen ja piti sitten lyhyen vakavan puheen, missä toiselta puolen valitti varsin ikäväksi että asianhaarat olivat yhtyneet todistamaan syytöntä vastaan ja toiselta taas ilmoitti suurimman mielihyvänsä, siitä että tässä kohdin lainhoitajat olivat erehtyneet ja tämä nuorukainen päässyt palajamaan yhteiskuntaan aivan puhtaana syytöksestä — niinkuin hän nyt oli havaittu olevan ilman vikaa ja vilppiä, oli hän varmaan edelleenkin oleva omaistensa ilo ja seurakuntansa kunnia.
Ilon-kyyneleet silmissä syleilivät vanhemmat poikaansa, ja kaikki ystävät ja tuttavat tunkeilivat likistämään hänen kättänsä, kaikista hartaimpina ne, jotka ensimmäisissä käräjissä olivat enimmin häntä kammonneet.
* * * * *
"Nyt olisi kaikki hyvä, kun vaan Anna olisi pysynyt paikoillaan", ajatteli paluumatkalla Lotta, Timon ja Taavin puhellessa viimmeisen ajan tapahtumista. "Nyt olemme saaneet Taavin jälleen, mutta kauvankos hän pysyy kotona, kun saa kuulla tuosta Annan paosta. Voi, voi tuota tyttö-pahaista, ett'ei hän edes käynyt sitä ennen meiltä neuvoa kysymässä".
Kotiin tultua kartti Lotta kauvan aikaa Annan joutumista heidän puhelunsa esineeksi, mutta viimmeiseltä ei auttanut kiertelemiset, täytyi tunnustaa totuus.
"Anna on poissa kotoa jollakin matkalla. Te sanotte ett'ette tiedä minne hän on mennyt. Sepä kuuluu kummalliselta, ett'ette ole saaneet taikka hankkineet minkäänlaista tietoa, olittehan toki hyvin ystävälliset Annalle aina. Vai eikö hänen matkastansa kukaan tiedä? Eikös siinä ollut kotona vaimoväkeä ainakin, vaikka Hovilainen itse oli markkinoilla?"
Näin kyseli Taavi, ja Lotta oli pahemmassa kuin pulassa.
"Sanokaa te, isä, suoraan jos suinkin tiedätte: missä Anna on?" kääntyi
Taavi Timoon.
"Täällä on Anna, terveenä ja iloisena!" vastasi Timon sijassa sangen kuuluva ääni ovelta, ja kynnyksellä seisoi — Anna ja hänen vieressänsä pitkä, parrakas mies, tuon vastauksen antaja.
"Kas sinua kuin kujehtelit matkoillasi, vaikka kuitenkin aijoit tulla minua vastaanottamaan. No terve, terve! monen ajan, monen monituisen pitkän päivän perästä!" ja Taavi puristeli sydämmellisesti kultasensa kättä.
"Ja minä ajattelin, ett'en ikänä enää saa nähdä teitä", hymisi Anna ainoasti, mutta heloittavat silmänsä puhuivat paljon enemmän, puhuivat kaipauksesta ja hellästä säälistä, jälleen-yhdistymisen riemusta ja uskollisesta rakkaudesta.
"Teitä?" toisti Taavi tyytymättömällä äänellä. "Olenkos minä niin vieraaksi käynyt sinulle, koska minua teitittelet?"
Hän katsahti samalla tuohon parrakkaasen vieraasen vähän epäluuloisilla silmillä.
Anna naurahti heleästi.
"Hah!" naurahti nyt tuokin partasuu. "Kas Timoa kuin tuijottaa minuun niinkuin ventovieraasen. Etkös enää veljeäsi tunne, mies?"
"Onkos se Risto?"
"Hm! Pitäisipä olla se, koska sinä olet Timo".
"No kummiahan nyt tapahtuu näillä tienoin, toinen toisensa perästä", sanoi Timo, ja veljet pudistivat toistensa kättä ja taputtivat toisiansa hartiolle.
"Voi hyvä Jumala, kuinka olen iloinen", puuttui nyt Lotta puheesen. "Voi jospa olisi Anna täällä, ajattelin vastikään, sillä eihän ihminen milloinkaan ole tyytyväinen. Taavin olimme saaneet, nyt piti meidän saada Annakin. Ja nyt onkin Anna täällä ja ei ainoasti hän, vaan tekin, rakas lanko. Jumala ei ole tahtonut rangaista minun tyytymättömyyttäni. Hän on suuressa armossaan tahtonut palkita meille noita kovan murheen päiviä — Hänelle olkoon kiitos — ja ylistys —"
Ja Lotta nyyhkytti ja nauroi vuorotellen.
"No mutta mistä te tulette ja mitenkä te olette yhtyneet, kertokaa!" sanoi Timo.
"Minäkin menehdyn uteliaisuudesta saada selityksiä tähän", lisäsi
Taavi.
"En minä pitkiin kertomuksiin puutu, hm!" alkoi nyt Risto; "ei Ameriikassa niihin totu. Valtavan hyvä maa, tuo Ameriikka! Ameriikasta, vaikka hyvä olikin siellä, tulin kotimaahan taas — oma maa mansikka, näette, ja muu maa mustikka, kuten sanotaan. Hääräilin täällä jo toista viikkoa kaupan avaamista varten Porissa. Kauppa-asioissa kävin sitten Tampereella, ja Hämeenlinnassakin pikimmältään. Edellisestä kaupungista kun läksin, torstaipäivä taisi olla — ja nousin vaunuihin, oli siellä tämä tyttö, ja hänen seuranansa eräs vaimo-ihminen, ja ympärillä pyöri ja hyöri pari kolme nuorta herraa, hienopintaisia mutta huono-sisuisia. Hm! mitäpä minä siitä, näkeehän tuommoista joka matkalla! niin ajattelin alusta ja olin aivan välinpitämätön. Mutta tyttö ei ollutkaan heille suopea, hänen silmänsä ikäänkuin hakivat turvaa, jota ei näyttänyt saavan tuolta rouvalta eli vaimo-ihmiseltä. Minä puutuin silloin leikkiin. 'Mistä ollaan ja mihin matkustetaan?' kysäsin häneltä. 'Tyynevedeltä.' 'Vai Tyynevedeltä', no, minä mielistyin valtavasti, ja pianhan me sitten tutuiksi tulimmekin. Hän kertoi kokemuksiansa ja sanoi menevänsä tuon rouvan seurassa Helsinkiin. Mutta Helsinkiin menosta tuon rouvan seurassa ei tullut mitään. Anna tuli meille, ja oli minun perheessäni jo kuin lapsi kotonaan. Mutta täytyihän tännekin tulla koska semmoisia täältä kuului. Täytyihän tulla käräjiin sanomaan: hurjiako te olette, koska Taavi Tarkkasta luulette murhamieheksi! Sitten läksimme, mutta ennenkuin Tyynevedelle pääsimmekään, kuulimme jo että Taavi oli päästetty irti. Vahvistusta siihen saimme vielä kirkolla, mutta me olimme niin valtavan viisaita, näette, että tulimme esille vasta kun kaikki oli seposelvänä. Sen pituinen se. Lisätköön Anna mitä lienee lisättävää".
"Anna kertokoon toisen kerran ja vielä monestikin", sanoi Lotta. "Nyt täytyy vähän huolta pitää vierasten kestittämisestä, jotka olemme kutsuneet tänne viettämään tämän illan ilossa meidän kanssamme".
Ja hän kiiruhti kyökkiin, ja Anna avuksi.
Miehet jäivät puhelemaan ja tupakoimaan, ja puheaineista suinkaan ei ollut puutetta.
Kerran kun Taavi pistäytyi kyökkiin, veti Risto tuolinsa aivan likelle
Timoa ja sanoi vähän matalammalla äänellä:
"On minullakin vähän lisättävää tuohon äskeiseen kertomukseeni. Tuo vaimo jonka siipien suojassa Anna matkusti Helsinkiin — arvaappas kuka se oli — Joosefiina, sinun entinen kylkiluu —"
"Aah!"
"Niin, minä tunsin hänet, mutta en ollut millänikään, niin — ja kuule, vielä, mitä noitten herrain puheista ymmärsin. Kurja on se koti, missä hän on emäntänä, ja minne aikoi viedä Annankin. Hän pitää —" lopun Risto kuiskasi Timon korvaan.
"Vai niin, vai niin! Suuri Jumalan armo että satuit sinä sille matkalle".
"Valtava armo! — hm! — — hm".
Taavi tuli sisään taas.
* * * * *
Harvoin sattuu elämässä niin iloisia hetkiä, kuin ne olivat, mitkä tänä iltana Hannulassa vietettiin. Ja ilo nousi korkeimmilleen, kun Risto kenenkään käskemättä mutta myös kenenkään pahaksumatta julkaisi Annan ja Taavin kihlauksen, lisäten että sopivampaa pariskuntaa ei hopussa löydetä. Tähän yhtyivät kaikki ja sanoivat sydämellisimpiä onnen-toivotuksia.
Rovasti oli niin hyvillä mielin ja lasketteli leikkipuheita. Schyvall oli tänä iltana muuttunut totisuudestaan ihan hilpeäksi, puheli ja veikosteli talonpoikien kanssa; ja rovasti väliin katseli häneen miettivästi, ajatellen kai että olisipa Helmi Valander ja tämä Schyvall sopiva pariskunta hekin. Nivalinkanen piti kauniin puheen: hän kertoi miten hän synkeissä mietteissä ajaa jorotteli tänne Tyynevedelle; mutta ensimmäinen, joka häntä vastaanotti oli nuori neiti, tämän illan kuningatar, ja taas kohta väistyivät hänen synkeät mietteensä, ja hän näki kaikki ruusunpunassa. Se oli hyvä enne — ja hyvin oli käynytkin, loistavan lopun tämä asia saanut. Kadehtijat pakenivat, hyvät haltijat nousivat sijaan, tuo ikävä rikoskaari painettiin kiinni — naimiskaari lyötiin auki, ja jos siinä hänen neuvoansa tarvittaisiin oli hän heidän nöyrin palvelijansa. — Yksin Sivelinkin iloitsi toisten ilosta, jos ei omastakaan puolestansa. Mutta iloisimmat kaikista, vaikka vähemmin kuuluvalla tavalla, oli kuitenkin nuori pariskuntamme Anna ja Taavi.
* * * * *
"Entäs vekselin-väärentäjät, mitenkä niiden kävi? Saatiinko Kokka kiinni?" näihin kysymyksiin kai lukija vielä tahtoisi vastausta.
Meidän aikakautenamme sukkeline yhdistysneuvoineen — höyryn ja sähkön aikakautena ani harvoin onnistuu pahantekijän pako. Mutta olipa tällä kertaa kuitenkin vähällä, ett'ei Kokka viidellä tuhannellaan päässyt Ameriikkaan. Tämä toivossa kangastava Kaanaa, tämä uusi isänmaa vaati taas uuden nimen. Väärällä nimellä ja valeparralla varustettuna tuli siis seikkailijamme Hampuriin. Täälläkin oli poliisille jo tieto annettu hänestä, mutta tuo parta petti heitä. Niin tapahtui, että samana aamuna kun laiva oli lähtevä valtamerta kyntämään, kävelivät vielä Kokka ja poliisit melkein rinnakkain sillalla, edellinen kuin tulisilla hiilillä, toiset terävästi tarkastaen kaikkia laivalle aikovia ja kynsien korvallistansa. Laiva oli sataman suulla ja sinne oli mentävä pienemmällä höyryaluksella. Jo tuli alus sillalle, ja köysi heitettiin. Kokka kiiruhti hätäisesti vastaanottamaan, mutta saikin köyden vasten naamaansa. Samassa nousi nauru katselijoissa: miehen parta oli väistynyt kohdaltaan. Esille astuva poliisi kiskoi sen pois kokonaan — ja siinähän nyt oli se mies, jota haettiin.
Siten joutui Kokka kiinni, ja sai kuin saikin ansaitun rangaistuksensa.
Hovilaista kyllä kovistettiin raastuvan-oikeudessa, mutta hän kielsi kaiken tiedon väärennyksestä ja väitti, ett'ei hän ollut nähnyt kuinka suuren summan Kokka pankista nosti, eikä kuullut mainittavan muuta kuin rahasta ja lainasta ylipäätään. Tosi olikin, että hän silloin kun Kokka vastaanotti rahat seisoi toisen pöydän luona, puhellen toisen pankkiherran kanssa, ja tämä seikka, oli se sitten koukku taikka sattuma, oli hänen pelastuksensa. Vasten kieltoansa häntä ei voitu langettaa.
Mutta rangaistus tapasi häntä vielä, toisessa muodossa. Kaikki omaisuutensa ja talonsa meni vasaran alle velkojien tyydyttämiseksi. Hovilan talon ostivat Taavi ja Risto, taikka oikeammin: edellinen osti jälkimäisen rahoilla.
"Jos hyvin asut tätä taloa", sanoi Risto, "niin pian kyllä se saattaa sinut velattomaksi ja minäkään en puolestani pidä kiirettä rahoillani".
Mutta ei ainoasti talon ostossa Risto ollut avulias, hän poisti myös kaikki mahdolliset esteet Hovilaisten puolelta Taavin ja Annan avioliittoa vastaan, niin että päästiin jo ennen joulua häitä viettämään.
Hannulan talot siis taasen tulivat samalle perheelle, ja niistä Hovila eli Onnela, miksi se nyt muuttui, nousi vähässä ajassa aika hyvään kuntoon Taavin ja hänen nuoren emäntänsä toimeliaisuuden kautta.
Rutiköyhäksi jouduttuansa ja heikoksi sekä ruumiin että sielun puolesta tuosta halvauksen puuskasta, vastaanotti Olli Hovilainen, vaikka nuristen, vähäsen asunnon, minkä Kuuselainen, jota hän ennen oli ylenkatsonut, nyt jalomielisesti tarjosi hänelle. Kuuselainen ei juuri vaatinut häneltä vuokraa, sellainen välipuhe vaan oli tehty, että koska Hovilainen oli ahkera kalamies, tuli hänen pitää isäntäväki kalassa kesä-aikana. Kuuselassa ovat Olli ja Miina eläneet ja oleilleet nyt toista vuotta. Antti on tykkänään vieraantunut omaisistansa pois. Hän on ottanut nimen Hovén, ja on kohta pääsemässä kansakoulunopettajan niukkaan leipään. Lydia oli ensimmältä nääntyä ikävään ja vanhempien alinomaiseen närisemiseen. Mutta hänellä on nyt muitakin murheita. "Kuka minusta nyt enää huolii!" huokailee Lydia. Eipä tiedä vaikka tuliskin sulhanen vielä, joku Björnsonin aseveikko, ajatellen: koska ei mies ole puhdas, ei hänen tarvitse vaalia niin vallan puhdasta vaimoakaan.
Enemmän epätietoista on, pääsevätkö Altmanin tyttäret naimisiin vai jäävätkö yksinänsä pinnallisen oppinsa kanssa.
Mutta rovastin toivo toteutui tyttäreensä nähden. Ei aikaakaan, niin lähetettiin sukulaisille ja ystäville kortteja, joissa sormuksien ja kukkavannikkain sisällä oli luettavana nimet: Helmi Vaelander ja Sakari Schyvall, ja pohjalla oli eroitettava sana kihloissa. Schyvall suoritti vitkastelematta papintutkinnot ja hänestä tuli tukeva apu rovastille. Ja senkin ilon sai kokea vanhus, että seurakunnan mielessä pysyivät ne opetukset, mitkä tässä kerrotut esimerkit olivat antaneet. Hyvä järjestys vallitsee sitte Tyynevedellä ja yksinkertainen, siivo elämä, "sillä ylpeys käy lankeemuksen edellä", arvelevat ukot, "sen sananparren toteutti meidän Hovilaisenkin mahtavuuden loppu".