IV. MATKALLA HELSINKIIN. TAPAAN ENSIMMÄISET EDUSTAJAT.
Hämärä oli peittänyt ne metsäiset seudut, joiden lävitse Hangon—Hyvinkään rata kulkee, ja junanvaunun kaksinkertaisten, huurteisten ikkunain kautta oli se uuvuttavasti vaikuttanut vaunuissaolijoihin. Junassa oli kuuma ja vaipuneena raanuani vastaan uinailin minä muistellen viimeisten päiväin tapahtumia. Mutta hereilläni olin; sen vaikutti koko se into ja salaperäisyys, joka mieleni täytti. Verkossa olevassa kapsäkissäni oli hyvässä tallessa vanhaan nahkasalkkuun kätkettynä mustain vaatteiden lomassa viime päiväin toimien tulos. Luin ajatuksissani sivu sivulta uudelleen nuo yhdeksänsataa nimeä. Kuinka liikuttavia olivatkaan nuo musteella töhrityt lehdet, kuinka vakavia. Ja niin omituinen oli niiden kokoonpano. Syntyperä ja arvo, yhteiskunnallinen asema ja elämänsuhteet, kaikki olivat niissä tasoitettuina. Kivityömiehen nimikirjoitus oli kaupunginkamreerin nimen vieressä, valtioneuvoksen leskirouvan nimi torikaupustelijattaren nimen vieressä. Pitkät rivit oli siellä työmiesten ja työnaisten nimiä, korkeilla, kankeilla kirjaimilla kirjoitettuina sadoissa muunnoksissa, mutta kaikissa oli raskaiden käsien kömpelöitä piiruja, käsien, jotka taitavammin käyttävät kirvestä ja vasaraa kuin kevyttä kynää. Siinä oli nimiä, joista käsialan tutkija arvaileisi luonteiden tulisuutta taikka tuimia intohimoja, mutta jotka eivät todellisuudessa todistaneet muuta, kuin ruumiillisen työntekijän itsetiedotonta ylpeyttä ja aateliutta. Tapasihan siellä täällä joukossa jonkun herrasnimenkin ja kauniilta näytti, kun konsulinrouva taikka lehtoorska taikka tohtorinna olivat nimensä perään piirtäneet yksinkertaisesti «vaimo«. Liikuttavaa oli lukea yhtenä arvonimenä «neljän pojan äiti« taikka toisena «Suomen tytär«.
Ajatukseni hivelivät hellästi noita papereita, jotka todistivat kansan syvää uskoa hallitsijan jaloon sydämmeen. Tällaisten lapsellisesti pyytäväin sanojen pitäisi toki vaikuttaa. Mielikuvituksessani ehdin jo Talvipalatsin vastaanottohuoneeseen, kun vaunu äkkiä nykähtäen ilmajarrun vaikutuksesta pysähtyi jollekin asemalle.
Uusi matkustaja tuli vaunuun ja asettui minua vastapäiselle penkille. Laihat kasvot, kalpea iho ja suuret, tuuheat kulmakarvat tekivät hänen miltei synkän näköiseksi, vaan kun näki hänen ystävälliset silmänsä, niin tuo vaikutus kohta katosi. Hän oli puettu suureen matkaturkkiin, korkeaan karvalakkiin ja päällyskenkiin. Ulkonäöstä päättäen oli hän varmaankin hyvinvoipa tilanomistaja.
Valtuutettu sekin, arvelin heti; varmaankin yksi noista 500:sta. Mutta tässä luulossani olin pian pettyvinäni. Mies asetti kapsäkin viereensä penkille ja alottaakseni keskustelun päätin sovittaa hänen kapsäkilleen tilaa omani viereen verkkoon.
«Jos herra edemmäs matkustaa, niin on mukava nostaa kapsäkki tuohon.«
«Kiitos, ei tarvitse, ajan vain ensi asemalle«, virkkoi hän suomalaisella murteella.
«Vai niin, minä luulin että Helsinkiin.«
Keskustelu oli hyvällä alulla. Puhuimme paljosta lumesta, rannikkoradan suunnasta ja olimme juuri ehtineet ylimääräisiin valtiopäiviin, kun junan pysähtyminen keskeytti keskustelun. Valmistausin hänelle hyvästit heittämään, vaan matkatoverini ei tehnytkään lähtöä.
«Eikö herra aikonut jäädä tähän?« kysäsin.
«En, vasta Hyvinkäälle.«
Kun vielä oli tunnin matka sinne, oli meillä hyvin aikaa jatkaa keskusteluamme ylimääräisistä valtiopäivistä. Herra Pakalén - se oli matkatoverini nimi — arveli, ettei mitään myönnytyksiä olisi tehtävä. «Jos kerran sormen päästää, niin kyllä menee koko käsi«, päätteli hän. Olin samaa mieltä, vaan huomautin kumminkin:
«Koko käsi se voi mennä sittenkin, kun nyt säädyt ovat julistuskirjan kautta menettäneet päätöksenteko-oikeutensa.«
«Niin, no julistuskirja, se voi vielä tulla peruutetuksi, sitävartenhan tässä —« hän katkasi puheensa ja lisäsi tuokion kuluttua: «sehän ei ole laillista tietä syntynytkään.«
Aika kului keskusteltaessa nopeasti ja ennenkuin aavistimmekaan huusi junan kuljettaja: «Junanmuutto Hyvinkäällä«. Ja kohta rupesivat vekselilyhdyt aseman läheisyydessä välähtelemään kuin tuliviivat vaununikkunain ohi. Lausuin herra Pakalénille jäähyväiset ja kiitokset matkatoveruudesta ja väkijoukon keskessä jouduimme erilleen toisistamme, kun kaikki kiirehtivät valoisaan ravintolahuoneeseen.
Täällä toki saanen tavata jonkun valtuutetun, arvelin, ja istahdin teelasin ääreen erääseen nurkkaan asetettuani kallisarvoisen kapsäkkini pöydän alle. Ja niinpä sainkin. Matkustajajoukossa olin huomaavinani ainakin puolen tusinaa vastaisia tovereitani suuressa lähetystössä.
Tunsin heidät kirkkoturkeista, juhlallisista kasvojenpiirteistä, siitä erityisestä huolesta, jolla matkalaukkujaan vaalivat ja heidän haluttomuudestaan seurustella muiden arkimatkustajain kanssa. Turhaan koetin, matkaa jatkettaessa, päästä istumaan noiden uskomaini valtuutettujen viereen. Juna, Pietarista tuleva vakinainen postijuna, oli täpösentäysi ja lähti jo liikkeelle, ennenkuin ehdin löytää paikan itselleni ja laukulleni. Kauan etsittyäni tapasin vihdoin paikan erään siististi puetun talonpoikaisen miehen vieressä, joka ystävällisesti minut rinnalleen kutsui, kun etsiskellen vaunun läpi kävelin. Olin tunnustelevinani noita sileiksi ajettuja, iloisia kasvoja, noita kirkkaita silmiä ja tuota talonpoikaismiehelle omituista, varmaa käytöstä. Mutta turhaan pinnistin muistoani ja olin jo varma, että olin sittenkin erehtynyt, kun mies kummikseni puhutteli minua:
«Ettekö ole herra N.?«
«Olen, ja olin tunnustelevinani teitä —«
«Ruotsinpyhtäältä olen, Mickels, — vuonna — 85 pääsiäisen aikaan tavattiin siellä.«
Niin olikin. Nyt muistin tuon hauskan, arvossapidetyn isännän, jonka talo oli kansakoulun vieressä, missä olin käynyt. Meillä oli paljo puheenaihetta. Pitäjässä oli uusi sekä pappi että kirkko ja ruukinhoitajakin oli uusi. Kaikki oli muuttunut, kaikki. Ja samassa oltiin kiinni politiikassa. Johdin keskustelun siihen suureen liikkeeseen, joka täytti maamme kaikki kulmat, joukkoanomukseen, enkä juuri ihmetellytkään, kun vanha tuttavani aivan avomielisesti selitti:
«Minä olen Ruotsinpyhtään edustaja ja meiltä on kokoontunut lähes tuhat nimeä.«
«Ja minä olen Tammisaarelaisten valtuuttama.«
Tosin täytyi meidän puolittain huutaen keskustella, kuin olimme osuneet istumaan juuri vaununakselin yläpuolelle, jonka tärinä vaimensi äänen, mutta emme siltä olleet luulleet, että joku syrjäinen olisi puheemme kuullut, kun katveesta, vaunun viereisestä osastosta, pitkä turkkipäällinen mies nousi ja virkkoi:
«Olin Korven ja Hyvinkään välillä jo kertomassa, että Pusulalaiset ovat minut julistuskirjan johdosta liikkeelle lähettäneet. Ja koska herrat kuuluvat samoissa asioissa kulkevan —«
«Niin ei tarvitse arastella puhuessaan«, jatkoin minä, esitellen:
«Tilanomistaja Pakalén ja kunnallislautakunnan esimies Mickels.«
Vilkkaasti keskusteltaessa oloista ja mielialoista meidän kunkin kotipuolessa lensi aika nopeasti vieriessämme pääkaupunkia kohden. Siellä erottiin asemalla sydämmellisesti kättä puristaen ja me lähdimme kukin kortteeripaikkaamme.
Vieraanvaraisuudella, joka olisi harvinainen sellaisessakin yhteiskunnassa, jossa liike ei ole aivan vilkas eikä ahtaasti asuta, oli Helsinki avannut kotinsa noille 500:lle maalaisserkulle. Ja jo tänä yönä tehtiin monelle maalaisukolle vuoteet kaksinkertaisilla lakanoilla ja vieteripolstereilla, taikka sohvalle perheenisännän huoneeseen.
Minullekin oli varattu aivan vieraaseen perheeseen kortteeri, vaan kun kello jo oli lähes 11 enkä näin myöhään olisi tahtonut ajaa ylös isäntäväkeäni, suuntasin kulkuni vanhaan, tuttuun, aseman vieressä olevaan majapaikkaani, jolla niin kauan taaksepäin kuin vain muistan, on ollut nimenä «Uusi hotelli«.
Siellä «Neiti« kertoi, että kaikki huoneet olivat sunnuntaiksi tilatut, koska «niin paljo väkeä silloin tulee kaupunkiin«, vaan siihen asti sain hotellissa asua.
Tämä soveltui mainiosti, ja heti kun palvelija oli nostanut sisään kampsuni ja vuoteeni oli tehty, saatoin rauhassa ruveta suunnittelemaan seuraavan päivän ohjelmaa.