VIIDES LUKU.
Ripillä käynti.
Tällaisien suhteiden vallitessa vanhempiemme välillä, kävimme Susanna ja minä samana syksynä ripillä. Kun minä tulin rippikouluun vasta silloin kuin muut jo olivat ennättäneet sangen pitkälle, täytyi minun, paitse maanantakisin muiden lasten kanssa kirkossa, vielä sitäpaitse perjantakisin lukea kotona papin luona.
Lyhyellä tavallaan piti isäni minulle, ennenkuin lähdin rippikouluun, pienen opetuspuheen lausuen toivonsa etten minä tuottaisi hänelle häpeätä papin edessä.
Lukeminen papin lukusuojassa oli minulle kokonansa uusi hengellinen kehkeytyminen. Kookas, harmaahapsinen pappi, leveine kasvoineen ja lasisilmät, paksuine hopeasankoineen, tavallisesti nostettuina otsalle tuuhevien silmäluomien yli, istui sohvassaan suuri merivahapiippu suussa ja selitteli uskonnon salaisuuksia, sillä välin kuin minä juhlapuvussani istuin tuolilla pöydän toisella puolella.
Yhä enemmän selkeni minulle, että pastori mahtoi olla rehellinen ja perinpohjaisesti totuutta rakastava mies, mutta samalla myös kova ja ankara, sillä hän puhui aina velvollisuuksistamme ja sanoi, ettemme saa luulla armon annetuksi meille siksi, että velvollisuuksista pääsisimme. Väliin hän ryhtyi laveisin selityksiin, jotka eivät kuitenkaan voineet kaikki olla minulle aiotut; hän koetti kaikin tavoin poistaa sitä epäilystä, joka saattoi löytyä uskonnollisista asioista, mutta kaikki ihmeet koetti hän selittää luonnollisella tavalla. Sitä tehdessä saattoi hän väliin olla varsin leikillinen vertauksissaan ja silloin luulin, niinkuin usein muulloinki, hänen jäntevissä kasvonsa juonteissa, kun hän puhui, tuntevani Susannan luonteen. Pienet, somat kätösensä ja hoikan, solean, vaikkei juuri pitkän vartalonsa oli Susanna myöskin silminnähtävästi perinyt isältään; samaa perintöä oli vielä tuo omituinen keikaus, minkä Susanna teki päällänsä kun jollekulle sanalle oli pantava erinomaisempi paino. Mutta Susannassa oli samalla lämpöä ja elävyyttä, hänen luonteensa oli niin sanoakseni tulivuoren kaltainen, jota et voinut huomata papin kylmissä, kirkkaissa silmissä.
Pappi kehui minua siitä, että minä tarkkuudella seurasin hänen selityksiään, mutta muistutti minua usein, suureksi nöyryytyksekseni, että minulla oli paha tapa luoda silmäni vältellen maahan, josta tavasta hän käski minun vieroittumaan. Pappi luuli varmaankin että minä olin ylenmäärin ujo tahi myöskin, että minä kärsin siitä kun tiesin missä suhteessa isäni ja hän oli.
Asia oli kuitenkin se, että hänen jääsiniset tahi harmaat silmänsä väliin tuijoittivat minuun, aivan kuin ne voisivat katsoa läpitseni ja sydämmeni sisimmässä sopessa huomata salaisuuteni Susannan kanssa. Olin aivan kuin kavaltaja, joka petin hänen luottamuksensa; ja kovin kauhealta tuntui ajatella mitä hän, kun hän saisi tietää koko salaisuutemme, minusta ajattelisi, joka noin valheellisena ja petollisena olin saattanut istua hänen edessään, valmistautuessani tärkeään autuuteni asiaan. Lukua jatkaessamme selkeni minulle yhä enemmän että suhteeni Susannaan, niinkauan kuin sen pidimme salassa hänen vanhemmiltaan, oli luvatoin, ja nyt piti minun, tämä tietty synti sydämmelläni, rohkeasti ja tahdon-peräisesti langeta polvilleni Herran pöydän eteen.
Nämät tunnon vaivat vainosivat minua kotonanikin ja kävivät lopuksi todelliseksi rasitukseksi. Pastori oli selittänyt, että kaikkinainen synti voidaan saada anteeksi, mutta ei syntiä Pyhää Henkeä vastaan.
Kuta syvemmälle mielikuvitteloni tunkeutui miettimään tuollaista salaperäistä rikosta jumaluutta vastaan, joka seisoo armon ulkopuolella ja jota siis emme voi saada anteeksi, sitä suuremmaksi kävi tuska minun sisimmässäni, sillä arvelin että juuri se synti, jonka minä nyt tieten ja mietittynä aivoin tehdä, olisi tätä laatua.
Pelkoni koski etenkin Alttarin Sakramenttia, jota minä nyt, täydellisesti tietäen mitä tein, olin aikeessa saastuttaa, sillä salatakseni, että petin sitä kättä, joka minulle sen ojensi. Turhaan koetin poistaa kaikki nämät ajatukset luotani tahi edes saada ne unhoitumaan viimeisiin päiviin ennen ripille menemistä. Minun mieleni kävi vaan päivä päivältä yhä levottomammaksi, ja minun kiihoitetussa mielenkuvittelossani syntyi ajatuksia, jotka eivät enää riippuneet vapaasta tahdostani, mutta jotka tuottivat minulle mitä kauheimpia tuskia ja hirveimpiä näkyjä.
Hakea itselleni rauhaa koettamalla saada puhella asiasta Susannalle, sitä en minä tohtinut; sillä niinkauan kuin hän ei tietänyt että se, mikä nyt oli tapahtumassa, oli syntiä, niinkauan ei hänessä myöskään ollut vikaa, ja ennen kuin hänet siihen syöksisin, ennen minä seisoin yksin taakkani kanssa. Viimeisessä silmänräpäyksessä ilmoittaa kaikki ankaralle papille, olisi varmaankin tehnyt sen, että olisin kadottanut Susannan, ja sitä paitse enhän saanut salaisuudestamme hiiskua mitään ilman hänen suostumustansa. Kaikki tämä kiertyi siis mahdottomuuksien kehäksi, josta kaikki tiet olivat suljetut.
Kahtena viimeisenä maanantaina kun seisoin kirkon laattialla papin meitä luettaessa, katsahdin usein Susannaan. Hän seisoi raittiina, hymyilevänä eikä seurannut tarkkaan kysymyksiä; hän ei aavistanut mitään pahaa, eikä myöskään voinut minua auttaa.
Päivinä ennen ripille menemistämme paisui synkkämielisyyteni kuumeentapaiseksi tilaksi, jolloin usein en ollut aivan täydellä järjellä; minä olin niin onnetoin kuin ihminen olla taitaa. Vihdoin tuntui minusta aivan silta kuin antaisin autuuteni altiiksi Susannan tähden. Öisin säpsähdin kauhistuneena ylös unista, joissa näin itseni polvillani alttarin edessä Susanna sivullani — hän näytti silloin niin ylen luonnollisesti ihanalta, hän kun ei mitään pahaa aavistanut — mutta pappi seisoi edessämme ukonilman kaltaisena, aivan kuin jos hän olisi tuntenut että yksi sielu nyt menee kadotukseen, ja että hän rippileivällä ja viinillä nyt täyttäisi Herran koston. Eräänä yönä taas heräsin siitä että luulin kuulevani pilkallisen naurun vuoteeni alta, ja aaveenkaltainen luulo, että paholainen itse suuren käärmeen haahmossa makasi vuoteeni alla, valloitti minut heti. Sykkivin sydämin makasin piiloutuneena tyynyjen alle, kunnes seuraavana aamuna kuulin ihmisien olevan liikkeellä, jolloin kiireimmiten pakenin makuusuojastani.
* * * * *
Oli rippi-pyhä.
Minä seisoin aamulla ennen kuin kirkonmeno alkoi ja pu'in itseäni uuteen pukuuni peilin edessä "Sinisessä salissa", samassa huoneessa, missä äitini oli pidetty lukittuna ne monet vuodet, joina hän sairasti. Minä näin pieni-lasisista akkunoista veneitä täynnä pyhävaatteisin puettuja rippilapsia juhlapukuun puettujen vanhempiensa keralla ehtimiseen kirkkaana syyspäivänä kiitävän lahdelmaa ja laskevan maalle, mitkä meidän sillalle, mitkä pappilan rantaan.
Tämä juhlallinen näky sai minun epäilykseen; minä ajattelin että kaikki nämä taitaisivat päästä Jumalan autuuteen yhtä huokeasti kuin he nyt rauhallisena pyhäaamuna soutivat auringon kirkastamaan lahdelmaan, — minä yksin seisoin autuuden toivonkin ulkopuolella. Äkkiarvaamatta selkeni minulle, että minä suruisessa, hengellisesti pimeässä kodossani jo lapsuudestani olin syvimmässä sielussani tuntenut aina, ettei onnea eikä autuutta ollut minulle aiottu, ja että kaikki todellinen onni ja ilo, mikä minua tähän saakka oli kohdannut, oli ollut ainoastaan laina-valo pappilasta. Susannan voisin minä synnillä, jota olin aikeessa tehdä, myöskin saada lainaksi kuolinpäivääni saakka; mutta silloin pitäisi meidän eroaman, ja minun jälleen palaaman takasin pahain onnettomuuden voimien luo, mitkä aikaisimmasta nuoruudestani täällä kotona olivat ikäänkuin ottaneet minut omaisuudekseen.
Minä käännyin seinään päin ja itkin.
Kun sitte jälleen aloin jatkaa pukemistani ja heitin silmäilyn peiliin, niin pelotta, vieläpä jommoisella rauhoittumisellakin näin lapsuuteni vanhan näyn: naisen ruusun kanssa seisovan takanani kamarin auki olevalla ovella, vaaleana ja surullisesti katsellen minua, kunnes hän äkkiä katosi. Kirkon kellot soivat ja kaikki väki samosi kirkolle. Tänään oli Kainulais Anna ja kaikki talonväki kirkkomatkalla. Isä saattoi minua ja tervehti sivumennen kohteliaasti pappia, kun he tapasivat toinen toisensa kirkon ovella.
Järjestys, missä meidän, rippilasten, tuli seisoa kirkon laattialla, oli viime maanantaina määrätty. Minun tuli seisoa ensimmäisenä poikain niinkuin Susanna tyttöjen puolella.
Jo oli virsi veisattu kun Susanna tuli äitinsä kanssa, puettuna niinkuin täysikasvanut nainen mustaan silkkihameesen, kaula ja käsivarret harsovaatteessa ja mitaljoni rinnalla. Hän jäi istumaan pappilan penkkiin, kunnes voimallisesti vaikuttava saarna oli loppunut.
Lienen varmaanki näyttänyt sangen sairaalta ja väsyneeltä, sillä kun pappi ylipäästä, minusta, alkoi kysymyksiänsä, hän vaikeni kesken katsannolla, kuin olisi hän tahtonut kysyä, mikä minua vaivasi. Minä vastasin oikein ja pään nyykkäyksellä kääntyi hän Susannaan, joka seisoi siinä ristissä käsin, itkeentynein silmin ja kysymystä odottaessaan vaaleana jännityksestä. Hänen isänsä kysyessä katsoi hän häneen siunatuilla, sinisillä silmillään niin uskollisesti ja semmoisella luottamuksella, jotta selvää selvempi oli, ettei hänessä tällä hetkellä ollut rahtuakaan pahan omantunnon ajatusta. Kun hän oli vastannut ja hänen isänsä kulki edemmäs alaspäin laattiaa, hymyili hän vienosti vaikka vakavasti minulle, ikäänkuin olisin minä ollut toinen asian-omainen, johon hänen tuli pitää itseänsä tällä hetkellä.
Minä katselin, sen kun taisin, kenenkään huomaamatta häntä, missä hän seisoi kirkkaana ja kauniina, rikkaat hivuksensa asetettuna täysikasvaneiden tavalla. Aina tuon tuostakin loi hän silmänsä minuun, mutta nyt väistin minä hänen silmäilyksiään. Ne saivat nyt vaan syntilukuni yhdellä enentymään, samaten kuin joka ainoa pyhä sana, jonka kuulin oli ainoastaan lisäyksenä syntini painavuuteen — ne vaikuttivat siunauksen vastakohdan.
Jumalanpalvelus kesti kauan ja hermojeni ylöllinen ponnistus vaikutti, niinkuin sittemmin niin usein minussa, että pääni rupesi suhisemaan ja maailma tummeni, luoden mustia pilkkuja silmäini eteen. Hirmukseni näin minä näitä mustia pilkkuja kaikkialla, minne vaan käänsin silmäni ja kauhistuksella ajattelin että tämä jo ehkä oli kirouksen alkua. En uskaltanut nyt enää katsella Susannaan, jotten saisi häneenkin pilkkua, enkä voinut viimein pidättää itseäni tarkastamasta laattiaa, millä seisoin, nähdäkseni, eikö jalkojeni alla näkyisi palo-merkkejä. Minä muistin vedenhaltijaa, joka Vaakenin kirkossa oli houkutellut papin tytärtä mukaansa, ja jonka vainu oli ajanut pois kirkosta siunausta luettaessa; minä, minä olin tuomittu seisomaan.
Himmeästi muistan, että kun lupaukset olivat tehdyt, pidettiin taasen puhe ja veisattiin virsiä.
Kotomatkallani isäni kanssa, joka huolellisena tuki minua, oli viimeinen muistoni kaikesta, että Susanna, joka epäilemättä oli huomannut, että minä olin sairas, Jumalanpalveluksen loppupuolella oli luonut silmänsä minuun juuri samankaltaisella katseella kuin aamulla nainen ruusun kanssa — hiljaisena, vaaleana, surumielisenä, niinkuin se, joka mielellään tahtoo auttaa, mutta ei voi.
Minä luulen ettei isäni varoitus, etten, näet, häpäisisi häntä papin edessä, niin aivan vähässä määrin ollut syynä siihen, että aina viimeiseen saakka koetin pitää itseäni pystyssä; sillä minä pyörryin kun pääsimme kotiin ja saatettiin makaamaan, jollaikaa isäni, joka nyt todella oli pelästynyt, paikalla pani noutamaan lääkäriä.
Kuu lääkäri seuraavana päivänä tuli, tapasi hän minun raivoisassa kuume-houreessa. Minun kuvatusaistini oli paisunut, kuten virta, josta kaikki sulut ovat poistetut, mitä hurjimmaksi haave-lähteeksi. Oli minusta kuin olisi helvetillisiä olentoja tanssinut ja nyykkinyt päitään vuoteeni ympärillä, joista yhdellä oli pitkä, sinetillä varustettu kirouskirjoitus, ja kuin Kainulais Anna olisi mulkoillut tirkisteleviä silmiänsä, Susannan ehtimiseen katsellessa minua tuskallisella katsannolla, ikäänkuin ei hän olisi voinut estää minun kadotustani.
Sen mukaan mitä sittemmin olen kuullut, arveli lääkäri alussa, että minulla oli kuumetauti, mutta muutamista oireista ja kuvatusteni laadusta, joita Kainulais Anna, jolla oli omat ajatuksensa asiasta, piti huolenaan hänelle ilmoittaa, muutti hän mielensä kokonaan. Hän oli hoitanut äitiäni hänen hourutilassaan ja nyt huomasi hän minussa, pojassa, vallitsevan samat luulot Naisesta ruusun kanssa ja pahojen voimien pelon.
Kolmen viikon kuluttua olin minä, vaaleana ja pitkällisen hermotaudin puuskauksen heikontamana, taasen aivan terveenä. Koko syntituskani ankara paino oli kadonnut rinnastani ja minä menin Herran Pyhälle Ehtoolliselle tuntematta vähintäkään arvelua.
Olin mielestäni aivan ansiollinen, kun seuraavana pyhänä mustassa juhlapuvussa menin rippi-tervehdykselle pappilaan. Tässä tilaisuudessa näin Susannan — joka vähän oli koristanut itseänsä minun tähteni — niinkuin täysikasvanut ainakin istuvan ompelupöytänsä ääressä ylennyksellä akkunan vieressä. Kun hänen äitinsä meni ulos noutamaan viinimarja-viiniä ja leivoksia täytyi minun Susannan viittauksesta kiireisesti katsella tätä kallista ompelupöytää ja siinä olevia loovia — niitä mitkä olivat pöydän yläpuolella, ja niitäkin mitkä tulivat esiin, kun ylimäiset loovat vedettiin ulos. Eräässä näissä viimeeksi mainituissa, mitkä Susanna vähän ivallisella katsannolla avasi, mutta aivan pikaisesti jälle sulki, kun äiti samassa tuli huoneesen, makasi lasikivineen messinkisormus, minkä hän oli saanut minulta, ja sen vieressä pari vanhaa kirjepalasta lapsuudestani, jotka minä tunsin.
Kun lähdin pois hypähti sydämmeni minussa ilosta, sillä odottamatta oli minulla ollut kohtaus, joka oli näyttänyt Susannan sydämmen uskollisuutta voimallisemmasti kuin mikään suusanallinen vakuutus.
Mieleeni lensi ajatus, että jotakin oli tapahtunut kotonani viime aikoina, sillä isäni äkkinäinen, kylmä käytöstapa minua kohtaan oli nähtävästi muuttunut; hän näet lahjoitti minulle nyt kaksipiippusen pyssyn, hylkeen nahkaisessa kotelossa, ja kellon, ja pani itsestään minun käyttö-valtaani, päiviksi ennenkuin läksin, sekä palvelija Jensenin että veneen, milloinka vaan tahdoin lähteä ampumaan tahi kalastamaan.
Selville tuli minulle mitä oli tapahtunut, kun tohtori eräänä päivänä tuli meille ja käski minun seurata häntä kamariini.
Kaljupäinen, leveähartioinen, pieni tohtori sarka-takissa, teräshankaiset lasisilmät tynkkänenällään oli noita kovakuorisia lääkäreitä, jotka pitävät kunnianaan matkustaa jos minkälaisessa ilmassa. Parhaimmalla tuulella oli hän, kun hän tuli taloon rajuilmasta. Hän oli jäykkä, rehellinen mies, jonka mielipide välttämättömästi antoi luottamusta; hänellä oli siihen lisäksi jotakin lempivää ja uskollista olennossaan, joka vaikutti, että hän, kun hän vaan tahtoi, taisi voittaa sydämmet. Hän oli sekä meidän että papin kotilääkäri ja molempien perheiden hyvä ystävä.
Kun tulimme kamariini, käski hän minun istumaan ja kuuntelemaan, mitä hänellä olisi sanomista, — ja tätä sanoessaan mittasi hän itselleen tilan laattialla, jolla hän, kuten hänellä puhuessansa oli tapana, taitaisi, kädet selän taakse asetettuina, kulkea edestakasin.
Hän oli, sanoi hän, tarkoin miettinyt, joko olla ilmoittamatta minulle, mitä hänellä oli sydämmellään, tahi puhua, niinkuin hän nyt teki; mutta hän oli päättänyt viimeksi mainittua, syystä että minun terveeksi tulemiseni riippui siitä, että itse saisin selvästi tietää, mikä minua vaivasi. Minun viime tautini oli näet ollut jommoisia mielen-vian oireita, jonka hän tiesi perintötaudiksi äitini suvussa monta polvea taaksepäin. Että tämä kohtaus nyt oli ilmaantunut minussa, siihen oli tosin syynä se, että minä liian mielivaltaisesti olin antaunut kaikenlaisiin hourekuvatuksiin, johon tuli lisäksi joutilaisuus, jota hän tiesi minun aina käyttäneeni kotona ollessani. Ainoa pätevä keino tätä vastaan olisi työ, jolla olisi määrätty tarkoituksensa, esimerkiksi lukeminen, johonka hän luuli minulla olevan luonnollisen taipumuksen, ja siihen lisäksi raittiin elämänlaadun, käyntiretket, metsästyksen, kalastuksen, toverit ja harrastuksen; mutta ei joutilaisuutta, ei jännittäviä romaaneja, eikä luonnottomia unelmia. Hän oli puhunut isäni kanssa minusta ja vaatinut, että minä pantaisiin Trondenäsin seminarioon, jossa saisin tilaisuuden alkaa oppiani, ja jossa samalla saisin tilaisuuden muuttaa nykyistä elämääni.
Kun tohtori vähän ajan kuluttua jätti minun, istuin minä kamarissani ja mietin tilaani vakavalla, liikutetulla sydämmellä.
Että näin olin tullut itseni tuntemaan ja saanut elämäni arvoituksen selville, sai minulle erinomaisen helpoituksen — voinpa sanoa, että se oli käänne elämässäni.
Tunto henkisestä pahanvoipaisuudestani, joka hiljaisena mielipainona, pahana aavistuksena aina niin kauas taaksepäin kuin muistini ulettui, oli salautunut sielussani — vaikka väliin valoisempana kesä-aikana kanssa-käyminen Susannan kanssa työnsi sen syrjälle — ei siis ollutkaan mitään syntiä eikä rikoksen painavuutta, ainoastaan tauti, tauti vaan, jota oli kohdeltava tavallisilla parannuskeinoilla!
Enpä usko, että kukaan ilomielin voi istua ja kuulla onnensanomana, että hän on hullu tahi ainakin hulluksi tulemaisillaan; mutta nyt tiedän minä että semmoistakin voi tapahtua maailmassa.
Minä rukoilin nyt, niinkuin minusta tuntui enskerran elämässäni levollisesti ja turvallisesti Jumalaa, jota siis uskalsin lähestyä minäkin aivan niinkuin muutkin ihmiset, tahi, jos mitään eroitusta oli minun ja muitten välillä, vielä likemmin, sairas raukka kun olin.
Oli minusta kuin olisi Jumalan aurinko pitkän, raskaan sadepäivän jälkeen koittanut minulle. Minä rukoilin oman itseni, Susannan ja isäni edestä ja tämän turvallisen olotilan nautinnossa jatkoin minä rukoustani ensinnä jokaisen yksityisen edestä kodissani, sitten pappilalaisten ja lukkarin viimein, muitten puutteessa niinkuin kirkossakin "kaikkien sairaiden ja viheliäisten edestä" joiden lukuun minä sydämmestäni iloisena luin oman itseni.