ENSIMMÄINEN LUKU.
Koti.
Isäni oli maakauppias; hänellä oli ——ven niminen kauppapaikka Länsilofotissa. Hän oli syntyisin Throndhjemistä, josta hän varattomana nuorukaisena lähti pohjoiseenpäin eräällä niistä kauppalaivoista, joita sieltä lähetetään Lofotiin kalastusaikoina kauppaa tekemään. Nuoruudessaan oli hänellä paljon kestettävänä; hän teki jonkun aikaa työtä eräässä venekunnassa tavallisena kalastajanakin, kunnes hän pääsi puotipojaksi kauppias Erlandsenin luoksi, jonka vävyksi hän sitte joutui.
Nuorempana oli isäni varsin kaunis mies, mustatukkainen, tummaverinen, terävillä nerokkailla kasvojen juonteilla; kasvultaan oli hän pikemmin lyhytläntä kuin pitkä. Hän kävi aina ruskeassa merimiehentakissa, kiiltonahkainen hattu päässä. Luonteeltansa oli hän äreä ja vaikea saada ystävälliseksi; sanottiinpa että hän oli kovasydämminenkin — mihin ehkä se kova elämän koulu, jossa hän oli käynyt, oli syynä. Jos tämä puoli hänen luonteestaan ei voinut hankkia hänelle monta ystävää, niin saavutti hän sitä suurempaa luottamusta toimissaan, joissa hän oli tarkka ja sukkela, vaikka hän itsepintaisesti pysyi siinä, missä hän luuli olevansa oikeassa. Häntä peljättiin, eikä kukaan mielellänsä tahtonut olla vihoin hänen kanssaan.
Tapahtumista kahdeksana ensimmäisenä ikävuotenamme ei jää muuta kuin hyvin hämärä muisto jäljelle; mutta nämä muistot seuraavat meitä kaiken ikämme. Onnettomasta äitiparastani kannan sydämmessäni tuollaisen muiston. Se luopi äitini kuvan eteeni paljon selvemmäksi kuin kaikki kertomukset, mitä jäljestäpäin olen hänestä kuullut. Näiden kertomusten mukaan oli hänellä muun muassa haalea tukka ja siniset, lempeät silmät, mutta heikko rinta ja kalpeat kasvot; varreltaan oli hän ollut melkoisen pitkä, ja luonteeltaan hiljainen ja surumielinen.
Hän oli Erlandsenin ainoa tytär ja joutui naimisiin isäni kanssa tämän vielä ollessa Erlandsenin palveluksessa; ja kerrottiin että vanha Erlandsen itse olisi pannut tämän avioliiton toimeen, kun hän luuli siten parhaiten saavansa tyttärensä tulevaisuuden vakavalle kannalle asetetuksi.
Oli lämmin kesäpäivä; niityllä seisoivat niittomiehet paitahihasillaan pitkillä, suoravartisilla viikatteillaan heinää niittäen; minä seurasin äitiäni, joka sukkaa kutoen käveli heinämiesten luoksi. Niityn aidan luona oli alastoin kallionlohkare, jonka taakse äitini oli valmistanut istuimen itselleen. Sen yläpuolella kasvoi kivien välissä vaadermapensas ja sen sivulla yksinäinen pienoinen koivu. Sillä aikaa kuin minä kiipeilin kivien välissä ja söin vaadermamarjoja, kutsui isä äitiäni luokseen.
Heti äitini mentyä tuli luokseni vastaiselta puolelta ko'okas, kalpea nainen, joka näytti vanhemmalta kuin äitini; hän oli mustaan pukuun puettu, valkoinen, poimuihin laskettu kaulus kaulan ympärillä; ystävällisesti katseli hän minuun ja ojensi minua kohti, ikääskuin minulle antaakseen, kesyttömänä kasvaneen ruusukukan, joka hänellä oli kädessä.
Minä en laisinkaan pelännyt, eipä edes tuntunut siltä, kuin hän olisi ollut vieras minulle. Sitte nyykähytti hän surumielisesti päätänsä, ikääskuin jäähyväisiksi ja poistui samaa tietä, kuin hän oli tullutkin.
Kuu äitini palasi takaisin, kerroin minä hänelle, että luonani oli käynyt niin ystävällinen, vieras nainen, joka näytti hyvin surulliselta.
Äitini — sen muistan niin selvään, kuin jos se olisi juuri nyt tapahtunut — seisoi hetken hiljaa, vaaleana kuin lumi ja katseli minua niin surullisin silmin, että olisi luullut meidän kumpaisenkin nyt täytyvän kuolla; sitte löi hän kätensä ristiin päänsä ympäri ja kaatui pyörtyneenä maahan.
Minä peljästyin niin, etten voinut huutaakaan, mutta tahdon muistaa, että minä, äitini maatessa tainnoksissa nurmikolla penkin edessä, heittäyin hänen päällensä ja huusin: "Äiti!"
Kohta sen jälkeen olin minä tullut juosten isäni luoksi, joka seisoi paita-hihasillaan niityllä muiden mukana heiniä niittäen, ja nyyhkien kertonut, että äitini nyt oli kuollut.
Tästä hetkestä saakka oli äitini mielipuolena. Monta vuotta täytyi häntä tarkasti vartioida hänen huoneessaan, ja isälläni oli varmaankin tämän tähden monta katkeraa hetkeä kärsittävänä. Sitte vietiin hän erääsen hulluin-huoneesen Throndhjemissä, jossa hän kuoli kaksi vuotta myöhemmin, hetkeäkään olematta selvällä järjellä.
Se, joka tähän aikaan hoiti minua, oli vanha Anna Kainulainen, rokonarpinen vaimo, rivakka kuin mies, pienillä ruskeilla silmillä, karkeilla teräsharmailla hapsilla ja melkein noita-akan tapaisilla kasvojen juonteilla; useimmiten riippui pieni, musta savipiipun-nysä hänen suupielessään. Hän oli ollut äitini hoitajana tämän lapsuudessa ja oli koko sielullansa äitiini kiintynyt. Kun äitini tuli mielipuoleksi vaati hän innokkaasti saada olla vartijana "sinisessä kamarissa"; mutta tästä toimesta täytyi hänet pian eroittaa, sillä huomattiin, että juuri hänen läsnäolonsa enin kiihoitti äitini kipeätä mielentilaa. Äitini ei myöskään kärsinyt nähdä isääni, ja minua he eivät laisinkaan uskaltaneet hänelle näyttää.
Vanha Kainulais Anna oli ollut äitini ainoa uskottu tässä elämässä. Hän oli hyvin taikauskoinen ja kummallinen. Hän oli tositettu siitä että haltijat ja tontut yhtä varmaan asustelivat ranta-aitassa ja veneladossa kuin isäni hallitsi asuinrakennuksessa, ja että kallion alla valkaman itäpuolella "maan-alaiset" näkymättöminä kalastelivat ja pyydystelivät yhtä varmaan kuin isäni näkyväisesti itse lahdella. Hän oli varmaankin täyttänyt onnettoman äitini pään haaveenomaisella taikauskollaan samassa määrässä kuin minunkin. Kaiken päivää, aina aamusta iltaan saakka, huomasi hän kaikenlaisia merkkiä ja ihmeitä, ja hänen kasvonsa sävyt ilmaisivat aina jonkunlaista levottomuutta, juuri kuin hän alati olisi ollut varuillaan. Kun joku vene tuli rantaan, piti aina kääntyä merelle päin, sylkeä ja jupista joitakuita sanoja. Hän näki jokaisen ihmisen näkymättömät seuralaiset. Senpätähden, sanoi hän, ei pidä sulkea ovea kovin sukkelaan, kun joku menee ulos huoneesta; hän sanoi aina kuulevansa ratinaa ennenkuin isäni tuli kotiin matkoiltaan.
Kun Kainulais Anna ei enää saanut mennä siniseen saliin äitini luokse teki hän hiljaisuudessa kaikenlaisia taikatemppuja oven ulkopuolella. Niinpä muistan kerrankin kun seisoin portailla, Annin minua huomaamatta, nähneeni hänen kumartelevan ja kyykistelevän, ja aina väliin syljellä piirtävän ovelle kummallisia piiruja, jupisten itsekseen, kunnes minä peljästyneenä pötkin tieheni.
Hänen loihtumasanoissaan mainitsi hän usein sanaa "Jumala", joka on Bjarmien jumalan nimi, jolla ehkeis vielä tänäkin päivänä tuolla vuorien takana Finnmarkeissa on yksi ja toinen uhrikivi. Kun Suomalaisia veneitä tuli rantaan, oli hänellä myöskin eri varukeinonsa. Loihtumisissaan käytti hän sekaisin Kainulaisten epäjumalain ja kristittyjen Jumalan nimeä, siten voittaakseen Lappalaisten loihtumisen.
Tällaisien vaikuttimien alaisena kasvoin minä.
Pappila ja valkoinen kirkontorni sen vieressä olivat ainoastaan vähän matkan päässä meiltä saman lahdelman oikeanpuolisella rannalla, jonka pohjukassa minun kotini oli.
Pappilassa oli kotiopettaja — me kutsuimme häntä "maisteriksi". — Hänen edessään minä luin joka päivä yhdessä pappilan kahden lapsen kanssa, joista toinen oli vallatoin poika, Kalle nimeltä, vuotta minua nuorempi, siis kaksitoistavuotias, ja toinen hänen sisarensa, Susanna, joka oli aivan yhtä vanha kuin minä; hän oli sinisilmäinen, kiltti lapsi tuuhealla keltaisella tukalla, joka alinomaa oli otsasta pois pyyhittävä; kun hän vaan sattui maisterin taakse väänteli hän hullunkurisesti kasvojaan ja teki jos joitakin kujeita saadakseen meitä poikia nauramaan.
Kotiopettaja oli hyvin ankara ja me pelkäsimme häntä suuresti. Meidän tuskamme kun tuollaisissa tilaisuuksissa koetimme pidättää nauruamme, uskaltamatta vilaistakaan toisiimme, jotta emme purskahtaisi ilmi nauruun, oli kaikkea muuta vaan ei hauskaa, sillä joka kerta kun naurumme räjähti ilmi, oli siitä meille kaikille pahoja seurauksia; ensinkin seurasi siitä aikamoinen "tukkamylly" ja lisahtelevia korvapuustia ja sitte pitkiä, kirjallisia kertomuksia käytöksestämme päiväkirjoihimme.
Tässä kohden oli Susanna toisinaan melkein armotoin; oli nimittäin jo mennyt niin pitkälle että hän ainoastaan pienellä vilkutuksella toisella silmäkulmallaan sai nauruhermomme liikkeelle; ja siinä istuimme sitte posket tulipunaisina kuin kypseneen omenan kylki, silmät tuimasti tuijottaen kirjaan, kunnes emme kauemmin voineet pidättyä vaan purskahdimme nauruun. Etenkin kiusasi hän minua, vaikka hän hyvin tiesi, että minä sain siitä kovasti kärsiä kotiin tultuani; sillä isäni oli ankara ukko, joka varsin vähän tunsi lapsen luonteen.
Lupahetkillä leikittelimme niin iloisesti, että harvat lapset voivat vilkkaudessa vetää meille vertoja.
Verrattuina ankara-kuriseen, ilottomaan elämään kotonani, jossa isäni oli joko ulkona askareillaan tahi työhuoneessaan, jossa sinisestä salista tuon tuostakin kuului melua ja kurjan, mielipuolen äitini huudot, ja jossa Kainulais Anna yhä mellasteli melkein kuin ilkeä tonttu, olivat leikit pappilan lasten kanssa aivan kuin elämä toisessa iloisemmassa, auringonvalaisemassa maailmassa.