XXI. JÄÄHYVÄISJUHLA.
Asemalla kajahtanut kansanlaulu oli vasta alkua siihen lämpöseen kunnianosoitukseen, jonka esineenä lähetystö tänä iltana oli. Tuo ilta oli samalla sydämmellinen tervehdysjuhla ja ylevä jäähyväisjuhla pääkaupungista lähtiessämme ja sitä eivät maalaisvieraat koskaan unhottane. Usein, kun talvi-iltoja tuvassa on lyhennetty kertomalla suuren lähetystön vaiheista, viivähtää isä pitkään tätä iltaa kuvatessaan.
Tultiin suureen saliin, joka oli valoisampi kuin kirkko jouluaamuna. Se oli korkeakin kuin kirkko ja pilareita oli kahdella puolen. Oli lehterikin oven päällä ja siellä oli soittoa.
Urutko?
Ei, vaikka sen soiton säveleet väliin uruilta tuntuivat. Siellä oli viuluja kymmenittäin ja sitäpaitsi torvia ja klarinetteja. Kerrottiin, että siihen kuului päälle 40 miehen ja että se oli Suomen etevin, soittokunta, Filharmoonisen seuran orkesteri. Olihan siinä neitonenkin, joka soitti harppua.
Tuo pitkä, tumma, laiha herra, joka soittoa johti, oli Pietarin pastorin Kajanuksen veli. Toinen veli oli verevämmän näköinen, punakka ja lihava. Vaan eteviä kuuluvat olevan alallaan molemmat.
Ensiksi syötiin. Eräs herra nousi tuolille, aivan samoin kuin me olimme tehneet Palokunnantalossa, ja pyysi vieraita aterioimaan. Tuskin oli ahdingolta noita pitkiä pöytiä huomattukaan. Koolla oli toistatuhatta henkeä, miehiä ja naisia. Kun kaikki olivat istahtaneet, kävi tila väljemmäksi. Viereisessä huoneessa syötiin niinikään. Ja koko ajan soittokunta soitteli. Väliin se kuului kuin jos harppuja ja hopeakelloja olisi helistetty. Ja taas toisella hetkellä se kaikui kuin sotasoitto, jossa räikyivät pasuunat ja torvet. Silloin pastori Kajanuksen veli aina yltyi ja hän takoi tahtia molemmin käsin. Väliin siinä kuunnellessa syöminenkin unhottui.
Vastapäätä ovea oli puhujalavan yläpuolella Suomen vaakuna. Jalopeura, joka pitää miekkaa toisessa etukäpälässä ja polkee sapelia, se kimalteli kullalta tummanpunervaa taustaa vastaan ja yltympäri oli korkeita kuusia. Täältä pidettiin puheita ja laulettiin.
Ensimmäisnä nousi asessori Kurtén lavalle ja puhui vieraille. Hän kertoi, että meidän helsinkiläiset veljet ja sisaret olivat tahtoneet pusertaa meidän käsiämme ja sanoa meille jäähyväiset, ennenkuin kotiin palaisimme. Kertoi, miten kotiinjääneiden ja matkustaneiden tunteet olivat olleet yhdenlaiset koko tällä matkalla. Adressi on meidän kaikkien allekirjoittama. Kaikki olemme vakuutetut toimineemme oikein, kun siinä olemme julkilausuneet kansan huolet. Mutta suru, joka Suomessa vallitsee, ei saa synnyttää heikkoutta eikä toivottomuutta. Päinvastoin on uskollista työtä kansan valistamiseksi kaksinkertaisella innolla tehtävä, jotta nykyinen sukupolvi voisi vastaisille polville jättää perinnöksi runsaampia edistyksen ja valon apuneuvoja.
«Suomen kansalaiset eivät päästä oikeudentuntoansa harhaan kulkemaan eikä heikkenemään.
«Ja kristinuskon ylevät opit säilyvät tässä maassa kansan ajatustavan jaloimpana ilmiönä ja ylläpitävät luottamustamme Kaikkivaltiaan apuun.«
Nyt tunsimme toisemme paremmin kuin ennen. Nyt tiesimme, että kaikkialla tässä maassa, niin sydänmaalla kuin pääkaupungissa, oli Suomen poikain ja tytärten rinnoissa rakkaus isänmaahan ja kunnioitus sen lakeja kohtaan elävä.
Puheensa piti puhuja sekä suomeksi että ruotsiksi ja senjälkeen laulettiin «Maamme«. Soittokunta soitti ja moni itki.
Pöydät siirrettiin pois ja sitten oli hyvä tila salissa. Kaikkialla nähtiin ihmisten tervehtivän ja kättelevän toisiaan. On mahdoton muistaa kaikkia noita hienoja herroja ja ylhäisiä rouvia ja neitosia, joiden tuttavuuteen siellä pääsi. Mutta yhden muistan kauan. Hän oli kookas vartaloltaan, joskin laihanlainen ja väsähtänyt, ja hänen silmissään oli kuin voipunut katse. Ylpeä hän ei ollut, oli oikein ystävällinen.
«Mistä te olette«, kysyi hän Toloselta, joka lähinnä seisoi. — «Vai niin, minä olen senaattori Mechelin«, virkkoi hän ja puisti miehen kättä.
Nyt alotti professori Engström puheensa. Hän kertoi piirteitä matkaltamme. Hän ei nyt puhunut sellaisella innolla, kuin usein ennen, ja monesti hänen äänensä aivan surumielisesti värähti, enin kumminkin puheen lopussa, jolloin hän lähetystölle jäähyväisensä lausui. «Jumala isänmaata suojelkoon. Tehköön jokainen velvollisuutensa.«
Kohta sen jälkeen nousi Jonas Castrén puhujalavalle. Tyyneenä, varmana ja vakavana seisoi hän siinä, kuin laskumies ohjatessaan venhettään Merikosken kuohuihin, — frakkiin puettu laskumies, kukka napinlävessä. Hän puhui suomeksi. Voimaa ja vakavuutta oli hänen äänessään, vaan toisinaan sai kumminkin hänen matkamuistelmilleen hymähtääkin. Vaan kun hän jälleen rupesi puhumaan kotimaasta ja niistä puolueista ja riidoista, joita oli ollut, mutta joiden nyt tuli hävitä, silloin ei enää hymyilty, vaan innolla sitä kuunneltiin.
«Pois kateus ja keskenäinen viha. Sysätkäämme syrjälle nuo mitättömät puolueriidat. Kokoontukaamme kaikki yhteisen isänmaan lipun ympäri. Tuntekaamme toisemme tässä maassa, suomalaiset ja ruotsalaiset, veljiksi. Olkoon tunnussanana näistäpuolin: 'Yksi mieli joskin kaksi kieltä'.«
Hyväksyen vastasi kaiku ikäänkuin joka rinnasta ja taas raikui kansallislaulu parvelta ja salista.
Nyt kokoontuivat M.M.-laulukunnan laulajat lavalle; heitä oli viisikymmentä miestä, ehkä enemmän, samaa kööriä, joka niin usein oli keisarillekin laulanut. Sieltä kaikui Suomen laulu. Miltei henkeä pidätellen kuunneltiin noita ihanoita sointuja. Ja sitten soivat Savolaisen laulun kauniit marssinsäveleet. Teki mieli takoa jalalla tahtia ja päänsä nostivat pystömmäs myöskin uusmaalaiset ja pohjolaiset. Vaan tuo lyhyt, tanakka mies, sileätukkainen ja mustapintainen, joka seisoi aivan lavan edessä niiden tuolien takana, joissa naisia istui, hän oli arvattavasti savolainen. Ensin hän käsivarrellaan hiljaa kuin tahtia viittoi ja sitten hän yhtyi laulamaan. Ja kyllähän hänellä ääntä oli, joskin —
Eräs naisista käännähti päin. Ei saanut selvää, aikoiko hän suuttua vai ruveta nauramaan. Mitähän tuo mahtoi arvella, ja nuo muut, jotka miehen laulavan kuulivat? Ei, hän ei suuttunut, hän ei nauranut, hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.
Vielä pari laulua laulettiin ja sitten tuli lausuntoa. Parooni v. Willebrand luki ruotsiksi Runebergin runon «Landshöfdingen« ja sen lausui sitten toimittaja Frisk suomeksi. Ei oltu koskaan niin tarkoin kuin nyt kuunneltu tarua tuosta vanhasta tuomarista, joka niin hyvällä omallatunnolla lepäsi, päivän kasvoilleen paistaessa, sittenkuin hän valloittajalle oli saanut kerrotuksi, mihin aseeton varmuutemme nojautui, — tähän samaan lakiin, joka meidänkin turvana oli ollut.
Lähetystön puolesta kiittivät nyt pastori Bäck ja kapteeni Sundman, kokousten puheenjohtaja, isäntiä ja emäntiä. Vaan vielä ei ollut juhla lopussa.
Helsinki oli antanut meidän kuulla parasta, mitä maamme soiton, yhteislaulun ja lausunnon alalla voi tarjota. Vaan ohjelma ei ollut täydellinen, ennenkuin myöskin parasta soololaulua saatiin kuulla. Ja pian kuuntelivat kaikki hurmaantuneina kreivitär Aina Mannerheimin ihania lauluja: «Laps’ Hellaan elä« ja «Tuoll’ on mun kultani«, jonka jälkeen vielä neiti Sarlin erinomaisen hartaasti lauloi Anna Edelheimin «Rukouksen Suomen puolesta.«
Sitten nousi taas eräs puhuja puhujalavalle. Se oli rahvaan mies, joka yksinkertaisesti ja lämpösesti kiitti tästä kauniista juhlasta. Ja vielä hänen jälestään esiintyi eräs valtuutettu, joka lausui varman uskonsa, että koko kansa varmaankin ilolla omaksuisi tuon ajatuksen, että saman äidin lapset yhtyisivät yksimielisyyteen. Käsientaputukset, joilla hänen vakavia sanojaan tervehdittiin, keskeytyivät, kun orkesteri rupesi soittamaan Porilaisten marssia.
Näiden yleväin sävelten kaikuessa kävelivät nyt vieraat ja isännät salin ympäri. Moni hieno silkki-hiha piteli kiinni talonpojan karkeasta sarkahihasta ja jalat, jotka olivat pistetyt pieniin, suippoihin kenkiin, astuivat tahdissa pieksujen rinnalla. Hitaimmatkin joutuivat tässä mukaan, haluttomimmatkin elähdytti soitto ja innostus. Jokainen tunsi itsensä lämpöseksi ja nuoreksi, miltei onnelliseksi.