XXII. LÄHETYSTÖN VIIMEINEN KOKOUS. ERO.
Seuraavana aamuna olivat valtuutetut viimeistä kertaa koolla Palokunnan suuressa salissa. Puhujalavalla seisoi puheenjohtaja pitkänä ja suorana, sihteeri nojautui paperiensa yli ja heidän takanaan oli rivi valiomiehiä. Ja alhaalla salissa istui pitkiä rivejä, harmaita ja mustia, talonpoikia ja herroja rinnakkain, aivan kuin ensi kokouksessa. Yksi ja toinen oli ehkä tällä matkallaan ulkopinnaltaan vähän muuttunut. Keltä oli partaa tai tukkaa lyhennetty ja siistitty uudemman muodin mukaan. Ken oli ostanut valkosen kaulustan paidanliitinkiinsä. Ja jonkun housunlahkeet, joissa oli polvien alapuolella syviä poimuja, kertoivat, että varsisaappaat olivat päässeet lepäämään ja että niiden tilalle oli jalkoihin vedetty kirkkaat patiinikengät. Mutta se kaikki oli poikkeusta.
Pastori Bäck avasi kokouksen rukouksella. Ja kun puheenjohtaja senjälkeen oli lukenut keisarin kirjeen ministerivaltiosihteerille, piti konsuli Wolff meille saman puheen, jolla hän Pietarissa oli lähetystön puolesta kenraali Procopélle vastannut ja joka sitten «Wolffin puheen« nimellä on käynyt historialliseksi.
Näitä miehekkäitä sanoja on luettu kotimaassa ja miljoonat ihmiset ovat ulkomailla niitä ihaillen lukeneet. Pitkäksi kävisi luettelo, jos rupeaisi kertomaan missä kaikissa lehdissä ja aikakauskirjoissa se on ollut luettavana. Voisi alottaa maailmanlehdestä «Timesistä« ja lopettaa «Gröfendorfer Amts-Zeitungiin«. Voisi alottaa punasesta sosialistilehdestä «Arbeiter-Zeitungista« ja päättää siihen viattomaan «Solskin’iin«, jota eräs jumaluusopin ylioppilas pienessä ullakkohuoneessaan Kristiaaniassa kirjoittaa 420:lle lukijalleen. Taikka alottaa A:sta, «Aachener Bote’sta« ja päättää Ö:hön, Örnsköldsvikin pieneen paikkakuntalehteen.
Voin nähdä vakavan, juhlallisten muhamettilaisten Stambulin kahvilassa Mechmet Effendi Al-Serai’ssa lukevan näitä artikkeleita, verkalleen vedellessään viileitä savuja pitkästä piipustaan, sillävälin kuin höyryävä, musta kahvi kupposessa jäähtyy. Ja näen kerjäläisen Rooman kadulla ihmetellen ahmivan noita säkenöiviä sanoja La Tribunasta. Taikka näen Marseillen laivatyömiehen, joka istuu hirsikasan päällä syöden vaatimatonta aamiaistaan, joka ei maksa paljo enempää kuin hänen äsken ostamansa sanomalehti… Hän unhottaa leipäpalan ja viinipullon lukeakseen, ja sitten hän hyppää ylös ja kertoo ja selittää tovereilleen. Ja kun sanomalehtipojat tuolla suurella mantereella New-Yorkin ja San Fransiskon välillä huutelevat lehtiään, jotka sisältävät uusimmat sähkösanomat Filippiineiltä, niin tapaa ostajan silmä jo kohta Wolffin puheen, joka kaksinkertaisilla välikkeillä on ensi sivulle painettu. Kaikkialla, linnoissa ja valtiomiesten virkahuoneissa, saleissa ja työhuoneissa, kodeissa ja klubeissa, kaikkialla tätä puhetta luetaan. Kaikkialla kaikuu tuo huokauksentapainen alku: «Tämä on siis se lohdutus, joka meillä on —« Ja lopussa aina sama rukous: «Jumala varjelkoon Hänen Majesteettiaan Keisaria, Jumala varjelkoon Hänen Majesteettiaan Keisarinnaa!« Mutta kotimaassa kaikuu tuo huokaus ja rukous valtavimmin. Ja tuo puhe käy perintötaruna kauan isältä pojalle.
Myrskyävä hyvähuuto kuului konsuli Wolffin puheen jälestä ja eräs puhuja lausui sitten toivomuksensa, että jokainen valtuutettu kalliiksi muistoksi lähetystöstä saisi jäljennöksen tuosta puheesta. Koko kokous yhtyi äänekkäästi tähänkin toivomukseen. —
Vielä ei toki oltu luovuttu ajatuksesta, että joukkoanomus olisi saatava hallitsijan nähtäville. Miten tämän tuli tapahtua, se tie oli selvästi ilmilausuttu ministerivaltiosihteerille saapuneessa kirjeessä. Oli siitä syystä valittava kaksi henkilöä joka läänin kohdalta, jotka antaisivat adressin asianomaisille kuvernööreille. Näiden valtuutettujen vaali oli pian suoritettu ja heille kirjoitettiin nyt valtakirjat. Ja kun sitten vielä muutamia henkilöitä oli valittu, jotka vastaiseksi ottaisivat haltuunsa kaikki lähetystön asiapaperit, oli viimeinen neuvottelu lopussa. Useita erikoiskysymyksiä tuli valiokunnan käsitellä seuraavana päivänä, vaan muut valtuutetut olivat nyt tehtävänsä suorittaneet. Viimeinen kokouksemme oli lopussa. Veisattiin virsi: «Sun haltuus rakas isäni«, ja hartauteen kumartuivat kaikkien päät.
Ennen pitkää puristettiin viimeistä kertaa toistensa käsiä. Sali oli tyhjä, tyhjät tuolit siellä epäjärjestyksessä. Ravintolassa nojautuivat viinurit joutilaina tiskiä vastaan. Eri sanomalehdet pitkällä pöydällä olivat veljellisessä sovussa siinä vierekkäin. Ja kun astuin eteisen läpi ulos, otettiin sen ovelta parastaikaa pois kylttiä, johon suurin kirjaimin oli ollut kirjoitettu Kanslia.
Kiirehdin senaatintorille, jossa koko lähetystö oli yhteen ryhmäkuvaan valokuvattava. Siellä jo toiset seisoivat Nikolainkirkon portailla ja minä ehdin viime hetkessä perille saadakseni paikan toisten joukossa.
«Valmis!«
Sitten me erottiin. Verkalleen valtuutetut astuivat eri katuja kohden, jotka torilta lähtevät, hajaantuakseen yhä enemmän suureen kaupunkiin ja sitten koko maahan. Yksi ja toinen pysähtyi vielä tuokioksi muistopatsaan luo. Ehkä hänen katseensa haki oman kotikulman seppeltä. Kenties hän tarkasteli tuon jalon hallitsijan kasvoja, joiden piirteitä laskeutuvan auringon säteet niin kauniisti kirkastivat.
Minäkin pysähdyin patsaan luo. Katseeni tarttui yhden seppeleen valkoisiin nauhoihin. Siitä oli pyyhitty lumi pois, vaan tuhansia kirkkaita lumikiteitä oli silkkinauhaan tarttunut. Ja auringon säteet, jotka taittuivat noita pieniä kristalleja vastaan, panivat ne säkenöimään kuin jalokivet pyhäinkuvain ympärillä Iisakin suuressa kirkossa.
Nojausin lukemaan nauhakirjoitusta:
O Herra siunaa Suomen kansaa
Suo sille runsas armosi,
Se kaikiss’ että vaiheissansa
Sun oma kansas olisi.
Suo uskollisuus, vakuus meille
Menestys elämämme teille.