IX. ODOTTAMATON LÄHTÖ.
Hienossa huoneessa hotellin kolmannessa kerroksessa tapasin kunnallisneuvos Roseliuksen ja sain häneltä ihmeekseni kuulla, että keisari jo oli vastannut ministerivaltiosihteerin kirjoitukseen.
Valiokunnan jäsenet olivat klo 2:n ajaksi kutsutut valtiosihteerinvirastoon kuulemaan tätä vastausta, joka — siitä ei ollut epäilystä — oli kieltävä. Olimme siis tulleet suotta, ja mikä häpeä, että Suomen omat miehet olivat menestystämme vaikeuttaneet.
Sillävälin kuin näissä synkissä mietteissä istuimme, luettiin valtiosihteerin talossa ne masentavat sanat, jotka pian täyttivät jokaisen suomalaisen mielen tuskalla ja pettyneillä toiveilla.
Kun muutamia tunteja myöhemmin istuin majapaikassani isäntäväkeni seurassa teepöydän ääressä, soitettiin kovasti tampuurin ovelle. Vilkkaalla äänellä joku minua kyseli. Kiirehdin ulos. Vanha tuttavani, jonka niin äkkiarvaamatta edellisenä päivänä olin tavannut Hotel de Paris’issa, huusi minulle ehtimättä tervehtiäkään:
«Te matkustatte puoli kaksioista tänä iltana.«
«Matkustamme!« matkin minä. «Miksi jo tänään? Vai lähetetäänkö meidät kotiin?«
«Kas tässä on vastaus ministerivaltiosihteerille«, virkkoi hän ja ojensi minulle paperin. Siitä luin:
Ilmoittakaa tämän 500 miehisen lähetystön jäsenille, että Minä tietysti en ota heitä vastaan, vaikka Minä kuitenkaan en ole vihainen heille.
Heidän tulee palata kunkin koteihinsa ja he voivat sitten antaa anomuksensa kuvernööreille, jotka lähettävät ne kenraalikuvernöörille, jonka lopullisesti on toimittaminen ne teille Minulle esitettäviksi, jos ansaitsevat varteenottamista.
Selittäkää tänne saapuneelle lähetystölle Helmikuun 3:na päivänä annetun Julistuskirjan merkitys ja palatkoon se sitten rauhassa koteihinsa.
«Oli alkujaan aikomus«, niin jatkoi ystäväni, «huomenna jumalanpalveluksen jälkeen Suomalaisessa kirkossa lukea tämä vastaus lähetystölle, jonka jälkeen päätös oli tehtävä kotimatkasta. Mutta siihen ei ole saatu lupaa. Korkeintaan saisi vastauksen sisällön muutamin sanoin ilmoittaa.«
Näin ollen oli valiokunta arvellut parhaaksi, että heti palattaisiin kotiin. Ja ylimääräinen juna koko lähetystöä varten oli jo tilattu.
«Asemalla tavataan«, virkahti sanantuoja sitten ja kiirehti jo pois yhä useammille ilmoittaakseen tuon masentavan uutisen.
Ääneti jatkettiin nyt illallisen syömistä ja sen päätyttyä lausuin surumieliset hyvästit vieraanvaraiselle isäntäväelleni sekä ajoin Suomen rautatieasemalle. Kello ei ollut vielä kuin 10, mutta odotussalit olivat jo ahdinkoon asti täynnä valtuutettuja. Suuri joukko Pietarin suomalaisia, jotka halusivat olla läsnä vierasten lähtiessä, oli myös jo saapunut. Tapasin täällä useita valiokuntatovereita, joita en ollut nähnyt sittenkuin Helsingin kokouksessa. Sanattomasti puristettiin siinä toistensa käsiä ja kysymys, joka paloi kaikkien silmissä: «miksi piti näin käydä?«, se jäi vastaamatta.
Siitä pitäin kuin olin saanut tiedon odottamattomasta paluumatkastani, olin ollut mielenjännityksessä saadakseni lähempiä tietoja siitä, mitä valtiosihteerin talossa oli tapahtunut. Uteliaisuuteni sainkin nyt moneen kertaan tyydytetyksi. Joku pisti tungoksessa kätensä kainalooni ja samassa tunsin pietarilaisen ystäväni, joka virkkoi:
«Tule tänne pikkuhuoneeseen, pastori Kajanus on siellä luvannut kertoa, mitä valtiosihteerin luona tapahtui, hän oli siellä mukana.«
Perimmäisen ravintolahuoneen rauhallisessa nurkassa istuimme pian muutamain tuttavain seurassa teelasien ympärillä, kuunnellen pastorin vilkasta kuvausta. Uudelleen ja uudelleen olen sen sittemmin kuullut kerrottavan, mutta ei kukaan ole sitä niin elävästi voinut esittää, kuin hän. Siinä melkein näkikin kaikki, mitä tapahtui.
Suuressa, korkeassa salissa seisoi kookas ministerivaltiosihteeri odottavain edustajain edessä ja luki nuo kylmät sanat, joissa oli ainoastaan senverran lohdutusta, että keisari ei ollut vihassa meille. Verrattuna siihen, mitä olimme matkastamme toivoneet, oli tämä lohdutus vähäinen.
Siinä näki kenraalin kasvojenpiirteet ja aseman ja käytöksen: komea asento sillä muuten olikin. Ja sitten, sen kuolonhiljaisuuden jälkeen, joka nyt vieläkin rintaamme ahdisti, kuuluivat Wolffin sanat:
«Tämä on siis kaikki se lohdutus, mikä meillä on vietävänä tuolla kotona syvässä huolessa odottaville kansalaisillemme.«
Kuin syvä huokaus, josta ilmenee suru ja tuska, kuuluivat nämä sanat, ja niitä seurasi se säkenöivä puhe, jota sittemmin koko maamme ja koko Eurooppa sekä puoli, muuta maailmaa ihaillen on kuunnellut.
Me unhotimme, että se ei ollutkaan konsuli Wolff, vaan pastori Kajanus, joka puhui. Äänenpainosta ja kuvaavista päänliikkeistä olin näet aivan tuntevinani konsuli Wolffin, jonka olin kuullut puhuvan Palokunnantalolla. Ja sanat! Niitä miltei nielimme ja väliin vain vaihdoimme katseita, jotka nekin virkkoivat: Kuule, kuule!
Niin mieheviä olivat sanat tuossa tervehdyksessä hallitsijalle.
«Pyydämme teitä ilmoittamaan Hänen Majesteetilleen, että Suomessa on
yli kahden miljoonan ihmisen, jotka tietävät tehdä velvollisuutensa.
Elkääkä salatko häneltä, että me myöskin tunnemme oikeutemme«.
Kuuntelimme mielenkiinnolla, ja kun puhe oli lopussa, pidätimme miltei henkeämme, voidaksemme käsittää ministerivaltiosihteerin vastauksen. Odotimme. Teelasit olivat siinä koskettamatta, ne olivat unohtuneet. Viereisessä pöydässä istujat olivat käyneet äänettömiksi kuunnellakseen hekin. Ja hekin näyttivät nyt odottavan.
Hajamielisenä hämmensi kertojamme lasiaan.
«Entä mitä hän vastasi«, kysyi vihdoin joku joukostamme.
«Ei sanaakaan, ei sanaakaan«. Pastori joi verkalleen teetään ja jatkoi sitten kertomustaan.
Olimme näkevinämme kenraalin siinä edessämme, kenties hiukan nolostuneena pidetyn puheen johdosta. Vai oliko se suru sen johdosta, että häntä oli väärin ymmärretty, joka tuokioksi laski alas hänen katseensa noiden tähystäväin silmäin edestä.
Kun pari rahvaanmiestä vielä oli julkilausunut tunteensa ja kun vielä turhaan oli pyydetty, että huomenna jumalanpalveluksen jälkeen saataisiin sopivalla tavalla antaa asiasta tieto lähetystölle, hajaannuttiin valtiosihteerintalosta pois. Nuo 26 nidosta adressin allekirjoituksia jäivät sinne.
Pastori Kajanus oli juuri lopettanut kertomuksensa, kun ovet asemasillalle avattiin ja ihmiset rupesivat lappamaan ulos. Junassa oli runsaasti tilaa; siinä oli 8 pitkää boggievaunua ynnä kaksi veturia, ja ennen pitkää löysin itselleni makuupaikan.
Useille, ehkä useimmille, oli poislähtö juhlallisin hetki heidän Pietarissa olostaan. Vanhat ystävät, jotka ehkä eivät vuosikymmeniin olleet toisiaan tavanneet, ja uudet ystävät, erosivat nyt. liikutetuin mielin toisistaan. Mies, joka oli elänyt ja käynyt harmajaksi tuolla kaukana vieraassa maassa, ja konttorioppilas, joka tuskin vielä yhden harjoitusvuoden oli siellä viettänyt, kaikki he samoilla tunteilla ajattelivat tuota vanhaa kotia, josta he nyt edustajia olivat nähneet. Neitonenkin, joka oli elänyt ja kasvanut täällä ja joka helpommin kuin isänsä tai äitinsä kieltä puhui tätä vierasta kieltä, kertoi hartaasta halustaan päästä tuohon kaukaiseen kotimaahan.
Vielä viimeisen junavihellyksen jälkeen puristettiin toistensa käsiä. Kaikki päät paljastuivat kun juna läksi liikkeelle, ja raikuva eläköönhuuto tulvahti kaikkien rinnoista. Kun yhteisenä, varmana uskollisuudenlupauksena yhteiselle, rakkaalle isänmaalle, kajahti huuto: Eläköön Suomi! Eläköön!