V. VIERASVARAINEN ISÄNTÄVÄKI. MITEN ADRESSIN ALLEKIRJOITUKSET EDUSTAJILTA KOOTTIIN.
Kuntain edustajia oli kutsuttu viimeistään maaliskuun 13:ksi päiväksi saapumaan Helsinkiin. Mutta ken vaan lie vähänkään aikaa asunut pääkaupungissa, hän huomasi kyllä jo maalisk. 11 p:nä aamulla, että harvinaisen paljon vieraita oli sinne saapunut. Ei voinut olla huomaamatta näitä juhlapukuisia maalaisia, joiden tyyneesti miettivät kasvot niin selvästi saattoi erottaa vilkkaista ja kiirehtivistä pääkaupunkilaisista lauvantai-aamuna.
Tehtyäni pari kierrosta Esplanaadinkadulla ja katseltuani sitten hetkisen Aleksanterinpatsaalla olevia kukkasia, soitin k:lo 9 tienoissa tilanomistaja H:n ovella Fabianinkatu 22, jonne minut oli opastettu, saadakseni lähempiä tietoja lähetystöstä.
Pelkoni, että olisin häirinnyt isäntäväkeni yörauhan, jos edellisenä iltana olisin sinne tullut, osottautui perättömäksi. Vanhanpuoleinen, surupukuinen nainen otti minut vastaan ja virkkoi: «Kas, siinä taitaa olla vieraamme, mutta miksi ette tulleet eilen illalla? Poikani, maisteri, kävi viimeisellä yöjunalla, mutta eihän hän olisi teitä tuntenutkaan —. Hän tulee heti kotiin, — olkaa kuin kotonanne.« — Ilman tätä kehoitustakin olisin pian koteutunut maisterin vaatimattomaan työhuoneeseen, joka nyt vieraanvaraisesti minulle annettiin. Kohta haihtui se varovaisuuskin, joka minussa, samoin kuin herra Pakalén’issa ja monessa muussa, oli ollut pääkaupunkiin tullessamme: seuraavassa tuokiossa keskusteltiin täällä jo aivan yhtä avomielisesti kuin kotoisessa parturituvassa hetken uusimmista tapauksista. Me maalaiset olimme luulleet, että täällä pääkaupungissa tunnettiin kaikki, mikä kulissien takanakin tapahtui tässä suuressa murhenäytelmässä. Mutta pian huomasin, että täällä vallitsi sama levottomuus ja huoli ja sama epätietoisuuden tukaluuskin; samat arvaamiset ja huhut täyttivät täälläkin ilman. Mutta me olimme toki olleet vapaat niistä seikoista, jotka täällä pakottivat varomaan kaikkia kuuntelijoita, joiden sanottiin vilisevän pääkaupungissa, — pelko oli usein mielikuvituksen tuotetta, mutta tuntui siltä sangen tukalalta.
Perheen keskuudessa voitiin kumminkin olla huoleti, niin vakuutettiin minulle, palvelustyttökin tunsi kaikki asiat ja puoliääneen puhuttiin ainoastaan siksi, ettei oltu varmoja, kuka asui viereisessä huoneustossa.
Tuokion kuluttua palasi maisteri. Hän ei ollut mikään tuollainen hajamielinen, kuihtunut lukukone, jommoiseksi tavallisesti maisterin arvoisen miehen kuvittelemille, vaan nuori, ruskeakiharainen ylioppilas, leveäharteinen ja rotevakäsinen. Ulkonäöltään pikemmin muinaisaikaisen teinin kuin nykyaikaisen tieteilijän muotoinen. Hän tuntui vielä olevan lämpimissään sen retken jälkeen, jonka hän äsken oli tehnyt läntiselle Uudellemaalle.
Aamiaispöydässä tutustuin perheen muihin jäseniin: isäntään, tilanomistajaan, joka oli vilkas, lämminmielinen vanhus, ja neitoseen, naisylioppilaaseen, jonka mustaa pukua vastaan tuuhea, vaalea letti kuvastui. Hän oli ilmielävä todistus sen käsityksen perättömyydestä, että muka korkeampi tieto ja huono tukankasvu kuuluvat yhteen.
Pian oltiin täyttä vauhtia keskusteluissa valtiollisista asioista, ja kun jo kaikki tuoreimmat asiat olivat loppuunpuhutut, ei sittenkään ollut helppoa ryhtyä keskustelemaan muista asioista.
Maisteri kertoi työskentelevänsä kemiallisessa opetuslaitoksessa parastaikaa salpietariliuvoksilla. Mutta salpietarista johduimme kohta puhumaan ruudista ja räjähtävistä tykinluodeista, joiden käytännöstä poistamista parhaallaan koossaoleva rauhankonferenssi suositteli. Siitä tultiin taas sotiin ja sotilasrasituksiin — ja jälleen oltiin keskellä päivän kysymyksiä.
Koetin vetää keskustelun aina Kaspian merelle saakka ja kerroin viimekesäisestä olostani siellä. Keskustelu kosketteli tietysti myöskin suuren valtakunnan epäkohtia, m.m. juoppouttakin. Esimerkkinä, miten valtion paloviinanpoltto vaikuttaa haitallisesti yleiseen mielipiteeseen, kerroin eräästä rumasta tavasta, joka aivan yleiseen on käytännössä Kaspianmeren höyrylaivoissa. Palkanmaksuissa joka toinen viikko vähentää laivan päällikkö ensiksi ravintoloitsijan tekemän tilin mukaan joka miehen palkasta sen määrän, minkä hän kuluneina viikkoina on nauttinut olutta ja viinaa. Merimiesraukka, jolla sen jälkeen on varsin vähän säästöä jälellä raskaasta työstään, saa nyt lohdutukseksi ravintolassa lasin viinaa ikäänkuin kaupan päälle. Hänen pitkä juomatavarain laskunsa pyhitään nyt kuitiksi, mutta ennen illan kulumista on uusi sivu jo hyvällä alulla, siinä on pitkiä viivoja merkitsemässä olutpulloja ja lyhyviä osottamassa juotuja viinalaseja. Olut maksaa 30 kopeekkaa, viina ainoastaan 10; mutta lyhyen viivan saa helposti pidennetyksi. Ja ravintoloitsijan päätulona on juuri tuo viivain pitentäminen.
«Helppoa kai olisi nyt julistuskirjan nojalla säätää valtion paloviinamonopooli meillekin, samanlaiseksi turmioksi kuin se koitui Itämeren maakunnille«, virkkoi isäntä, — ja taas oltiin päivän polttavissa kysymyksissä.
Adressin allekirjoitukset olivat minulla mukanani ja aamiaisen jälkeen seurasi minua maisteri sen henkilön luo, joka otti paperit vastaan.
Tietysti oli Helsingissä koko suuri määrä ihmisiä adressin vuoksi toimessa, suuren lähetystön johto kysyikin paljo puuhia. Päivät ja yöt siellä työtä tehtiin, ei ajateltu palkintoa eikä kiitosta. Lähetystön jäseniä sittemmin kiitettiin ja heille vietettiin juhlia, heidän valokuvansa koottiin, jotta vastaisille polville voitaisiin näyttää ne miehet, jotka kansan valtuuttamina pyrkivät hallituksen puheille. Lyötiin muistoraha kertomaan lapsille ja lastenlapsille, miten isä tai isoisä kävi kuninkaissa. Mutta kuka on niitä ajatellut, jotka työn helteen kantoivat?
Harvoja näitä uutteroita työmuurahaisia opimme edes nimeltä tuntemaan ja nekin nimet unohtuvat pian. Mutta myöhään jos koskaan unhottanevat lähetystön jäsenet heidän uhraavan työnsä lähetystön aikaansaamiseksi ja järjestämiseksi, heidän joka tilaisuudessa osottamansa avuliaisuuden ja heidän tuhannet ystävälliset vastauksensa tuhansiin väsyttäviin kysymyksiin.
Yksi niitä harvoja alkuunpanijoita, joihin minulla oli tilaisuus lähinnä tutustua, oli tri vapaaherra Albert de la Chapelle, jonka luo maisterin seurassa mentiin. Moni lähetystön jäsenistä muistanee tämän ystävällisen miehen, josta eräs toverini lausui: «Näkyy olevan oikein hieno herra, vaikka nimi tuntuu vähän kiinalaiselta«.
Sittemmin niin suurta huomiota herättäneet maanjakohuhut olivat vähää ennen ruvenneet leviämään ja minultakin tiedusteltiin, oliko niitä meidän paikkakunnilla liikkunut. Vilkkaasti ja toimekkaasti oli näet nyt jo ruvettu ottamaan selkoa tästä salatyöstä, jonka tarkoitus näkyi olleen jakaa ei maatamme, vaan kansaamme ja heikontaa sitä. Näin tohtorin luona joukon asiaa koskevia lentokirjasia ja toisia oli tekeillä. Kun tohtori parin toverin seurassa oli näissä töissä kiinni, lähdin pois asiani toimitettuani.
Mitään lainvastaista ei suuren lähetystön hankkeissa suinkaan ollut, vaan syytä oli siltä katsottu olevan siinä suhteessa menetellä jonkinlaisella varovaisuudella. Hämmästyksekseni kuulin nyt vasta, että Palokunnantalossa, joka kokonaan oli lähetystön käytettäväksi luovutettu, oli olemassa kanslia, jonne valtuutettujen tuli jättää valtakirjansa ja jossa niille kaikki tarpeelliset tiedot annettiin.
Kun paria tuntia myöhemmin saavuin Palokunnantalolle, näinkin siellä ovelle kirjoitettuna sanan «Kanslia« ja siellä taas tapasin tri de la Chapellen. Painettuihin pääsykortteihin kirjoitettiin edustajain nimet ja kotikunta ja ainoastaan tämän kortin avulla päästiin kaikkiin kokouksiin. Palokunnantalolla tulin esitetyksi muutamille kanslian henkilöille ja niistä kiintyi huomioni heti kolmeen sisarukseen Neovius, joka nimi väsymättömästä työstään on kaikkina aikoina ansaitseva kiitollista mainitsemista.
Ensimmäinen kokous oli määrätty pidettäväksi tiistai-aamuna, mutta parasta sanottiin olevan kuulustella joka päivä, olisiko mitään erityistä tapahtunut. Tämän tiedon saatuani menin yksityisiin toimiini.