TOINEN LUKU.
Rannalla.
Vielä enemmän kuin täällä etelä-Norjassa on merenranta Nordlandissa lasten mieluisin leikkipaikka; sillä pakoveden aikana on se siellä paljon pitemmälle kuivana kuin täällä.
Savensekainen hietapohja on silloin niin kuiva, ettei löydy muuta kuin siellä täällä joku vesilätäkkö, jossa kalanpoikia uiskentelee, sillä välin kuin tuolla ulkona veden rajalla yksi ja toinen kahlaaja-lintu kävelee, tahi joku yksinäinen kalalokki istuu kivellä. Aallontapaiseksi muodostunut hiekkapohja on täynnä uurteita, joita suuret kastemadot, mitkä täällä puikahtavat maan sisään, ovat kaivaneet. Lätäköissä kivien suojassa makaavat pienet, vilkkaat, lasikirkkaat lierot, jotka, kun niitä ahdistetaan, luikertavat pakoon matalassa vedessä. Pienet pojat käyttävät niitä syöttinä nuppineulaongella pyytäessään pieniä särjenpoikia.
Korkealle nurmitörmälle rannalla rakensimme me lapset litteistä kiviliuskareista kahden suuremman kiven väliin oman kauppapaikkamme ynnä siihen kuuluvan ranta-aitan, venetallaan sekä näiden alapuolelle sillan.
Venetallaassa meillä oli jos jonkinmoisia veneitä, pieniä ja suuria, nelihankasesta aina viisilautaseen saakka, sekä puusta että kaarnasta, vieläpä osaksi veneenmuotoisista, sinisistä simpukan kuoristakin. Lempi-veneemme, tuo mielestämme suuri purjelaiva, joka oli tehty vanhasta paikatusta kaukalosta, yhdellä mastolla sekä lipputangolla, ja jota uhkeasti varustimme matkalle Bergeniin — el ollut somimpia muodoltaan; ja muistanpa vieläkin että varsin usein istuin kirkossa ajatellen mahdollisuutta, että tuo komea, täydellisesti taklattu, kanuunilla varustettu laiva, joka riippui kirkon katossa, olisi meidän omanamme; muistan miten minä, papin saarnatessa, annoin mielenkuvitteloni tehdä mitä rohkeimpia purjehdusretkiä tuolla laivalla, retkiä sellaisia, että Kaarlo ja etenki Susanna hämmästyksellä olisivat niitä katselleet.
Lahdelman pohjukassa, isäni sillan vieressä, oli meressä syvä uurre, jossa syyspuolella uiskenteli parvittain särkiä ja muita pieniä kaloja, ja siellä me lapset ongimme kukin liinalangallamme, jonka päähän oli nuppineulasta tehty onki kiinnitetty. Me perkasimme itse kalamme, levitimme ne halaistuina tangoille, joita olimme pystyttäneet nurmikolle kauppalamme luo ja valmistimme siten niistä kuivia kaloja, samalla kuin panimme maksan pieniin astioihin märkänemään, kunnes se muuttui merirasvaksi. Nämät tuotteet ladoimme sitte säännöllisesti ranta-aittaamme, sieltä lähettääksemme ne suurimmalla laivallamme Bergeniin; ja, sen Taivahinen tietää, me puuhasimme, raastoimme ja teimme työtä yhtä innokkaasti ja täyttä totta tehden omissa askareissamme, kuin täysikasvuiset omissaan, vaikka ainoa puhdas voittomme siitä oli se auringonpaiste, jonka saimme ahvettuneille iloisille kasvoillemme.
Kaarlo oli heikkojäseninen poika, joka parhaasta päästä seurasi kaikessa rivakkaampaa siskoaan. Kumpaisellakin pappilan lapsella oli tuuhea, keltainen tukka; Susannan päässä se kihertyi luonnollisiksi suorimoiksi, niin että koko pää näytti aaltoilevan, kun hän sitä heilahutti, jota hän hyvin usein tekikin poistaakseen tukan otsaltaan. Kumpaisellakin oli sitäpaitse valkoinen, hieno iho ja herttaiset siniset silmät. Enpä saata sanoa, oliko Susanna siihen aikaan isällensä lyhyt vai pitkä. Minun mielestäni hän kumminkin tuntui minun mittaseltani, vaikka hän varmaan mahtoi olla puolta päätä minua lyhempi; vajanaisuuden täytti minun ihailemiseni.
Minä muistan selvään mimmoinen hän oli, kun hän sunnuntakisin meni kirkkoon äitinsä kanssa; tämä oli pieni kalpea, mustaverinen kodikas rouva, joka aina, paitse sunnuntaina, kutoi pitkää, pehmoista sukkaa. Susanna asteli hiekkaisella kirkkotiellä puettuna valkoiseen tahi siniseen hameesen, tumma olkihattu päässä, pieni valkoinen nenäliina käärittynä suuren, vanhan virsikirjan ympäri; hänen sukkansa olivat aina lumivalkoiset ja hänen päältäpäin aukiolevat jalkineensa olivat ristiinsidotuilla nauhoilla jalkaan kiinnitettävät. Enpä luullut auringon alla löytyvän niin somaa pukua kuin tämä Susannan juhlapuku oli.
Kirkossa istui papin perhe ensimmäisessä penkissä ja isäni ja minä pari penkkiä taaempana; mutta Susanna ja minä vaihdoimme kuitenkin salaisilla merkeillä, joita eivät muut ymmärtäneet, ajatuksia.
Kerran loukkasi Susanna minua hyvin suuresti — vuodatinpa oikein katkeria kyyneleitä sentähden. Minä huomasin nimittäin, että hän oli valinnut isänikin hauskojen havaintojensa esineeksi. Sointuvalla, voimakkaalla äänellään lauloi isäni maalaisen yksinkertaisella tavalla virtensä hyvin kovaa, mutta viritti kunkin säkeen loppuun koko jakson ääniä, joita ei nuotissa löytynyt, vaan jotka olivat isäni omaa keksintöä; — tämä tuntui väliin minusta ja muistakin hyvin juhlalliselta. Isäni laulu lienee joskus ollut puheen esineenä pappilassa ja Susannan pienet korvat mahtoivat kuulla mitä siitä lausuttiin. Sillä kirkossa hän kääntyi päin isään ja selvään huomasi että hänen oli hyvin vaikea olla nauramatta. Mutta kun hän havaitsi että minä olin keksinyt hänen ilmeensä lakkasi hän siitä ja näytti varsin surumieliseltä.
Kun Kaarlo tuli kolmentoista vuotiaaksi lähetettiin hän latina-kouluun Bergeniin ja "kallis" kotiopettaja lähti pois viimeisessä höyrylaivassa samana syksynä.
Susanna sai tästä lähtien opetusta vanhemmiltansa ja minun täytyi etsiä oppia kanttorimme luona; tämä hyväsydämminen vanha ukko el taitanut itsekään paljon muuta kuin soittaa viulua, mutta sitä hän teki kiihkoisesti ja vieläpä jonkunmoisella, vaikka kokonansa kehkeytymättömällä taiteellisella maullakin.
Kun kanttori oli saanut isältäni luvan opettaa minua soittamaan, ja kun minä, samoin kuin kanttorikin, enemmän rakastin tätä huvitusta kuin lukutunteja, kului kokonaista kolme vuotta, eli kunnes olin yli kuusitoista vuotias, tällä tavoin soittelemisessa ja joutilaana olemisessa.
Jos ajatukseni tällä ijälläni olisivat olleet jokapäiväisen työn ankaran kurituksen alaisina niin olisi varmaankin paljo minussa muodostunut varsin toisella tavalla. Mutta kun minä täten olin jätetty kokonansa mielenkuvitteloni valtaan pääsivät minussa ne mielentilat juurtumaan, jotka sitte niin turmiollisessa määrässä ovat elämääni hallinneet. Sitä juopaa haaveksittujen olojen ja todellisuuden välillä, joka kunkin ihmisen sisimmässä löytyy, tulee sellaisien ihmisien, jotka ovat vilkkaampien miekenkuvitusten vaikutuksen alaisina, huolellisesti ja todenteolla pitää selvästi eroitettavana, muutoin kuluu se paikoittain pois ja haaveksiminen tulee hänessä jonkunmoiseksi taudintapaiseksi tilaksi.
Vaikkemme nyt enää olleet tilaisuudessa olla yhtä paljon yhdessä, kuin ennen, olimme Susanna ja minä kuitenkin koko nuoruutemme ajan toisistamme luopumattomia leikkikumppalia ja uskotuita.
Kun hänellä oli jotakin minulle kerrottavaa, piti hän tavallisesti varalta veräjän luona, joka sulki tien pappilan maan rajalla, kun menin kanttoriin tahi palasin sieltä takaisin.
Eräänä päivänä kun astuin tietä pitkin kotiini päin, kirjat kainalossa, istui hän sinisen-kirjavassa hameessaan ja olkihatussaan aidalla veräjän vieressä. Hän näytti olevan hyvin huonolla tuulella, ja minä arvasin heti, että nyt saisin jotakin kuulla.
Hän ei vastannut minun tervehdykseeni; mutta kun minä, pikemmin kuin hän näkyi toivovan, koetin päästä veräjän läpi, kysyi hän kiihkeällä äänellä, oliko totta mitä kerrottiin, että minä olin niin laiska ja unelias, ettei minusta ikipäivinä miestä tulisi.
Susanna oli usein ilveillyt kanssani, enkä minä ollut siitä millänikään; mutta se minua tällä kertaa niin syvästi loukkasi, kun huomasin että pappilassa puhutaan meistä ja että Susanna kuuli kaikki mitä siellä sanottiin. Jospa olisin voinut aavistaa että Susanna sinä päivänä istui tuossa minun voitettuna puolustajanani, niin varmaankin olisin käyttäinnyt toisin kuin silloin tein, sillä minä jatkoin matkaani hyvin loukatun näköisenä, sanaakaan Susannalle vastaamatta.
Kun saavuin kotiin sain minä kuulla että pastori ja isäni olivat joutuneet kiistaan eräässä kokouksessa. Pastori, joka oli kokouksen esimiehenä, oli lausunut, että isäni, hänen mielestään, oli kovin jyrkkä jossakin asiassa, ja isäni oli antanut pastorille hyvin ankaran vastauksen. Seurauksena tuosta oli että jouduimme keskustelu-aineeksi pappilassa.
Tämä epäsopu vanhempiemme välillä teki meidät lapsetkin aroiksi, ja minä muistan että ensi alussa pahoin pelkäsin kulkea pappilan sivutse, kun mahdollisesti tapaisin pastorin tiellä.
Susanna koitti kuitenkin kaikin tavoin lähestyä minua; mutta kun minä vaan näin vilahduksen hänen sinisen-kirjavasta hameestaan, poikkesin minä tieltä metsään tahi piilouin puiden taakse, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä.
Parina päivänä en minä nähnyt Susannaa laisinkaan; mutta kun eräänä aamuna kuljin veräjän läpi, huomasin, maantien-jaossa pystytetyn paalun valkoiseen päähän lyijyskynällä kirjoitetuksi: "Sinä olet vihastunut minuun, mutta S. ei ole laisinkaan sinulle vihainen".
Nuot lapselliset, suuret kirjaimet tunsin minä oitis, ja sinä päivänä palasin pari, kolme kertaa takaisin paalun luoksi lukeakseni ja jälleen lukeakseni noita riviä. Niiden kautta astui Susanna eteeni jälleen uudessa muodossa; ajatuksissani näin hänen kirjaimien takaa aivan kuin pisteaidan lävitse.
Jälkeen puolen päivän kirjoitin siihen alle: "katso paalun taakse!" Ja sinne minä kirjoitin: "T. ei myöskään ole vihainen S—lle".
Seuraavana päivänä seisoi Susanna valkamassa ranta-vallin luona, mutta hän ei ollut minua näkevinänsäkään kun menin hänen ohitsensa; hän varmaankin katui, että hän niin pian oli lähestynyt minua.
Vaikka ulkonainen suhde isäni ja pastorin välillä näytti hyvin kohteliaalta, oli kuitenkin seurusteleminen heidän välillään siitä päivin pidettävä lakkautettuna: he eivät jalkaansa laskeneet toisensa kynnyksen yli muuta kuin tärkeimpäin asiain sitä vaatiessa ja erityisen kutsumuksen johdosta. Tämä antoi Susannan ja minun seurustelemiselle jonkunmoisen salaperäisen muodon. Vaikkei mikään varsinainen kielto ollut esteenä meidän kanssakäymisellemme, tapasimme kuitenkin toisemme aivan salavihkaan.
Me olimme kumpikin seura-kumppalia vailla. Susanna istui vangittuna jokapäiväisessä yksitoikkoisuudessa kodissaan, äitinsä ankaran katsannon alla, ja surullisessa kodissani tuntui minusta ikääskuin minua aina vilustaisi ja peloittaisi, ja juuri kuin kaikki ilo olisi ollut tuolla pappilassa Susannan luona. Eipä ihme, että me alati halusimme saada tavata toinen toistamme.
Kuta vanhemmiksi kävimme sitä harvemmin saimme olla yhdessä, mutta halu ja ikävä saada tavata toinen toisemme paisui sen kautta vaan vielä suuremmaksi, ja ne hetket, joita me sitte saimme yhdessä viettää, saivat vähitellen, itsemmekin tietämättä, aivan toisen muodon kuin tuo entinen lapsellinen seurusteleminen. Saada puhella hänen kanssaan oli nyt käynyt ainoaksi halukseni, ja monta kertaa kiertelin päiväkauden pappilan ympärillä ainoastaan saadakseni nähdä häntä edes vilahdukselta vaan.
Minä olin silloin kuusitoista vuotias kun hän kerran, kulkiessani pappilan kukkatarhan sivutse, viittasi minua luoksensa ja ojensi minulle pienen kukkasen aidan yli. Hän kiiruhti sitte suoraa päätä kukkapensaitten läpi pois, ikääskuin olisi hän peljännyt, että joku olisi sattunut näkemään mitä hän teki.
Silloin minä ensi kerran selvään huomasin kuinka kaunis hän oli; ja kauan aikaa pysyi hänen kuvansa muistossani sellaisena kuin hän oli, seisoessaan ruusupensaiden keskellä kirkkaan aamuauringon valaisemana.