XVII. VASTUKSIA JA PETTYNEITÄ TOIVEITA.
Aikusin seuraavana aamuna ajelin majapaikastani Newskiä pitkin Suomen rautatieasemalle. Olin illalla kirjoittanut pari kirjettä ja halusin nyt viedä ne varmuuden vuoksi itse postilaatikkoon. Ja kun Agrosin konttori oli siinä aivan vieressä, pistäysin sinne viimeisiä uutisia kuulemaan.
Lähetystölle oli nyt ilmestynyt vaikeuksia. Suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Hakkarainen, jonka nimen, vaikka vastenmielisesti, julkaisen siksi, ettei häntä sekotettaisi muihin suomalaisen tai ruotsalaisen seurakunnan pappeihin, oli kieltäytynyt luovuttamasta kirkkoaan tuohon aijottuun jumalanpalvelukseen ja neuvotteluun. Ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra Kajanus olisi nyt auliisti tarjonnut kirkkonsa lähetystön käytettäväksi, mutta pian piispalta tullut kielto sulki meiltä tämänkin kirkon ovet.
Turhaan oli 3-miehinen lähetystö vielä klo 12 yöllä käynyt kaupunginpäällikön puheilla tästä asiasta. Myöhäsestä hetkestä huolimatta otti kenraali Clayhills vastaan nuo kolme rauhanhäiritsijää. Vaan kun ainoastaan kirkolliset viranomaiset saattoivat antaa lupaa jumalanpalveluksen pitämiseen, ei hän voinut muuta kuin neuvoa miehiä sisäasiain ministerin luo, joka ehkä voisi luvan antaa. Suomen ministerivaltiosihteeri oli luvannut käydä sisäasiain ministerin puheilla ja vielä oli siis mahdollisuutta, että kirkkoon päästäisiin. Vaan se oli hyvin kaukainen mahdollisuus, jota tuskin enää kannatti ajatellakaan. Kun vielä saatiin tietää, että ministerivaltiosihteeri, joka lähetystön saapuessa oli luvannut sen hyväksi tehdä «kaikki mikä suinkin oli mahdollista«, oli eilen iltapäivällä sähköttänyt Suomen kenraalikuvernöörille ja pyytänyt tämän lausuntoa, ruvettiin epäilemään myöskin tuota luvattua avuliaisuutta. Missään tapauksessa ei tänä aamupäivänä voitu jumalanpalvelusta pitää ja pääkorttelista nyt juuri parastaikaa lähetettiin siitä sanoja hajallaan asuvalle lähetystölle.
Päivä oli kaunis ja aurinko paistoi, oli lepposa talvipäivä kuin vasiten tilattu, jotta Pietari edullisimmassa valossaan esiintyisi muukalaisille. Väsymys ja ehkä osaksi pelkokin oli edellisenä päivänä pitänyt useimpia kotosalla majapaikoissaan. Nyt lähdettiin uteliaina kaupunkia katsomaan.
Kaikkialla nyt Suomen miehiä kohtasi. Verkalleen he pienissä ryhmissä Newskillä kävelivät. Pysähtyivät myymälänikkunain kohdalle ja tekivät hiljaisia huomioitaan, virkahtivat «onpa se« ja «kylläpä« ja jatkoivat kulkuaan taas ensi ikkunaan. Toiset seisattuivat katselemaan issikkahevosten pitkää jonoa, jotka uneliaina seisoivat katuvierillä, toiset taas tarkastelivat pronssihevosia, jotka korskuivat jalustoillaan Anitskovan sillan päissä. Näyttipä ihan siltä, kuin mies, joka hevosta piteli, olisi seuraavassa tuokiossa lennähtänyt ilmaan, pudotakseen sieltä alas lotjaan, joka oli jäätynyt kanavaan sillan vierelle. Tuota ryhmää kutsutaan toisinaan leikillisesti «hidastetuksi edistyskuluksi«. Toisessa sillanpäässä olevaa ryhmää, jossa mies koettaa saada hevostaan peräytymään, kutsutaan «taantumisen kehotukseksi«.
Talot ovat täällä vielä suuremmat kuin Helsingissä. Entäpä kirkot! Päälle 300 kirkkoa yhdessä ainoassa kaupungissa. Siitä, missä seisoimme, saattoi nähdä kuusi, ei, kahdeksan kirkkoa. Oikealla kädellä olevaa, jossa vielä ovat telineet korkean tornin kupeilla, rakennetaan Aleksanteri II:sen muistoksi sille paikalle, missä räjähdyspommi hänen jalkoihinsa viskattiin. Monet vuodet on jo tätä kirkkoa rakennettu. Toiset luulevat, että se hitaus riippuu noituudesta, vaan toiset väittävät, että muka on syntynyt lovia rakennuskassaan.
Kaikki ihmiset Newskillä ovat hienosti puetut. Se on poliisiasetuksen ansio, sillä se kieltää ankarasti musikoita lammasnahkaturkeissaan siellä liikkumasta. Tavaton on liike katukäytävillä. Siellä naisia kirjavissa hatuissa ja komeissa päällystakeissa, vanhoja ja nuoria herroja kalleissa turkeissa ja karvalakeissa, joiden reunat ovat uusimpain muotien mukaan taivutetut.
Ja kaikki he ihmetellen muukalaisia katselevat. Ne eivät ole musikoita nuo siististi puetut, vanhat miehet, mutta sittenkin he näyttävät kuin erehdyksestä joutuneen Newskille keskellä kävelytuntia. Kuulee joka taholla huomautettavan: «suomalainen lähetystö«, sillä jo aamusella oli koko sivistynyt Pietari «Herold’ista« lukenut seikkaperäisen kertomuksen tästä harvinaisesta lähetystöstä, joka Suomesta oli saapunut. Ehkäpä oli lähetystö sinä päivänä yleisenä puheenaiheena, kävelypaikoilla ja ehkä siitä keskustelua jatkettiin päivällisen aikaan noissa tuhansissa hienoissa kodeissa.
Vaan vielä enemmän kuin myymälöitä ja taloja ja kirkkoja täytyi ihmetellä tuota ajajain pauhaavaa virtaa.
Kaksi-, kolmi- ja viiskertaisia rivejä ajajia liukui kilpaa rinnakkain kadun molemmilla puolin, vaan keskikadulla kulki raitiovaunuja ja omnibusseja. Jokaiselta sivukadulta imi Newskin mahtava päävirta uusia rivejä rekiä ja muita ajopelejä ja niitä poliisit, seisten keskellä kadunristeyttä, taitavasti, melkein huomaamattomasti, ohjasivat oikeihin uomiin. Väliin poliisi minuutiksi pysäytti virran nostamalla kätensä ylös, ja silloin saivat katukäytävällä olijat mennä kadun yli.
Samoinkuin katukäytävältä kaikki huonosti puetut kävelijät, samoin ovat keskikadulta kaikki kuormat ja työreet karkoitetut. Ja kumminkin siellä näkee niin äärettömän kirjavan valikoiman hevosia ja ajopelejä.
Tuolla tanssii Valkonen arabialaisrotunen orhi pienen, yksin istuttavan reen edessä, palvelijan seistessä suorana isäntänsä seljän takana, punasista tupsuista kiinni pidellen. Tuolla näkyy turkkilaisia taikka unkarilaisia hiirakoita, jotka melkein naurettavan itsetietoisesti kaartelevat kaulaansa, ikäänkuin näytelläkseen reessä istuvaa kaunista naista, jota tuhannet silmät tähystävätkin. Ja kas tuolla, kuinka tuo hirvittävän hieno englantilainen täysverihepo verkkasta vauhtia arvokkaasti liikkuu eteenpäin, häntä typistettynä, joten se on aivan tuulen peltoman merimerkin näkönen. Koko sen esiintymistavassa, kaikissa sen liikkeissä on jotakin maailmaahalveksuvaa ilmettä. Tuntuu siltä, kuin sitä hävettäisi vetää noita maalattuja yöperhosia, joita päiväpaiste tänään on viekotellut kadulle ja jotka nyt väsyneesti nojautuvat pehmyttä reenperää vastaan. Se kulkee aivan kuin jos se ei olisikaan aisoihin valjastettu. Pitkin, verkkasin askelin juoksee se noiden pienten, läähättäväin issikankonien ohi, jotka päät riippuvina ja kieli roikkuvana vetää retuuttavat rekeään melkein lumetonta puukatua pitkin.
Siinä tulevat hoviajopelit; ajajilla on heleänpunaset päällystakit ja kolmet kaulustat päällekkäin, joka kaulustan reunassa leveä, kultanen nauha. Vielä ihmeellisemmältä näyttää seuraava valjakko, sillä hevoset ovat kermankellertävät punasilla täplillä yltyli ruumiin, — senvärisiä vasikoita saa joskus Suomessakin nähdä, mutta hevosia — —. Vaaleansininen verkko on hevosten selkään viskattu ja verkon toinen pää on kiinnitetty rekeen; verkon on tarkoitus varjella reessä istujia lumitieroilta, joita hevosten kavioista lentelee. Ajaja näyttää seisovan reen kokassa käsivarret suorina, pidellen kiinteällä ohjaksia ja hänellä on päässään sinervä, neliskolkkainen lakki, joka on hopeaköydellä reunustettu. Reessä istuu kaksi upseeria, vaaleanharmaissa, väljissä turkeissa ja samanvärisissä karvalakeissa, joiden kupu on tulenpunanen, keskessä vain hopeainen risti. He ovat nuoria tserkessiupseeria, ehkäpä ruhtinaan poikia Kaukasiasta.
Huolettomina ja iloisina he kylpevät täällä hovisuosion loistossa, muistamatta, että heidän isä tai isoisä ehkä on kaatunut puolustaessaan vapaata vuoristoaan sitä armeijaa vastaan, jonka puvuissa he nyt komeilevat.
Mutta Newskillä kulkevat naiset heittävät salaisia silmäyksiä ajelijoihin ja kuiskaavat toisilleen hiljaa heidän nimensä. Vaan meidän suomalaisten silmät seuraavat ainoastaan noita korskuvia hevosia, kunnes ne kadunkäänteestä häipyvät pois. Meidän huomiomme kääntyy pian toisiin, aina uusiin hevosiin, ajajiin, rekiin ja reessä istujiin, joiden puvut ja värit ovat mitä vaihtelevimmat ja joiden kulkuset ja ruoskanpaukkeet ja iloiset äänet huumaavat korvia. Näköalaa semmoista, kuin Newski talvella tarjoo, saa turhaan etsiä koko maailmasta.
Kävelin siinä tämän kirjavan, vaihtelevan taulun tarkastamiseen kokonaan vaipuneena, kun tuttu ääni yhtäkkiä palautti ajatukseni siihen vakavaan toimeen, jota varten Pietarissa olin kaiken tämän ilon ja elämän koskessa. Se oli eräs tuttavani, joka minua tervehti kysyen:
«Oletteko kuullut uusinta uutista?«
Kerroin, mitä aamulla olin kuullut Agrosin konttorissa. Sen jälkeen en ollut mitään kuullut, ja jännityksellä nyt siis ahmin ystäväni kertomusta, joka minusta miltei sadulta tuntui. Ministerivaltiosihteeri oli aamupäivällä, valiokunnan hartaimmista pyynnöistä huolimatta, lähettänyt kirjallisen ilmoituksen H. M:lleen lähetystön saapumisesta. Eihän kukaan ollut voinut aavistaakaan, että hän muuten kuin suullisesti kävisi lähetystölle pääsyä pyytämässä; olihan se hänen velvollisuutensa meitä kohtaan, sekä velvollisuutensa kunnon miehenä. Ja tuohon kirjalliseen ilmoitukseen oli hän vielä liittänyt kenraalikuvernöörin kieltävän lausunnon lähetystön esillepääsemisestä. Tämä oli kuin pilkkaa maatamme vastaan ja se oli kuolemantuomio esittäjän kunnialle ja arvolle. Hän ei voi tuosta ankarasta tuomiosta päästä koskaan vapaaksi; sen tuomion on hänen aikansa langettanut ja hän itse on sen allekirjoittanut.
* * * * *
Vielä kävelin tuttavani rinnalla tuokion Newskiä, jossa liike yhä näytti lisääntyvän, vaan kun päivällisaika läheni, erosimme.
Tähän lopetankin tämän luvun, joka jo on pitkäksi venynyt. Menin yksinkertaisille perhepäivällisille erään kaukaisen kadun varrelle ja siellä sain kuulla valaisevan kuvauksen sen maan oloista, jossa oleskelin.