XVIII. KODIKAS ASUNTO, HIUKAN IISAKINKIRKOSTA.
Se odottamaton tapa, jolla ministerivaltiosihteeri oli keisarille ilmoittanut lähetystön saapumisen, oli tietysti yhtäkkiä muuttanut kaikkien hyvän toivon synkimmäksi epäilykseksi. Kadonnut oli unelma, että päästäisiin juhlalliseen vastaanottoon talvipalatsiin, jossa oli luultu voitavan jättää adressi kaikkien läsnäollessa esille ja jossa oli toivottu voitavan selvin sanoin tulkita kansan tunteita. Korkeintaan muutamat harvat voisivat nyt päästä majesteetin puheille — ja milloin?
Agrosin konttorissa minulle ei seuraavana aamuna osattu ilmoittaa muuta, kuin että asianlaita todellakin oli kuten minulle Newskillä oli kerrottu. Luultiin, että keisarilta tuskin saapuisi vastausta ennen maanantaita. Ministerivaltiosihteeri oli käynyt sisäasiainministerin luona ja puhunut myöskin kirkon luovuttamisesta lähetystön käytettäväksi, vaan siinä suhteessa hän ei ollut saanut mitään aikaan. Kirkot pysyivät meiltä kiinni, Kaikkien oli meidän kumminkin määrä sunnuntaina kokoontua aamujumalanpalvelukseen Suomen kirkkoon, — sitähän ei kukaan voinut estää.
En ollut vilahdukseltakaan nähnyt Brunströmiä sittenkuin Viipurin asemalla erottiin ja otin nyt konttorista selon hänen osotteestaan. Vähää myöhemmin koputin ovea n:o 29 siinä pitkässä eteisessä, joka halkaisee rautatien palvelusväen asuntokasarmin Simbirskajakadun varrella, lähellä asemaa.
Oven avasi rehevä, keski-ikäinen nainen, puettuna siistiin, puhtaaseen pumpulihameeseen ja suureen valkoseen esiliinaan.
Oli, kyllä Brunström oli siellä. He söivät parastaikaa.
Siistin keittiön läpi astuin jarrumiehen paraaseen — taikka ainoaan — asuinhuoneeseen. Jo heti kynnykseltä lehahti vastaani kodikkaisuuden tunne. Valkoset, puhtaat uutimet olivat ikkunoissa, kotikutoiset matot lattialla, kello nakutti seinällä ja uunin edessä oli puhdasta, valkosta hiekkaa. Suoraselkäisen sohvan ja tuolien päällystät olivat siistinnäköiset ja piirongilla näkyi kaikenlaisia pieniä porsliiniesineitä, joista työväennainen varmaankin on yhtä hyvillään, kuin vallasnainen konsaankin hienoista, kalliista porsliini- tai emaljihelyistään, joita hän varovasti pölyyttää ja järjestää.
Sohvan yläpuolella oli kaksi kuvaa: keisari kasakanunivormussa ja keisarinna vaaleansinervässä silkkileningissä; ja toisella seinällä oli väripainoinen «Runebergin hauta«, naulattu pienten paperilippujen avulla seinälle, niinkuin aikataulut asematalojen seinillä. Pienellä nurkkahyllyllä oli lasimaljan alla joku omituinen koriste, jossa oli koreita tekokukkasia, höyheniä, heiniä ja sammalta.
Brunström ja hänen huonetoverinsa, vankka, ruskeapartainen merimies Kemiöstä, istuivat paitahihasillaan ja söivät aamiaista. Valkonen salveetti oli heitetty punakirjavalle pöytäliinalle. Suuret lautaset olivat täynnä keitettyjä perunoita ja läskiä — oikein hyvänhajuista paistettua läskiä — ja niiden lisäksi oli pöydällä voita, juustoa, maitoa. Kaikki oli puhtaan ja herkullisen näköistä. Ja minusta näytti, että vieraat täällä olivat paljo tyytyväisemmän näköiset kuin toiset Grand Hotel'in saleissa.
«Niin, mainio meidän on täällä olla«, virkkoi Brunström, seivästäen perunan kahveliinsa, «ja huokea. Talonväki ei tahdo maksua muusta kuin ruoasta.«
Ja toverikin yhtyi siihen päätään nyökäyttäen ja kallisti samalla lautasensa, saadakseen siitä sitä tarkemmin veitsenkärelleen tuon hyvänmakuisen läskikastikkeen.
Kyökistä kuului kahvikuppien kolinaa ja kohta kun aamiainen oli päättynyt toi emäntä tarjottimen sisään; hyvää, tuoksuvaa kahvia vaaleanpunaisissa kupeissa, ja leipää lisäksi.
«Posliini on huokeaa Pietarissa«, virkkoi hän ikäänkuin puolihämillään, kun noita kauniita kuppeja kehuskelin. «Melkein hävettää kertoa, mitä niitä pari maksaa — viistoista kopeekkaa vain.«
«Taitaisipa kyllä kannattaa ostaa täältä kotiinsa yhtä ja toista«, virkkoi kemiöläinen, «vaan eiköhän lie oikeampi ostella kotimaasta«. Ja. Brunström oli samaa mieltä.
Edellisen päivän olivat miehet olleet kaupunkia katselemassa, mutta eivät olleet tulleet menneeksi sisään mihinkään, ei edes Iisakinkirkkoon, jota pidettiin merkillisimpänä koko Pietarissa. Kun minun oli mentävä sinnepäin, tarjousin lähtemään mukaan näyttääkseni heille kirkon.
Raitiovaunu meni portin ohi ja me olisimme heti voineet nousta siihen. Vaan Brunström oli huomannut, että Aleksanterinsillalta maksettiin ainoastaan 5 kopeekkaa keskikaupunkiin, mutta täältä 10, ja kun meillä ei ollut kiirettä mihinkään, niin miksipä olisimme tuhlanneet 5 kopeekkaa mieheen, kun sillalle ei ollut kuin muutamain minuuttien matka. Matkalla kertoivat minulle miehet, että kaikki Viipurin puolella asuvat valtuutetut olivat edellisenä iltana olleet kutsutut teetä juomaan rautatiehenkilökunnan huoneustoon.
«Oliko teitä montakin siellä?«
«Monta! Oli meitä ainakin seitsemänkymmentä suomalaista ja täkäläisiä suomalaisia oli yhtä monta, oli naisiakin.«
«Hauska juhla, samaan tapaan kuin Hullin merimieskirkossa«, virkkoi Brunström. «Tarjottiin kahvia ja teetä ja hedelmiä ja laulua ja soittoa. Pastori Bäck'kin oli siellä mukana ja hän puhui lopuksi.«
Paljo muuta he tietysti juhlasta kertoivat, mutta kun sillalle olimme ehtineet ja raitiovaunuun nousseet keskeytyi puheemme. Ja huomiomme kiinnitti taas vilkas katuliike ja muut uutuudet, joita raitiovaunun katolta taas ohimennessä saimme katsella.
Onko lisakinkirkko Pietarin nähtävin paikka, siitä voi olla eri mieliä. Vaan varmaa on, että se oli suurempi ja komeampi kuin mitä Brunström ja hänen toverinsa olivat voineet kuvaillakaan.
Kirkon aukea keskusta, joka näytti sitä suuremmalta, kun ei siellä ollut penkkejä niinkuin meidän kirkoissa, oli melkein kuin tori, ja sivukäytävät noiden mahtavain pylväiden takana olivat nekin leveät kuin kadut.
Pylväät, seinät ja katot olivat maalauksilla peitetyt. Olipa yksin tuo mahdottoman suuri tornikin kuin yhtenäinen taulukokoelma. Ulkoapäin näkyi tuo torni ja sen puoliympyräinen, kultalevyillä päällystetty kupu, jo hyvin laajalle. Vaan vasta kirkon sisästä saattoi päättää, kuinka korkea se todellisuudessa oli. Melkein päätä huimasi, kun katsoi tuohon sinervään korkeuteen. Ja ylinnä kuin pilven keskestä loisti valkonen kyyhky levitetyin siivin, Pyhän Hengen vertauskuvana. Se ei ollut suuremman näköinen kuin kanarialintu, mutta todellisuudessa — —
«Seitsemän jalkaa on siipien väliä, ja se on pronssista tehty sekä yltyleensä hopeoitu«, niin ilmoitti tuo vormuniekka vahtimestari, joka aivan kuin sattumalta näytti viereemme joutuneen. Kädet seljan takana tuijotti hänkin tuonne ylös, juuri kuin olisi hänkin sitä ensi kertaa katsellut. Ja sama vahtimestari oli kumminkin jo yksin minulle kolmesti näyttänyt kirkon. Osasinpa jo melkein ulkoa hänen kertomuksensa tauluista, pylväistä, pyhäinkuvista ja kalleuksista.
Tiesin, kuinka hän pääkuoron luona pysähtyisi jokaisen suuren taulun luo, selittäen:
«Italialaista mosaiikkia, 80 tuhatta ruplaa; venäläistä mosaiikkia, 100 tuhatta ruplaa — —.«
Niitä kalleuksia on aivan loppumattomiin.
Tiesin, kuinka hän kädellään siveleisi noita kahta keskilattialla olevaa tummansinistä, pilaria:
«Lapis lazuli, yhteensä puolentoista miljoonaa ruplaa, löydetyt Uralista, ainoat maailmassa«.
Lasisten laatikkojen luona, joissa on pyhäin jätteitä, selitteli hän noita ruskeita luurisuja ja kudottuja vaatepalasia sekä noita pieniä, kultakehyksiin kätkettyjä kuvia ja luki ulkoa kaikki pyhäin nimet ja heidän hurskaat tekonsa.
Kaikki hän kertoi, mitä mikin esine painoi ja maksoi: nuo sylenkorkuiset, monihaaraiset kynttilänjalat, jotka olivat puhdasta hopeaa, nuo raskaat pronssiovet, joiden koristeissa koko raamatunhistoria oli kuvattuna, nuo kalliit, malakiittiset pylväänkoristeet, nuo suuret marmorilevyt, jotka sisästä «laudoittivat« koko kirkon seinät, jopa lattian mosaiikkirakenteetkin.
Olimme yhtä kummissamme kaiken sen johdosta mitä näimme, kuin niiden numerojen johdosta, joita kuulimme, ja nyt me vielä, ehtiessämme «kaikkeinpyhimmän« ovelle, jouduimme toisen oppaan johdettaviksi. Vielä suurempia numeroita käytti hän koettaessaan saada meitä käsittämään ikkunain suuria lasimaalauksia, kultaista kirkon pienoismallia, sauvoja, lamppuja ja savustusastioita, jotka olivat kullatut ja timanteilla peitetyt ja jotka suurissa kirkkojuhlissa antoivat kirkonmenoille loistetta.
Me olimme nyt loppuunsuorittaneet koko tuon pitkän ohjelman ja vahtimestari, joka sai pienen kehotuksen jatkuvaan toimintaan, erosi meistä tarjotakseen muille palveluksensa.
Mutta ulko-ovella pysähdyimme vielä katselemaan puolisensataa säästölaatikkoa, jotka pitkissä riveissä olivat seinänvierustoilla, vitjoilla seinään kiinnitetyt. Niissä oli vankat munalukot ja sen lisäksi olivat ne vielä suljetut suurilla, punaisilla sineteillä. Sairashuoneet, luostarit ja hyväntekeväisyyslaitokset vetosivat täällä kirkossakävijäin anteliaisuuteen. Jumalanäiti, jolla oli lapsi käsivarrellaan, katseli puolen tuuman paksuisen kultaisen kehyksen läpi pilarilta noita koreita säästölaatikkoja, joita kaikki näyttivät välttävän. Niinkuin muidenkin jumalanäidin kuvain loistavia jalokiviä, niin suojeli tämänkin säkenöiviä koristeita paksu lasilevy, jotteivät uskovaiset, suudellessaan pyhiä kuvia, joutuisi viettelykseen.
Helpotuksen tunteella astuimme kirkon savustuksella sekoitetusta ilmasta ulos raikkaaseen talvi-ilmaan. Saatoin toverini Newskille saakka, ja täällä heistä erosin, koettaakseni läheisessä Grand Hotel'issa tavata jonkun valiokunnan jäsenen, joka voisi minulle kertoa, millä kannalla asiat olivat.