XX. KOTIMATKALLA.
Makasin yläkerrassa eräässä 4:n hengen osastossa ja tervehdittyäni osastotovereitani kiipesin makuupaikalleni, jossa tein muistiinpanoja tämän muistorikkaan päivän tapahtumista.
Valtavammin kuin mikään muu oli minuun vaikuttanut pastori Kajanuksen esittämä konsuli wolffin puhe. Muistista sen nyt paperille merkitsin. Vaan kun sitä sitten vertasin siihen pikakirjoitukseen, jonka myöhemmin laadin, kun konsuli Wolff Helsingissä koko lähetystölle uudelleen piti saman puheensa, huomasin sen kaikissa pääkohdissa yhtäläiseksi.
Vähitellen olivat vaunussa olijat käyneet äänettömiksi ja kun minä lopetettuani muistiinpanoni vetäsin lamppua suojaavan tummansinervän verhon alas, nukkuivat jo kaikki makuutoverini.
Mutta minä en saanut unta ja kun tunnin ajan olin edestakasin kääntynyt vuoteellani, kapusin alas, mennäkseni vaunusillalle raitista ilmaa hengittämään.
Pyryilma, joka kaakkoistuulen repimänä oli päivällisen ajasta asti riehunut, oli nyt kiihtynyt, kun tuuli oli pohjoiseen kääntynyt. Siellä riehui nyt täydellinen lumimyrsky, joka peitti kaikki läpinäkymättömään, harmajaan, lepattavaan huntuun. Lyhyessä ajassa kasaantui uusia kinoksia vaununovien edustalle ja taas ne tuuli radankäänteessä yhdessä tuokiossa lakasi pois. Vaununovien raoista tunkeutui hienoja lumihiuteita sisään ja vaunujenkatoilta putosi aina vähän päästä lumivyöryjä alas. Menin vaunun läpi sen toiseen päähän, luullen siellä olevan vähän enemmän suojaa, mutta sinne puski myrsky vielä kovemmin. Juna ponnisteli suoraan vastaseen, pohjoista kohden. Se oli kylmää, tuo myrsky läpeensä jäähdyttävää, ja vaikka vanha merimies olin, olin hyvin pian saanut riittävästi raitista ilmaa ja aijoin juuri palata takasin vaunuun, kun vieressäni pimeän keskessä huomasin miehen seisomassa vaunun seinustaan nojaten. Luulin häntä ensin joksikin junamieheksi, joka virkansa puolesta seisoi tuossa ikävässä paikassa, vaan veturin säkenien valossa huomasin samalla hänen olevan erään tuttavani Tornionmiehen, jonka olin tavannut Hotel de Parisissa ja jonka harmaat sarkavaatteet ja varsipieksut niin hyvin muistin. Oliko hänellekin käynyt liian tukalaksi tuolla vaunun sisässä taikka mikä hänet oli ulos ajanut?
«Eikä mitään ole saatu aikaan«, virkkoi tämä, kun olimme toisiamme tervehtineet. «Jos vain olisimme saaneet kirkkoon kokoontua, niin kyllä yhteiset rukouksemme olisivat taivuttaneet Jumalan puolellemme.«
Menin taas vuoteelleni. Kello läheni kahta ja me olimme jo kulkeneet Terijoen tulliaseman ohi. Vihdoin nukahdin ja heräsin vasta junan saapuessa Kouvolaan k:lo 7 aamulla. Useita pitkiä rivejä vaunuja seisoi siellä aseman luona ja ennen pitkää kuulimme, että yöllä kasaantuneet lumikinokset sulkivat radan. Täällä odottivat sekä postijuna että pikajuna, jotka olivat lähteneet paljo ennen meitä ja siellä tapasimme useita lähetystön jäseniäkin, jotka mainituilla junilla olivat kiirehtineet pois Pietarista.
Myrsky oli nyt asettunut ja ensimmäisenä kotimaan tervehdyksenä kohtasi katsettamme rauhaisena sunnuntaiaamuna tuo suloinen talvimaisema, lumipeitteinen honkametsä ja nuo laajat kedot, jotka kimaltelivat talviauringon paisteessa.
Odotus kävi pitkälliseksi ja vasta puoli kahden aikaan saimme jatkaa matkaamme.
Oli päätetty, että me vielä heti Helsinkiin palattuamme pitäisimme kokouksen Palokunnantalolla. Vaan sähkösanoma, joka meitä Lahdessa kohtasi, toi meille kutsut Helsingin Seurahuoneelle, siellä k:lo 8 pidettävään illanviettoon. Kokouksemme oli siitä syystä lykättävä maanantaiaamuun.
Kuten menomatkalla, viivähdettiin nytkin vähän pitempään Riihimäellä ja kun valmistukset olivat hyvät sai kukin syödä riittävän päivällisen.
Taas jatkettiin matkaa ja sittenkuin talvi-illan hämärässä oli riennetty yhden aseman ohi toisensa perästä, jossa asemapäälliköt seisoivat käsi lakin ponnassa meitä tervehtien ja jossa lapset taas tunkeilivat runkahuoneen ikkunassa, ajoi juna k:lo 7 tienoissa Helsingin asemalle.
Kiinnitin matkalaukkuni remeliä ja silloin tuuli, joka oven raosta oli tunkeutunut vaunun sisään, toi korviini «Maamme« laulun tutun säveleen. Oliko se mielikuvitusta tuo? Asemasillalla oli mielestäni, kun sinne silmäilin, kaikki entisellään: siellä käsiä paiskattiin, tervehdittiin toisiaan, kutsuttiin kantajia ja ovia paukutettiin.
Vaan seuraavassa tuokiossa olin jo itse asemasillalla. Ei ollut tuo sävel ollut mielikuvitusta. Siellä laulettiin todellakin. Tuhansia ihmisiä oli kokoontunut aseman edustalle. Ja kansanlaulun tutut, vaikuttavat säveleet siellä kotiinpalaaville tuntuivat lämpöisesti toivottavan: tervetuloa takasin!