YHDEKSÄS LUKU.
Joulupidot.
Joulun aikana tänä talvena oli meidän seudullamme koko joukko muukalaisia enimmiten laivakatteinia, jotka, samoin kuin Martinez meillä, rajuilman tahi merivahingon tähden oleskelivat eri paikoilla maalla. Etelästä oli sitäpaitse virkatoimessa saapunut useampia ylimyksiä. Seuraus tästä taas oli koko joukko pitoja, joissa isännät vieraanvaraisuudella koittivat voittaa toinen toisensa.
Uudenvuoden kolmantena päivänä olimme sentähden kutsutut päivällisille ja tanssille rikkaan nimismiehen Röst'in luokse, jossa mainitut herrat etelästä siihen aikaan majaelivat. Meillä ei ollut kuin puolitoista peninkulmaa matkustettavana; mutta monella oli kuusi ja kahdeksan peninkulmaa, josta suurin osa oli merimatkaa.
Röstin laajoihin huoneisin sopi kyllä koko joukko vieraita, mutta tällä kertaa oli hän, saadakseen yösijaa kaikille kutsutuille, myöskin pyytänyt naapuritalot käytettäväkseen.
Kun minä nyt siirryn kertomaan näistä pidoista, jotka minulle piti oleman niin täynnä tapahtumia ja mielenliikutuksia, olen päättänyt olla hyvin harvasanainen, ja minulta jää sentähden monta kohtaa ja tapaa, jotka kuuluisivat täydellisempään kuvaukseen elämästä tuolla pohjoisessa, kertomatta.
Kutsumuksen mukaan piti syötämän kello kolme, mutta useimmat veneet tulivat pari kolme tuntia aikaisemmin. Sillä välin kuin naiset yläkerrassa pukeutuivat, kokoontuivat herrat erääsen huoneesen alakerrassa, joka taholla oli hyvin vähän valaistu ja jossa oli "vähäsen haukattavaa" ja pieni ryyppy, mitkä kyllä olivat tarpeen matkan jälkeen. Täällä saattoi kohtelias isäntä vieraat tutuiksi keskenänsä.
Kauan ja turhaan odotettiin pappia ja hänen naisiaan, kunnes vihdoin täydyttiin käydä päivällis-pöytään heitä paitse.
Ovet avattiin nyt suureen, juhlallisesti valaistuun ruokasaliin yläkerrassa, vieraat virtailivat portaita ylös ja asettuivat, monen pysähdyksen jälkeen ovissa ja pitkäin kohteliain riitain jälkeen arvo-järjestyksestä, kukin paikoillensa suuren, komeasti katetun, hevoiskengänmuotoisen pöydän ympärille, joka juhlallisesti oli varustettu tiheällä viinipullorivillä, kolmehaaraisilla kynttilänjaloilla ja kukkuroiduilla makeaisrovioilla; kunniapaikalle oli asetettu suuri kokoelma hopea-astioita. Pappilan herrasväelle pidätettiin kolme paikkaa ylimyksien vieressä. Isäni istui herra Martinez'in vieressä pääpöydän luona ja minä asetuin kainosti alemmaksi erään sivupöydän ääreen.
Päivällisseura oli tuota suoraa, vanhaa, iloista laatua, joka nyt, sen pahempi, käy yhä harvemmaksi Silloin syötiin vielä veitsellä eikä hopeakahvelista tietty mitään; mutta sen sijaan vallitsi seurassa todellinen ilo, ja kauan aikaa senjälkeen oli ainetta moneen hauskaan keskusteluun.
Alussa, niinkauan kuin vielä istuttiin tuon tavallisen juhlallisuuden vaikutuksen alaisina, kävi kaikki hyvin kankeasti. Naapurit uskalsivat tuskin kuiskata toisillensa ja tanssipukuun puetut nuoret naiset, jotka kaikki ikääskuin magneetisen vetovoiman kautta olivat joutuneet istumaan vierekkäin, istuivat kauan syvässä, ujossa äänettömyydessä yhdessä rivissä ikääskuin sininen, punanen ja valkonen kukkaispensas, jossa ei ainoakaan lintu uskaltanut laulaa.
Päivälliset alkoivat sillä että isäntä tervehti vieraitaan tervetulleiksi. Parissa, kauemmin valmistetussa puheessa esitteli hän sitte maljoja läsnäoleville ylimyksille, joihin nämä taas vastasivat.
Nyt tunsivat kaikki, että oli päästy varsinaisen virallisen osaston yli iloon.
Keveämmällä mielellä esitteli isäntä nyt paljon lyhempiä ja hauskempia maljoja poissaoleville, joiden joukossa ensimmäisenä tuli: "Lemmittävä pappi ja hänen perheensä." Tätä maljaa juotaessa huomasi kyllä useampi kuin minä, että isäni antoi lasinsa seista liikuttamattomana.
Sillä välin kulkivat ruo'at miehestä mieheen ja samassa määrin kuin viini pulloissa väheni, eneni iloisuus. Nyt tuli esiin monta sekä sukkelaa että terävää päätä, jotka täällä pääsivät oikealle ottelukentälle ja se raesade sukkeluuksia, iloisia kokka puheita ja hauskoja puheita, joka täällä lankesi — viimeksi mainitut useimmiten kertomuksen muodossa, jonka alla tavallisesti piili jotakin muuta, kuin mitä kerrottiin — antoi vilkkaan kuvan Nordlandilaisen luonteen omituisuuksista.
Siihen aikaan tapahtui usein seuroissa, että kun piti noustaman pöydästä, löytyi joitakuita, jotka eivät jaksaneet ylös istuimiltansa ja toisia, joita jälestäpäin kaivattiin seurasta kadonneina. Näiden viimeksi mainittujen joukossa, olin, sen pahempi, minäkin.
Hetken vaikutuksella on aina ollut suuri valta minun ylitseni ja tottumaton kun olin sekä tällaisiin pitoihin että väkeviin juomiin, olin minä varomattomasti antautunut iloisuudelle, joka valtasi ympärilläni. Enpä luule koko elämässäni yhteensä nauraneeni niin paljon, kuin tämän päivällispöydän ääressä. Minun vastapäätäni istui punatukkainen tmi kauppias Kadel pitkillä, hullunkurisilla kasvoillaan, ja laukasi sukkeluuksia toisen toisensa perään, ja sivullani kuiskasi kyttyräselkäinen konttoristi Gram, joka oli laajalle tunnettu terävän päänsä kautta ja peljätty pistävän kielensä tähden. Hänen sukkelat muistutuksensa useimmista, jotka istuivat pöydän ympärillä, enenivät ilkeyydessä samassa määrässä kuin hän joi ja jos hänen sanansa olisivat tulleet kuulluiksi, olisi varmaankin monen pöydän ympärillä istuvan loistavat kasvot muuttuneet. Luulenpa myöskin, että hän tämän ohessa kaikessa hiljaisuudessa hauskuuttelihe sillä, että hän saisi minut humalaan; kumminkin oli hän kaiken aikaa väsymätöin täyttämään lasiani, etenkin kun lämmin viini tuotiin esiin. Hänen vilkkaat käärme-silmänsä ja pari korvaani kuiskattua sanaa johdattivat minun muutoin hyvin himmeän tarkastukseni moneen hullunkuriseen näkyyn.
Vihdoin tuntui minusta aivan kuin huone ja pöytä olisivat kääntyneet nurin narin, niinkuin olisimme istuneet suuressa laivankajuutassa kovassa myrskyssä. Epäselvään muistan myöskin, että tässä purjehtivassa salissa kahdelta eri haaralta tungettiin toistensa sivutse pöydän ympäri, seinän ja tuolien välitse ja kiitettiin ruo'asta.
Kaiken tämän jälkeen en muista mitään ennenkuin heräsin pilkoisten pimeässä ikääskuin raskaasta, sekanaisesta unesta ja tunsin, että makasin pehmeällä höyhenvuoteella. Vähitellen selkeni tapahtumat muistissani ja minä huomasin että olin saatettu vuoteelle erääsen vierashuoneesen naapurikartanossa. Sillä välin kun makasin näitä miettien ja tunsin itseni ylen määrin onnettomaksi, tuli vanhempi Martinez luokseni, kynttilä kädessä, katsoakseen miten minä jaksoin. Silloin huomattiin että kello oli yli kaksi yöllä; ja sitä seikkaa, että olin maannut kuusi, seitsemän tuntia yhtäpäätä, tuli minun kiittää, ett'en minä enään ruumiillisesti voinut pahoin; sitä enemmän sai häpeällinen tunne minut siveellisesti kärsimään.
Sen minkä huomasin kun pu'in päälleni oli että naapuri talo oli muuttunut oikeaksi sairashuoneeksi samanlaisille päivällis pöydästä kuin minä, ja niiden joukossa huomasin jonkunmoisella koston himoisella ilolla konttoristi Gram'in, kyttyräselkäisen sivukumppalini.
Herra Martinez selitti minulle kaikenmoisilla iloisilla liikenteillä että nyt oltiin innokkaassa tanssissa ja että minun piti olla mukana.
Ajatus, että Susanna nyt vihdoinkin oli mahtanut tulla ja turhaan odottanut, lensi yhtäkkiä salamana pääni läpi. Miten silmänräpäykseksikään olin voinut häntä unohtaa oli minulle itselleni arvoitus; mutta että olin tehnyt sen, makasi raskaasti mielelläni.
Ruokasali oli nyt muutettu tanssisaliksi ja useampina tuntina oli jo iloisesti tanssittu viulun, klarinetin ja violonsel'in soiton mukaan. Sopivassa tilaisuudessa, keskellä erästä tanssia, hiivin huomaamattomana sisään.
Seisoessani avonaisen oven ääressä, jonka läpi lämpö virtaeli kylmään käytävään, ahtaat, valkoiset hansikkaat käsilläni, kalpeana ja ujona, kärsin alussa suuresti tunteesta että kaikki nyt katselisivat minua ja ajattelisivat sopimatointa käytöstäni. Pari toisensa jälkeen tanssi sivutseni niin läheltä että naisten helmat koskettivat minuun, ja minä aloin, sen minkä lyhytnäköisyyteni salli, ottaa selon keitä salissa löytyi.
Papin rouva istui sohvassa huoneen perällä, muutaman vanhemman naisen välissä, pienen tohtorin kanssa.
Pappi pelasi luultavasti korttia alakerrassa — mutta Susannaa en nähnyt. Salin perällä tanssi nuori Martinez, loistavin kasvoin, polkkatanssissa erään silmäänpistävästi kauniin, valkoiseen pukuun puetun naisen kanssa, jolla oli sininen, liehuva nauha vyötäryksillä. Hänellä oli paksu, kaunis tukka, joka vivahti keltaseen; suuri hopea neula oli peitsenkaltaisesti pistetty sen läpi ja leveä kukkakiehkura laskettu sen päälle. Tanssiessaan katseli hän aina laattiaan. Nainen oli pitempi ja lihavampi kuin Susanna, mutta hänellä oli erityinen sulous koko olennossaan, joka muistutti minua hänestä. Keveä, verrattomasti kaunis tapa, joten hän käytti pieniä jalkojaan tanssissa — olipa melkeen kuin hän liiteleisi ilmassa — oli myöskin hänen kaltaistansa, ja minä seurasin sentähden tätä pariskuntaa vastustamattomalla osanotolla.
Minun lyhytnäköisyyteni esti minua tarkkaan näkemästä ja kun he tulivat minun sivutseni, peittyi sitäpaitse naisen kumarruksissa oleva pää hänen oman käsivartensa alle, joka luottamuksella nojautui silminnähtävästi onnellisen Martinez'in olalle. Ainoa, minkä näin, oli leveä, puhdas otsa, joka ei voinut kuulua kahdelle maailmassa ja että yksi alasriippuva kähärä leikitteli melkoisilla pyöreillä hartioilla.
Minä tunsin että polveni horjahtivat. Tämä ko'okas, hieno, ylimyksellinen nainen ei millään muotoa voinut olla Susanna!
Mustasukkaisella tunteella seurasin herkeämättä heidän tanssiaan, kunnes he ensikerran tulivat sivutse. Juuri ennenkuin he tulivat kohdalleni, aukaisi nainen silmänsä, hänen katseensa lankesi suorastaan minuun ja ankara pune valui äkkiä hänen kasvoilleen ja hartioilleen aina hameen kaulukseen saakka. Se oli Susanna!
Sillä ajalla, vähäsen päälle kaksi vuotta kuin me olimme olleet erossa, oli hänen kauneutensa kehkeytynyt niin ihmeellisesti rikkaasti. Hienosta, seitsemäntoista vuotisesta nupusta oli tällä lyhyellä ajalla kasvanut esiin ihana, täydellisesti kehkeytynyt nainen.
Tanssivat istahtivat salin perään paikoillensa, lähelle vanhempien naisien riviä.
Minä huomasin nyt, että nämä kaksi paraikaa tanssivat pitojen viimeistä pitkää tanssia, kotiljongia, jossa tavallisesti ääretöin joukko eri tanssia vaihteli, ja minun pisti mieleeni, että nuori Martinez illan kuluessa luultavasti oli voittanut Susannan suosion, koska hän oli päässyt hänen kumppalikseen juuri tässä tanssissa. Minä huomasin miten papin rouva silminnähtävästi suosi Spaanialaista ja katkerasti muistui mieleeni, että hän oli sekä rikas mies ja myöskin, vaikka lyhempi kasvultaan, näytti aivan toisella tavoin kasvaneelta ja miehuullisemmalta kuin minä.
Oli aivan kuin puukko olisi pistetty sydämmeeni. Minä olin siis maannut humalassa niinkuin eläin ja antanut vieraan ottaa Susannan minulta.
Rajulla mustasukkaisuudella huomasin miten kaunis, mykkä, mustilla tulisilmillään puhuva Martinez hymyillen ja kaikenmoisilla vilkkailla nyykkäysillä ja liikenteillä koitti tehdä hänelle selväksi uuden tuurin, joka nyt oli tanssittava, miten hän väliin kumartui hänen ylitsensä ikääskuin salaa kuiskataksensa jotakin ja miten Susanna taas paikaltansa katsoi ylös häneen ja hymyili niin suloisesti kuin ainoastaan Susanna taisi hymyillä. Hän otti Susannaa kädestä ja sai hänen tekemään kokeen laattialla heidän paikkansa edessä ja tämä näkyi olevan heistä varsin hauskaa.
Nuori Martinez miellytti häntä silminnähtävästi ja meidän vanha suhteemme oli siis ainoastaan lapsen leikkiä, jonka kasvanut nainen mieluummin toivoi unohdetuksi. Päätöksemme mukaan kahdesta koetus vuodesta olikin kaikki tässä suhteessa meidän välillämme selvillä, niin että me täysikasvaneena sopivassa tilaisuudessa voimme puhella ja laskea leikkiä koko jutusta.
Veri kohisi päässäni ja minä tunsin, että minun täytyi kostaa. Ennenkuin oikein olin ajatellut miten, päätin äkkipäätä ruveta innokkaasti pilapuheita laskemaan, mutta niin, että näyttäisi siltä, kuin tahtoisin kosia maakauppias N—n kaunista tytärtä, joka juuri sattui seisomaan läheisyydessäni.
Kun Susanna senjälkeen uudessa tuurissa tanssi meidän sivutsemme katsoi hän minuun hämmästyneenä ja tutkistellen. Seuraavalla kerralla kun hän tuli takaisin pudotti hän vahingossa nenäliinansa juuri sille kohdalle, missä minä seisoin. Minä otin sen ylös ja vein sen papin rouvalle, joka — joko käytökseni johdosta päivällispöydässä tahi jostakin muusta syystä — kohteli minua silminnähtävästi kylmästi. Minä kumarsin yhtä kylmästi ja palasin takaisiin paikalleni jatkaakseni keskeytynyttä iloista kanssapuhetta neiti N—n kanssa.
Hetkinen sen jälestä liihoitteli Susanna jälleen sivutseni ja hän katsoi minuun yksitotisesti, mutta epävakaalla katseella, ikääskuin hän ei olisi oikein selvillä, mitä hänen piti ajatteleman; sitte loi hän tahallansa joka kerralla silmänsä maahan.
Mielihyvällä huomasin että herra Martinez tarkemmin katsoessa tanssi kömpelösti. Sillä aikaa kuin minä vallattomalla iloisuudella nauroin ja laskin leikkiä kauniin sivukumppalini kanssa, teki minun salaa mieleni huomaamatta pistää jalkani vähän ulommaksi laattialle, jotta hän ehkä saattaisi kompastua siihen. Ja enpä tiedä miten oikein olikaan, mutta kun Martinez seuraavan kerran tanssi sivutseni, kaatui hän koko pituudellensa laattialle ja loukkasi varmaankin itseään sangen lujasti; hän oli nimittäin kaatuessaan kyllin ritarillinen laskeakseen irti sen tukeen, joka hänellä olisi ollut naisessaan ja siten horjahti Susanna vaan.
Hän nousi seisomaan ja katseli raivoten minuun, viatoin syy onnettomuuteen, joka näennäisesti olin niin innokkaassa kanssapuheessa sivukumppalini kanssa, etten vielä oikein ollut huomannut mitä oli tapahtunut. Katse, jolla minä vastasin hänen katseesensa, ilmaisi hänelle vastustamattomasti koko totuuden; sillä hän aikoi heti karata minun päälleni, mutta seisahutettiin sen kautta että Susanna, tosin hieman kalpeana, astui hänen eteensä ja vallasnaisen hienoudella tarjosi hänelle käsivartensa, jotta hän taluttaisi hänen paikallensa.
Kun Susanna ontuvan herra Martinez'in kanssa kulki laattian yli, käänsi hän äkkiä kasvonsa minuun ja ne olivat niin ilosta säteilevät, että minun katkera epätietoisuuteni muuttui onnellisimmaksi, iloisimmaksi varmuudeksi.
Hän oli selvään huomannut, että Martinez'in onnettomuus oli kosto minulta hänen tähtensä ja siten saanut sen epäilyksen kevennetyksi rinnastansa, jonka minun käytökseni näiden parin viimeisen tunnin ajalla oli hänessä synnyttänyt; sillä etten minä ollut humalassa, sen hän pian oli huomannut, ja teeskentely oli niin kaukana hänen omasta suorasta, totuutta rakastavasta luonnostaan, ettei hän voinut käsittää sellaista minussa. Järkähtämättömässä totuudessa oli hän oikeastaan vaan hienonnettu, naisellinen ilmiö hänen isänsä lujasta luonnosta.
Minä menin nuoren Martinez'in luo ja pyysin häneltä, Susannan kuullen, väsymättä anteeksi vallattomuudestani, kunnes hän, hyväsydäminen kuin hän oli, vihdoin leppyi. Hänen kasvonsa nolostuivat hyvin suuresti kun Susanna esitteli, että minä tanssisin seuraavan tuurin hänen kanssansa, jotta herra Martinez saisi levähtää loukkaantunutta jalkaansa seuraavaan tuuriin.
Niin, minä tanssin hänen kanssaan, tuon kauniin, täysi kasvaneen naisen kanssa valkoisessa tanssipuvussa, jota minä hetkinen sitte en ollut tuntenut syystä että hänen oma, ihanasti kehkeytynyt kauneutensa teki hänet tuntemattomaksi.
Me olimme opettaneet toisiamme tanssimaan, ja luulenpa että me kumpikin tanssimme jotensakin hyvin. Keveä kukkakiehkura hienoilla, valkoisilla kukilla viheriäisien lehtien välissä suikerteli hänen tuuhevissa hiuksissaan; minun käsivarteni oli hänen vyötärystensä ympäri ja minä tunsin miten hän notkeasti nojautui minuun hänen liidellessään tanssissa kanssani iloisena ja turvallisena kuin lapsi. Hänen otsansa oli lähellä minun huuliani, ja meidän silmäilyksemme, jotka tanssissa etsivät toisiaan, ilmoittivat joka kerta kuinka suloista oli tavata toisensa kun kahden pitkän vuoden ajalla sydämmellisesti on kaivannut toisiaan.
Kuu minä vein hänen jälleen paikoillensa sain minä kädenpuristuksen ja silmäilyn, jotka saivat minun täydellisesti unhottamaan papin rouvan epäystävälliset suun mytistykset. Susanna sai nyt nuhteita sopimattomasta käytöksestään nuorta herra Martinez'ia kohtaan, mutta tohtori, joka istui hänen vieressään, piti hänen puoltansa.
Minä seisoin jälleen paikoillani ja näin Susannan Martinez'in kanssa tanssivan uutta tuuria.
Hänen rypistetty huulensa ilmaisi alussa vanhaa, lapsellista uhkarohkeutta nuhteiden jälestä; mutta sitte muuttuivat hänen kasvonsa enemmän tyveniksi ja miettiviksi.
Minun näin seisoessani vaipuneena hänen katselemiseen ja luultavasti heikkona näistä monista, vaihtelevista tunnonliikutuksista, tunsin äkkiä, että tuo painava, levotoin, tuskan ja onnettomuuden tunne, joka tavallisesti kävi aavenäkyjeni edellä, tuli päälleni. Minä koetin päästä ulos salista, mutta näky ilmestyi sitä ennen eteeni.
Minä näin Susannan kasvot, sillä aikaa kuin hän tanssi herra Martinez'in kanssa, kalpeina kuin ihanan ruumiin ja viheriäinen seppele pienine, valkoisine kukkineen riippui hänen hiuksissaan ikääskuin märkä meriruoho. Oli aivan kuin vettä olisi tippunut Susannasta.
Veri syöksähti sydämmeeni; sali oli milloin pimeä, milloin pyöri se tuhansien kynttelien valaisemana ympäri silmissäni, tanssivat parit mukana.
Minä olisin varmaankin pyörtynyt oven luona, ellei tohtori olisi ottanut minua käsivarresta ja vienyt minua ulos viileälle käytävälle ja sieltä pieneen vierashuoneesen, jossa hän antoi minun juoda vettä ja pani minut makaamaan vuoteelle.
Kun hän puoli tuntia tämän jälestä tuli takaisin ja näki, että minä olin toipunut, istahti hän lempeästi ja ystävällisesti vuoteen laidalle luokseni ja alkoi sydämellisellä tavallaan puhumaan niinkun hän sanoi, "suoraan" minun kanssani.
Hän oli, sanoi hän, sillaikaa kuin hän kynttilä saksilla miettiväisesti halkaisi sydämen kynttilässä, — jonka hän luultavasti paremmin minua nähdäkseen oli ottanut pöydältä ja piti nyt kädessään, — siitä saakka kuin tulin saliin tarkastanut minua ja luullut huomaavansa, että minä olin mielistynyt ihanaan neiti Susanna L:iin ja olin mustasukkainen nuorelle herra Martinez'ille. Hän oli ennenkin kuullut erään linnun laulavan samasta asiasta.
Se oli tunne, josta monelle nuorelle ihmiselle oli ainoastaan hyötyä, jonka vaikutuksen alaisina he selkeytyvät, mutta minulle olivat tällaiset kiihoittavat mielenliikutukset suurimmassa määrässä vahingolliset; hän oli, sitä pahempi, lisäsi hän hiljaa, huomannut sen minun äiti parassani, sillä se, että hän lapsuudessani huomasi minun perineen hänen mielentautinsa, oli ollut lähin syy että hän oli menettänyt järkensä.
Lääkärinä ja ystävänä tahtoi hän nyt sanoa tämän minulle, sillä hän arveli vielä olevan aikaa estää tämän tunteen saamasta syvempiä juuria. Ja hän tahtoi sanoa tämän ei ainoastaan minun tähteni vaan myöskin Susannan tähden, jota hän suuresti rakasti ja ei millään muotoa tahtonut saattaa siihen, joka, sen minkä inhimillinen järki voi käsittää, ainoastaan saattoi loppua surulla.
Erästä seikkaa pitäisi minun myöskin tarkemmin ajatella, lisäsi hän — kauan aikaa ääneti istuttuaan, jolla ajalla ikääskuin punnitsi pitikö hänen jatkaa puhettaan; mutta yhtäkkiä päätti hän lausua lausuttavansa — ja se oli että minun onnetoin, perintönä käypä sairauteni teki ajatukseni mennä naimisiin sangen moitittavaksi; tätä saattoi, lisäsi hän liikenteellä, joka ilmaisi, että hän nyt vihdoinkin oli saanut kynttilän täyteen reilaan, pitää samanlaisena tapauksena kuin jos spitaalinen menisi naimisiin, huolimatta siitä että hän jättää tautinsa perinnöksi lapsilleen. Minun ei kuitenkaan pitäisi — tämän lausuessaan nousi hän ylös ja laski kätensä lohdutellen olalleni — paneman tätä kovin raskaasti mielelleni. Katkerimmat lääkkeet, ja sellaisena oli, sen pahempi, totuus tässä kohden pidettävä, ovat usein parhaimmat ja minun sairaalle, uneksivalle luonnolleni oli koristelematon, suora totuus, hänen mielestään, yksivakaisesti ja tarkkaan asiaa ajateltuaan, ainoa keino parannukseen ja pelastukseen.
Hetkisen ajan pidettyään kynttilätä ylitseni, meni hän ystävällisesti päätänsä nyykähyttäin; hän huomasi kyllä etten minä tällä hetkellä voinut ryhtyä mihinkään kanssapuheesen eikä vastata mitään hänen sanoihinsa.
Se oli kaikessa ystävällisyydessä kuolinisku kaikille minun unilleni ja mielenkuvitteloilleni.
Minä tunsin tämän iskun kuolettavaisuuden, vaikk'ei sisempi tunteeni ollut sitä vielä oikein selvään käsittänyt. Minun elämäni vanha onnettomuuden aavistus oli siis nyt mennyt toteen. Susanna oli siis minulle ollut ainoastaan lainattu auringonvalo, jonka piti sammuman kun todellisuus tulisi kysymykseen.
Sill'aikaa kuin minä sisällisellä silmälläni enemmän katselin kuin ajattelin tätä ja soitto epäselvään kaikui tanssisalista, makasin minä niin rauhallisena ja tunsin itseni vähitellen hiljaisella tuskalla ikääskuin kuolevan pois kaikesta siitä, joka oli ollut minulle rakasta maailmassa. Oli aivan kuin ruumiini olisi jäykistynyt surun painon alla ja Susannan elottomat kasvot olivat minulle nyt jotakin varsin luonnollista; olihan rakkauteni vaan kuollut tarina.
Minun vielä näin maatessani synkässä, mieltä kangistavassa huumaustilassa, jonka läpi kaikki ulkonaiset esineet näyttäytyivät minulle puolihämärässä, avaantui ovi ja nainen astui sisään. Hän laittoi äkkiä peilin edessä nuppineulalla paikoilleen erään rikki revityn palasen tanssihameessaan, mutta säpsähti äkkiä peljästyneenä kun huomasi että vuoteella puolipimeässä makasi joku ihminen.
Minä tunsin heti Susannan; ja näytti siltä kuin aavistus olisi kuiskaissut hänelle, että tuo henkilö voisin olla minä, sillä hän lähestyi tarkastellen ja kuiskasi nimeni.
Luultavasti luuli hän että minä nukuin, kun ei vastausta kuulunut ja hän ei varmaankaan pitänyt oikeana herättää minua, eikä siihen olisi ollut aikaakaan. Hetkisen seisoi hän hiljaa vieressäni, aivankuin hän olisi miettinyt mitä tehdä; sitte kumartui hän ylitseni niin että minä tunsin hänen lämpöisen hengähdyksensä, sitte painoi hän hiljaa suudelman minun otsalleni ja meni pois.
* * * * *
Joulupidot näissä pohjoisissa seuduissa kestävät tavallisesti pari päivää, useimmiten useampiakin. Tälläkertaa kävi niin, että meidän huonekuntalaiset isäni ja herrain Martinez'ein kiireisien töiden tähden piti matkustaman viiden neljänneksen matkan kotiimme jo seuraavana iltana pimeässä, jota vastoin useimpien muiden piti odottaa seuraavaan päivään.
Papin perheen piti kuitenkin jäämän sinne vieraiksi "ylimyksien" kanssa viikon loppuun, lauvantaihin saakka. Kuitenkin piti papin ja hänen rouvansa jo seuraavana päivänä käydä tervehtimässä erästä perhettä läheisyydessä. Susanna sai luvan jäädä nimismiehen luokse.
Minä olin niinkuin muut vieraat maannut hyvin kauan; mutta minun päässäni oli tohtori K—n sanat, että asemani oli verrattava spitaliseen, jyskyttänyt yhä kovemmin ja kipeämmin, kunnes niiden merkitys yhtäkkiä seisoi edessäni aivan selvänä, kärkensä koko terävyydellä. Rakastinhan Susannaa tuhansin kerroin enemmän kuin itseäni ja pitikö minun oman onneni tähden kiinnittää hänet mieheen, joka oli heikkojärkinen, ainoastansa sentähden että tämä ihminen olin minä itse? Ja minun mielensairauteni saattoi ehkä elämän pitkään käydä vielä pahemmaksi.
Minä rupesin tuntemaan, että saatoin hurskaalla mielellä tehdä uhrauksia ja tunsin samalla hyvää tekevän rauhan rinnassani. Olihan tämä kuitenkin, kun asiata kaikin puolin ajatteli, parasta minkä tiesin, nimittäin: uhrata elämä Susannalle, ja nämä ajatukset antoivat minulle vihdoin melkein kiihkoisen halun tehdä se.
Minun päätökseni oli kaikessa tapauksessa tehty, se oli; puhua suoraan, vakavasti ja selvään hänen kanssaan; sillä pettää häntä jossakin suhteessa sitä en tahtonut millään ehdolla tehdä.
Jälkeenpuolenpäivän hämärissä, sill'aikaa kuin muut olivat ulkona virvottelemassa, sain minä tilaisuuden puhua kahdenkesken hänen kanssansa.
Susanna oli sinä päivänä puettuna samaan mustaan silkki-hameesen, joka hänellä oli rippipäivänä, ja joka mukautui hyvin hänen ruumiillensa, pitsikaulus ja ahtaat hihat, ranne-kauluksilla. Hopeainen nuoli piti hänen hiuksiansa ko'ossa, samoin kuin tanssissa, mutta muutoin oli hänen tukkansa ilman koristuksitta.
Hän istui nyt totisena ja kuunteli minua vastasytytetyn tulennoksen edessä, johonka me kumpikin olimme asettuneet istumaan. Joka kerta kun hän kumartui valoon, joka uunin suusta lankesi, valaistiin hänen henkevät kasvonsa, sillävälin kuin minä, koettaessani pysyä totuudessa, mahdollisesti kuitenkin liian kirkkailla väreillä kerroin hänellen kaikki mielentilastani ja mitä tohtori K. siitä oli sanonut.
Sen mukaan kuin puhuin näin minä hänen kasvonsa käymän yhä yksivakaisemmaksi ja kalpeimmaksi, kunnes hän vihdoin, käsivarret nojautuneina polville, käsillänsä peitti silmänsä niin etten voinut nähdä muuta kuin että hänen huulensa vapisivat ja että hän itki.
Kun minä kerroin, että tohtori oli sanonut asemani olevan verrattavan spitaliseen ja että siis Jumala itse oli pannut esteen yhdistyksellemme, sekä lohdutellen koetin esitellä hänelle, että me kaiken ikämme, lukuun-ottamatta paria viimeistä vuotta, olimme rakastaneet toisiamme toisella tavoin kuin nyt, niinkuin veli ja sisar — nosti hän äkkiä tulisella kiihkeydellä päänsä ylös, niin että minä saatoin katsoa suoraan hänen kyyneleistä kosteihin kasvoihinsa, kietoi kätensä minun kaulani ympäri ja pakoitti minua siten polvilleni hänen eteensä. Hän puristi voimakkaasti päätäni tykyttävälle rinnallensa, ikääskuin hän tahtoisi suojella minua niitä vastaan, jotka tahtoivat tehdä minullen pahaa. Sitten silitteli hän kädellänsä hiukset otsaltani — minä tunsin miten hänen kyyneleensä lankesivat minun kasvoilleni — ja hän kertoi alinomaa lohdutellen sanansa, ettei kukaan mailmassa saisi riistää minua häneltä.
Tämä oli liiaksi minun väsyneelle, vaivautuneelle luonnolleni; minä tartuin hänen kumpaiseenki käteensä ja itkin, pää leväten hänen sylissänsä. Minun itkuni kävi yhä kiivaammaksi, kunnes se viimein muuttui epätoivoiseksi, suonenvedon-tapaiseksi nyyhkimiseksi, jota en enään voinut hillitä ja joka peljästytti Susannaa; sillä hän koetti saada minua vaikenemaan, lausui nimeni ja suuteli minua sillävälin niinkuin lasta saadaksensa minua tyytymään. Minulla oli niin suuri tarvis saada oikein lujasti itkeä, ettei sitä enää voinut hillitä.
Kun minä vihdoin kävin levollisemmaksi, kietoi hän jälleen kätensä niskani taakse ikääskuin hän sillä tahtoisi pakoittaa minua tarkkaamaan, kumartui minun ylitseni ja katsoi minua kauan silmiin; hänen liikutetut, kauniit kasvonsa olivat samalla kertaa niin lepyttävän herttaiset ja niin voimakkaat. Minun täytyi, vakuutti hän vihdoin tuolla pään keikkauksella, jolla hän aina tahtoi antaa painoa sanallensa, uskoa häntä siinä, että hän tiesi tuhansin kerroin paremmin mitä Jumala aikoi tulevaisuudestamme, kuin mikään tohtori, ja ainoastansa Jumalata piti meidän kumpaisenkin tässä totella, eikä minkään tohtorin inhimillistä viisautta.
Sellaiset ihmiset, kuin tohtori, sanoi hän, ei ymmärrä mitä rakkaus on. Jos minä olisin ollut terve ja iloinen olisi varmaankin Jumalan tahto ollut, että hän olisi jakanut kaiken hyvän kanssani ja niinpä mahtanee Jumalan tahto myöskin olla että saman rakkauden pitäisi saada jakaa minun suruni ja tautini; mutta tässä kohden olivat tohtori K. ja Taivahan Herra eri mieltä — kuta enemmin hän puhui tohtorista, sitä enemmän näkyi hänen vihansa häntä kohtaan enentyvän. Hän luuli sitäpaitsi niin varmaan ja hänen äänensä kävi tätä lausuessaan niin kummallisesti lempeäksi ja vienoksi, melkein kuiskuttavaksi — että juuri se, että me niin sydämmellisesti rakastimme toisiamme, olisi parempi parannuskeino minulle kuin mikään tohtori voisi keksiä. Hän tunsi, että hänen mielensä kävisi sairaaksi ja että hän joutuisi epätoivoon, ellen minä enää rakastaisi häntä, sillä sitähän olimme jo tehneet siitä saakka kuin voimme muistaa, niin että nyt oli liian myöhäistä koettaa saada meitä eroitetuksi.
Yksi asia oli nyt lujasti päätetty — tätä ajatellessaan ilmoittivat hänen kasvonsa kukistamatonta tahdon lujuutta, joka muistutti minua hänen isästänsä — ja se oli, että hän mitä pikemmin aikoi ilmoittaa koko meidän suhteemme isällensä. Tämä ei enään, sekä minun että hänen tähtensä, saanut olla mikään salaisuus. Hänen isänsä rakasti häntä suuresti, ja hätätilassa tahtoi hän yksivakaisesti sanoa hänelle, ettei hyödyttäisi häntä eikä ketään muuta — hän tarkoitti tällä äitiään — kauvemmin koittaa saada jonkun lääkärin viekoittelemaan minua hänestä.
Kaikista vähin tahtoi hän tietää mistään "veljeydestä ja sisaruudesta" meidän välillämme, niinkuin hän ylenkatseella lausui, ja ikääskuin saadaksensa tämän ajatuksen oikein tukahdetuksi, käski hän minun, hänen seisoissaan minun edessäni ja kiihkoisella innolla katsellen minua kasvoihin, antamaan hänelle suudelman merkiksi siitä, että me vielä olimme ja aina kaikesta ja kaikista huolimatta tulisimme olemaan uskolliset kihlatut, jopa vaikken koskaan tulisi niin terveeksi, että me täällä maan päällä voisimme mennä naimisiin.
Minä syleilin häntä, suutelin häntä lämpimästi ja kiihkoisesti kerran, kaksi ja kolme kertaa, kunnes Susanna irroittui syleilyksistäni.
Sillä aikaa kuin hän puhui, selkeni minulle että hän väkevällä, terveellä luonnollaan taisteli taistelun meidän kumpaisenkin edestä, ja oikeuden edestä, jota mahdollisesti ei voisi sanoilla todeksi näyttää, mutta jonka pyhyyden minä tunsin seisovan yli kaikkein taidollisten todistusten.
Minä sain nyt Susannan takaisin onnellisemmin kuin koskaan olin voinut uneksia, samalla kuin minä käsitin, että kaikki se, jota voisi kutsua ritarilliseksi itsensä uhraamiseksi minun puoleltani oli paljoa halvempi kuin meidän rakkautemme. Todellisessa rakkaudessa kantavat kumpaisetkin rakastavaiset ristiä ja se joka "ritarillisesti" tahtoo kantaa sitä yksinään, pettää vaan toisen.
* * * * *
Tunti tämän yhdessäolon jälkeen Susannan kanssa, joka loppui uudistetuilla lupauksilla ja vakuutuksilla, istuin minä melkein pimeässä talvi-illassa, kuun vaeltaessa pienien harmaiden pilvien takana, viisi-hankapurtemme perässä, yhdessä isäni ja kahden Martinez'in kanssa.
Isäni istui harvasanaisena ja piti perää, sillävälin kuin miehemme soutivat melkoisesti ankaraa vastatuulta vastaan, joka puhalsi eräästä salmesta, jotta me saisimme tuulta purjeisimme lopuksi matkaa. Minä ajattelin hiljaisuudessa kaikkea mitä oli tapahtunut tällä lyhyellä ajalla ja tunsin itseni niin äärettömästi onnelliseksi.
Me tulimme kotia yöllä. Minä koetin maata hereilläni ja ajatella Susannaa ja kaikkea mitä hän oli minulle sanonut, mutta nukahdin kuin kivi ja heräsin niin terveenä, onnellisena ja iloisena, että ainoastaan se, jolle kohtalo on suonut saada nukkua oikein onnellisen unta, voi sitä tuntea. Ja niin kävi joka yö. Minä nukahdin ennen kun isämeitäni oli lopussa, laulelin aamusilla ja olin melkein vallattomasti hilpeä, iloinen ja työhön halukas kaiken päivää.
Kävi toteen mitä Susanna oli sanonut, että meidän rakkautemme tulisi olemaan minulle parempana terveyden lähteenä kuin mikään tohtorin inhimillinen viisaus voisi neuvoa minulle.