KYMMENES LUKU.
Myrsky.
Seuraavana Lauantaina jälkeen puolen päivän alkoi se kauhea, kaksi päivää kestävä myrsky, josta moni vielä puhuu kaikkein kauheimpana, mikä ikinä on Lofotissa raivonnut.
Kaikeksi onneksi ei kalastus vielä ollut alkanut — myrsky puhalsi luode puolelta suorastaan Länsivuomaan ja toi mukanaan sumua ja lumiräntää sekä vyörytti kauheita aaltoja sinne — muutoin olisi ehkä saatu kuulla yhtä monesta haaksirikosta kuin tuon kuuluisan myrskyn jälkeen vuonna 1849, jolloin yhtenä vuorokautena useampia satoja veneitä joutui haaksirikkoon. Nyt ei hukkunut muuta kuin joitakuita veneitä, jotka olivat matkalla kalalle, useampia purjeveneitä ja pari suurempaa laivaa ajoi myrsky maalle.
Myrsky kiihtyi yön kuluessa; me tunsimme miten rakennuksemme liikahti jokaisesta myrskyn puuskauksesta ja natisi liitteissään; me valvoimme kaikki ikääskuin äänettömän suostumuksen johdosta kynttilän ääressä.
Ullakkoluukut, ovet ja akkunat suljettiin huolellisesti. Kattokivet putoilivat kolisten maahan, myrskyn viskeleminä, niin että me pelkäsimme niiden puhkaisevan läven kattoon, ja uunin piiput ne vinkuivat niin ilkeästi ja kolkosti; kun tuuli oikein ankarasti puhalsi kuului se voimakkaalta, ilkeältä sankarinääneltä myrskyisessä yössä, väliin taas kurjalta hätähuudolta.
Olimme kaikki koossa asunhuoneessa ja vallitsevaa hiljaisuutta keskeytti ainoastaan jonkun huomauttaminen ilman vaiheista, tahi kun joku talon väestä palasi, tehtyänsä katselmus retken kartanon ympäri. Isälläni oli ankara pelko rantapuodista ja purrestansa, joka hänen oli täytynyt päivällisen jälkeen kolmin kerroin kiinnittää ankarain satamaan syökseväin hyöky-laineiden tähden. Usein näin hänen kiertelevän käsiänsä ikäänkuin rukouksessa ja senjälkeen astuskelevan permannolla hetken aikaa iloisempana, kunnes tuska taaskin valtasi hänet ja hän istuutui synkästi silmäillen eteensä.
Myrsky kesti yhä. Ulkoa kuului kumahteleva jyske — joka hyvin kyllä voi tulla rantapuodista. Isäni otsallen kohoili tuskan hiki ja minua liikutti syvästi nähdessäni hänen ahdistustansa, voimattani kuitenkaan tuottaa vähintäkään lohdutusta.
Vähää jälkeen meni hän kynttilän valolla eteis-huoneesen, vaan palasi kohta kantaen kädessänsä vanhaa, suurilla kirjaimilla painettua Virsikirjaa, josta hän etsi muutaman rukouksen sekä meren-hädässä laulettavan virren. Kaikki väki kokoontui kutsumatta asuinhuoneesen hartaushetkeä viettämään. Isäni laski suuret, ruskeat kätensä, joissa hän piti virsikirjaa, kahden pöydällä palavan kynttilän väliin. Aluksi luki hän rukouksen ja lauloi sen jälkeen virrestä joka värsyn, joita me, kukin taitonsa mukaan, säestimme. Todella oli tuo kuni rukous myrskyjen ahdistaman aluksen kajuutassa ja varmaankin haaveili nyt tämä kuvittelu vaaroja rikkaasta nuoruudesta isäni sielussa. Myrskyn henkien luulimme jo hartauden hetkiä viettäessä tyyntyneen, vaan uusilla voimilla alkoi sen päätettyä tuo turmiollinen luonnon raivo.
Ylhäällä makasi vanhempi Martinez vuoteensa vieressä polvillaan ja risti lakkaamatta itseänsä Kristuksen kuvan edessä. Varmaankin oli hänellä paljon vähemmän syytä huoleen kun meillä, sillä hänen brigginsä oli laskenut ankkurin pienoseen lahdelmaan, joka sitä turvasi tuulta ja aaltoja vastaan. Kuitenkin katui hän nyt katkerasti ei kiiruhtaneensa vaaran uhatessa poikansa ja väkensä luo.
Aamupuolella yötä näkyi ilma hiukan tyyntyneen ja väsyneinä astuimme levollen, jättäen ainoastaan pari miehistä vahdiksi. Kello 10 paikoilla edelläpäivällisen valkeni päivä ja nyt voimme selvästi katsella hävitystä sen täydellisyydessä. Sadottain makasi päärakennuksen kattokiviä hajallaan pihamaalla, osa seinän laudoituksesta tuulen puolella oli irtautunut ja ylin osa sillasta makasi vinossa, järveen vaipuneena, kun aallot olivat huuhdelleet pois pari sen arkuista. Vieläpä rantapuotikin oli kärsinyt vahinkoa.
Sillä välin liehui haaksi silminnähtävässä vaarassa. Kaksi maalle kiinnitetyistä touveista oli jo katkennut ja pelastus riippui ainoastaan kolmannesta, joka oli kiinni laivan renkaassa rannalla, lahdelman suussa. Haahden kannella seisoi yksinään suuri, valkonen villakoira, etukäpälät reunavarustuksilla, ulvoen, vaikkei sen ääni aaltojen keulaa huuhdellessa ja tuulen riehuessa etäällen voinut kuulua. Asema tuli yhä vaarallisemmaksi, sillä maahan kiinnitetty touvi oli sellaisessa jännityksessä, ettei sen keskustakaan sattunut mereen. Sen lisäksi kävi niin ankara tuuli, että ihmisen oli mahdottoman vaikea pysyä pystyssäkään, sitä vähemmin rientää avuksi. Minä kiipesin kukkulalle talon takana, jossa kallionlohkare suojasi myrskyä vastaan, ja josta voin hyvästi silmäillä sekä meren että lahdelman yli.
Länsi-vuonon yli liehui talvisessa ilmassa aaltoilevia, hopean-harmaita pilviä. Rantaa lähellä kohoili äärettömän suuria, kuohu-harjaisia vesi-vuoria, jotka särkyivät roiskulla teräviä kallioita vastaan ja vetäytyivät sen jälkeen takasin, jättäen lavean alan rannikkoa kuivaksi.
Eräässä kohden, jossa kallio jyrkästi kohosi merestä, pieksivät aallot korkealle ilmaan leveän vaahto pylvään, joka tuulen mukana syöksi savun kaltaisena maiseman yli. Toisessa kohden ahdisti meri jättiläis voimallaan luisua kalliota, milloin peittäen sen kuohuillaan, milloin jättäen sen tyhjäksi taas ja tämän näytelmän päällä taisteli usein, roikkuvin siivin, väsynyt lokki, joka luultavasti oli kolostansa joutunut tuulien valtoihin.
Tuskissani kiinnitin huomioni lahteen purttamme kohden. Hämmästyksekseni huomasin kannella seisovan miehen ja tunsin hänen — se oli väkevä Jens, joka erään toisen miehen kanssa oli kiivennyt sinne tuulen puolelta.
Hetkisen tyvenen aikana laskeusi hän, sidottuansa nuoran vartalonsa ympärillen, yksinään keulaan ja alkoi vetää haahtea vastatuuleen pitkin kovasti jännitettyä touvia. Pelolla odotin joka hetki haahden vaipuvan veteen ja minusta näytti usea laine syöksyvän sen kannelle. Haahden hiljaa kulkiessa eteenpäin seurasi isä ja väkemme levottomasti rantaa myöten.
Saavuttuansa luodoille, joiden yli aallot alinomaa tyrskyivät, kiinnitti vahva Jens purren ja alkoi vetää touvista, jota mies tarpeen mukaan laivan kannelta irroitti. Hän oli juuri kiini sitomassa sitä laiva-renkaasen eikä enää ollut tehtävänä kuin pari käännöstä, kun me äkkiä huomasimme kolme mahdottoman suurta aallon harjaa, joiden välttämättä täytyi heittäytyä luotojen yli. Selvästi oli nyt vahva Jens haaksineen suurimmassa vaarassa, sillä lii'oin jännitetty touvi tuskin voi kestää enenemää painoa.
Minä näin hänen lemmittynsä Martinen vääntelevän tuskissaan käsiänsä ja kiiruhtavan rantaa pitkin luodoille päin; kentiesi oli hänellä aikomus heittäytyä mereen ja kiiruhtaa hänelle avuksi, jota varmaan ei kukaan toisista katselioista ollut ajatellutkaan.
Vaan vahva Jens oli jo huomannut vaaran; hän kiiruhti purteen alas, jossa vielä suojaa voi löytää, — ainoastaan ottaaksensa pitkän liinan, kääri sen rauhallisesti useita kertoja ympärillensä ja sitoi pään kiini laiva-renkaasen, ei enää luottaen omiin jättiläis-voimiinsa.
Tuskin oli hän näin ehtinyt valmistautua, kun jo ensimäinen aalto, jota hän vastusti nojaten eteenpäin ruumiillansa, purkautui luotojen yli. Ennenkuin toinen vielä kerkesi seurata, lisäsi hän uutta jatkoa maahan sidottuun kiinnittimeen.
Aalto vierähti taaskin, vaan Jens seisoi järkähtämätönnä, kietoi lujasti viimeisen solmunsa ja pelasti laivan.
Jens tunsi nyt uhkaavan aallon koko voiman. Hän nosti lantioiltansa liinat leveille, väkeville hartioillensa, käänsi vielä, kukatiesi viimeisen kerran, vaaleat kasvonsa kotoa kohden jäähyväisiksi; sitten taivutti hän päänsä kolmatta, viimeistä aaltoa vastaan, joka vieryi vaahtoisine harjoineen, kuten ainakin suurempana ja raskaampana edelläkäviöitänsä.
Kun laine oli hajonnut, ei Jens enää seisonutkaan luodolla.
Hädissäni juoksin rannalle muiden luo. Jo ennenkuin saavuin alas, oli paitsi haahtea, joka oli irtautunut luodolta, myöskin Jensin hengetön ruumis korjattu merestä ja kannettiin ylös kartanoon.
Aalto oli riistänyt hänen kerallansa, sittenkun liina hänen hartioiltansa vaatteiden ja ihon keralla oli luiskahtanut irti. Tunnotoinna makasi hän veden vaikutuksesta ja toinen käsi, raastettuna veriseksi, oli sijaltansa pois. Kalveana kävi isä, auttoi häntä kotiin kantaessa ja asetti hänet vuoteelle.
Kun Jens heräsi tulvasi hänen suustansa verta ja haastaminen kävi vaikeasti; vaan isä vakuutti iloisena, tutkittuansa haavaa, ettei hengen vaaraa ollut pelkääminen.
Vahva Jens tuli rohkean työnsä kautta, jolla hän pelasti laivan, lavealta kuuluksi; isäni luona oli hän siitä päivästä uskottu mies ja seuraavana kesänä vietti hän häänsä Martinensa kanssa.