VI.
RUUNUN PUOLESTA. TEEN JUONNISSA.
Iltapäivällä muutin hotellista uuteen kortteripaikkaani ja tapasin ilokseni maisterin huoneessa vanhan tuttavan, joka äsken hevosella oli saapunut pääkaupunkiin samoissa asioissa kuin minä ja josta nyt tuli huonetoverini. Se oli Tammisaaren maalaiskunnan edustaja, Brunström, luotsi ja tilanomistaja, entinen merimiestoverini Erik Brunström, jota en ollut neljääntoista vuoteen nähnyt. Heti tunsimme toisemme. Merellä, jossa usein ei kuukausiin näe muita kuin tovereitaan, painuvat näiden kasvojenpiirteet syvemmälle mieleen kuin muissa oloissa. Yksinäisyys ja yhteinen taistelu ja kova työ se lie, joka merellä lyhyenkin matkan aikana tekee miehistä parempia ystäviä, kuin maissa pitkän elämän kuluessa.
Neljätoista vuotta ei ollut mennyt jättämättä jälkiä meihin kumpaseenkin. Kovaa oli meille molemmille monasti ollut elämän leikki ja merkillisiä matkoja olimme kulkeneet laajassa maailmassa aina siitä asti, kun Helsingin länsisatamassa kerran erottiin, jolloin minä laivasta lähdin, siihen saakka, kunnes nyt taas Helsingissä tavattiin. Taas kerran, kuten monasti ennen, piti meidän olla yhdessä myrskysäällä, purjeita reivaamassa, kun meri alla kuohui ja valkovaahtoisena riehui.
Maisteri oli lupautunut Brunströmin oppaaksi ja hän astui sisään kun me jo, yhä uudistellen sanoja «muistatko«, «muistatko«, purjehdimme Pohjanmerellä eräänä muistorikkaana helatorstaina. Brunström oli väleen pukeutunut kaupunkitamineihinsa ja me lähdimme yhdessä ulos. Illaksi oli minut kutsuttu erääseen tuttavaan perheeseen teetä juomaan ja kun vanhastaan tiesin, että tähän teehen kuului lukuisia ruokalajeja sisältävä illallinen ja parisenkymmentä vierasta, pidin velvollisuutenani ostaa uuden kaulaliinan. Siksi erosin Aleksanterinkadulla maisterista ja Brunströmistä, jotka menivät Palokunnantalolle. Kun sitten myymälässä valitsin itselleni liinaa, kuulin seuraavan keskustelun myyjättären ja erään venäläisen sotamiehen välillä:
«Olkaa hyvä, kirjoittakaa neljän markan lasku«, virkkoi ostaja.
«Mitä, neljän markan«, ihmetteli myöjätär «Tätä kangasta maksaa ainoastaan 60 penniä metri ja kolme metriä tekee markka kahdeksankymmentä…«
«Niin, vaan kirjoittakaa neljä markkaa, nähkääs, tämä on ruunua varten«, pyysi ostaja.
«Ei, en voi kirjoittaa muuta kuin sen summan, josta rahan saan«, vastasi neitonen yhä.
«Ettekö edes 3 ja 50…?«
Ostaja uhkasi jo jättää nuo kolme metriä ostamatta, mutta mitään sopimusta ei syntynyt sittenkään. Ja ylpeällä halveksumisella meni hän tiehensä.
Kerroin tuon kohtauksen illalla siinä seurassa, johon olin kutsuttu, ja minulle vastattiin, että se sellainen ei ole mitään harvinaista Venäjällä. «Sitä pidetään melkein luvallisena ansiona, jota varsinkin käyttävät ne, jotka valtion tarpeisiin ostavat«, lisäsi eräs.
«Ja kunhan vain ei meidän suomalaisten väitetä vainoovan venäläisiä siinäkin, kun moiseen kauppaan emme käy«, virkahti toinen puoleksi leikillä, puolittain todella.
Kuten mainittu, olin kutsuttu teetä juomaan, mutta kuta myöhemmäksi ilta kului, sitä enemmän tuo perhe-iltama muodostui valtiolliseksi väittelytilaisuudeksi, jossa kumminkin kaikki väittelijät olivat yhtä mieltä. Pari vakavakasvoista valtiopäivämiestäkin oli saapuvilla ja he lausuivat silloin tällöin joitakuita salaperäisiä sanoja suurista, tulossa olevista tapahtumista. Mutta muuten he pysyttelivät syrjässä muun seuran keskusteluista, katsellen seinillä olevia taideteoksia ja poltellen nurkissaan havanna-sikaaria. Eräs ulkomaalainen, englantilainen liikemies, esitteli samaan aikaan pienemmälle seuralle syitä Itä-Aasiassa uhkaavaan sodanvaaraan, vakuuttaen, että Englanti ei suinkaan halunnut siirtomaita, vielä vähemmin sotaa, ainoastaan vapaata kauppaa ja laivaliikettä. — — —
Oli jo yötä kappaleen kulunut kun taas olin kotimatkalla, mutta myöhäisestä hetkestä huolimatta oli kaikkialla elämää ja liikettä. Siellä kulki ryhmiä, jotka matalalla äänellä keskustellen kiirehtivät kotiinsa, toisia, jotka aivan verkalleen astelivat edestakaisin. Siellä täällä katukulmissa pidettiin pieniä neuvotteluja ennenkuin jäähyväisiä sanottiin. Ainoastaan pika-ajurit Esplanaadikadun varrella nukkuivat nojaten päänsä rintaansa vastaan. Ikkunoissa oli vielä yltyleensä tulta, ainoastaan myymäläkerrokset, joiden ikkunain eteen uutimet olivat lasketut, olivat pimeät.
Tänä lauvantai-iltana ei tarvinnut puotilaistenkaan jäädä yöksi järjestämään puotia, kuntoon ensi viikoksi. Kaikki oli järjestyksessä. Kukapa nyt paljoa kauppaa teki. Liikemaailmaankin oli isku kovasti kolahtanut ja tämä seisahdus merkitsi suuremmille liikemiehille melkoisia tappioita, vaan pienemmille kaupustelijoille olisi vielä viikko samaan suuntaan tuottanut selvän häviön.
Tuo ulkomaalainen kauppamatkustajakin virui unetonna yönsä hotellivuoteellaan. Huolella ajatteli hän 14:ää näytearkkuaan, joiden tavaroita ei ollut maksanut kaivaa esiinkään tässä surun maassa, jossa kaikki olivat mustiin puetut. Ja kun hän nukahti, kirjoitti hän unissaan eptoivoisia kirjeitä toiminimelleen, luetellen peruutettuja taikka pienennettyjä tilauksia.
Mutta kotona maisterin työhuoneessa lepäsi Brunström maisterin sohvalla niin sikeästi ja rauhallisesti, ettei hän ensinkään herännyt, kun minä sisään astuin. Eikä hän varmaankaan ollut ainoa tämän kansan suurista, luottavista pojista, jotka keskellä pääkaupungin hyörinää nukkuivat hyvän omantunnon rauhallista unta ja uneksuivat kauniista kevättouvoista.