XI. LÄHETYSTÖN ENSIMMÄINEN SUURI KOKOUS.
Ei liene koskaan ennen sellainen yleisö, kuin se, joka tiistai-aamuna kokoontui Palokunnantalolla, yhtynyt siellä. Ja yhtä harvinainen kuin yleisö oli kokousaika. Käsittelyjen piti alkaa klo 9, vaan minä saavuin sinne runsaasti tuntia ennen, saadakseni nähdä kaikkien lähetystön jäsenten saapuvan. Vaan liekö toisilla ollut sama toivo vai toimintahaluko heitä lie kiirehtinyt, en tiedä, kummikseni näin siellä porraskäytävän ja eteisen jo olevan väkeä täynnä ja taaja joukko heitti parastaikaa päällysvaatteitaan pukuhuoneeseen.
Keskiportailla, missä jäsenkortteja kysyttiin, oli tulppa tiellä. Eipä ollut kaikkien niin helppoa ahdingossa saada esiin hyvin kätkettyä lompakkoa, jossa tuo kallisarvoinen paperi oli, monella suureen paperiin käärittynä. Mutta mitään tungosta taikka ahdinkoa ei siellä sentään syntynyt. Siinä odotellessa sai katsella yhtä ja toista. Kaikkialla uusia kasvoja ja itse talokin ansaitsi tarkastamista. Jo ulkoapäin se on komean näköinen, vaan sisältä se oli kuin käytävä kirkonlehterille, vaikkakin portaat olivat leveämmät. Kahden puolen olivat kiilloitetut kaidepuut. Jo ovi oli vähän merkillinen, se kun antoi aika sysäyksen, ellei siitä kiireesti ehtinyt edestä pois, sitä oli soma nähdä, kun se itsekseen lupsahti kiinni. Kaikkia ne pääkaupungissa keksivät!
Eteisessä keskusteli pieni ryhmä uunin ympärillä. Eihän se kylmä ollut ulkona eikä sisällä, vaan tuollainen takkavalkea on aina hauska, vaikkapa sitten hiiliäkin poltettakoon. Toiset polttelivat letkapiippujaan ja toiset niitä sytyttelivät. Yksi pisti puolipalaneen tikun — säästääkseen, — uuniin ja otti sillä tupakkaansa tulta, ja tarjosi sitten äskentulleelle tuttavalleen nahkasen tupakkamassinsa ja siitä riippuvan messinkisen piipunrassinsa.
Kanslian ovella täytyi toistamiseen näyttää korttinsa; vaikeaa olisi kenenkään asiaankuulumattoman ollut päästä sisään. Pikkuhuoneissa syötiin parhaallaan aamiaista ja luultavasti sen vuoksi olivatkin nuoret niin aikaseen saapuneet.
Vielä toiset nauttivat lukuhuoneessa henkistä ravintoa. Pöydänpäässä joku tanakka lautamies piteli Suometarta käsivarren matkan päässä kasvoistaan ja tuntui rillien läpi, — jotka hän nenän varrelle oli asettanut, — tarkkaavasti tutkivan joka sanaa, ja hänen naapurinsa nojautui molemmin käsivarsin pöytään, lukien Päivälehteä. Aina toisinaan hän rystäillään naputti lehteä, väliin pahantuulen merkiksi jonkun lukemansa uuden «toimenpiteen« johdosta, väliin voimakkaasti naputtaen ja iloisesti hymyillen merkiksi, että hän täydelleen yhtyi toimituksen mielipiteeseen. Kaikki neljä aamulehteä olivat tänään, ikäänkuin jonkinlaisen senssuurin suopean oikun kautta, päässeet painoesteettä ilmestymään ja innolla niitä nyt luettiin, istuen pöydän ääressä taikka seisaaltaan. Usein tätä lukemista harjoitettiin puoliääneen mumisemalla ja väliin, jos oli joku erittäin huomattava paikka, innostui lukija sen ääneensä lukemaan toisille huoneessa olijoille. Eräs vanha valkeatukkanen herra oli yksin vetäytynyt ikkunaloukkoon ja näytti aivan vaipuneelta Nya Pressenin pääkirjoitukseen. Hän nähtävästi nautti lukiessaan kirjoitusta, jossa todistettiin Nov. Wremjan, Svjetin ja muiden Suomen «hyväntekijäin« väitteet lakiemme pyhyydestä vääriksi.
Kohta avattiin suuren salin ovet ja minä kiirehdin sinne, mutta taas eräs marsalkki pysäytti minut ovella. Jäsenkortit näytettiin täällä kolmannen kerran. Muutamissa minuuteissa täyttyi sali ja paikaltani sen yläpäästä saatoin nyt ensi kerran luoda yleissilmäyksen koko lähetystöön. Oli kuin eilisen kokouksen kuva jälleen olisi ollut edessäni, monin kerroin suurennettuna vain. Ja kumminkaan eilinen kokous ei ollut tarkka pienoiskuva, sillä täällä oli talonpoikainen aines paljoa valtavampi. Harmaa sarkapuku oli täällä yleisin ja minusta näytti, että 50—60 vuotisten ikäluokka oli lukuisammin edustettuna koko lähetystössä kuin uusmaalaisten joukossa.
Juhlallinen vakavuus kaikkien kasvoissa oli kumminkin samanlainen kuin edellisenä iltana ja erinomaisen vaikuttava oli jo se syvä hiljaisuuskin, millä käsittelyjen alkamista odotettiin; se kuvasi koko kansan kärsivällistä, hiljaista muutoksen odotusta. Yksitellen saapuivat valtuutetut yhä vielä saliin. Ja kun ainoastaan muutamia tuolirivejä salin perällä oli tyhjänä, asettuivat viimeksitulleet seisomaan puheenjohtajan paikan ympärille. Tunsin siinä joukossa useita uusmaalaisia sekä erinäisiä kansliaan kuuluvia henkilöitä.
Vihdoinkin — sanon vihdoinkin, en senvuoksi, että aika minusta olisi tuntunut pitkältä, vaan paremmin lukijaa ajatellessani — vihdoinkin suljettiin ovi ja sen ääressä syntyi tuokion tungos, jonka keskestä tuli näkyviin harmaja pää ja leveät hartiat, ja vakavin askelin nousi kunnianarvoinen talonpoika, Nurmeksen valtuutettu, entinen valtiopäivämies Mikko Heikura keskelle lavaa, pysähtyen siihen. Hän kehitti auki paperin, sovitti silmälasit kohalleen, pyyhkäsi tuuheaa leukapartaansa, loi sitten tutkivan katseen paperiin, jota hän kaksin käsin piteli niin kaukana kuin mahdollista ja vielä tyyneesti silmäiltyään koossaolevaa seurakuntaa, alotti hän koruttoman puheensa. Kun hän oli vanhin joukossa, oli kokouksen avaaminen jäänyt hänen toimekseen, ja ehdotti hän, että kuten tavallisesti puheenjohtaja ja sihteeri kokoukselle valittaisiin. Puolestaan ehdotti hän puheenjohtajaksi kapteeni Sundmanin Kuopiosta ja sihteeriksi tuomari Forsströmin Kristiinasta.
Läsnäolevat hyväksyivät ehdotuksen ja hiljaa, kuten oli tullutkin, lähti ukko vanhan valtiopäivämiehen arvokkuudella puhujalavalta. Yht'äkkiä nostettiin pöytä lavalle ja sen ääreen asettuivat virallisesti äsken valitut toimimiehet.
Pankinjohtaja Sundman, puheenjohtajamme, oli rotevakasvuinen, kuuskymmenvuotias mies, jonka koko käytös osotti hänen ennen olleen soturin. Piirteet syvät, miltei kovat, katse läpitunkeva, harmaa pää oli vielä tuuheatukkainen ja lumivalkoinen parta oli huolellisesti leikattu.
Sihteeri taas oli kookas keski-ikäinen mies, lyhyt punertava parta ja paksu tukka, jota hän usein sormin suki, ja hänen suurista, avonaisista kasvoista kuvastui jotakin epätoivon tapaista, kun keskustelu väliin ei tahtonut ottaa päättyäkseen.
Puheenjohtaja aikoi suorastaan siirtyä päiväjärjestykseen, mutta hänet keskeytti keskisalista tuleva syvä ääni: «Rukous!« Ja kaikkialta uudistui sama vaatimus: «Rukous!« Ja vasta kun eräs läsnäoleva pappismies, Kuhmolahden kirkkoherra Kärki, oli Korkeimman huomaan heittänyt asiamme ja kun lukkari Sirén, tyyneenä ja varmana kuin koskaan kotona Sotkamon kirkon lehteriltä, oli alottanut virren, ja sittenkuin vihdoin «Isä meidän« oli satojen huulten hiljaisen hyminän säestämänä luettu, käytiin luottamuksella ja innolla työhön.
Valmistusvaliokunnan vaali suoritettiin nopeasti; valmistavissa kokouksissa olivat ehdokkaat asetetut. Valittujen jäsenten nimet luettiin eikä sihteeri ollut ainoa, joka ne muistiin merkitsi. Moni taskukirja solahti esiin ja monen lyijykynän terä katkesi, kun raskaat kädet ponnistivat ikuistaakseen tuon tärkeän tapahtuman.
Valiokunta sai nyt toimekseen laatia ehdotuksen, miten ja milloin oli matkustettava ja olisi luullut, että kokous olisi voinut päättyä heti vaalintoimituksen jälkeen. Vaan niin ei tapahtunut. Suomalainen on hiljainen mies, vaan kun hän joskus joutuu tavallisesta hitaudestaan syrjään, ei hän heti pysähdy, ja silloin hän voi ruveta puheliaaksikin. Monen tunnin keskustelun jälkeen keskeytettiin vihdoin kokous ja kaikki nuo monet lausunnot saattoi yhdistää yhteen lyhyeen lauseeseen: Me matkustamme Pietariin.