I.
Ukko Juhl Aa-vuonolta. — Sillikuningas — Seudun kuningas.
Pitkin vuonoja levisi huhu ihmeellisestä saaliista, kalasta, joka oli jos jonkinlainen — toiset sanoivat sen olevan yhdeksän, toiset kahdeksantoista kyynärää pitkän, toiset vieläkin pitemmän. Se oli saatu Karmsaaren tuonpuoleisesta rannasta, selkä oli kiiltävän sininen, sinipunainen ja purppurainen kuin säihkyvä sateenkaari, vatsapuoli hohtavan valkoinen kuin hopea, ja päässä sillä oli tulenväristä kruunua muistuttava merkki.
Väitettiin, että se oli sillikuningas ja että se ennusti kuulumattoman runsasta kalansaalista.
Aina kun jokin venhe saapui mereltä päin, kokoontui väki, isot ja pienet, iljankoisille, puoleksi lumen peittämille kukkuloille, mistä parhaiten saattoi nähdä yli vuonon — suippolakeissaan ja paitahihasillaan, hame tai nuttu yllään, sellaisina kuin he olivat työstään lähteneet. Oli aivan kuin sunnuntai-iltapäivänä, paitsi että tällöin ei kukaan ajatellut, miltä puku näyttää lähempien ja etäisempien naapurien silmiin. Arvailtiin ja väiteltiin, ennustettiin, uskottiin ja otaksuttiin…
Paisuvat huhut olivat ikäänkuin valaneet tulta vereen, jonkinlaista kultakuumetta, josta mielikuvitus kiihottui ja alkoi rajusti liikehtiä. Pari kolme vuotta oli sillinkalastus ollut masentavan huono, ja nyt tuli kysymykseen, ryhdyttäisiinkö siihen jälleen panemalla peliin ne kolikot, joita pienistä maatilkuista vaivoin oli saatu irti. Torpparin olisi myytävä tai pantattava lehmänsä ja puoli omaisuuttansa saadakseen öljyvaatteet ja eväslaukun, vuokratilallisen ja talonpojan pitäisi myydä hevosensa, ottaa kiinnityslainoja ja tyhjentää viimeisetkin apuneuvot voidakseen varustaa väkeä ja venheitä, vuokrata verkkoja ja selkänuottia; kaikkien olisi pakko äärimmilleen käyttää kauppiaan suomaa luottoa. Toiset olivat kahden vaiheella, toiset juttelivat innokkaasti puolesta ja vastaan, mutta lausunnoista kuului täällä kuten tuollakin, että hillittömiä toiveita jo oli kiertämässä.
"Se merkitsi sittenkin jotain, kun kaikki 'helminauhat' ajelehtivat vuonossa ennen mikkeliä — aivan kuin kirkkaat, punaiset sillinsilmät, rivi toisensa vieressä; se merkitsi sillinsaartoa!"
"Että jotain tulee sillikuninkaan jäljessä, sen voi kyllä melkein kuka hyvänsä ymmärtää. Ole varuillasi, kun pihakoira alkaa haukkua…"
Ilmassa tuntui olevan yhä enemmän sähköä, se vaikutti pyörryttävästi.
Mitä syvemmälle vuonoihin huhu kulkeutui, sitä ihmeellisemmäksi se muuttui kansan suussa, niin ihmeelliseksi vihdoin, että kun se niemenkärkiä kiertäen tunkeutui ahtaisiin sillivuonoihin, niin siitä oli tullut "tulinen merkki taivaalla" — kala, jolla oli pitkä raippa jatkonaan!
Vasta Hammernäsin paikkeilla sillikuningas haihtui olemattomiin, muuttui pelkäksi ilmaksi — siellähän muuten yleensäkin kaikki suuret ulkoapäin tulevat huhut hiljenivät ja häipyivät. Ukko Juhl näet kerta kaikkiaan vastusti sitä, että maakansa puuhaili merellä, että lähdettiin "kuin hupsut" monen penikulman päähän "myrskyjä ja hengenvaaroja hakemaan." Ja kun Hammernäsin ukko pudisti päätänsä jollekin asialle, niin sitä ei koko paikkakunnalla uskonut kukaan, joka tahtoi viisaasta käydä.
Tuon "villitsevän huhun" vaimentaminen ja seudun pelastaminen uhkaavasta onnettomuudesta olikin oikeastaan Jan Rejersen Juhlin viimeinen työ tässä elämässä, sillä ei ehtinyt kulua kahdeksaa päivää, kun hän kuoli sydänhalvaukseen istuessaan parhaillaan tupakoimassa Hammernäsin hongan juurella.
Hammernäsistä ulottuu Aa-vuonon nimellä mainittu seutu syrjäisenä ja piiloutuneena itäänpäin kohti tuntureita, ensin ahtaana vuononhaarakkeena, mutta kauempana, kappeliseurakunnissa, lumivalkoisten, sinertävien harjanteiden reunustamana.
Täällä oli vielä vanhoja tarinoita ja sävelmiä, kirjotusten somistamia oluthaarikoita ja puuleikkauksilla koristeltuja merkillisiä vanhoja aittoja, mutta myöskin eristettyä, vanhanaikuista väkeä, kasvoissa silmäänpistävän karkeat piirteet ja ankaran mietiskelevä ilme, perheitä, jotka lakkaamatta olivat sukulaistuneet. Kallotieteilijä olisi naisväen pään etuosasta keksinyt aikain painon alla taipuneita katonharjoja muistuttavan vaon tai syvennyksen.
Ylhäällä tunturipuroissa uiskenteli lohenmullo yli-ikäisenä ja isopäisenä — pää oli kolmasosa koko ruumiista ja kasvoi sammalta — sillä nuoriso ei koskaan kalastanut eikä laji uusiutunut. Ahtaissa laaksonotkoissa ja laidunloukoissa, joissa kaikissa oli liiaksi varjoa ja liian vähän aurinkoa, käyskeli pieniä ja surkastuneita lehmiä, jotka terävine ulkonevine lonkkaluineen olivat satavuotisen nälkäruokinnan ja umpisulkuisten navettain johdonmukainen tulos. Melkein joka kolmas lehmä oli toissarvinen tai nupo; rodun vanhuus teki ne haperasarvisiksi. Kansa väitti seikan johtuvan siitä, että ne puskien taistelivat laidunmaista manalaisten lehmien kanssa. Täällä piikaiset pelottelivat toisiansa keskellä kirkasta kesäpäivää juttelemalla, miten lapsi oli kadonnut kynnyksen alle peikon mukana tai miten joku oli maannut viidakossa heille nauramassa, ja kuiskailivat pelokkaina teräksestä ja manauksista noituutta vastaan.
Hevostenkin päät näyttivät vanhoilta, harmailta ja pitkiltä. Vääräsäärisinä ne laahautuivat eteenpäin, vetäen narisevain, raskaiden puupyöräin varassa liikkuvia rattaita — akselit olivat kiinni pyörissä ja pyörivät nekin, kuten Abrahamin ajalla. Niin, hamaan sikoihin asti osotti täällä kaikki rodun rappeutumista. Pitkäsäärisinä, pitkäkärsäisinä, laihoina ja vauhkoina ne syöksähtelivät kuin kilpajuoksijat rakennusten välillä ja ympärillä. Eipä ihmettelemistä, että ne raudankovat, eltaantuneet, kymmenen tai kahdenkin kymmenen vuoden ikäiset savustetut liikkiöt, jotka kalleuksina riippuivat aitoissa, olivat juuri noista otuksista peräisin.
Tässä seudussa ei riimusauva vielä ollut mikään voitettu almanakkakanta. Sen mukaan yhä kaikessa rauhassa jaettiin vuoden työt sekä kesä- että talvikuukausina, ja monet kiskoivat omantunnontarkasti venheensä jokirannalle pyhäinpäivänä, marraskuun ensimmäisenä, "jolloin laivakulun piti loppuman."
Laakson alemman osan olisi oikeastaan pitänyt päättyä suolattomaan veteen, kuten monen sisaruslaakson laita oli, sillä sellainen seutu kaipaa lukkoa. Sen sijaan oli tämän osaksi tullut pieni kapea vuonon haara, joka ulottui isoon vuonoon ja päättyi avoimeen valtamereen, kaukana, kaukana seudun aatospiirin ulkopuolella.
Mutta sellainen seutu, kuten sanottu, kaipaa kipeästi lukkoa.
Ja juuri sellaisena hyödyllisenä lukkona ja salpana istui sen loppupäässä ukko Jan Rejersen Juhl Hammernäsissä, kuten hänen isänsä ja tämän isä häntä ennen, kunnes hän tällöin syksyllä joutui pois.
Pitkin laaksoa kävi huokaus, kumea kuin tyhjän tynnörin syvyydestä:
"Nii—in, oli se vahinko — ukko Juhl, niin, niin!"
Hän kuului Juhlien laajalle haarautuneeseen sukuun, ei siihen, jossa on kaksi "u":ta ja merisankari, vaan siihen, joka kirjottaa nimensä h:lla. Eräs suvun jäsenistä, merimies, joka oli koonnut itselleen rikkautta Hollannissa ja Bataviassa asti, oli puolitoista vuosisataa sitten, tai kenties jo ennemminkin, hankkinut itselleen Aa-vuonossa useita taloja, kokonaisen tilan. Ja ihmeellistä oli nähdä, kuinka paljon pitkiä, voimakkaita, laihoja Juhl-hahmoja teräväpiirteisine, suoraviivaisine kasvoineen ja vaaleine hiuksineen ja samoin pitkiä, kauniita, vaaleatukkaisia vaimoja oli seudun muuten tumman ja lyhytkasvuisen väen seassa.
Sittemmin oli suku elänyt lisääntyen ja jakaantuen ja iskeytyen kiinni näihin nurkkiin, kunnes se taasen kokonaan katosi nimettömään yhteiseen kansaan tai jähmettyi ja jäykistyi, kuten ne Juhlit, jotka nyt ainakin viime vuosisadalta lähtien olivat pysytelleet Hammernäsissä.
Niin, ukko Juhl! Tuossa seisoi pitkä, harmaa yksikerroksinen rakennus, katonharja keskeltä sisäänpainuneena, uloimmissa keittiöpuutarhan puoleisissa ikkunoissa pienet, hoidottomat lyijypeitteiset ruudut, molemmin puolin ulko-ovea hiukan isommat, äskettäin hankitut ruudut valkoisine iskosreunoineen. Viheriän nurmikon yllä häilyttelivät tuulessa oksiaan muutamat yksinäiset, sitkeät, soukat koivut.
Mutta muuten oli siellä vain vaivaiskasvullisuutta, koukeroisia leppiä ja koivuja tunturimäkien molemmilla rinteillä ja vinoiksi kasvaneita koivu viidakoita, jotka ikäänkuin kyykistyivät kukkuloilla puhaltavaa tuulta piiloon. Rakennusten alapuolella oleva rinne, josta kerran oli suunniteltu suurta, herraskartanomaista hedelmäpuutarhaa, virui nyt käyräkasvuisine, happamine puineen, pienine viinimarjapensaineen, kehnoine karviaismarjapensaineen ja humalan ja nokkosten peittämine luhistuneine huvimajoineen, jossa kanat munivat ja kaakattivat.
Mäellä oli korkea, luiseva honka, joka ojenteli käyriä oksiaan ja haarojaan vasten tuulta. Rungon ympärille oli muinoin rakennettu penkki, ja siinä oli ukko Juhlin tapana istua tuntimääriä tupakoimassa ja siirtyilemässä nähdäkseen seudun venheitä, jotka soutivat tai purjehtivat kauppiaan luo vastakkaiseen niemeen ja sitten, saatuaan asiansa selviksi, jälleen takaisin.
Ihmiset tiesivät, että hän siellä istui ja tunsi heidät jokaikisen, piti varansa ja sai aina tietoonsa, miten tilien laita oli tuolla toisella puolen. Paljoakaan ei paikkakunnalla tapahtunut ilman isä Juhlin neuvoja ja hyväksymistä.
Tuolla ylempänä seisoi rakennus kuten ennenkin, mutta omistaja, seudun lukko, oli poissa. Ja seutu souteli ohi ihmetellen ja odottaen, mitä tämän jälkeen tapahtuisi.
Hautajaiset pidettiin suurella kunnialla, peijaispidot, joista puhuttiin laajalti vuonolla, kuten aina, kun jonkin Juhlin peijaisia vietettiin. Sitten oli tullut kovin hiljaista. Että Hammernäsiä ei enää omistanut ukko Jan Rejersen, vaan nuori Rejer Jansen Juhl, tuota pohtivat ajatukset sekä ylhäällä talossa että alhaalla seudussa.
Oltiin aivan likellä joulua. Jäätävä itätuuli ja pakkanen oli yht'äkkiä vaihtunut lounaistuuleksi ja suojasääksi, niin leudoksi, että räystäät tippuivat ja aseteltiin puusoikkoja kourujen alle — piti saada sadevettä pesua ja lipeäkalaa varten.
Vanhan rakennuksen hirsistö ja haalenneet ikkunapielet saivat omituisen vettyneen suojailmavärinsä, nuoskassa lumessa seisoivat hajallaan koivuviidat käyrine, valkoisine, vääntyneine runkoineen ja oksineen, jotka olivat niin mustat ja synkät kuin uuninluuta tai koulumestarin raippakimppu. Karjapiika, vanha Jörun, joka oli kotoisin tunturiseuduilta, nimitti tätä ennen joulua sattunutta säänvaihdosta paistikassuojaksi.
Paistikkaita kaulitsi ja leipoikin nyt panimohuoneessa varsin ahkerasti Vigepladsenin torpanvaimo; kynttilät oli valettu, joulukala pyydetty ja jouluolut, joka ehkä kyllä oli hieman vähemmän väkevää kuin tavallisesti, kuten leskenoluen kohtuuden mukaan pitääkin, oli jo valmiina ja tynnöriin laskettuna.
Tuvassa istui leski ja keri, kerinpuut lähellä uunia, jonka punaisesta, halkeilleesta tulisijasta hämärässä alkoi näkyä loistetta ja liekehtimistä.
Hänen uljas vartalonsa osotti, että hän kuului kauimpana laaksossa asuvaan voimakkaaseen, levottomaan Ramstad-sukuun — kasvojen varmat piirteet olivat ikäänkuin puuhun leikatut, ja harmaantunutta päätä peitti liina. Juhl oli nainut hänet, orpanansa, sukuvaistosta.
Suuressa, puolipimeässä, matalassa huoneessa, jonka orret olivat taipuneet omasta painostaan, oli nahkapäällyksinen sohva ja sen yläpuolella pieni peili, lyömäkello puukaappeineen toisessa nurkassa, missä riippuivat piiput rikkipurtuine suukappaleineen, ja toisessa paikkakunnan mallin mukainen, maalatuilla ruusuilla koristettu ruskea kaappi. Ikkunain välissä seisoi kokoonlaskettu ruskea saranapöytä ja sillä ompeluksia; yksinkertaisia honkatuoleja, niiden joukossa muutamia nahkalla päällystettyjä korkeine selkänojineen, oli pitkin seiniä suorissa riveissä, aivan kuin sotilaat — maalaamaton lattia leveine, oksaisine honkapalkkeineen ja pitkine hiekan täyttämine, tummine rakoineen jäi vapaaksi harjotuskentäksi, jota seinältä silmäilivät virttyneet, perityt taulut, kärpästen pilkuttama, kellastunut, sotalaivaa esittävä kuparipiirros nimeltä "Kenraalikuvernööri Swardecroon, Batavia 1720" ja toinen, joka esitti Karl Johania Dennewitzin luona.
Pitkä naishenkilö, joka keri uuninpuoleisessa loukossa, istui selkä painuksissa kuin roteva työhevonen, joka vetäessään kuormaa mäkeä ylös hetkisen lepuuttaa toista sivuaan ja toista jalkaansa. Silloin tällöin hän huokasi, ja kaiku kuului vastaavan ikkunan luota, missä hänen kuusi- tai seitsemänkolmattavuotias pitkä ja hoikka tyttärensä istui neulomassa päivän viime hämärteessä, pää ikkunan pieleen nojautuneena.
Sanaakaan ei vaihdettu, kerinpuut vain alkoivat taas suristen pyöriä; molemmat tuvassaolijat istuivat niinkuin koko seutukin odottamassa, että jotakin tapahtuisi. Pian kai he saisivat kuulla varatuomarilta, miten oli kuolinpesän laita; tiedonhan piti tulla ennen joulua. Kummallakin oli omat epäilyksensä. He olivat molemmat ymmärtäväisiä luonteita, mutta eivät olleet uskaltaneet ajatella niin kauan kuin puoliso ja isä eli ja ajatteli heidän edestään — ja nyt he istuivat edelleen puhumatta toisilleen mitään. Mutta ajattelematta he eivät enää voineet olla.
Posti tuli tähän vuoden aikaan vain kerran viikossa vuonoa ylöspäin, ja tämä oli viimeinen postipäivä ennen joulua. Ukko Juhl tosin ei koskaan hakenut postia ennenkuin pari päivää myöhemmin, kun samalla oli asiaa kauppiaaseen, mutta naiset eivät olleet yhtä kärsivällisiä nyt, jäätyään omiin valtoihinsa. He laskivat tunteja.
Lyömäkello nurkassa valmistihe surisevin äänin ja löi puoli kolme.
Mitä se oli?
Tuo levottomuus, tuo juokseminen ja huutaminen alhaalla talojen ympärillä ilmaisi kyllin selvästi, että jotain täytyi olla tekeillä. Suutari Jo kurkisti renkituvasta naskali suussa ja lauta sivullaan. Vanha Jörun ilmestyi navetan ovelle, pari punaisiin, paikattuihin liiveihin puettua tyttöä tirkisteli keittiön rappusilta, ja nokisesta vajasta, josta oli kuulunut vasaran iskuja, tuli paitahihasillaan seitsemän- kahdeksantoistavuotias, pitkä, roteva, vaaleatukkainen poika, joka katseli ympärilleen. Hän oli saanut nokea kasvoihinsa ja paljaisiin käsivarsiinsa öljyisestä pyssynpiipusta, jonka reikää hän porasi suuremmaksi.
Hänet voi helposti tuntea talon pojaksi kampaamattoman tukan alta näkyvistä terävistä, suoraviivaisista sukupiirteistä ja nenästä, joka tarkasteli maailmaa jonkinlaisella synnynnäisellä ylpeydellä. Se kuten itse Hammernäs näytti olevan sellainen ulkonema, jonka ohi ei helposti päässyt tekemättä selvää itsestään: siinä oli jotakin synnynnäisen korskaa ja kysyvää, kuten koko kasvoissa.
Postivenhe oli juuri tullut näkyviin niemen puiden tuolla puolen. Venheessä oli kuusi airoa ja kolme miestä, jotka soutivat niin kiivaasti, että melkein makasivat tuhdoilla kokan syöksyessä halki vaahdon eteenpäin. Keulaan pystytetyssä tangossa oli kangaskappale lipun tapaisena. Venhe suuntautui vinosti yli vuonon kohti postikonttoria.
"Silli! Silli näkyvissä!" huusi suutari, heitti äkkiä laudan kädestään ja ryntäsi ulos villaröijyssään ja nahkaesiliinassaan. "Niin aikaisin! — Ennen joulua! — No nyt saa itse kukin pitää hiukan kiirettä! Nyt saa Nedrevaagenin isäntä panna verkkonsa kuntoon, ennenkuin oli ajateltukaan. Niin, nyt saavat karjapiiatkin tuolla ulkona olla mukana auttamassa minkä ennättävät, Jörun! — parasta laskea elukatkin rantaan!"
Niin oli tuo venhe ihmeellisine tankoineen viimeisinä kolmena vuorokautena herättänyt elämää ja liikettä joka paikassa pitkin vuonon vartta. Ihmiset tulivat ulos tuvistaan, seisoivat ja tirkistelivät sitä kätensä alitse.
Ei epäilemistäkään. — "Silli näkyvissä!"
Ja tieto tuli sellaisena kuin postivenhe sen myötänsä toi: huhut ja todellisuus sekaantuivat, ja kiihottunut mielikuvitus antoi koko asialle muodon ja koristeet: "Seitsemän, kahdeksan penikulmaa Udsiren luoteispuolella oli eräs laivuri havainnut meren olevan aivan viheriän ja oli purjehtinut yli useiden silliparvien, jotka lepäsivät, kokonaisen tai puolen neljänneksen pituudelta toinen toisensa ulkopuolella kuin hopeaiset muurit! — Erääseen stavangerilaiseen prikiin oli yöllä heittänyt hyökyaallon, ja sen mukana oli tullut lihavaa, välkkyvää, isoa silliä, niin että isovenhe ja kajuutta olivat sitä tulvillaan! — Illoin oli täysi 'sillihehku' ulkosaaristossa — koko taivas kuin tulessa!"
Lyhyinä huudahduksina postivenheestä saneltuna huhu lause lauseelta ikäänkuin sytytti liekkiin seudun toisensa jälkeen.
Isäntärenki, joka ajoi hirsiä Hammernäsin metsistä, oli hänkin nähnyt tuon ihmeen ja hoputti "Laukkia" päästäkseen pian kotiin. Hevonen oli oikeata seudun rotua, vääräsäärinen, matala, etujalat lyhyet. Mahallaan se ui tai ryömi melkein kuin ankerias yli mättäiden ja pensaikkojen koleisella metsämaalla hirsi perässään, muodottoman kömpelöillä takajaloillaan ponnistaen. Liukkaassa Hammernäsin ahteessa tuli kysymykseen oikea voimankoetus, sillä "Laukki" oli tylsässä kengässä. Ja kun isäntärenki ajoi pihaan, hevonen hiestä märkänä, oli venhe jo vesillä, ja tytöt seisoivat alhaalla iljankoisella tiellä mukanaan hänen pyhänuttunsa, niin että hän heti saisi soutaa postikonttoriin hakemaan emännälle tulevaa postia.
Kohta sen jälkeen näkivät molemmat tuvassaolijat venheen sukeltavan ulos lahdesta neljän airon voimalla — airot taipuivat kuin pajunoksat.
He eivät ajatelleet silliä ja sillinkimmellystä, vaan kirjettä, josta heidän onnensa oli riippuvainen.
Tämän päivän piti todellakin muodostua ratkaisun päiväksi Hammernäsissä.
Jos oli olemassa talo, joka voitiin mainita mallitalona, mitä tulee perinnäiseen hoidonpuutteeseen ja kaikkeen, mitä vuonojen varsilla sopii nimittää maanviljelyksen laiminlyömiseksi, niin se talo oli varmaankin ukko Juhlin. Tuolla lepäsi lanta tallin ja navetan vaiheella ilmalle ja auringolle ja kaikenlaisille säille alttiina läpi vuoden. Samaa luonnollista järjestelmää noudattaen se levitettiin läjäpäihin pellolle, ja muu työ uskottiin taivaallisen isän suomille sateille ja tuntureilta liriseville puroille, jotka niitylle valuen tekivät maan vesiperäiseksi.
"Ilmaa ja valoa navettoihin! — Puhtautta? — Lopuksi kai on porsaatkin pestävä!" mörisi Jan Juhl.
Paljon nälkiintyneitä lehmiä ja paljon samanlaisia torppareita merkitsi hänen mielestään oivallista, hyvinvoipaa taloa. Että ruokakin voi olla rahaa ja että torpparit, miten huonosti heitä ruokittiinkin, söivät hänet kuiviin — nuo olivat tosiasioita, joille hän vain pudisti päätänsä, sillä "jos niin olisi laita, niin talo olisi syöty jo hänen isoisänsä aikana."
Helppoa ei ollutkaan ymmärtää, miksi ei niin ollut käynyt, elleivät selitykseksi kelvanneet ne alinomaiset lainat ja ulkotilusten myynnit, joista nimismies Haarstadille koitui niin suurenmoinen voitto. Bergenistä ja Hammervikenin maakauppiaalta saadut tavarat maksettiinkin sopimusten mukaan nimismies Haarstadin välityksellä.
Viime vuosina Jan Juhlilla oli sentään ollut vaikeuksia, kun hänen kauppiaansa Bergenissä ei enää tahtonut suostua uuden välttämättömän lainan vaatimiin kiinnitystä koskeviin toimenpiteisiin.
Kesken neuvottelujen ukko Juhl kuoli. Ja tämä painostus se lepäsi jälkeenjääneiden yllä epämääräisenä, rasittavana rauhattomuutena.
Sen kirjeen, jonka isäntärenki tuona päivänä toi postikonttorista, lukivat äiti ja tytär lukittujen ovien takana. Hiljaista ja puolipimeää oli heidän siellä istuessaan, kummankin sängyllään makuukamarissa, — kuolemantapauksen jälkeen he olivat siirtyneet samaan huoneeseen. Tällöin vasta suru näytti heille paljastavan oikean olemuksensa. Pesän velat olivat melkoiset! Hammernäs joutuisi kevätpuolella vasaran alle ja ensi syksyyn mennessä olisi heidän luovuttava talosta. Suurimpia saamamiehiä oli heidän naapurinsa, Haarstadin nimismies.
Ottilia lähti alas itkettynein kasvoin ja punertavin silmin — palvelusväen ei sentään pitänyt niitä nähdä — hakemaan Rejeriä.
Sitten he istuivat kaikki kolme yliskamarissa myöhään iltaan, kunnes loppuunpalanut talikynttilä äkkiä sammui. Rejer hiipi omaan makuuhuoneeseensa, missä hän päästi valloilleen koko sen kiihkoisan surun, jota hän siihen asti ei ollut uskaltanut ilmaista.
Kalleinta mitä hän tiesi maailmasta oli Hammernäs, hänen syntymässä saatu perintötilansa! Sen ympärille hänen itsetuntonsa oli keskittynyt. Sen perijänä häntä oli kohdellut ja imarrellut, niin kauan kuin hän muisti, sekä paikkakunnan että talon väki. "Juhlin poikana", Hammernäsin prinssinä ja kruununperillisenä, häntä oli kasvatettu ja juhlittu samanikäisten keskuudessa ja muuallakin, minne hän sattui menemään, häissä ja missä hyvänsä.
Ja nyt oli kaikki mennyttä… hänellä ei ollut enää osaa eikä arpaa koko talossa! Honka ja rakennukset, torpparit ja lehmät, venhe vajat ja lampaat — jokainen pikkuesine, jossa hän aina oli kuvitellut näkevänsä lähtemättömän nimimerkin Rejer Jansen Juhl, kaikki tuo oli hänen jätettävä, oli hiivittävä vieraana matkoihinsa!
Pari kesää hän oli käynyt koulua kappelisaarnaajan luona papin lasten keralla, ja opettaja oli vakuuttanut Rejerillä olevan niin harvinaisen hyvän pään, että hänet välttämättä oli lähetettävä Bergeniin opiskelemaan. Mutta Rejer ei tahtonut. Ja siinä oli isä samaa mieltä, kuten hän yleensäkin taipui pojan päätöksiin, joskin vastustellen — äidin puolelta tuli pelkkää hemmottelua. Sen sijaan ukko oli miettinyt valmiiksi, että olisi viisasta sijottaa poika naapurin, nimismies Haarstadin konttoriin. Siten hän ilman muuta saisi etuoikeuden virkaan ja istuisi kerran Haarstadissa nimismiehenä. Mutta Rejer ei tahtonut sitäkään Niin oli heidän suhteensa viime vuosina käynyt kireäksi. Isä ei koskaan puhunut pojalle asiasta, mutta hän oli päättänyt viedä tahtonsa perille, ja Rejer puolestaan oli suvun koko itsepintaisuudella päättänyt päinvastoin.
Nyt näytti sittenkin siltä, että hänen olisi pakko lähteä sille tielle, jolle ei halunnut — sille tielle, jota vihasi! Sen sijaan, että pääsisi Hammernäsin herraksi, hän saisi istua Haarstadissa konttorituolilla.
Julkinen hälinä voitiin kyllä välttää ennen huutokaupan pitoa. Mutta sitten olisi Hammernäs kuin vuonoon uponnut häneltä ja hänen omaisiltaan. "Jospa Jumala soisi, että hänkin voisi upota samalla kertaa — pois kaikesta häpeästä!"
Lounaistuuli kohisi ja vinkui uuninpiipussa, ravisteli ryskyen vanhaa, hataraa rakennusta, ajoi raskasta, lumensekaista sadetta ruutuja vasten ja alkoi sitten uudelleen vinkunansa ja vihellyksensä.
Poika parka makasi miettien ja sureksien, kunnes nukahti. Ja unessa näkyi vähitellen yhä selvempänä, yhä värikkäämpänä ja loistavampana, punaisena, sinisenä ja hopeanhohtoisena ihmeellinen kala, jonka suomukset olivat kuin pelkkiä kahdeksankillingin rahoja. Välkähdellen se ui Hammernäsin lahdessa edestakaisin ja katseli siellä riippuvia pieniä verkontapaisia.
Rejer nukkui pitkään aamulla. Mutta kun hän heräsi, oli kasvoissa erikoinen ilme — Juhlien tapa oli pitää suutansa niin, hiukan yhteenpuserrettuna, niin että leuka sitäkin enemmän lisäsi suoraviivaisten kasvojen ulkonäköä, joka lähinnä muistutti terävää aluksenkeulaa.
Hän seisoi hetkisen ullakkoeteisessä katsellen ja valikoiden yhtä ja toista turkisvaatekasasta. Sitten hän lähti renkitupaan, missä suutari Jo haasteli leveästi sillihuhujen johdosta ja neuloi täydessä joulukiireessä, sianharjakset vieressään pikipytyssä.
"Voitko tehdä merisaappaat isän isoista — näistä?"
Hetkistä myöhemmin hänen pitkä vartalonsa pimensi ruoka-aitan oviaukon. Aitassa äiti parhaillaan oli antamassa kyökkipiialle tunkkaisia jauhoja, voita ja silliä. Rejer ei sanonut mitään sill'aikaa kun äiti ajoi jauhoja hinkalosta, käveli vain hiljakseen vihellellen, katsahteli eri tynnöreihin ja laski katosta riippuvien kinkkujen lukua.
Tytön mentyä hän puhkesi puhumaan:
"Vehnäjauhoja sinulla ainakin on riittämään asti, samoin perunoita ja reikäleipää ja savustettua lihaa. Mutta ryynejä ja silavaa… häpeämättömästi ne ovat tyhjentäneet kinkkuvarastoasi, äiti!"
"Taidat olla oikeassa, poikani!" Hän kaatoi jauhoja vieläkin yhden annoksen.
Reijer tarkasti suolalihatynnöriä.
"Pahastipa on pytty alentunut, äiti! Aivanhan ne ovat syöneet sinut kuiville. — Ja nyt, kun niin kovin tarvittaisiin!"
Äiti tuskin sieti kuulla sellaista puhetta. Hän oli koko ajan hiukan ihmeissään seurannut pojan käyttäytymistä; nyt hänen valtava vartensa suoristui ja hän istuutui aivan uuvahtaneena jauhohinkalon reunalle.
"Niin, sinä olet liiankin oikeassa, Rejer! En ole koskaan nähnyt tätä aittaa muuten kuin täysinäisenä, mutta nyt meille täällä alkavat toiset ajat." Hän huokasi, niin että aitta olisi voinut särkyä.
"No, älähän ole huolissasi, äiti! Vielä sitä Hammernäsistä otellaankin, ennenkuin tuo Haarstadin vanha juonittelija saa talon käsiinsä, vaikka ruoka-aitta tyhjennettäisiin, niin ettei jää kuin seinät! Minä lähden sillinpyyntiin isolla kirkkovenheellä ja ehkä kuusihankaisella myös. Täytyy hankkia väkeä. Mitä vain saan rahapalkkaa tai saalisosuutta vastaan; tädin jättämät sata taalaria saavat luistaa!"
Juhlin emäntä katseli aivan ällistyneenä poikaansa; suuret, laihat kasvot, joita reunusti lakin yli solmittu huivi, ilmaisivat pelkkää ihmetystä, ja tanakka käsivarsi hapuili hetkisen taaksepäin ikäänkuin etsien tukea hinkalosta. Vihdoin, joskin hitaasti, hänelle selvisi, mitä pojan sanat merkitsivät, ja hitaasti, hiukan kummastelevin katsein, hän pudisti päätänsä, ihmeissään siitä, että noin haaveellinen ajatus oli voinut syntyä yhdenkään Juhlin aivoissa.
Tahtomatta antautua pohtimaan moisia hurjia suunnitelmia hän jälleen huokasi — huokaus muistutti vanhan puurakennuksen painumista.
"Poikani! Sinä olet nuori — nuori!"
"Minä! — Minä olen jo pitempi kuin isä! — Ja minä haluaisin nähdä sen, joka soutaa minun ohitseni — meidän talossa… Sinä ehkä luulet, että Anders, isäntärenki?"
"Minä luulen, että sinä olet vielä hoikka ruovonkorsi, poikani!"
"— Mutta sitkeä, äiti, sitkeä kuin koivuinen vitsa!"
"Rejer, Rejer, isä näkee meidät! Mitä luulet, että hän olisi nyt sanonut?"
"Että on hirveän tyhmää antaa koko elinaikansa venheitten maata lahoamassa venhevajassa."
"Entä paikkakuntalaiset? Kun näkevät sinun, hänen ainoan poikansa, lähtevän matkaan, rikkoen kaikkia hyviä tapoja? Sinä et tiedä itse, mitä puhut, Rejer. Sinä, nuori, kokematon sisärantojen poika, lähtisit merelle keskellä talvea… tällaisella säällä!"
Samassa tuuli tempaisi aitanovea ja paiskasi heitä vasten kokonaisen ärjyaallon lumiräntää, ikäänkuin havainnollistaakseen lausuttuja sanoja.
"Minä tiedän vain, että muuten menetämme Hammernäsin."
"Mutta ethän sinä joudu juuri puille paljaille sen vuoksi, Rejer."
"Sinä tahdot saada minut nimismiehen konttorituoliin!"
"Päästäkseen kerran Haarstadin jälkeen Aa-vuonon nimismieheksi, kannattaa kyllä kumartaa."
"Kumartaa! — Ei, ei ennenkuin selkä kolmeksi katkeaa!" huudahti hän äkkiä, kalpeana ja aivan suunniltaan. "Sitten saatte nimittää yhtä kappaletta Rejeriksi, toista Janseniksi ja kolmatta Juhliksi ja katsoa, onko niistä yksikään koukistunut."
Juhlin emäntä säpsähti. Hän tunsi suupielessä ja ylpeän nenän varrella olevan piirteen — se vain oli eroa, että hänen miehensä nenä aina punertui silmälasien yläpuolelta poskipäitä kohti. Tuo piirre sanoi hänelle, että hänen, nuoren, hoikan ruovonkorren, tarkotuksena oli rynnistää, kunnes murtuisi — ja että hänen asiansa oli vain taipua.
Jauhohinkalon laidalla istumassa näkyi yhä vielä äidin jykevä, kumartunut hahmo ja kuului kolmas huokaus, samalla kun aitan ovi rämisi rajuilman käsissä ja Hammernäsin honka epätoivoisesti ojenteli käyriä oksiansa lounaismyrskyssä.