XII. ONKO KENRAALIKUVERNÖÖRILLE ILMOITUS ANNETTAVA.
Jokaisessa kokouksessa lausuttiin suotavaksi, että käsittelyjämme ei olisi julkisuuteen päästettävä. Lähin syy oli se, että siten pian liioiteltuja huhuja suurista salaisista kokouksista olisi päässyt liikkeeseen ja mahdollisesti vaikuttanut, että koko lähetystön toimi olisi joutunut karille.
Nyt, kun näistä päivistä ainoastaan muisto on jälellä ja kun korkein virastomme nimenomaan on selittänyt, että lähetystö ei suinkaan mitenkään ollut vastoin maan lakeja, ei tietysti enää mikään salassapito ole tarpeeseen. Kun en kumminkaan ole tässä kokouksen käsittelyistä tarkemmin kertonut, niin riippuu se siitä, etten luule lukijalle olevan huvia itse lausunnoista. Ja sille, joka syvemmin tahtoo tutustua näihin historiallisiin tapauksiin, antaa se virallinen kertomus, jota lähetystön pöytäkirjain nojalla laaditaan, varmaankin parempia tietoja kuin tällaiset yksityisen tuokiokuvat.
Jo klo 5 kokoontui lähetystö uudelleen kuulemaan valmistusvaliokunnan ehdotusta.
Se oli, niinkuin kaikki nämä kokoukset, unohtumaton hetki. Mikä innostus ja tarmo, ja samalla, mikä tyyni arvokkuus olikaan tässä kokouksessa! Lujaa luottamusta huokuivat nuo vakavat sanat, jotka ikäänkuin suoraan kansan sydämmestä läksivät.
Milloin puhui professori Engström, Helsingin edustaja, joka muodoltaan eheässä lausunnossa ankarasti vastusti ehdotusta, että ennen lähtöä olisi käytävä kenraalikuvernöörin puheilla. Voimakkaasti ja innostavasti hän puhui, joten kaikki nousivat pystöön ja etäisimmät kiipesivät tuoleilleen, sillä kaikki tahtoivat nähdä puhujan voimakkaan, miellyttävän esiintymisen.
Milloin taas puhui puhujalavalta, johon valiokunnan jäsenet olivat asettuneet, nuori varatuomari Streng Käkisalmesta nuorekkaalla innolla ja kokeneen asianajajan varmuudella. Taikka kuunneltiin innolla tummapukuisen, lyhytkasvuisen, noin 50 vuoden ikäisen miehen — sanottiin, että se oli konsuli Wolff Viipurista — hehkuvaa isänmaanrakkautta, joka ilmeni hänen pontevista sanoistaan oikeuden vallasta.
Milloin taas esiintyi roteva pohjolainen talonpoika, tuota vapauttaan rakastavaa rotua, selittäen, että nyt kun lähetystö oli koolla, niin ei siinä ollut muuta kuin ajaa edelleen. Suomen kansa saa kyllä puhutella hallitsijaansa kumartelematta muita, arveli hän. Joku toinen kansan mies arveli, että ennen kaikkea oli lakia noudatettava, ja jos todella joku asetus määrää, että kotimaiselle hallitusmiehelle on tieto annettava kaikista asioista, joita aijottiin esittää keisarille, niin saattoihan sen ilmoittaa, luvan pyyntö se on toista.
Valiokunta oli kannattanut ilmoittamista ja siitä nyt pian yksinomaa keskusteltiin. Joka taholta puhuttiin puolesta ja vastaan. Väliin puhui lakimies, väliin kirkon mies, joka lyhyvin, harkituin sanoin lausui mielipiteensä. Väliin taas täytyi ihmetellä sitä juoksevaa sanatulvaa, joka kuului toiselta puolen salia, ja noustiinpa oikein seisomaan, jotta nähtäisiin puhuja, jonka syvä, sointuva ääni noin aivan rasittumatta näytti täyttävän tuon suuren salin, kunnes ääni värähdellen kajahti takasin tyheiltä lehtereiltä, kuin tuhansien näkymättömäin kuulijain todistamana. Hämmästyksekseen näki silloin puhujana seisovan siinä yksinkertaisen, harmajaan sarkatakkiin puetun talonpojan ja ehdottomasti tuli kysyneeksi: kuka on opettanut hänet, luonnonlapsen, noin puhumaan? Metsäkö vaiko koski vaiko rantalaineikon hyrsky on hänen sieluunsa laulanut nuo säveleet ja tuon pyhän tunteen, tuon lämpösen isänmaanrakkauden, joka nyt murtaa tokeet ja tekee tuosta vaatimattomasta auranmiehestä kaunopuhujan?
Niin jatkettiin väittelyä kauan. Vaikka eri mielipiteitä tuli esille loisti kaikkialta sama henki ja sama isänmaanrakkaus ynnä kaunis yhtenäisyydentunne. Aina väliin keskeytti puheenjohtaja keskustelun, lyhyvin lausein huomauttaen, että jostakin asiasta «siis« oltiin yhtä mieltä. Mutta sillävälin kuin hän puhui, tulvahti usein puolentusinaa «herra puheenjohtajaa« häntä vastaan kokouksen puolelta ja ne selvästi osottivat, ettei vielä oltu ehditty asian päähän, ja niin alkoi keskustelu taas.
Vihdoin näkyi puheenjohtajan kärsivällisyys loppuvan. Hän nousi ja tehden kokoonvedon kokouksen käsittelyistä laati hän sellaisen päätöksen, että kenraalikuvernöörille seuraavana aamuna erityisen valiokunnan kautta annettaisiin tieto matkasta Pietariin.
Pari tuntia oli niin nopeasti kulunut ja syvä hämärä peitti jo salin, josta nuo leveät lehterit sulkivat valon. Ainoastaan yksi yksinäinen laskevan auringon säde tunkeutui esiin pilarin ja ikkunanpielen lomitse. Se hiipi hiljaa ja sulavana puhujalavan poikki, heijasti jonkun pystyssä seisovan herran lumivalkoisesta rinnustasta, kohtasi laskeutuessaan sihteerin kumaraa päätä ja pani hänen tuuhean tukkansa loistamaan punaselta kullalta, ja lupasi vihdoin puheenjohtajan vasemman käden valkoista kalvostinta, joka juuri oli laskeutumassa päättävällä liikkeellä pöytää kohden. Vielä leimahti se erään lavalla seisovan nuoren herran kultapuitteista kakkulaa vastaan ja kirkasti muutamaan harmajaan takkiin kiinnitettyä kunniarahaa ja sen leveää kannatinnauhaa, joten se loisti purppuralta ja kiinnitti satojen katseet tuohon pieneen mieheen.
Pian valaisivat muutamat sähkölamput lavaa, koko sali oli muuten iltakauden puolipimeä, vaan se näytti yhä vain kiihoittavan keskusteluja muutamista muista asioista, jotka nyt otettiin puheeksi. Harvat enää paikoillaan istuivat. Puhujalavaa ympäröitsi tiheä ihmisjoukko joka taholta ja ensimmäisillä riveilläkin oli jo ruvettu tuoleille nousemaan. Lavakaan ei enää näkynyt jäävän noiden kuudentoista valiomiehen yksinomaiseksi tyyssijaksi; ensiksi yksitellen, sitten joukottain sinne noustiin. Vaan hiljaisesti ja sävyisästi kaikki tapahtui, ei kuulunut kiivasta sanaa eikä huomannut viattominta kyynärpäänsysäystä. Into vain oli pinnistynyt ja halu saada olla mukana oli kasvanut ja se se rohkasi ujot suomalaiset heidän itsensä siitä tietämättä.
Kaikki adressinallekirjoitukset olivat nidotut tummanpunaisiin nahkakansiin ja puheenjohtaja ehdotti, että nuo 26 nidosta ensimmäisellä junalla lähetettäisiin Pietariin, jotta olisivat turvassa, kävi miten kävi. Kun vielä muutamat puhujat olivat siitä lausuneet ajatuksensa, päätettiin että kymmenkunta valtuutettua yöjunalla matkustaisi adressin mukana, samalla huoltapitämään lähetystön vastaanottamisesta tuohon vieraaseen kaupunkiin.
Kello oli lähes yhdeksän, ennenkuin kokous päättyi ja vielä kauan jatkettiin väittelyä pikkupöytäin ääressä ravintolahuoneessa, jossa nautittiin teetä ja voileipiä ja vanhat herrat tekivät iltatotinsa ja siinä levähdellen kokosivat ajatuksiaan. Joku rahvaanmies tarjosi uudelle tuttavalle olutlasin, joka verkalleen, pienin siemauksin, nautittiin juhlallisessa äänettömyydessä; toiset joivat kahvia leivän kanssa. Ei kukaan pannut pahakseen, että eräs edustaja veti saappaat jalastaan ja esiintyi sukkasillaan. Ne olivat ihka uudet, pitkävartiset saappaat, joista kenen tahansa olisi kannattanut ylpeillä, ja jokainen tietää, miten uudet kengät voivat kiusata jalkaa, varsinkin jos saappaat ovat uusmuotiset, teräväkärkiset kirkkosaappaat.
Oli hyvin myöhä, ennenkuin taas tänä yönä tulin kotiin ja hiljaa hiivin vuoteelleni, ett’en herättäisi Brunströmiä. Hän palkitsi minua herättämällä minut aikusin ylös seuraavana aamuna. Hän oli tapansa mukaan noussut hyvin aikaseen ja oli juuri saanut valmiiksi kotiin lähetettävän kirjeen.
«Näin unta Valkosista hevosista«, kertoi Brunström. «Merellä ne merkitsevät myrskyä eikä ne ole hyväksi maallakaan. Parasta kirjoittaa niinkauan kuin saa. Kohta tästä kai matkalle lähdetään ja kuka sen tietää, milloin sitten voi kirjoittaa.«
Hyvissä ajoin olimme taas Palokunnantalolla, jossa kokouksen piti alkaa klo 9.