NELJÄS LUKU.
Saaristossa.
Oli kesä. Susanna ja minä olimme nyt kumpikin seitsemännellätoista ikävuodellamme, ja niin oli päätetty, että meidän piti ennen syksyä käymän ripillä.
Samana vuonna oli isäni sekaantunut epätasaiseen riitaan seudun virkakunnan, niiden joukossa voudin ja papin kanssa siitä: pitikö kauppalamme tulevan vakituiseksi pysähdyspaikaksi höyryaluksille, vaiko ei? Isäni menestys rippui siitä suuressa määrin, ja mainittu riita, joka koski koko piirikuntaa, alkoi käydä varsin ankaraksi.
Se oli kieltämättä pääsyitä, miksi vouti sinä kesänä oli vieraisilla pappilassa, sillä pappimme vaikutus oli hyvin suuri.
Seurusteleminen isäni ja papin välillä ei kuitenkaan ollut kokonansa lakkautettu, ja se oli luultavasti tehdäkseen sen paremmin huomattavaksi kun pappi pari kertaa kutsui isäni luokseen vieraisille.
Seurauksena siitä taas oli, että isäni ja minä eräänä päivänä saimme kutsumuksen tulla mukaan venematkalle saaristoon, joka oli noin puolentoista penikulman matkan päässä. Siellä piti ensin kalastettaman vähän aikaa ja sitte syötämän viiliä Gunnarsplads'illa, talo, joka aputalona kuului pappilan alle.
Tavallista juhlallisempaa oli kun pappilan valkoinen perhevene, neljä miestä airoissa, kiiti ulos lahdelmasta, ja mielellään seisoi silloin moni rannalla sitä katsomassa. Mainittuna päivänä seisoi isänikin portaillaan kiikari kädessä. Hän oli pyytänyt anteeksi ettei hän itse saattanut seurata mukaan, mutta antoi kuitenkin, sovun ylläpitämiseksi, minun lähteä matkalle.
Veneen peräkammiossa istui papin rouva ja voudin vaimo ja tytär ja sen edessä vastakkain pappi ja vouti, tuprutellen savua hopeahelaisista merivahapiipuistaan ja pilapuheita lasketellen — he olivat nuoruuden ystäviä ylioppilasajoilta saakka. Susanna ja minä, sekä tilaisuutta varten juhlapukuun puettu kamaripiika istuimme etukeulassa. Pappilan rouva tahtoi kaiken mokomin pitää sen osan talostansa, jota hän kuljetti mukanaan summattoman suuressa ruokakopissa, aivan silmäinsä alla. Suuri ruokakori ja laiha pappilan rouva tarvitsivat kokonansa toisen puolen istuimesta ja voudin naiset, kankeine hameineen täyttivät lopun ahtaassa peräkammiossa.
Ei tuntunut tuulen henkäystäkään, ja länsi-vuomalla liikkui vaan pitkät, kirkkaat mainingit. — Taisteluista väsyneenä levähti se nyt. — Tavattoman kirkas ilma salli silmän seurata vuoren harjanteita melkein äärettömiin saakka, sillä välin kuin kangastus — nurinkäännetty vuoren huippu, jonka rinteellä talo seisoi ja pari valaskalaa, jotka vettä ilmaan ruiskuttelivat — loi eteemme kuvia siintävällä merenpinnalla. Tuon tuostakin tapasimme vesilinnun uiskentelevan kirkkaissa mainingeissa.
Vähän ennen päivällistä saavuimme saaristoon ja asetuimme nyt kalastamaan tyvenessä vedessä; sanottiin nimittäin, ruokakoria lukuun ottamatta, että meidän ensin tuli hankkia päivälliskeitto itsellemme.
Saaren merenpuoleisella rannalla pauhasivat hyökylaineet kivikolle, ja lähettivät monen sylen pituisia valkoisia aaltoja rannikolle; mutta ne vetäytyivät samalla takaisin mereen; oli aivan kuin meri olisi säännöllisesti ja syvään hengittänyt. Levotoin ja vilkas Susanna kumartui veneen laidan yli, niin että hänen kähäränsä melkein kastuivat hänen omaan kuvaansa vedessä, katsellakseen kaloja, jotka viidentoista, kahdenkymmenen sylen syvyydessä uiskentelivat haalean viheriällä pohjalla ja parveilivat siimojen ympärillä, joilla vanhemmat kaksinkertaisilla koukuillaan nostivat usein pari kalaa kerrallaan ylös. Monta kertaa kutsui hän innossaan minua perin sokeaksi kun en voinut nähdä juuri sitä kalaa, jota hän tarkoitti. Ja lyhytnäköinen minä todella silloin olinkin, sillä Susannan pieninkin liike huvitti minua paljon enemmän kuin kaikki kalat.
Luonto ympärillämme oli todellakin hurmaava. Valkoinen vene kellui kuvansa päällä, aivan kuin olisi se ilmassa riippunut. Veteen kuvautui Gunnarspladsenkin, pelto alapuolella ja koivikko sen yläpuolella ja ympärillä. Ilma, joka päivän päällä oli kuumuudesta käynyt utuiseksi, oli täytetty niin väkevällä lehtituoksulla, ettei semmoista usein tunne muualla kuin etelässä sateen jäljestä.
Tuskin oli tunti kulunut ennenkuin pytty oli täynnä kaloja; ja kun meillä nyt oli kyllin yhdeksi keitoksi, menimme maihin.
Nurmikolle kalan viereen oli pappilan rouva toimittanut pöydän, jonka valkoiselle peitteelle useampia viilipyttyjä oli asetettu. Hän antoi myöskin keittää kermapuuroa ja lateli sitte pöydän täyteen ruokia ruokakoristaan.
Viini ja juomat saivat vihdoin voudin pään vähän pyörälle. Hän kertoi, pappilan rouvan suureksi peljästykseksi, että pappi, joka nyt harmaahapsisena ja ankarana istui tuossa, oli nuoruudessaan ollut oikein aika iloinen vekkuli ja että he yhdessä olivat tehneet monelle miehelle aika kepposet.
Kun hän huomasi että hän oli liian paljon pilapuhetta lasketellut, esitteli hän, saadakseen kaiken muun unhoittumaan, yksivakaisemman maljan, jossa hän toivoi että pappi, piirikunnan onneksi, voittaisi uppiniskaisen ja juonikkaan naapurinsa — tässä keskeytyi hänen puheensa kun pappi loi silmänsä hyvin yksivakaisesti puhujaan ja vilkasi minuun, joka istuin pöydän päässä. — Puhe päättyi sitte muutamilla tyhjillä korusanoilla, joiden piti saattaa ajatukset toiselle tolalle.
Minä tunsin kuinka veri pakeni poskiltani; ruumiini tuntui aivan kylmältä ja varmaankin istuin siinä kalpeana kuin kuollut. Isäni tähden täytyi minun teeskennellä ikääskuin en olisi mitään kuullut; mutta ruoka lisääntyi lisääntymistään suussani, sillä minun oli aivan mahdotointa mitään nielaista. Minä katsahdin Susannaan, — hän istui aivan tulipunaisena.
Sitte seurasi hetken äänettömyys, jonka kestäessä kukin ajatteli mitä oli tapahtunut, kunnes kesä-päivän painava uneliaisuus pääsi voitolle ja pappi sekä vouti, jotka kumpainenkin olivat tottuneet päivällisunta makaamaan, esittelivät että nyt levättäisiin tunnin ajan ja että kukin etsisi paikan itselleen jossakin varjopaikassa.
Minä olin varsin onnetoin sen johdosta, mitä päivällispöydässä oli tapahtunut. Isästäni oli lausuttu ajatus, joka oli niin loukkaava, että minun oli aivan mahdotointa kauemmin viipyä seurassa.
Vähän matkaa talosta löytyi kaitainen notko, jonka kahden puolen kasvoi koivuja ja havupuita mäkirinteillä. Notkon pohjalla lirisi kivikossa pieni, kirkas puro. Sillä välin kuin muut nauttivat päivällisuntaan menin minä pitkin puroa metsään ja laskeusin makaamaan siimekseen, yksinäisyydessä ajatellakseni suruani.
En tiedä kuinka kauan noin olin maannut, mutta, kun katsahdin ylös näin Susannan vieressäni. Hän sanoi, että hänen mielestään olivat muut olleet pahoja minulle, ja sitte pyyhkäsi hän hiukset otsaltani ikääskuin hän ei olisi saattanut kärsiä nähdä minun surullisena.
Hänen kätensä oli niin lämpöinen ja hänen, itkun kanssa kamppailevissa kasvonsävyissä oli sellainen hellyys, ettei minun rakkautta kaipaava luontoni voinut sitä vastustaa.
Minä en tiedä miten olikaan, mutta sen vaan muistan että minä painoin häntä hellästi syliini, nojasin poskeni hänen poskelleen ja pyysin että hän vaan hiukkasen pitäisi minusta, niin minä rakastaisin häntä oikein äärettömästi kaiken elinaikani. Muistanpa vieläkin että hän lupasi sen tehdä ja että me silloin itkimme kumpikin ilosta.
Hetkinen sen perästä seisoimme hymyillen käsi kädessä ja katselimme toisiamme. Silloin syntyi meissä kumpuisessakin yhtaikaa uusi ajatus — se, että me nyt siis olimme kihlatut. Susanna puki ensin tuon ajatuksen sanoihin ja lausui, samalla luoden uskolliset, herttaiset sinisilmänsä minuun, että minun siitä hetkestä saakka aina piti muistaman, että hän rakasti minua, olipa muut kuinka ilkeitä tahansa.
Meitä huudettiin takaisin seuraan; Susanna kiiruhti vähän matkaa edellä ja minä tein pienen kierroksen, jotta me kumpikin palasimme eri haaralta muiden joukkoon — kepponen, jota aikaisemmin päivällä emme olisi tulleet ajatelleeksikaan.
* * * * *
Aurinko oli jo ennättänyt korkealle taivaalla seuraavana päivänä kun Kainulais Anna, tapansa mukaan aina lapsuudestani saakka, tuli minua herättämään, ja kertoi että isäni, aikaisin samana aamuna äkkiä oli lähtenyt Tromsöhön. Hän oli käynyt suojassani ennenkuin hän lähti matkalle, ja kun hän palasi sieltä oli hän lausunut minusta: "hän hymyili unissaan ja oli niin ylen onnellisen näköinen, poika parka."
Harvoin kuulin isäni suusta lempeitä sanoja, ja senpä tähden nuot sanat ovat painuneet muistiini.
Silloin oli isäni itse kaikkea muuta vaan ei iloinen. Yllämainitsemani höyrylaivajuttu lepäsi raskaana hänen sydämmellään, hän tahtoi nyt koettaa viimeistä keinoa, nimittäin saada asia perin juurin selvitetyksi sanomalehdissä ja siitä tahtoi hän nyt itse puhella jonkun asianajajan kanssa Tromsössä.
Näistä asioista en minä kuitenkaan ymmärtänyt sen enempää.