XXIII. TAAS KOTONA TAMMISAARESSA.
Paria päivää myöhemmin olin taas kotona. Hiljaa ja rauhallisesti lepäsi tuo pikku kaupunki äsken sataneen lumen peitossa aivan samoin kuin lähtiessänikin. Kaikki oli ennallaan. Harakat ensimmäisten talojen viereisissä aidanseipäissä. Mäellä olevan pajan vasaranäänien pauke. Kaupunginhotellin lihavan hevosen kulkusten kilinä, kun sen ajaja tavanmukaisesti ilman yhtään matkustajaa kiirehti asemalta kotiinsa. Varpuset kadulla. Uteliaat silmät ikkunauudinten takana. Kirvesmiehet, jotka piilusivat hirsiä uuden asematien — taikka Bulevardinkadun — varrella ja jotka nyt oikasivat itsensä suoriksi matkustajia tarkastaakseen. Ilmoitus N.M.K.Y:n huoneuston ikkunassa, jossa ilmoitettiin illalla olevan teeiltaman. Kaikki oli kuin ennenkin.
Ainoastaan torilla olevaan lyhtytolppaan oli harvinaisen monta Vestra Nylundin sähkösanomaa liisteröity. Ne peittivät toisiaan kuin suomukset, keltaset, punaset ja Valkoset suomut, — riippuiko väri sitten sattumasta vaiko kirjapainon mielialoista.
Alimmaisena, muita suurempana, näkyi itse julistuskirja. Se oli Valkoselle paperille painettu; viattomuuden ja — surun väri. Hieno paperi oli imeytynyt lujalle kiinni harmajaan patsaaseen, oli ikäänkuin väkisin takertunut siihen.
Viimeinen sähkösanoma oli edustajille annettu vastaus: «Ilmoittakaa 500-miehisen lähetystön…«
Vieläkin oli jotakin muuttunut; sekä «Lindgrenin« että «Mandellöfin« myymälänikkunat olivat puetut valkoisiin ja mustiin, aivan kuin pääkaupungissakin. Mustia silkkinauhoja, Valkosia batistikravatteja, kankaita, liinoja, mustia nappejakin. Muuten oli kaikki entisellään. Yksinpä huhutkin ja jutut ja levottomuus.
Iltasella oli minun määrä puhua matkastani vaalimiehilleni ja menin senvuoksi parturiin. Tuttavia kasvoja vain näin. Konsulin leukaan juuri siveltiin saippuaa, tehtaan työnjohtaja istui keinutuolissa, rakennusmestari oli kakluunin luona lukien jotakin aikakauskirjaa.
«Tervetullut takasin«, lausui minulle parturi.
«Vahinko vain, ettei matka onnistunut«, virkkoi siihen työnjohtaja.
«Hakkaraisen vika«, arveli rakennusmestari huolettomasti ja laski lehtensä syrjään. «Näitkö häntä. Minkälainen mies se oli? Entä kenraali?«
«Onnistui taikka ei«, puhui parturi, joka ei viimeisiä kysymyksiä ollut kuullut, päästyään partaveistään terottamasta. «Niin se kävi kuin kävi.«
Eikähän sitä voinut kukaan kieltää.
* * * * *
Tähän päättyy kertomus siitä, miten pieni kansamme, uskoen totuuden ja oikeuden voittoon, koetti olla heikkoudessaan väkevä ja miten se aseettomana nousi puolustamaan kalliinta isäinperintöään.
Vastaisuus on näyttävä, oliko suurella lähetystöllä sittenkin joku merkitys.
Valot ja varjot vaihtelevat. Menestys ja vastoinkäyminen kääntyvät usein kuin tuulet. Jumala Kaikkivaltias, anna rakkaudessasi tämän pimeän ajan jälkeen vielä valoisan kevään koittaa rakkaalle Suomellemme.