KOLMAS LUKU.
Renkituvassa.
Se aave-uskoisuus, joka valliisi meidän talossamme, oli ylimmillään alhaalla renkituvassa, kun rengit ja piiat sekä matkustavat talonpojat, jotka siellä etsivät yösijaa, iltasin istuivat räiskyvän takkavalkean ympärillä ja kertoivat juttujaan kaikenmoisista aaveista ja kummituksista.
Rahilla uunin ja seinän välissä istui kaunis ja pulska Juonas renki, paikaten rikkinäisiä puuastioita, joita oli hänen ympärillään; hän askaroitsi vaan kaiken aikaa ja kuunteli äänettömänä mitä muut kertoivat. Uunin edessä rasvasi "Pieksu-Niilo" pieksuja ja nahkaremeliä — Hän oli saanut nimensä siitä, että hän neuloi pieksuja. — Pieksu-Niilo oli pieni veijari mieheksi, pörhöisellä, keltaisella tukalla, joka aina riippui otsalla; hänen naamansa oli pyöreä kuin täysikuu, ja sen keskeltä ilmestyi nenä pienenä nyppylänä; kun hän hymyili, näytti hänen ohuthuulinen, leveä suunsa, suurine hampaineen, melkein kuolleen irvistävältä suulta. Hänen pienet, haaleat silmänsä kipristyivät silloin salaperäisesti kokoon, samalla ilmoittaen että hän oli terävä-päinen. Tavallisesti oli hänellä enin juttuja kerrottavina; mutta vielä suurempi oli hänen taitonsa saada matkustajat kertomaan, aina asianhaarain mukaan, joko näkyväisestä tahi näkymättömästä maailmasta.
Kolmatta renkiä kutsuttiin liikanimellä, jota ei kuitenkaan hänen kuullen lausuttu, Antti Tinahattu, syystä että hän väliin juomatuulelle joutuessaan joi ja mässäsi niin, että hän oli vähällä joutua pois virastaan. Hän oli kuitenkin tavallaan oikein aimo mies. Kun hätä myrskyilmassa nousi korkeimmalleen, uskottiin hänelle laivan päällysmiehen vaikea virka; sillä hänen erinomaista purjehdustaitoaan täytyi kaikkien ihmetellen kunnioittaa. Mutta kun vaara oli ohi, vaipui hän takaisin entiseen vähäpätöisyyteensä.
Talon palvelusväen joukossa oli myöskin muuan kahdenkymmenen vuotias piika, jota me kutsuimme "ranskalainen Martine". Hän oli aivan toista ihmisrotua kuin muut Nordlandin asukkaat, vilkas ja sukkela; hänen tuuheat mustat kähäränsä ympäröivät hänen kapeita kasvojaan, joiden säännölliset juonteet olivat silmiin pistävät. Hän oli heikko jäseniltään, keskinkertainen pituudeltaan ja solea vartaloltaan. Tummain silmäripsien alta säteilivät sysimustat silmät. Kun hän suuttui, näyttivät ne säkenöivän. Hän oli rakastunut harvapuheiseen Juonaasen, ja oli ilman vähintäkään syyttä äärettömästi mustasukkainen. Kerrottiin kyllä että heistä tulisi pariskunta kunhan Juonas vaan saisi tehdyksi pari kalaretkeä vielä lisäksi mutta yleisesti tunnettu ei asia kuitenkaan ollut, luullakseni siitä syystä ettei Juonas koskaan selvin sanoin kosinut. Sukuperältään oli Martine äpärä lapsia Norjan rannikolla, joiden isinä on vieraita kipparia ja merimiehiä. Hänen isänsä kuuluu olleen muuan ranskalainen merimies.
Isäni oli ankarasti kieltänyt minua menemästä iltasilla renkitupaan; hän tiesi hyvin, että siellä puhuttiin yhtä ja toista, joka ei ollut lapsen korville soveliasta kuulla. Mutta vastapainona tuolle kiellolle oli tieto, että juuri renkituvassa kerrottiin kaikkein hauskinta mitä saatoin saada kuulla. Seurauksena siitä oli, että minä alinomaa salaa hiivin sinne. Muistanpa vieläkin miten eräänä pimeänä syysiltana, kun jälleen olin salaa pistäytynyt renkitupaan, Pieksu-Niilo kertoi hirmuisen kummitustarinan niiltä ajoilta kun Erlandsen oli isäntänä.
Siihen aikaan seisoi vanha ranta-aitta lähellä pappilaa. Oli joulu ilta. Kauppalassa juotiin ja vietettiin iloista joulua. Kello yhdentoista aikaan loppui olut ja silloin lähetettiin muuan renki, jonka nimi oli Rasmus, ja joka muutoin oli väkevä ja pelotoin mies, alas ranta-aittaan, jossa oluttynnyri oli, täyttämään suuri, hopealla reunustettu oluthaarikka, joka pantiin hänelle mukaan. Aitassa asetti Rasmus lyhdyn tynnyrin päälle ja alkoi laskea olutta haarikkaan. Kun se oli täynnä ja Rasmus juuri aikoi nostaa se huulilleen, näki hän oluttynnyrin päällä kauhean suuren, mustan olennon, jonka ruumis ulottui kellarin pimeään osaan saakka, missä tynnyreitä seisoi pitkässä rivissä; kylmä henkäys aivan kuin aukiolevasta ovesta kävi hirviösti päin; tämä vilkutteli hänelle suurta silmäpariaan, joka loisti kuin kaksi sarvilyhtyä, ja lausui: "varas joulu-oluessa". Mutta Rasmus ei vitkastellut. Hän paiskasi raskaan oluthaarikan vasten hirviön silmiä ja lähti sitte hyvää vauhtia painamaan pakoon. Ulkona paistoi kuu valkoiselle lumelle. Hän kuuli kiljuntaa ja ulvontaa rannalta, ja huomasi miten kummitukset yhä suuremmissa parvissa ajoivat häntä takaa. Kun hän saapui hautausmaan aidan luokse, keksi hän hädissään keinon huutaa: "auttakaa nyt minua kaikki kuolleet!" — Kuolleet ja peikot ovat nimittäin aina vihoin toisilleen. — Silloin kuuli hän miten kuolleet nousivat haudoistaan ja miten ankara meteli ja ulvonta syntyi. Rasmusta ajoi kuitenkin yksi kummitus takaa ja oli juuri musertaa hänet allensa, kun hän sai ovensalvasta kiinni ja pelastuneena pääsi huoneesen. Mutta siellä pyörtyi hän keskelle laattiaa. Seuraavana päivänä, ensimmäisenä joulupäivänä, näki kirkkoväki haudoille hajoitettuina kappaleita ruumiinarkuista ja niiden seassa kaikenmoisia vanhoja, vedessä maanneita katkonaisia airoja ja laivansiroja, jotka laineet ajavat rannoille haaksirikon jälkeen. Näitä aseita olivat kuolleet ja kummitukset tapellessaan käyttäneet; kaikesta saattoi kuitenkin huomata, että kuolleet olivat päässeet voitolle. Ranta-aitassa löydettiin myöskin sekä tinahaarikka että lyhty. Tinahaarikka oli lyöty litteäksi hirviön otsaa vastaan ja lyhdyn oli kummitus murskaksi musertanut, kun renki pääsi pakoon.
Pieksu-Niilo osasi myöskin kertoa koko joukon tarinoita "aaveiden näkijöistä" ja heidän näyistään, joko henkimaailmassa tahi todellisuudessa. Tapahtumista on heillä usein jonkunlainen ennakkoaavistus tahi saattavat he, aivan kuin kangastuksena heidän sisällisen näkynsä edessä, nähdä mitä juuri samalla hetkellä tapahtuu etäisimmilläkin seuduilla. He saattavat istua iloisessa seurassa, mutta äkkiä käydä kalman kalpeiksi ja levottomina, huomaamatta mitä heidän ympärillään tapahtuu, tuijoittaa eteensä tyhjään ilmaan. Tapahtumat joita he näkevät, ovat monenkaltaisia. Väliin he huudahtavat: "Nyt on valkea valloillaan kauppias N. N:n talossa … kaupungissa!" Väliin he taas näkevät pitkiä hautias saattojoukkoja, niin selvään, että he saattavat kertoa kunkin siinä kulkevan ihmisen paikan ja ulkomuodon, itse ruumisarkun muodon ja kadutkin, joita pitkin joukko kulkee. Silloin he äkkiä lausuvat: "Nyt haudataan suuri mies Kristianiassa." Kun sitte ilmoitukset tapahtumista saapuvat, ovat ne aina yhtäpitäviä ennustuksen kanssa. Merellä saattaa tapahtua, että tuollainen henkilö tulee päällikön luokse ja sanoo, että olisi parasta jos vähän aikaa poikettaisiin siitä suunnasta, johon silloin kuljetaan; ja häntä totellaan aina; hän näkee silloin laivan edessä jotakin, mitä muut eivät näe, mutta joka saattaisi tuottaa turmiota laivalle — tavallisesti merihirviön veneenpuoliskossaan tahi jonkun muun kummituksen.
Yksi Pieksu-Niilon kertomuksista oli tapahtunut eräälle hänen tuttavalleen tämän ollessa talvikalastuksellaan. Ilma oli parin päivän ajan ollut mitä inhoittavin, mutta kolmantena päivänä alkoi vähän seljetä, niin että muuan venekunta arveli että sinä päivänä varmaankin kävisi laatuun laskea pyydykset vesille. Toiset eivät sitävastoin uskaltaneet sellaista ajatellakaan. Nyt on tapana, että venekunnat auttavat toisiaan saadakseen veneet vesille ja niinpä piti nytkin tapahtuman. Kun he tulivat alas rannalle, huomasivat he, että airot ja tuhdot veneessä, joka oli vedetty hyvän matkaa ylös maalle, olivat asetut nurin ja takaperoisesti, ja sitä paitse oli aivan mahdotointa, jospa kuinkakin olisivat ponnistelleet, saada venettä liikahtamaan paikaltansa. He koettelivat voimiaan kerran, kaksi jopa kolmekin kertaa yhtä huonolla menestyksellä. Silloin sanoi muuan mies joukosta, joka oli tunnettu aaveiden näkijäksi, että olisi parasta antaa veneen sinä päivänä seisoa paikallaan; se oli miesmahtia raskaampi. Eräässä täällä oleskelevassa venekunnassa löytyi myöskin muuan neljäntoistavuotias vilkas poikanulikka, joka koko ajan hauskuutti muita kaikenmoisilla kujeillaan, ja joka ei koskaan pysynyt hiljaa alallaan. Tämä otti nyt suuren kiven ja heitti sen voimansa takaa veneen peräpuoleen. Siitä syöksähti silloin kaikkein nähden kummitus, merimiehen puvussa. Se oli istunut takaperin veneessä, venettä painaen, ja heittäysi nyt mereen niin että vesi vaahdoten pauhasi sen ympärillä. Kun tämä oli tapahtunut sujui vene helposti veteen. Mutta aaveiden näkijä katsahti poikaan ja arveli että olisi ollut parasta jos tuo työ olisi häneltä ollut tekemättä. Poika vaan nauroi ja ilvehti kuin ennen, vakuuttaen ettei hän ymmärrä tuollaisia uhkauksia peljätä.
Kun kalastajat iltasella olivat palanneet takaisin ja nukkuivat kalamajassa, kuulivat he puolen yön aikaan pojan huutavan apua. Muuan heistä luuli myöskin ihralampun himmeässä valossa näkevänsä vahvan käden ojentuvan ovesta pojan vuoteelle saakka. Kirkuen ja ponnistellen vastaan oli poika kuitenkin näkymättömän voiman vetämänä joutunut oven suuhun saakka, ennenkuin muut tointuivat niin paljon, että saattoivat iskeä poikaan kiinni estääkseen häntä joutumasta kummituksen valtaan. Mutta nyt syntyi ovessa ankara ottelu; kummitus veti poikaa sääristä ja kalastajat pitivät hänen käsistään ja muusta ruumiista kiinni. Siten kiskottiin keskiyön hiljaisina hetkinä poika parkaa, joka huusi ja vaikeroitsi, edestakaisin puoliavoimessa ovessa; väliin oli kummitus väliin taas kalastajat voitolla. Yhtäkkiä laski kummitus pojan irti, ja silloin kaatui koko lauma mullin mallin toistensa päälle pitkin laattiaa. Mutta silloin oli poika kuolleena, ja nyt vasta he käsittivät ettei kummitus päästänyt saalistaan ennenkuin se oli häneltä hengen riistänyt. Seuraavana talvena kuului aina öisin kello kaksitoista vaikeroimisia kalamajasta. Ja sitte vasta vaikenivat ne kun maja muutettiin toiseen paikkaan.
Samoin kuin sisämaan talonpoika useassa paikoin pitää suurimpana kunnianaan omata parhaimman juoksijan, samoin, ehkäpä vielä kiihkeämminkin, on Nordlandilaisen suurin kunnia omata nopein purjevene. Oikein oivallinen vene joutuu tuolla pohjanperillä yhtä kuuluisaksi kuin oikea maan mainio juoksija etelässä. Kumpaistakin seuraa kaikenmoisia kertomuksia niiden oivallisuudesta ja nopeudesta jossakin kilpailussa. Parhaimmat veneet saadaan nykyänsä Ranesta, jossa laivan rakentaminen on kohonnut hyvin korkealle. Rakentaa sellainen vene oikealla vesilinjalla, on nerotyö, jota ei voi tieteellisesti oppia; se riippuu nimittäin rakentajan älystä saada kaikki säntilleen, kunkin veneen eri laadun mukaan. Se rakennustapa, jonka Nordlandilainen rakennustaide jo kauan aikaa sitte on huomannut käytännöllisimmäksi, tuo keuloista korkea, teräväpohjainen vene, yhdellä mastolla ja leveällä, kauniisti leikatulla raakapurjeella poikittain, joka on niin erinomaisen sopiva siihen, johon sitä parhaiten tarvitaan, nimittäin nuolennopeaan myötä- ja laitatuuleen purjehtimiseen, vaikkei se olekaan niin mukava vastatuuleen risteilemiseen, on veden rajan alapuolelta aivan saman muotoinen kuin ne nopeakulkuiset Kliperttilaivat, joiden kautta Englantilaiset ja Amerikalaiset laivanrakentajat ovat tulleet niin kuuluisiksi. Kuinka paljon vaivaa Nordlandilainen sai nähdä ennenkuin hän keksi tämän veneen-muodon, joka tekee mahdolliseksi että hän pienissä veneissään melkein lentämällä kiitää tuulen mukaan noiden suurien aaltojen alta pois, jotka vaahtoavina vyöryvät hänen jälkeensä, ja jotka, jos veneen saavuttaisivat, varmaankin hautaisivat sen allensa; kuinka monta sukupolvea on saanut kärsiä ja taistella, ajatella ja tuumia tätä muotoa, niin sanoakseni kuoleman rangastuksen uhalla kustakin hairahduksesta; sanalla sanoen Nordlandilaisveneen historia sen sukupolven ajoilta, joka ensin rupesi otteluun meren kanssa tuolla pohjaisessa, tähän päivään saakka — se on unohdettu Nordlandilaissatu, täynnä alhaisen työmiehen sankari-töitä.
Eräänä tammikuun iltana, vähää ennenkuin talvi kalastus alkoi, oli jälleen suuri joukko kalastajia koossa meidän tuvassamme. Kun he kuulivat Pieksu-Niilon kertovan joitakuita tarinoistaan, innostui muuan heistä myöskin kertomaan. Hän tahtoi näyttää, että siellä, josta hän oli kotoisin, nimittäin alhaalta Dönöstä Helgelandissa, läheltä Ranea, löytyi sekä yhtä ihmeellisiä kertomuksia että oivallisia veneitä kuin meillä täällä pohjoisessa. Kertoja oli pieni sukkelakielinen mies, joka koko ajan kuin hän kertoi heilutteli ruumistaan ja muutti yhä paikkaa penkillä, jolla hän istui. Terävällä nenällään ja pienine punaisine pyöräsilmineen oli hän levottoman vesilinnun kaltainen ulkona karilla. Hän vaikeni tuon tuostakin hetkiseksi, aivan kuin kootakseen uusia voimia kertomustansa jatkaakseen. Kertomus oli seuraava: Kvalholmin saarella, Helgelandissa, asui muuan köyhä kalastaja nimeltä Eljas, vaimonsa Karinan kanssa, joka ennen oli palvellut Alstadhaugin pappilassa. He olivat saaneet pienen majan asuakseen, ja Eljas kalasteli nyt päiväpalkalla. Autio Kvalholmi ei ollut aivan vapaa kummituksista. Kun mies oli poissa kuuli vaimo kaikenmoisia ilkeitä ääniä sekä melua, joka ei voinut olla muuta kuin kummitusta. Eräänä päivänä kun hän oli ylhäällä saarella niittämässä heiniä talven varalta niille muutamille lampaille, joita heillä oli, kuuli hän aivan selvään keskustelua vuoren alta rannalta, mutta hän ei uskaltanut mennä katsomaan mitä se oli.
He saivat lapsen joka vuosi, mutta kun he kumpikin tekivät uutteraan työtä ei puute heitä hätyyttänyt. Kun seitsemän vuotta oli kulunut löytyi tuvassa kuusi lasta. Silloin oli Eljaksella niin paljon varoja koossa että hän arveli voivansa hankkia itselleen oman kolmisoutusen purren ja tästä lähin kalastaa omassa aluksessaan.
Eräänä päivänä kun hän kulki näissä mietteissään, pitkä, rautakoukulla varustettu tanko kädessä, huomasi hän äkkiä kallionlohkareen alla, rannalla, kauheasti suuren hylkeen, joka makasi lämmittelemässä kylkeään auringonpaisteessa, ja jolle mies oli yhtä odottamatoin toveri kuin tämä miehelle. Eljas ei kuitenkaan kuhnastellut; ylhäältä kallionkieleltä, jolla hän seisoi, iski hän pitkän, raskaan rautapäisen tankonsa hylkeen niskaan.
Mutta silloinkos meteli syntyi! Hylje karkasi samalla pystyyn pyrstöllensä, niin korkealle ilmaan kuin veneenmasto, ja katseli kalastajaa veristynein silmin niin äkäisesti ja myrkyllisesti, että Eljas oli pelästyksestä käydä hulluksi. Sitte syöksähti se mereen, niin että verinen vaahto pursueli sen ympärillä. Sen enempää ei Eljas sitä nähnyt, mutta venevalkamaan Kval-lahteen, jossa hänen mökkinsä seisoi, ajoi tuuli samana päivänä tangon, josta rautapiikki oli katkaistu.
Eljas ei ajatellut asiaa sen enempää. Hän osti samana syksynä kolme-soutupurren, jolle hän jo kesän ajalla oli rakentanut pienen ladon.
Eräänä yönä, kun hän makasi ja ajatteli uutta purttaan, juohtui hänen mieleensä, että hänen ehkä pitäisi, paremmin venettään varjellakseen, asettaa vielä useampia tukeita sen alle. Hän oli niin äärettömästi mieltynyt tähän veneesensä, että hän varsin mielellään nousi lämpimältä vuoteeltaan ja lähti, lyhty kädessä, sitä katsomaan.
Hänen siinä seisoessaan, venettä lyhdyllä valaisten, huomasi hän äkkiä tallaan nurkassa erään pyydyskopan päällä kasvot, jotka olivat aivan hylkeen kuonon muotoiset; ne irvistelivät vähän aikaa tuimasti hänelle ja valolle; sitte näytti siltä kuin kita olisi käynyt yhä suuremmaksi ja äkkiä putkahti venetallaan ovesta ulos suuri mies, joka ei kuitenkaan kadonnut niin nopeasti, ettei Eljas lyhdynvalossa olisi huomannut, että pitkä rautapuikko pisti esiin hänen seljästään. Ja nyt näki hän paljonkin kummituksia. Mutta hän pelkäsi enemmän venettään kuin henkeänsä; hän istahti sentähden veneesen, sitä vartioidakseen, ja asetti lyhdyn viereensä. Kun hänen vaimonsa aamulla tuli rantaan, tapasi hän Eljaksen veneessä makaamassa, sammunut lyhty vieressä.
Sinä tammikuun aamuna kun Eljas lähti ulos kalalle omassa veneessään, kaksi miestä mukanaan, kuuli hän pimeässä äänen eräältä luodolta, juuri lahden suussa, joka nauroi pilkallisesti ja sanoi; "Kun saat viisisoutusen, niin varo silloin itseäsi, Eljas!"
Monta vuotta kului kuitenkin ennenkuin Eljas sai viisihankaisen, ja hänen vanhin poikansa Bernt oli silloin seitsemäntoista vuotias. Sinä syksynä kun tämä tapahtui, matkusti Eljas perheineen Raneen siellä myydäkseen kolmisoutuisensa ja vähän rahaa lisää panemalla saadakseen viisihangan. Kotiin ei jäänyt muita kuin yksi juuri ripillä käynyt suomalainen piika, jonka he olivat pari vuotta sitte ottaneet palvelukseensa.
Ranessa löytyi nyt kaupan muuan pieni viisihanka-pursi, jonka seudun paras veneentekijä edellisenä syksynä oli saanut valmiiksi ja tervatuksi. Sitä teki Eljaksen suuresti mieli. Hän ymmärsi mimmoisen veneen piti oleman, ja väitti ettei hän ollut koskaan ennen nähnyt veneen, joka olisi ollut niin kauniisti rakennettu vesirajan alapuolelta kuin tämä. Päältäpäin oli vene sitävastoin kömpelömmin tehty, niin että se vähemmin kokeneen silmissä näytti pikemmin raskassoutuiselta kuin keveältä.
Veneentekijä huomasi kyllä tämän yhtä hyvin kuin Eljas. Ja hän vakuutti, että vene tulisi olemaan paras purjehtija koko Ranessa; mutta lupasi kuitenkin myydä se Eljakselle helpolla hinnalla, kun tämä vaan lupaisi, ettei hän tekisi minkäänlaista muutosta veneessä, ei edes niinpaljon kuin juovan tervaan. Vasta sitte kun Eljas oli varmaan sen luvannut, sai hän veneen.
Mutta "hiiden ämmä", joka opetti veneentekijälle miten vene vesirajan alapuolelta oli rakennettava — sen yläpuolelta sai hän, vointinsa mukaan, tehdä sen sellaiseksi kuin hän taisi, — oli luultavasti jo edeltäkäsin käskenyt veneentekijän myymään vene niin helposta, että Eljas sen saisi ja myöskin samalla tekemään sen ehdon, ettei veneesen saanut tehdä minkäänlaisia merkkiä. Siten ei myöskään voitu tavallisuuden mukaan tervalla maalata ristit keulaan ja perään.
Eljas aikoi nyt purjehtia kotiinsa, mutta hän kävi ensin kauppalassa, hankkiakseen itselleen ja omaisilleen joulutarpeita, niiden joukossa hiukkasen viinaakin. Iloisena onnellisesta kaupastaan otti hän itse ja hänen eukkonsakin pienen naukun ja vanhin poika Bernt sai myöskin vähän maistimeksi.
Sitte lähtivät he uudella veneellään purjehtimaan kotiin päin. Muuta varapainoa kuin hän itse, hänen vaimonsa ja lapsensa sekä joulutarpeet, ei veneessä löytynyt. Bernt piti toista ja vaimo sekä vanhin poika toista jalusnuoraa, ja Eljas itse istui peräsimessä kiinni. Kaksi nuorempaa poikaa käyttivät vuoroon viskainta.
Heillä oli kahdeksan penikulmaa merimatkaa purjehdittavana ja kun he ennättivät ulapalle aukealle huomasivat he, että he heti ensi kerran venettä käyttäissään saisivat koettaa mihin se kelpaisi. Tuuli paisui vähitellen myrskyksi ja meren valtavien aaltojen harjat alkoivat taittua vaahtopäisiksi.
Nyt sai Eljas kokea minkälainen vene hänellä oli; se sukelsi kuin vesilintu aaltojen välitse, eikä edes pisaratakaan räiskähtänyt sisään; hän vannoi ettei mikään tavallinen viisisoutuinen kestäisi tällaista ilmaa, purjeita pienentämättä.
Päivän päällä huomasi hän vähän matkan päässä merellä toisen viisihankapurren, täydellä miehistöllä ja purje yhtä paljon auki kuin hänelläkin. Se kulki samaan suuntaan kuin Eljaskin, ja hänen mielestään tuntui vähän oudolta, ettei hän ollut ennen sitä huomannut. Näytti siltä kuin tämä olisi tahtonut purjehtia kilpaa Eljaksen kanssa, ja kun hän sen huomasi laski hän heti purjeensa vielä suuremmaksi.
Nyt liiti vene nuolen nopeudella niemien, saarien ja karien ohitse, niin ettei Eljas muistanut koskaan olleensa näin pyöryttävässä hoijakassa, ja nytpä vene näyttäytyikin sellaisena kuin sen piti oleman, nimittäin parhaana Ranessa.
Meri oli tällä ajalla käynyt yhä rajummaksi; pari valtavaa aaltoa oli jo syössyt veneesen; ne vyöryivät sisään etu keulasta, jossa Bernt istui, ja valuivat takaisin mereen peräpuolelta.
Hämärän tullessa oli tuo toinen vene lähestynyt sangen lähelle ja nyt ei veneiden väliä enää ollut sen pitemmältä kuin että hyvin olisi saattanut heittää viskain toisesta veneestä toiseen.
Täten jatkettiin purjehtimista rinnakkain illan pitkään yhä korkeampia aaltoja vastaan. Purjetta kyllä olisi pitänyt pienentää, mutta Eljas ei hevin tahtonut antaa perään kilpailuksessa, vaan antoi purjeen olla entisellään niin kauan, kunnes toisessakin veneessä purjetta pienennettäisiin, sillä heille se näytti olevan yhtä välttämätöintä kuin Eljaksellekin. Tuon tuostakin kulki viinaputeli kädestä käteen; sillä oli taisteleminen sekä kylmyyttä että märkyyttä vastaan. Tuo omituinen sähkö-valo, joka välähteli mustissa aalloissa lähellä Eljaksen omaa venettä, loisti niin kummallisesti toisen veneen vaahdossa jotta näytti aivan siltä kuin sen sivut kyntäsivät tulivakoja. Kirkkaan fosforivalon loistossa taisi Eljas eroittaa touvin päät vieraassa veneessä. Hän taisi myöskin selvään nähdä ihmiset veneessä, nahkaset merimiehen-lakit päässä; mutta kun tuulen puoli veneestä oli Eljakseen päin käännetty, asettuivat kaikki selin häneen ja peittyivät suurimmaksi osaksi vedenpinnasta korkealle kohoavan veneenlaidan taakse.
Äkkiä syöksähti hirmuinen aalto, jonka valkoisen harjan Eljas jo kauan oli nähnyt pimeässä välähtelevän, sisään keulanpuolelta, jossa Bernt istui. Se pysähdytti koko veneen hetkiseksi, laidat tärisivät ja natisivat sen painon alla, ja se valui sitte, kun vene, joka hetken ajan oli maannut puolikaatuneena, jälleen nousi pystyyn ja lähti eteenpäin kiitämään, hiljalleen ulos peräpuolelta. Tämän tapahtuessa luuli Eljas kuulleensa ilkeän huudon toisesta veneestä. Ja kun kaikki oli ohi lausui vaimo, äänellä, joka viilsi Eljaksen sydämmeen saakka: "Herra Jumala, Eljas! tuo aalto vei Martin ja Niilon mukanaan!" — Nämät olivat heidän kaksi nuorinta lasta, ensinmainittu yhdeksän ja toinen seitsemän vuotias; he olivat istuneet Bernt'iä lähinnä keulassa. Tähän ei Eljas saanut muuta vastatuksi kuin: "Älä laske vetoköyttä, tahi muutoin kadotat vielä useamman!"
Ensimmäinen tehtävä nyt oli pienentää purjetta, ja kun se oli tehty, huomasi Eljas, että sitä täytyi pienentää vielä enemmän, sillä tuuli yltyi yhä rajummaksi; mutta toiselta puolen ei hän uskaltanut sitä pienentää enemmän kuin hänen välttämättömästi täytyi, jotta vene jaksaisi päästä yhä suurenevien aaltojen läpi. Niinpä kuitenkin kävi että se purjeenkaistale, jota he uskalsivat käyttää, vähitellen kutistui yhä pienemmäksi. Aallot kuohahtelivat niin, että vesi räiskyi heidän silmilleen; ja vihdoin täytyi Berntin sekä häntä ijässä lähinnä olevan veljen, joka siihen asti oli auttanut äitiään vetonuoran kiinnipitämisessä, tarttua kiinni raakapuuhun, keino, johon ryhdyttiin ainoastaan silloin, kun ei vene siedä mahdollisesti pienintäkään purjetta.
Seuralaisvene, joka tällä välin oli ollut näkymättömissä, ilmestyi nyt jälleen aivan lähelle, purjeet aivan samalla tavoin pienennetyt kuin Eljaksenkin veneessä; mutta nyt hän rupesi vähän epäilemään purjehtijoita toisessa veneessä. Ne kaksi, jotka pitelivät raakapuuta, ja joiden kalpeat kasvot näkyivät leveiden hattujen alta, näyttivät hänestä, merenvaahdon kummallisessa valossa, enemmän kuolleilta kuin eläviltä, eivätkä he virkkaneet sanaakaan.
Vähän matkan päässä tuulen päällä huomasi Eljas jälleen uuden aallon korkean, valkoisen harjan joka lähestyi häntä pimeästä, ja nyt varustihe Eljas jo aikoinaan ottaakseen sitä vastaan. Keula käännettiin aaltoa kohti ja purjeesen otettiin niin paljon tuulta kuin mahdollista, jotta vene saisi kyllin vauhtia voidakseen halaista aalto ja jälleen jatkaa matkaansa. Kosken kohinalla pauhasi aalto veneesen; jälleen makasi tämä hetkisen aikaa puoleksi kaatuneena; mutta kun kaikki oli ohi ei vaimo enää istunut vetoköyden päässä eikä Antoni enää pidellyt raakapuuta kiinni — kummankin oli aalto niellyt mereen.
Myöskin tällä kerralla luuli Eljas kuulleensa tuon ilkeän huudon ilmassa; mutta kesken kaikkea kuuli hän vaimonsa tuskallisesti huutavan hänen nimeänsä. Kun hänelle selkeni, että vaimo oli mereen huuhdottu, sanoi hän ainoastaan: "Jesuksen nimeen!" ja istui sitte ääneti. Nyt hän olisi kaikkein mieluimmin seurannut vaimoansa meren syvyyteen, mutta samalla tunsi hän myöskin, että hänen nyt tuli koettaa pelastaa loppu siitä lastista, joka hänellä oli veneessä, nimittäin Bernt ja hänen kaksi muuta poikaansa, toinen kahdentoista ja toinen neljäntoista vuotias, jotka hetken aikaa olivat vuorotellen viskainta heilutelleet, mutta nyt saaneet paikkansa jalusnuoran luona.
Berntin täytyi nyt yksin tukea raakapuuta ja hänen veljensä auttaa häntä minkä taisi. Peräsintä ei Eljas uskaltanut laskea kädestään; ja kiinni hän pitikin sitä rautakouralla, joka jo kauan oli ollut aivan tunnotoin liiallisesta jännityksestä.
Hetkisen kuluttua sukelsi seuralais-vene jälleen näkyviin; se oli, samoin kuin äskenkin, ollut vähän aikaa pois näkyvistä. Nyt hän myöskin voi selvemmin nähdä tuon suuren miehen, joka istui vieraan veneen perässä, samoin kuin Eljas omassa veneessään. Tuon oudon miehen seljästä, aivan nahkatakin alapuolelta, pisti esiin noin korttelin pituinen rautapuikko, jonka Eljas luuli hyvin tuntemansa. Ja samassa hänelle kävi kaksi asiaa aivan selväksi: ensiksikin, ettei se ollut kukaan muu kuin itse "merenkummitus", joka aivan hänen lähellä ohjasi veneen-puoliskoaan, ja joka oli saattanut hänen onnettomuuteen, ja toiseksi, että vaihettarien kirjoissa oli niin määrätty, että hän sinä iltana purjehti viimeisellä retkellään. Sillä se, joka näkee kummituksen merellä, se on varmaan kuoleman oma. Hän ei virkkanut tuosta mitään pojilleen, jotta ei heidän rohkeutensa masentuisi, mutta hiljaisuudessa uskoi hän sielunsa Kaikkivaltiaan huomaan.
Näiden viimeisien tuntien kuluessa oli hänen myrskyn tähden täytynyt laskea vähän sivulle oikealta reitiltä. Samalla tuli lumituiskukin, niin että hän hyvin tiesi, ettei hän saisi maata nähdäkään ennenkuin päivä rupeaisi koittamaan. Eteenpäin kuitenkin purjehdittiin niinkuin ennenkin. Tuon tuostakin valittivat pikku pojat että heillä oli vilu; mutta minkäpä sille tässä märkyydessä nyt sai; ja Eljas istui sitä paitse aivan toisissa ajatuksissa. Hänessä oli syttynyt kiihkeä kostonhimo; ellei hänellä olisi ollut kolmen vielä elossa olevan poikansa henget pelastettavina, niin olisi hän koettanut äkkinäisellä käänteellä purjehtia murskaksi tuo kirottu vene, joka yhä, aivan kuin ivaten, pysyi hänen rinnallaan ja jonka pahat tarkoitukset hän kyllä huomasi. Kun rautapuikko kerran saattoi kummitusta haavoittaa, niin eiköhän puukko tahi muu ase sitä voisi myöskin tehdä, ja hän tunsi, että hän mielellään uhraisi henkensä jos hän vaan saisi antaa oikein aimo iskun tuolle hirviölle, joka niin armottomasti oli riistänyt häneltä, mitä hänellä rakkainta elämässä oli, ja joka kuitenkin halusi vielä enemmän.
Kello kolmen, neljän ajoilla huomasivat purjehtijat jälleen pimeässä vaahtoisen harjan niin korkean että Eljas ensin luuli olevansa aivan lähellä jotakin kallioa, jota vasten hyökylaineet taittuivat. Hän huomasi kuitenkin pian mikä se oikeastaan oli, nimittäin hirvittävä aalto. Silloin luuli hän kuulemansa naurua toisesta veneestä ja äänen, joka sanoi: "Nyt viisihankasi menee kumoon, Eljas!" Eljas, joka arvasi mikä onnettomuus nyt seuraisi, lausui ääneen: "Jesuksen nimeen!" käski sitte poikansa pitämään lujasti kiinni vihtarenkaista aironhankain luona jos pursi kaatuisi, eikä laskemaan irti ennenkuin se jälleen olisi veden pinnalla. Hän antoi vanhemman pojan mennä Berntin luokse etukeulaan; itse piteli hän nuorinta vieressään, silitteli pari kertaa pojan poskea ja tunnusteli pitikö hän kyllin lujasti kiinni. Vaahtoharja hautasi kokonansa veneen allensa; verkalleen kohosi sitte jälleen etukeula ilmaan, mutta vajosi uudelleen. Kun se sitte ilmestyi vedenpinnalle, riippuivat Elias, Bernt sekä kaksitoistavuotias Kaarle kiinni vihtarenkaissa. Kolmas veljistä oli sitävastoin vajonnut pohjaan.
Ensi tehtävänä oli nyt saada köydet toiselta sivulta poikki leikatuiksi, jotta masto pääsisi nousemaan veden pintaan purren sivulle, sen sijaan kuin se nyt keikutteli venettä sen alla; sitte oli pprkiminen istumaan levottomasti kelluvalle pohjalle sekä saada tapinreikä auki lyödyksi, jotta veneen sisässä oleva ilma pääsisi ulos ja kumossa oleva vene siten painuisi syvemmälle veteen ja pysyisi vakavampana. Ankarain ponnistuksien jälkeen tämä onnistuikin, ja Elias, joka ensin pääsi veneen pohjalle, auttoi poikansakin sinne.
Ja siinä he nyt istuivat pitkän, pimeän talviyön, käsin ja polvin pusertaen itseänsä kiinni veneen köliin, jonka yli aalto aallon perään huuhteli. Jo parin tunnin kuluttua kuoli Kaarle liiallisesta ponnistuksesta ja soljui mereen, vaikka hänen isänsä, voimainsa takaa, koetti pitää häntä pystyssä. He olivat monta kertaa koettaneet huutaa apua, mutta luopuivat siitäkin yrityksestä, kun huomasivat ettei siitä mitään apua ollut.
Näin kahdenkesken istuessaan veneenpohjalla sanoi Eljas Berntille, että hän varmaan uskoi itsekin joutuvansa tuonne äidin seuraan, mutta että hän toivoi Berntin pelastuvan, kun hän vaan pitäisi itseänsä kiinni kuin aika mies. Sitte kertoi hän kummituksesta, jonka niskaan hän oli rautapuikon iskenyt ja joka nyt oli hänelle kostanut, "eikä varmaankaan tyydy ennenkuin olemme kuitit."
Kello oli 9 paikoilla aamusella kun päivä alkoi hämärtää. Silloin ojensi Elias Berntille, joka istui hänen sivullaan, hopeakellonsa ynnä sitä seuraavat messinkiketjut, jotka hän oli reväissyt poikki saadakseen kellon kiinninapitetun liivinsä taskusta. Hän istui vielä hetkisen aikaa; mutta kun päivä valkeni enemmän, huomasi Bernt että hänen isänsä kasvot olivat kalman kalpeat, hiukset olivat lähteneet useasta kohden hänen päästänsä, niinkuin usein kuoleman lähestyessä tapahtuu, ja nahka oli kokonansa kulunut hänen käsistään, joilla hän piteli itseänsä kiinni veneen pohjalla. Poika huomasi nyt että isän viimeinen hetki lähestyi ja aikoi, niin hyvin kuin veneen kiikunta sen salli, siirtyä lähemmäksi ukkoa, häntä tukeakseen; mutta kun Eljas tämän huomasi sanoi hän: "Pidä nyt vaan itseäsi lujasti kiinni! Jesuksen nimeen! minä lähden äitisi luokse." Näin sanoen heittäysi hän takaperin mereen.
Kun meri on omansa saanut, rauhoittuu se hetken ajaksi, niinkuin jokainen, joka on kaatuneen veneen pohjalla istunut, hyvin tietää. Berntin oli nyt paljon helpompi pitää itseään kiinni; ja kuta enemmän päivä valkeni, sitä suuremmaksi kävi hänen toivonsa. Myrsky asettui, ja kun päivä kävi aivan selkeäksi luuli hän tuntevansa paikan, jossa hän oli; hän olikin juuri oman kotinsa, Kvalholmin saaren, edustalla tuulen ajeltavana.
Hän alkoi taas huutaa apua, mutta pani suurimman toivonsa merenvirtaan, jonka hän tiesi kulkevan maata kohti erään niemen luona, joka ulostui saaresta meren aaltoja taittamaan, ja jonka takana oli aivan tyyni. Hän lähestyikin yhä lähemmäksi maata ja tuli vihdoin niin lähelle erästä kalliota, että masto, joka uiskenteli veneen sivulla, vieri ylös ja alas kallion rinteellä, hyökyaaltojen mukaan.
Vaikka hänen jäsenensä olivat kovin kankeat vaivaloisesta istumisesta ja ankarasta jäsenten jännityksestä, onnistui hänen kuitenkin, kovasti ponnisteltuaan, päästä ylös kalliolle, jonne hän sai mastonkin vedetyksi ja veneensä kiinnitetyksi.
Suomalainen tyttö, joka oli yksin kotiin jätetty, luuli parin tunnin ajan kuulevansa avuksi-huutoja; ja kun niitä kuului yhä edelleenkin, juoksi hän ylös läheiselle kukkulalle paremmin nähdäkseen ympäristölle. Sieltä huomasi hän nyt Berntin istuvan kalliolla ja viisihangan loukuttelevan ylös alas kallion kylkeä vastaan. Hän juoksi heti alas venelatoon, työnsi vanhan veneen vesille ja sousi sillä pitkin rantaa saaren ympäri Berntin luokse.
Bernt makasi sitte sairaana hänen hoitonsa alla kaiken talvea, eikä hän sinä vuonna päässyt laisinkaan kalalle. Siitä saakka vaipui hän tuon tuostakin synkkään alakuloisuuteen ja kävi varsin kummalliseksi luonteeltaan.
Merelle ei hän enää tahtonut lähteä; siitä hän jo oli saanut kyllin. Hän nai sitte tuon suomalaisen tytön ja muutti ylös Malangeniin, jossa hän sai vähän viljelysmaata, ja elää vieläkin oikein hyvissä varoissa.