VI.
Rein ja Merete.
Harjujen yläpuolella Vangenin takana kohosi vuorijono harjanteeksi, joka muistutti tuntureista.
Kaksi peninkulmaa sieltä sisämaahan päin oli tuomarintalon karjakartano.
Sieltä juuri oli koko Vangenin nuoriso eräänä lämpimänä kesäpäiväniltana palaamassa alaspäin kaksipäiväiseltä retkeltä karjakartanolle.
Alkoi kohota pilviä, jotka kokoontuivat mustiksi, uhkaaviksi rykelmiksi. —
Näytti uhkaavalta; rajusäätä peläten riennettiin kotiinpäin vuolasta, koskista Ra-joen vartta pitkin kulkevaa metsäpolkua.
Lovandetin rantaan päästyä päätettiin matkan jouduttamiseksi mennä venheellä järven poikki. Eufemia ja Alida menivät toiseen venheeseen, jossa pari konttoristia hoiti airoja, Reinin tarjoutuessa soutamaan Mereten järven poikki pienellä ruuhella. Muut kiertäisivät jalkaisin järven ympäri.
Kiiruhdettiin matkallelähtöä —
Reinin täytyi ensin tyhjentää venhe, joka oli vettä puolillaan, tarkastaa, oliko tappi lujasti kiinni sekä kääntää ja kuivata tuhtolaudat.
"Tulkaa nyt venheeseen, Merete-neito!" —
Hän kallisti venhettä syrjälleen, jotta Merete saisi jalansijan, ja auttoi hänet venheeseen. Sitten heitti hän matkalaukun keulaan ja vihkon tuoreita tunturikukkia Mereten syliin.
Työnnettyään venhettä kivien lomitse, istuutui Rein rauhallisen tyytyväisenä ja rupesi uutterasti soutamaan…
"'Neitsyt Marian kultakenkiä'"… sanoi Rein, nyökäyttäen päätään kukkia kohden, joita Merete järjesteli… "Ne muistuttavat minua aina äidistäni… Se oli hänen lempikukkansa", — sanoi hän soutaen. — "Äitini oli niin raskasmielinen, ja teki minuun niin omituisen vaikutuksen lapsena, kun hän kerran sanoi: — 'Nuo… nuo loistavan keltaiset, — ne ovat viimeiset aurinkoiset jäljet neitsyt Marian olosta tässä maassa!' — Hän oli mieleltään ikäänkuin jonkin verran katolinen, ja hänellä olivat omat kuvittelunsa"…
Merete istui katsellen hienoja, kengänmuotoisia kukkia —
"Että tekin olette kerran ollut pieni", — puheli hän mietteissään, — "ja puhellut äidin kanssa! — Aivan toisin kuin kaikki muut pojat, voisi ajatella… Te olette kai myös istunut lukemassa opettajan johdolla. — Mutta minä en voi kuvitellakaan, ettette te olisi tietänyt kaikkea ennakolta."
"Muistan vain, kuinka seisoin katsoen äitiäni, kun hän ikäänkuin loittoni, — ja ihmettelin, mihin hänen ajatuksensa voivat mennä, kun ne tuolla tavalla häipyivät etäisyyteen, kuin linnut — jonnekin salaperäiseen maailmaan. — Jossa ei koskaan olisi pitänyt olla!" — lisäsi hän synkästi. "Rajojen yli meneminen kostaa itsensä… Rajat ovat ne muodot, joihin maailma valautuu…
"Ei, olin kylläkin tiedonhaluinen ja opinjanoinen", jatkoi hän vilkkaasti. "Mutta sisäisille silmilleni eivät he kuitenkaan voineet pistää sivistyksen silmälaseja."
"Minä kuvittelen mielessäni teidän ikäänkuin kulkevan tunturin juurella, joka näyttää uhkaavan vieremällä" — sanoi Merete miettivästi.
"Ettekö koskaan pelkää, että jokin vieremä voisi sattua teidän elämässänne, Merete?" — kysyi Rein tutkivasti.
"Oh — en"…
Merete pudisti päätään, ja hänen kasvoilleen tuli onnenilme.
— Nyt rupesi käymään pieniä, lyhyitä tuulenpuuskia, ja aallot löivät ja loiskivat venheen keulaan ja vesi tummeni nousevista pilvistä.
"Ottakaa saali hartioillenne… Ette kai pelkää vähäistä myrskyä? — Te, joka ette edes pelkää kokonaista vuorenvieremää!" sanoi Rein rohkaisevasti.
"Ei", — huudahti Merete miltei riemuiten, — "en ole koskaan tuntenut itseäni turvallisemmaksi."
Alkoi putoilla harvakseen suuria sadepisaroita; Rein souti lujasti, vetäen voimakkaita vetoja vastatuulessa. — Näytti kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet kuohuksissa…
Äkkiä välähti salama puolipimeässä ja kuului ukkosenjyrähdys.
Rein pysäytti airot ja katsoi ympärilleen —
"Kunpa saisi elää näin, kunnes susi tahi kotka korjaisi, — eikä maailmaa enää olisi!" — virkkoi hän.
Ukkonen jyskää ja jyrisee tunturien välisessä ahtaassa laaksossa ja salama seuraa toistaan.
Merete istui ajatuksiinsa vaipuneena, hiljaa ja tyynenä…
Äkkiä kuului ankara räjähdys, ikäänkuin salama olisi iskenyt maahan jossakin metsän sisässä.
Merete hätkähti. —
"Entäpä jos se nyt olisi iskenyt tänne venheeseen!" — kuiskasi Rein ikäänkuin ilmaisten salaisimmat ajatuksensa — — — "Ja me molemmat olisimme saaneet asuntomme täällä aaltojen alla" — —
Ukkonen jyrisi, sade valui virtanaan.
Tuuli kiihtyi, — ja vaimeni taas, ja ilma seestyi —
Ja he istuivat siinä omituinen tunne mielessään, että heidät oli jätetty ainoastaan toisilleen, — keskellä luonnon ylivoimia…
— Ilta-aurinko paistaa hellitti taas kaksinkertaisen kirkkaasti pikku ruuhen saapuessa rantaan.
Rein veti venheen voimakkaasti pitkältä rannalle ja puuhasi sitten aiheettoman kauan sen kiinni sitomisessa —
Sitten juoksi hän äkkiä venheen ääreen ja tempasi Mereten syliinsä…
"Tulkoon siitä vuorenvieremä tahi ei, onni tai onnettomuus, — tahdotteko uskaltaa elämänne minulle, Merete?"… kuiskasi hän tulisesti kantaessaan hänet maihin.
Ja Merete painautui säteilevänä häntä vasten…
Tiesihän hän sen, tiesihän hän sen!… — — —
* * * * *
— Ja he puhelivat ja he kertoivat ja he sulkivat toisensa syliinsä…
… Olihan Rein tullut hänen luokseen sisimpine sieluineen jo ennen kun hän ensi kerran ajoi rattailla pihaan, — tunnusti Merete…
Ja he saapuivat kotiin kokonaista kaksi tuntia myöhemmin kuin muut — ja myöhästyivät illalliselta —
* * * * *
Elämä Vangenilla oli tullut omituiseksi pitkinä lämpiminä elokuun päivinä. Aamiaisen aikaan olivat nuo kaksi jo olleet aamukävelyllään kasteen vielä ollessa maassa.
Heillä olivat omat merkkinsä, Reinillä konttorinikkunasta, Meretellä arkihuoneesta tahi keittiöstä, siitä, oliko aikaa kohtaukseen puutarhassa marjapensasten luona. He kohtasivat toisensa kello 5:n aikaan iltapäiväauringon paisteessa ja kävelivät illemmalla virralle päin.
Joka aamu oli ikäänkuin heräämistä uuteen taivaaseen ja uuteen maahan, — maahan, jonka päivän täytti ennen aavistamaton sulo, jota ei oltu ennen koettu!
… Ja he tekivät kävelyretken Ra-tädin luokse, jolle Merete esitti "nokikolarin". — Ja Ra-tädin kasvot ihan säteilivät, ja hän kyseli Reiniltä salavihkaa niistä moldewigilaisista tiluksista…
Ja he kulkivat taas yhdessä Rafosia kohti, Merete ja Rein, — muistelivat, kuinka he silloin olivat nähneet ja kohdanneet toisensa siellä, mitä he olivat ajatelleet ja mitä sanoneet —
Heidän siinä illalla kävellessään tuntui kuin kosken kohina olisi äkkiä tauonnut —
Rein pysähtyi ikäänkuin kuuntelemaan ja tarttui sitten suonenvedontapaisesti Mereten käsivarteen…
"Tulee niin hiljaista, aivan kuin kuolonhiljaista elämänmelun perästä"… huudahti Rein omituisen kalpeana, — "ikäänkuin totuuden alaston kallio kohoisi kaukaa näkyviin…
"Käsittämätöntä, kuinka melu ja pauhina voivat turruttaa ihmisen niin, että hän esimerkiksi luulee voivansa elää tässä maailmassa — — — Eevatta!" — käänsi hän äkkiä puheensa leikiksi, huomatessaan Mereten tulevan levottomaksi. — —
Rein saattoi välistä seisoa ja tuijottaa häneen niin että hän ihan pelästyi —
"Ei mitään, — ei mitään, Merete!… Nähdessäni, kuinka lujasti sinä uskot onneen, — uskon minäkin. Minun täytyy vain välistä muistuttaa itseäni siitä, ikäänkuin näpistää käsivarrestani. Minäkö todellakin kuljen tässä ja voin koska tahansa koskettaa sinua ja saada varmuutta? — Minun on niin vaikeata käsittää, että kimalainen surisee ja leppäkerttu kiiltää ja vattu riippuu kypsänä ja aurinko paistaa ja että sinä seisot tässä luonani, — vain sentähden, että minä olisin onnellinen! — Rakkaani, jos maa häviäisi tahi avautuisi, — niin ei se olisi sen pahempaa, kuin että me aivan luonnollisesti solahtaisimme yhteisine onninemme säilöön"…
* * * * *
Tuomaria ja hänen rouvaansa ei kiinnittänyt yksistään Mereten ja Reinin kihlaus. Katsoipa asiaa kuinka tahansa, — ja olihan Rein omituinen luonne, josta ei ollut helppo päästä selville, — oli kuitenkin selvää, että Merete tunsi itsensä onnelliseksi hänen kanssaan, arvelivat tuomari ja hänen rouvansa. Rein oli siksi varakas, että hän voi täyttää ehdottoman toivomuksensa mennä naimisiin jo syksyllä ja muuttaa perintötilalleen kunnes saisi sopivan viran.
Niin että nyt samana vuonna saatiin uudella kiireellä ja uusilla voimainponnistuksilla luoda morsiuskapiot.
Olihan se vähän raskasta rouvalle, joka juuri oli päässyt vankeudestaan ja jonka nyt olisi pitänyt kaikessa rauhassa saada koota voimia ja virkistyä puutarhatyössä.
Ja kaiken lisäksi Mariannen suuri tapaus!
He olivat suuresti hämmästyneet, kun hän ei palannut heti tehtaalta kun Alida lähetti sen kirjeen, jossa purki kihlauksen, ja isän samalla kirjoitettua ja kutsuttua Marianne kotiin.
Ja oli kuin olisi pommi iskenyt Vangenin perheeseen, kun Groth ja
Marianne sitten julkaisivat kihlauksensa.
Mutta kun he olivat lukeneet kirjeen loppuun, tuntui kaikki ymmärrettävältä ja miltei luonnolliselta. Groth kirjoitti, että hän puolestaan yhä enemmän oli tuntenut ja tullut huomaamaan, että juuri Marianne kiinnitti häntä ja että he olivat kuin luodut toisilleen.
Grothin vanhemmat toivoivat nyt, että häät pidettäisiin mahdollisimman pian ja lykkäämättä, lunastamalla kuninkaankirje.
… Niin, että tässä päästiin ainakin kapioiden valmistamispuuhista, vaikkakin isän täytyi ostella hopeakaluja ja kallisarvoisia morsiuslahjoja.
Ja kun sitten lähetti toi Vangenilta Rafosille Grothin kirjeen uuteen kuoreen suljettuna, istui Ra-täti kauan ruumistaan heilutellen ja päätään nyökytellen ja mietti… Sitä tyttöä!… Arvasihan hän, että hän se viimeisen piston ottaisi… Hän pelasi aina niin erinomaisesti. Hänellä, tyttörukalla oli vain niin huonot kortit! — rokonarpiset, kalpeat kasvot — ja pienet, viisaat — mutta tirrottavat silmät…
* * * * *
Tuomarin apulaisineen ja konttorihenkilökuntineen taas kierrellessä syyskäräjillä, jossa asiakirjoja luettiin ja "Christian Quint" vallitsi, ja kansa seisoi paljastetut päät kattona, täyttäen koko pihamaan, kun hän ja kruununvouti Paus menivät käräjäsaliin tahi tulivat sieltä, — pantiin Vangenilla kaikki voimat liikkeelle, jotta Mereten kapiot saataisiin valmiiksi siinä lyhyessä ajassa, joka oli jälellä häihin.
He huomasivat nyt, mitä merkitsi Mariannen ja Barbaran poissaolo nyt kun oli muitakin syyskiireitä. Alida sai tehdä työtä heidän molempien puolesta, ja rouvasta näytti hänellä välistä olevan työtä yli voimien.
Helpotti ihan suuresti, kun Marianne sangen järkevästi lähetti heille ompelijattaren tehtaalta ja Barbara odottamatta saapui kotiin auttamaan kokonaiseksi kolmeksi viikoksi.
Hän puikkelehti ympäri vanha palttinaesiliina edessään kuin kala vedessä, järjestäen ja hoitaen ulkoista taloutta muiden istuessa kangastensa ja ompeluksiensa ääressä.
Silloin tällöin "sopivan tilaisuuden sattuessa" sai rouva tietoja tuomarilta, tavallisesti hänen siirtyessään uuteen käräjäpaikkaan, ja pieniä lippusia vaihtoivat keskenään yhä useammin Rein ja Merete.
Merete piti myös innokkaasti silmällä jokaista sekä hevosella että jalkaisin kulkevaa matkustajaa, jonka hän äkkäsi maantiellä ja jota voi epäillä kirjeentuojaksi ja joka mahdollisesti poikkeaisi sisään Vangenin portista, tahi myös niitä, jotka tulivat toiselta taholta ja joita ehkä voisi käyttää hänen omien pikku kirjeittensä viemiseen…
Reinin rakkautta uhkuvassa, ikävöivässä viime kirjeessä oli ollut omituinen, masentava lisäys…
Siihen oli kirjoitettu lyijykynällä:
"Minut valtasi tuska tänään. Tuli mieleeni odottamatta, että minun täytyisi nyt matkustaa kotiin Dalilani, sorean, nuoren, viattoman Dalilani luokse ja — tulla houkutelluksi omantunnontuskiin ja edesvastuuseen ja naimisiin sen kaikkine moniin sukupolviin ulottuvine seurauksineen… Vihantunne heräsi minussa. Minusta rupesi äkkiä tuntumaan kuin näkisin sinussa luonnon kiusauksen, — viattomissa uskollisissa silmissäsi luonnon petoksen! — Se täyttää ensin oman välikappaleensa mielikuvituksilla tehdäkseen vaikutuksen pohjattoman käsittämättömäksi uhrille.
"… Luonto! — kunpa se olisikin vain välinpitämätön, tunteeton, tilapäinen, — vain eloton… Mutta se onkin ovela, — käyttää meitä hyväkseen ovelasti, viekkaasti, pusertaa meistä mehun kuin sienistä, — käyttää meitä niin kauan kun sydänverestämme on pisarakaan jälellä, ja heittää meidät sitten luotaan kulutettuina, murtuneina. — Mitäpä hän välittää siitä, että jälelle jäänyt värisevä, katuva sydän huutaa —
"Puhalla sitä, niin se katoo!" — päättyi se. —
— Puhaltaa sitä… Merete tunsi olevansa hämillään, kiusautunut…
Sitten rupesi hän miettimään "kiusaus"-sanaa. —
Hän ei voinut olla yhä uudestaan tuijottamatta siihen —
"Kyllä, hän kyllä — — — puhaltaisi siihen!" kirjoitti Merete sitten.
Rein ei vain kärsinyt olla kauan yksin…
Ja tuota kaikkein herttaisinta, mustinta, rakkainta tukkaa ei hän suinkaan leikkaisi, nykäisisihän vain sitä, tukistaisi siitä, joka kerran kun Rein alkaisi katsoa "pimeään"! — — —
* * * * *
Kuinka tunnit kuluivatkaan hitaasti sinä päivänä, kun heidän piti tulla kotiin, — kuinka seinäkellon minutit olivat sitkeässä tuloajan lähestyessä!
Vihdoin, vihdoin näkyivät tuomarin vaunut, ja niissä oli myös Rein.
Merete oli monen monta kertaa pieni kirsikanpunainen huivi päässä rientänyt mäelle, josta näkyi kauimmaksi maantielle.
Hän tiesi, ettei Rein pitänyt vastaanottokohtauksesta kaikkien nähden, ja sentähden hiipi hän sykkivin sydämin ullakon rappusille ja yllätti Reinin, kun tämä pettyneenä ja ympärilleen katsellen läksi niitä nousemaan huoneeseensa.
"Merete!"… Rein tuijotti häneen ennenkun kietoi hänet syliinsä, piti häntä vähän loitolla itsestään ja syleili häntä sitten taas.
Heidän viime näkemästään oli kulunut kokonainen ijäisyys!…
Ja sitten puhalsi Merete häntä — ja hän taas Mereteä —
"Merete — Merete…"
Ilo oli niin raju, kuin se olisi ollut kauan lujasti suljettuna… Rein ei saanut sanaa suustaan, — mielenliikutus voitti hänet ja hän puhkesi itkuun, — puristi vain Mereten rintaansa vasten.
Merete katsoi häneen miltei peläten, sillä hän ei ollut luullut Reinin voivan itkeä…
Ja sitten — illalla — sanoivat he toisilleen yhä uudestaan hyvää yötä, — ja yhä uudestaan oli heillä jotakin sanomista toisilleen eivätkä he olleet voida antaa sen tapahtua viimeisen kerran.
— Seuraavana aamuna kohtasivat he taas toisensa heille kumpaisellekin ilmestyneessä maailmassa, jossa kaikki oli ensikerran-hohteessa, kasteenraitista, koskematonta — — —
— Ja sitten saapui Ra-tädin renki hevosella. Hän tuli sisään etehisestä sangen uteliasten Eufemian ja Barbaran saattamana.
Ja huomattiin, kun hyvin kääritty ja sinetitöitty laatikko rouvan läsnä ollessa arkihuoneessa avattiin että se sisälsi ei enemmän eikä vähemmän kuin kaunista paksua mainiota silkkikangasta, jonka Ra-täti, moisen tuhlaavan päähänpiston saatuaan, oli tilannut Kööpenhaminasta lahjaksi Meretelle, — "tulevalle nuorelle rouvalle, joka saisi hyvän aseman yhteiskunnassa".
Barbara, jonka mielestä Rein ei osannut pitää sitä tarpeeksi suuressa arvossa, piti kangasta innostuneena hänen edessään, alkaen lörpötellä ja tehdä selkoa siitä, mitä vielä valmistettiin kapioiksi. Hänen puheliaisuutensa keskeytti kuitenkin rouva Orning kertomalla Reinille ja Meretelle, että isä tilaa tänäpäivänä uuden suuren reen karhunnahkavällyineen heidän talvimatkojaan varten…
Mutta silloin ei Eufemiakaan voinut enää pidättyä ilmoittamasta, että
Merete saisi turkiskapan tehtaalta…
Tämä viimeinen uutinen livahti miltei huomaamatta ohi. Rein oli äkkiä poistunut huoneesta. —
Päivällisen aikaan lienee hänen ajatuksiaan kiinnittänyt jokin. Hän näytti hajamieliseltä, ja,heti kun noustiin pöydästä, riensi hän konttoriin nyökäyttäen vain päätään vastaukseksi Mereten kysyvään katseeseen.
Ruokasalissa istuivat Eufemia ja ompelijatar uutterasti valmistaen
Mereten morsiushametta. Valkonen harsomainen kangas oli levällään, ja
Merete kävi tuontuostakin sitä tarkastelemassa. Varottiin antamasta
hänen pistää ommeltakaan siihen. Se tuottaisi näet onnettomuutta. —
Sitä uutterammin ompeli hän huoneessaan muuta. Siellä voi hän olla rauhassa ja rakennella yksinään ajatuksissaan tuulentupia neulaa käytellessään… Hän oli Reinin mukana pitkillä retkillä ja kävelymatkoilla. — Rein souti häntä, kantoi hänet maihin… Hän istui heidän kodissaan suuren pohjoisessa olevan vuonon rannalla katsellen ikkunasta ja odottaen häntä…
Hänen edessään oli kuin puolivalveilla nähtyjen unien sumussa se aika, kun hän jäisi kahden hänen kanssaan! —
Hän työskenteli innokkaasti saadakseen ajan kulumaan, jotta tulisi ilta, — ratkoi ompeleen sillä moniteräisellä kynäveitsellä, jonka Rein oli lainannut hänelle, laski sen pois kädestään, — mutta hänen täytyi ottaa se taas, — kosketella sitä, — katsella ja käännellä sitä —
Tuontuostakin saivat ajatukset hänen silmänsä loistamaan, kunnes hänen notkea vartalonsa vähitellen ikäänkuin vaipui niihin — — — — —
— Ja illalla, kun Rein tuli sisään etehisen ovesta himmeässä lyhdynvalossa, yllätti Merete hänet kietoen käsivartensa hänen ympärilleen.
Mutta Rein miltei tyrkkäsi hänet luotaan… "Mokomat valmistukset ja puuhat ja sopimukset!" — huudahti Rein.
— "Minusta tuntuu kuin vä'ät ja pihdit pitäisivät minua kiinni…
Tuntuu kuin ovi lyötäisiin lukkoon takanani!"
Merete katsoi kauhistumistaan kauhistuen, kuinka hän seisoi tuijottaen kalpeana, raivoissaan silmät kamalasti palaen.
… "Ne ompelevat ja ompelevat pakkoröijyä ylleni", — ilkkui hän, ja hänen kasvonsa olivat kuin terävät petolinnunkasvot. — "Ja sitten ajavat he ruumiin pois isossa reessä!"…
Mereten mieleen välähti kuin salama, että sen täytyy olla hänen salaisen tuskansa, tuon mielentilan, joka nyt niin äkkiä on vallannut hänet, ja sen kanssa juuri hän saisi taistella koko elämänsä.
Merete hillitsi itsensä, hymyili lämpimästi ja laski kätensä hänen olalleen, samalla kun hänen silmänsä miltei uhmailevasti katsoivat Reinin silmiin.
"Minun täytyy, — täytyy tuntea vapauteni, — että voin vapaasti valita viimeiseen asti", — huudahti Rein miltei karkeasti.
"Et kai tarkoittane" — — kuiskasi Merete…
"Tietysti tahdon sinut vangita, — koko sydämestäni tahdon sinut vangita!… Mutta älä näytä niin kovalta ja ankaralta", — pyysi Merete. — —
Rein vastasi niin väsyneesti, raukeasti, jonkinlaisella sairaan ystävällisellä hymyllä.
— Hän puhui vain muutamia sanoja sinä iltana.
Hän piti Mereten hyväilyjä lohdutuksena, joka kuitenkin voi puolittain lieventää tuskia. Hänen katseensa oli kuin kuollut, ja hän hymyili, kun Merete vakuuttavasti arveli, että se oli vain huonoa tuulta, ja hän lupasi mennä huoneeseensa levolle, — ja suuteli sitten kevyesti Mereten otsaa — —
Seuraavana aamuna pisti Rein varovasti päänsä sekä ruokasaliin että arkihuoneeseen ja katsoi ympäriinsä.
… "Ei hän ole täällä", nauroi Eufemia Reinin vetäytyessä nopeasti takaisin.
Rein ei löytänyt häntä ruokahuoneesta eikä myöskään aitasta. Mutta Merete oli kuullut ja tuntenut hänen askeleensa seisoessaan äitinsä vieressä vaatekaapin luona, ja hän juoksi Reiniä vastaan tämän tullessa keittiöstä.
Rein ojensi hänelle molemmat kätensä —
"Omistanko sinut vielä tänään, —?"… kuului miltei tuskallisesti.
Merete heittäytyi iloisesti hymyillen hänen syliinsä.
Rein painoi hänen molemmat kätensä otsalleen:
"Olen loikonut valveilla koko yön, kuunnellen, kuinka ilkeästi ja rumasti sinulle puhuttiin eilen. — Omalle, rakkaalle, ihanalle Meretelleni!"
"Minä en sitä muista", — kuiskasi Merete, — "kun näen sinut taas, — kun olet tässä luonani… Pidä vain mielialasi, — osaanhan minä puhaltaa, tiedäthän." —
Hetkisen kuluttua oli kaikki kuin poispyyhittyä ja unhotettua. Rein laski leikkiä ja nauroi Mereten kanssa ja nosti hänet korkealle ennenkuin riensi konttoriin.
Mutta nyt tiesi Merete saavansa varmasti itkeä monta kertaa. Mutta mitäpä siitä…
* * * * *
Sankowitz seisoi taas Vangenilla vanha, kuhmuinen hattu päässä, yllä kosteat vaatteet ja jalassa lokaiset saappaat, joita hän kuivasi etehisessä oleviin havuihin. Hän asetti märän, vuotavan pumpulisen sateenvarjon varovasti seinää vasten tervehtiessään Alidaa.
"Yksi kauhistava ilma tänä syksynä, — sataa niin paljon…
"Jaa! — ei olla monta jälellä jaloista Vangenin neitosista… Ei niin kuin viime jouluna, jolloin ne kaikki tanssivat siinä suuressa salissa. — Nyt on ommeltu morsiuslahjoja ja kerrottu on niistä kaikista uutisista, missä vain olen kulkenut, — joka paikassa. — Marianne-neito on niin plötzlich armollinen rouva suurella bruukilla!…
"Ja nuori Merete-neito, joka oli näin pieni," — hän näytti kädellään matalalle, — "kun ensi kerta näin hänet, on kihloissa ja menee pian naimisiin herra apulaisen Reinin kanssa…
"Barbara-neito —
"Ja Alida-neito itse —
"Jaa, se on paljon, kun kaikki linnut lentävät matkaansa pesästä!
"Ja tuomari? — Ja rouva?…
"Ja klaveeri"…
— Sankowitz oli tervetullut nyt samoin kuin viime vuonnakin. Hän tuli sopivaan aikaan oikeana miehenä hankkimaan tuomarille soitannollista huvia.
Tuomari kuljeksi yksin, ikään kuin talossa, jossa pantiin tavaroita kokoon muuttoa varten. Hän turvautui piippuun, tarttui viuluun, kävi katsomassa Figaroa, hän hoiti maanviljelystä.
Mutta iltaisin…
Säälitti pyytää Alidaa pianoa soittamaan niinä ainoina joutohetkinä, jotka hänellä oli päivän ankaran työn jälkeen kirjoittaakseen sulhaselleen!
Nämä suurille, nelikulmaisille sinisille postipaperiarkeille kirjoitetut kirjeet voi hän lähettää vain joka kolmantena postipäivänä. Sitäpaitsi täytyi paperiarkit kirjoittaa pitkin ja poikki, sillä postimaksu oli kallis — kokonaista 16 killinkiä.
Ja pehmeitä, hänen makunsa mukaisesti leveiksi vuoltuja sulkakyniä oli aina runsaasti hänen käytettävänään salin pöydällä. Augustinusen ja Schmidt osottivat siten toverillista intoaan. He olivat mielestään jonkinlaisessa yhteydessä Alidan ja Kvigstadin suhteen kanssa — heidän itsetuntonsa oli niin sanoaksemme noussut virkaveljen päästyä tuomarin perheeseen…
Alida istui sinä iltana onnesta kuohuvin tuntein ja vastasi — tällä kerralla tehden poikkeuksen — ensi postissa Kvigstadin viime kirjeeseen, jossa tämä hämmästytti häntä ja koko taloa ilmoittamalla suorittaneensa loistavasti lainopillisen tutkinnon.
— Täten oli yht'äkkiä avautunut koko toiveikas tulevaisuus — päästä hänen isänsä apulaiseksi Reinin jälkeen, — mennä naimisiin ja asua kotona Vangenilla kahdessa hauskassa päivän puoleisessa huoneessa, kuten isä ja äiti olivat ehdottaneet, kunnes hän voisi päästä valtionvirkaan…
… Alida ajatteli viime ja tämän vuoden tapahtumia, — — — ja tunsi olevansa hämmästynyt — ihmeestä! — —
* * * * *
Tuomari ja hänen rouvansa tahtoivat, että Reinille ja Meretelle pidettäisiin suuret häät, joihin heidän kaikki tuttavansa koko piiristä kutsuttaisiin. He olivat nyt saaneet kyllänsä "hiljaisista" häistä.
Välteltiin niin paljon kuin mahdollista puhua tahi keskustella näistä asioista Reinin läsnäollessa. He olivat huomanneet, ettei hän "samoin kuin muutkaan miehet pitänyt touhusta", kuten rouvalla oli tapana sanoa. Hän tuli aina hajamieliseksi ja pujahti tiehensä, kun vain satuttiin koskemaankaan niihin asioihin.
Monissa puuhissa tuskin huomattiin, että syyspäivät pimenemistään pimenivät ja lyhenemistään lyhenivät, niin että jo aikaisin iltapäivällä voitiin nähdä siellä täällä tulia tuikkavan alamaan taloista.
Ensi rekikeli oli jo mennyt, kun ylimääräinen kuorma kaikenlaisia häiksi tilattuja tavaroita saapui kaupungista eräänä rämyisenä päivänä.
Kun Rein välistä täydessä rauhassa sai tavata Mereten yksin ompelupöydän ääressä arkihuoneessa, istuutui hän hänen luokseen puhelemaan.
Reinin täytyi aina tarttua Mereten kauniisiin käsiin ja katsella niitä ja ranteita, "joita hän juuri nyt itse tarvitsi niin välttämättömästi pikku ompelukseensa", kuten Merete sanoi aina nauraen.
Ja kun hän eräänä päivänä taas otti ne, koetti hän sormustaan, jonka onyksikivessä oli pieni vaakuna, hänen sormeensa.
Se oli tietysti liian suuri, mutta sen voi kyllä kultaseppä pienentää, — ja "se kyllä sopisi… kyllä sopisi" toisti Rein — —.
Rein painoi sen Mereten kahdelle sormelle, niin että se puristi ne yhteen.
"Se on sinun, Merete!"
Merete katsoi sormusta ja suuteli sitä kyyneleet silmissä.
"Pidä se! — Pidä se toistaiseksi," — huudahti hän hermostuneesti. —
Hän hypähti ylös ja poistui äkkiä ovesta. — —
* * * * *
Merete tiesi, kuinka mielellään Rein olisi tahtonut, että hän olisi seurannut mukana hänen retkillään, ja kuinka pettyneeksi hän tunsi itsensä, kun hänen täytyi mennä yksin.
Lauhkeassa suojailmassa kosteassa harmaassa sumussa kulki matka sitten lauttauspaikalle ja joelle, joka oli täynnä harmaanvalkoista sohjua ylempänä laaksossa sataneesta lumesta, tahi kulki matka lähinnä seuraavina päivinä huurteisen, tyynen kuusimetsän läpi Lovandetille, jonka kirkkaalla peilillä oli muutamia pudonneita punasia ja keltasia syyslehtiä…
He saattoivat kulkea kauan ääneti, vaihtamatta tuskin sanaakaan keskenään.
Sitten alkoi Rein:
"Tästä olet kulkenut, Merete! — ei, et ole kulkenut… Lapsena ja myöhemminkin olet aina juossut ja hyräillyt, — kuvittelen mielessäni, — monta kertaa koko matkan Ra-tädin luokse… Silloin olet kai ajatellut monia asioita, — niihin aikoihin, kun aloit tulla täysikasvuiseksi, — että tulisi jokin ihmeellinen seikkailu vieraasta maasta — tahi hyvin kaukaa, — niinhän?" —
"En juuri voi sanoa ajatelleeni mitään ennenkuin sinä iltana, kun näin sinut sillä tavalla —. Silloin se alkoi. Sitä ennen olin vain pieni, tyhmä tytöntypykkä."
Ja sitten täytyi Mereten — Rein pakotti hänet siihen — kertoa kaikesta niiltä ajoilta, kun hän oli tyhmä tytöntypykkä, — kaikesta, joka Mereten mielestä oli niin kauhean lystikästä, ja kaikista kirjeistään…
Ja sitten alkoi Rein kertoa itsestään ja ihmeellisestä elämästä meren rannalla, — lapsuudestaan, kotioloistaan. Hän ei maininnut koskaan isästään — ainoastaan äidistään. Oli kuin häntä olisi huvittanut juoksuttaa itseään ja Mereteä ajatuksissa ympäri kuin lapsia, jotka miltei ovat leikkineet yhdessä.
"Jospa me molemmat olisimme tunteneet toisemme silloin, — olisihan se edes ollut palanen yhdessä vietettyä elämää!"…
Kuinka se oli hänen itsensä tapaista, mietti Merete, — ja "hänellä itsellään" tarkoitti hän aina häntä sellaisena kuin oli nähnyt hänet ensi kerran näyssään.
Rein seisoi ja katsoi häneen silmissä outo hehku, syleili häntä intohimoisesti ja puristi hänet yhä uudestaan kiihkeästi rintaansa vasten. Mutta sitten päästi hän äkkiä hänet.
"Rientäkäämme!" sanoi hän ja läksi kulkemaan nopeasti, — ja hiljensi kulkuaan vasta heidän päästyään suurelle maantielle…
Siellä hengitti hän syvään —
"Siunattu olkoon lapsuutesi, jonka olen jakanut kanssasi, Merete! —
Lovandet olkoon todistajamme!"
Merete ei käsittänyt häntä — täydellisesti. Mutta olihan niin paljon, jota hän ei käsittänyt… Ja ne kysymykset, jotka hän aikoi tehdä, kuolivat aina sydämentykytykseen, jonka hän sai ajatellessaan että he pian, hyvin pian kuuluisivat toisilleen, — ja silloin — silloin hän kyllä — —
Sitten kohtasivat he puujalka-Larsraukan, joka nilkutti heitä vastaan kainalosauvoineen —
"Hän ei ole menettänyt jalkaansa, hänen toinen jalkansa on synnynnältään liian lyhyt", selitti Merete.
Reinin kasvoilta näytti väri katoovan. Hän ei vastannut, kulkihan vain ääneti tiehen tuijottaen…
Äkkiä pudisti hän nyrkkiä taivasta kohden —
"Pitäisihän tuolla ylhäällä löytyä sydän! — Mutta mitä voi sanoa siitä, joka lähettää maailmaan keskentekoisia, rujoja olentoja!
"Hän vaatii rakkautta!?"
Rein kulki kuohuksissaan tietä, ja kesti melko kauan ennenkuin Mereten taas onnistui saada huostaansa hänen kätensä ja saada häneltä silmäys.
"Niin, niin", — sanoi Rein sitten hymyillen hänelle… "Pakkanen antaa poskillesi niin hienon värin, — tekee sinut kahta vertaa kauniimmaksi!"
… Huurreaika on yleensä vuoden kaunein aika, arveli hän…
* * * * *
Häävalmistuksia tehtiin suurisuuntaisesti.
Keittäjätär, Teianin matami, oli saapunut ja saanut heti ohjeet rouvalta sekä käytettäväkseen tarveaineita, — juottovasikan, hanhia ja kanoja; — kaloja oli tilattu parilta kolmelta kalastajalta…
Keitettiin, valmistettiin, leivottiin ja paistettiin, ja Vangenin suuressa uunissa räiskyi tuli aamusta iltaan.
Ja kutsuja lähetettiin jo kahdeksan päivää ennen.
— — Jos piirikunnan perheet Barbara-neidon ja Marianne-neidon häissä niin sanoaksemme olivat olleet estetyt ilmaisemasta lämmintä, sydämellistä tahi kunnioittavaa osanottoaan tärkeisiin tapahtumiin Orningin perheessä, niin nyt oli sitä lujemmin päätetty ottaa vahinko takaisin.
Kaikki ikkunoilla olevat kukat saivat nyt kaatua saksien tiellä. Seppeleitä sidottiin, ja kokoonnuttiin yhteen punomaan pitkiä köynnöksiä kirkon alttarin ja vihkipallien ympärille.
Ja nyt, kun vihkiäisten piti tapahtua ylihuomenna, ajoivat ajoneuvot toistensa jälkeen seudun kaikilta tahoilta kirkonoven eteen tuoden suuret määrät kukkia ja vihreää koristeiksi ja mattoja lattialle.
Jännitys ja odotus oli suuri…
Kirkossa harjoiteltaisiin laulamaan erästä juhlatilaisuuteen sepitettyä ja monistettua häälaulua toimeliasten käsien koristellessa kirkkoa…
Koko seudun ajatukset ja silmät olivat kohdistetut suippoon kirkontorniin, jonka tuuliviiri kääntelihe sinne tänne varisten aina silloin tällöin kohotessa pakoon usvaiseen ilmaan.
* * * * *
— Vanhan tavan mukaisesti eivät sulhanen ja morsian saisi enää nähdä toisiaan ennenkun huomenna kirkossa, sen sai Rein kuulla yläeteisessä aikaisin aamupäivällä kävellessään levottomasti edestakaisin Mereteä odottaen.
Tieto näytti saavan hänet hämmästymään, ja hän jäi ajatuksissaan seisomaan…
Sitten, ikäänkuin olisi tehnyt äkkipäätöksen, riensi hän ullakolle, jossa tiesi Mereten olevan jotakin etsimässä.
Merete seisoi etäällä erään vanhan kaapin luona tarkastaen rasiaa toisensa jälkeen kattoluukusta tulevassa harmaassa valojuovassa. "Tahdon ainakin sanoa jäähyväiset nuorelle tytölle", — sanoi Rein ullakolle tullessaan. Merete huomasi hänen katseensa olevan niin ihmeellisen tuskaisen.
"Tuonnäköinen on siis nuori neiti Merete Orning! jota ilman en voi elää…" —
Hän seisoi, tuijottaen Mereteen kädet hänen olkapäillään… "Jos olisin voinut, olisin paennut monesti, — aikoja sitten… Älä ihmettele niin! — Älä näytä niin kysyvältä" —
Hän sipasi hermostuneesti kädellään otsaansa…
— "Tuosta vanhasta leikkauksilla ja kultauksilla koristellusta kirkkoreestä tuolla olen nähnyt unta koko yön"… sanoi Rein raskasmielisesti hymyillen.
"Sinä istuit siinä, Merete. Mutta minun oli kaikista ponnistuksistani huolimatta mahdoton päästä mukaan selloviulun takia, joka poikkikaulaisena kökötti rinnallasi! Välistä koetin nousta rekeen sivulta, välistä taas seisoa kannoilla — ja alituisesti kuulin äänen, joka koveni kovenemistaan joka kerran kun yritin rekeen. Ja lopulta kuului pitkä, kauhea ulvonta seudun yli minua vastaan, ja se halveksi minua! —
"Olin sinua niin lähellä, että miltei voin koskettaa sinuun; — mutta sinä, sinä olit kuin toisessa maailmassa —
"Kun reki kääntyi, jäin minä seisomaan ja katsomaan sen lumeen tekemiä jälkiä — ja heräsin siitä, että kuulin huutavani sinun jälkeesi — Merete! — Merete! —
"Niinhän?" — Hänen äänensä vapisi ja hän itse värisi. — "Pianhan pääsen huutamasta jälkeesi? — Sano, lupaa minulle se, — suutele minua vakuudeksi… Nyt ei saa tulla mitään meidän molempien väliimme."
Hän rupesi äkkiä tuijottamaan rekeen.
"Mikä sinua vaivaa?" — huudahti Merete. — "Minkätähden olet niin kiihtynyt tänään?"
"Minusta näytti, kuin olisin nähnyt itseni istumassa reessä"… kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. —
"Ja se, joka näkee itsensä, tiedäthän"…
"Oo, Rein! — emmehän enää tarvitse odottaa kuin huomiseen!"
* * * * *
Samana iltana syntyi kuolonhiljaisuus Vangenilla kesken monia kiireitä.
Rafosin renki tuli taloon märäksi ajetulla hevosella paimenpoika mukanaan ja pyysi saada puhutella tuomaria ja rouvaa — kahden kesken. —
Renki seisoi kalpeana ja säikähtyneenä oven sisäpuolella ikäänkuin hän olisi pelännyt sanoa sanottavaansa:
Paimenpoika oli tullut hurjasti juosten Rafosille ja kertonut nähneensä herra Reinin syöksyvän koskeen juuri putouksen kohdalla, missä kuohui kovimmin!… Hän oli kai luiskahtanut näköalapaikan jäätiköltä. Talonväki lähetettiin heti kiireen kaupalla koskelle tutkimaan ennen kuin rupesi hämärtämään, — ja he löysivät hänen lakkinsa riippumassa eräässä pensaassa juuri sen paikan alapuolella, jossa hän oli seisonut. Se oli kai pudotessa tempautunut hänen päästään.
Seuraavana aamuna lähetettäisiin väkeä etsimään. Mutta koskesta ei maksanut vaivaa etsiä. — Se ei antanut koskaan mitään takaisin!
Sanoma levisi kuiskauksin kaikki masentaen ympäri talon.
Ja tuomari ja hänen rouvansa vaihtoivat keskenään surullisia silmäyksiä, — täytyihän heidän yhdessä koettaa valmistaa lapsiraukkaansa.
He tapasivat Mereten seisomassa etehisen ikkunassa kuin kivettyneenä, — hän oli nähnyt sanantuojan tulevan läpimärällä hevosella ja ymmärtänyt kaikki. — Hän pyysi vain tyynesti ja hiljaa saada tietää kaikki yksityiskohdat, — kaikki, mitä he tiesivät.
Hän ei välittänyt lohdutuksesta, — otti kynttilän ja meni Reinin huoneeseen. Hän näytti tahtovan olla yksin…
Vapisevin käsin etsi hän siellä, olisiko jotakin kirjettä hänelle.
Aavistus heräsi —
Ja kasvavalla levottomuudella etsi hän sitten hyllyllä ja kirjoituspöydällä olevien paperien joukosta…
Hän avasi varovasti piirongin laatikon… Siellä, pikku osastossa oli useita vihkoja ja asiakirjoja. — Hän otti ne esiin toisen toisensa perästä…
Aivan oikein, tuohon oli kirjoitettu: — "Meretelle!" —
Oo, hyvä jumala! Hyvä jumala!
Ei, se olikin kirjoitettu jo kauan sitten, — nimenomaan päivätty "heidän kihlauksensa jälkeisenä yönä".
Hän rikkoi jäätävän tyynenä sinetin, — hänen täytyi, — täytyi saada selvyyttä!
Se oli jonkinlainen viimeinen tahto, jonkinlainen testamentti, mikäli hän ymmärsi, jossa Rein, siltä varalta, että kuolisi, nimenomaan luovutti hänelle asiakirjansa ja paperinsa ja kaikki mitä omisti. Kukaan ei tekisi vastaväitteitä; ei tarvitsisi mitään muodollisuuksia. Hänen perintöoikeutensa Moldewigin tiloihin lakkasi hänen kanssaan.
Merete puri hampaansa yhteen tukahduttaakseen kaikki tunteet.
Hän laski kuin unessa testamentin luotaan, — avasi paperin toisensa jälkeen, — etsi etsimistään jotakin selvitystä.
Eräästä hienosta vanhasta lompakosta löysi hän muutamia kirjoitettuja lehtiä…
Hän siirsi kynttilän ihan viereensä, — luki tarkasti epäselvää käsialaa, — painoi mitä syvimmin jännitettynä joka sanan sieluunsa samalla kun värittömien kasvojen silmiin tuli outo hehku…
— "Ei siitä ollut mitään apua. — Ei ollut mitään apua", — alkoi ensimäinen lehti. — "Luulin voivani paeta sitä lähtemällä kaupunkiin — tekemällä ulkomaamatkan!… Mutta minut voi olemuksen yksinäisyys vallata keskellä ihmishyörinääkin — pahimmin juuri silloin!…" —
* * * * *
Muistan selvästi aikaisimman vaikutuksen: Istuin lattialla ja leikin ja kuulin äitini hillitysti keskustelevan kätilön kanssa, että jokin, joka oli ollut kynsi, ja jokin sormentapainen oli leikattu selästäni kun olin vuoden vanha…
Se oli kynsi eikä kynnen nenä, vakuutti matami.
Äiti kuunteli tarkkaavasti ja sanoi jyrkästi, että se täytyy salata…
— Minä en voinut sitten ajatella muuta. Se oli aina mielessäni — tunsin kuin otteen selässäni, — kuin takanani olisi ollut jokin, jota en kuitenkaan nähnyt.
Ja sitten tuo suvussa kulkeva tarina epäsikiöistä… jostakin pahasta, joka oli sovitettava joka seitsemännessä polvessa! —
Kun olin kymmen- tahi yksitoistavuotias, huomasin minä kuin kynnen ihon alla kehräsluun yläpuolella, ja olin tuntevinani ikäänkuin varpaan…
Tunnustelin sitä alituisesti… kauhistuin hirveästi, — välistä tunsin sanomatonta epätoivoa, — en rohjennut uida toisten poikien kanssa, — pysyttelin arkana itsekseni.
Aloin kaihtaa ihmisiä, — voin kauhistuksissani tuntea pitäväni ruumiissani, — kantavani — toista henkilöä, jonka varpaat ja kädet pistivät esiin minusta. — Kasvavana ollessani heräsin öisin kauhunhuutoon. — Nyt musertaisi se minut!…
— Vahva tukankasvuni! — Minua ilahutti, että isällänikin oli ollut vahva tukka, — että se oli suvussa. — — —
* * * * *
— — Makaan kuin vangittu silmä järven pohjassa ja katson sen läpi valoisaan päivään, ikäänkuin ylempään kerrokseen, — erotan tähdet… Tiedän, että on olemassa sielu, — niin etten rohkene päästää valloilleen syyntakeetonta hiittä itsestäni. — Luomakunnalla on myös henkensä kaukaiset raja-asukkaat, jotka voivat olla kahlehdittuna tuskaan, — ottaakseen osaa elämään, — peläten auringonpaisteesta taas vaipuvansa takaisin syvään varjoon. — — —
* * * * *
— Se maailma, jossa ihmiset vain muutamia sukupolvia sitten ovat päässeet toistensa syömisen kannasta ja korvanneet sen vain hienommalla samallaisella tavalla… Hämähäkki ja kärpänen!…
Kuvittelen olevamme suljetut kauheaan huoneeseen ja täytyvämme jäädä sinne, kunnes olemme laatineet lain syystä ja vaikutuksesta luonteessamme. Ja sitten siirrymme me vähitellen siihen, jota kutsutaan hengeksi. — —
Tiedetään varmasti, että kaksi lisättynä kahteen on neljä… Ja niin voi kahdesta siemenestä kahteen lisättynä hengen laskuesimerkissä tulla neljä kokonaista metsää! — — —
* * * * *
— — Välistä tunnen minä tuskallisesti ja vapisten, että olemuksella on tämä lanka minussa, — jokin kostolasku suvulleni, jonka se voi tempaista —
Lasken laskemistani: — isäni, isoisäni, isoisänisäni, laivuri, joka tuli rikkaaksi Englannin-matkoillaan… Minä olen viides… Mutta sitten? — onko yksi tahi kaksi polvea seitsemänteen?
— Mennään naimisiin ja vedetään muita samaan kiroukseen. — — —
* * * * *
Tänä iltana ollessani ulkona yksin… kuului taas se ääni, — ikäänkuin, olisi jotakin jyrähtäen vyörähtänyt syvällä maan uumenissa — tahi minussa itsessäni… Tunne oli samanlainen kuin maanjäristyksen tapahtuessa kuuluu olevan, — kaikki epävarmaa, horjuvaa, irtonaista…
Ja säikäyksissään rupesi kuu luomaan irvikuvia…
Maaperä huutaa salaperäisin äänin ikäänkuin jostakin salaperäisestä maailmasta… Nimi kaikuu syvällä alhaalla…
Tuossa nousee ikäänkuin varjo, joka tahtoo tarttua minuun. — Hän, se toinen, kynsiniekka…
Kosto on kypsä ja on taas päässyt valloilleen!
Kenties on syvällä minussa hänen oma sykkivä sydämensä, — hänen omat viettinsä…
Pimeänpelko nousee kuin suuret, äärettömät ruumisvaunut yöstä… — — —
* * * * *
— "Elämän juhla", — niinhän sitä kutsutaan… mutta ei vain minulle! — — —
* * * * *
— Merete istui tuolilla ajatuksiinsa vaipuneena nojaten kolmen neljän paperilehden yli.
Hän piti niitä edessään vielä kauan sittenkin, kun oli ne läpilukenut, — elänyt niiden sisällön…
Ihmeellisen selvästi kehiytyi mielikuvana hänen eteensä hänen yhteiselämänsä Reinin kanssa, päivä päivältä, ensi illasta lähtien, kun hän oli nähnyt Reinin haavenäyssä. Niin moni sana, niin moni viittaus, jotka olivat jääneet puoliksi ymmärrettyinä mieleen, olivat nyt hänelle selkosen selvät.
Hän istui liikahtamatta, katseessa kuvastuen sisälliset näyt. —
Hänen ruumiinsa alkoi nytkähdellä ja hänen silmälautasensa vapisivat ikäänkuin hän olisi ponnistellut taas herätäkseen.
Äkkiä virtasi veri kasvoihin, ja hän tarttui otsaansa — Rein, — Rein, — hän ei saisi enää koskaan nähdä häntä…
Ei koskaan! — Ei koskaan!
Hän kaatui takaperin tuoliin hurjasti kirkaisten. — — —
* * * * *
— Tuomari ja hänen rouvansa olivat kävelleet edestakaisin koko illan kuulostaen ja pitäen silmällä oven raosta näkyvää valoviirua.
Portaita ylös kohosi säveliä, — etäisiä, tukahdutettuja pitkäveteisiä akordeja pianosta, jonka ääressä Sankowitz istui yksin soittaen koraalia, hiljaisten pikasananviejien kiitäessä ääneti pimeässä ympäri paikkakuntaa.
Äkkiä kuului Mereten valitushuuto.
He löysivät hänet tunnottomana, ja tuomari kantoi hänet hänen makuuhuoneeseensa. —
Seuraavana päivänä oli Meretellä kova aivokuume. —
Epiloogi.
Kolmekymmentä vuotta myöhemmin.
Kolmekymmentä vuotta oli kulunut valkolumineen ja kesävihervineen.
Mahtava virta ei enää tullut tuntemattomilta tunturimailta ja "mustista" metsistä, joihin kirves oli vielä tuskin koskenut, eikä se virrannut enää seutujen kautta, joiden asukkaat olivat hiljaista, ajanhengen koskettamatonta väkeä.
Tuomari Orning ja hänen suuriaikeinen rouvansa uinuivat toistensa rinnalla sen kirkon vieressä, jonka edessä väki oli ottanut hatut ja lakit päästä heidän astuessaan alas vaunuistaan tahi noustessaan reestään.
Vangenia hallitsi nyt vanha kruununvouti ja valtiopäivämies Kvigstad, — piirikuntansa kunnioitettavimpia ja mahtavimpia miehiä.
Hän oli asianajajana ollessaan lunastanut vaimonsa Alidan sukutalon ja asui nyt siellä lukuisan lapsilaumansa tähteiden kanssa, kun vanhimmat jo olivat lentäneet pesästä ja hankkineet itselleen yhteiskunnallisen aseman.
Iso päärakennus vanhoine merkillisine hedelmäpuutarhoineen ja puistoineen loisti valkoiseksi maalattuna uusine kattoineen ja suurine ikkunoineen vaahteroiden ja poppelien välistä harjun rinteellä.
Molemmat tuomarinaikuiset "neitsytkammiot" toisessa kerroksessa olivat nyt neiti Merete Orningin hallussa.
Hän makasi aina vuoteessa, ja nuoremman polven keskuudessa kulki hänestä seuraava tarina:
Kun hänen sulhasensa tapaturmaisesti syöksyi Rafosiin itse hääpäivän aattoiltana, — kun kaikki jo oli valmista, kirkko koristettu ja koko paikkakunta kutsuttu vieraaksi, — oli hän sairastunut vaaralliseen tautiin.
Sen jälkeen pysyi hän aina sängynomana eikä poistunut koskaan huoneistaan.
Näytettiin vieläkin sitä paikkaa, josta sulhanen oli luiskahtanut koskeen. Hänen ruumistaan ei löydetty, ja sanottiin, että kun Lovandet oli jäässä, hänet saattoi nähdä kuuvalossa leijuvan kuin varjo.
* * * * *
Merete oli ollut ylhäällä ja pukeutunut huolellisesti.
Hän piti erittäin hienoista liinavaatteista pitseineen ja koruompeleineen, ja Alidan tyttärillä oli tapana usein juhla- ja syntymäpäivinä hämmästyttää häntä jollakin hienosti tehdyllä vaatekappaleella.
Kruununvouti oli periaatteellisista syistä lähettänyt poikansa aikaisin maailmaan koettamaan sitä; mutta "tyttäriä oli suojeltava", — heidän luonteensa puhtautta, heidän ruumiillista ja henkistä terveyttään varjeltava ja kauneudentunnettaan kehitettävä. Heistä pitäisi tulla miehiänsä kasvattavia vaimoja, ja äiteinä tulisi heidän kehittää tulevaa sukupolvea, — yleensä tulla sellaisiksi kuin Alida ja Vangenin neitoset, — arveli Kvigstad.
Mereten huoneessa näytti tänään hienolta ja komealta — tuoreita kukkia kaikkialla ja pieni vihko "neitsyt Marian kultakenkiä" lasissa sängyn vieressä olevalla pöydällä.
Mariannea kahden tyttärensä kanssa odotettiin tehtaalta kesäkäynnille vanhalle Vangenille.
— Merete oli taas mennyt sänkyyn.
Hän makasi siinä hiukan väsyneenä, nauttien aamupäivän hiljaisuudesta, jota häiritsi vain jokin silloin tällöin pihalta kuuluva ääni…
Hän nojasi kyynärvarteensa äkkiä vilkastuen ja kuunteli. —
Siinä ne tulivat… hienoissa neljän istuttavissa, kahden uljaan, ruskean hevosen vetämissä vaunuissa. Nämä ranskalaiset parihevoset oli Groth ostanut viime vuonna… Merete näki kaiken sen ajatuksissaan. —
Onpa hyvä, ettei Groth itse ole mukana! — Sillä silloin on Marianne yhtä järkevä ja hauska olento kuin ennen, eikä kiusallinen, huolehtiva nainen, joka lakkaamatta pitää miestään silmällä ikäänkuin hänen itsensä täytyisi alituisesti niellä jotakin…
Merete veti kellonnauhasta.
"Sanokaa siellä alakerroksessa, että syököön sisareni ja juokoon kahvia ennenkuin tulee luokseni, mutta että molemmat pikku tytöt tulkoot heti näyttäytymään tädille", — sanoi hän palvelijattarelle.
Mariannen kaksi tyttöä ja Alidan nuorin tytär riensivät portaita ylös sekä syöksyivät huoneeseen tervehtimään omituista tätiä, joka makasi aina sängyssä eikä voinut koskaan voittaa suurta suruaan, — kuten äiti sanoi.
"Ra-täti!" — sanoi Merete hymyillen, kun vanhin tytöistä, vilkasliikkeinen, päättävästi anasti paikan sängyn edessä… "Hän on kai tulinen ja kiivas, Bolette?" kysyi hän toiselta sisarelta. "Mutta yhtä hyvä silti!"
"Ja sinä, Bolette… Luulenpa, että olet isääni, — hänen lempeät ja ystävällisesti hymyilevät silmänsä. — Sinä kuulut olevan musikaalinen… Niin, kunpa saisit siitä yhtä paljon iloa kuin hän, niin — kunpa voisi pitää ilonsa itsessään — ettei sitä kukaan voisi ryöstää! —
"… Niin, eikö sinusta ole ihmeellistä, 'Ra-täti', pitää yhtä sormusta kahdessa sormessa?" sanoi Merete hymyillen, kun vanhin tytöistä tarttui hänen käteensä ja tarkasti siinä olevaa eriskummallisuutta, joka aina pysyi heistä yhtä uutena.
Sitten täytyi tietysti serkun kuljettaa heitä ympäri ja näyttää, mitä kaikkea tädin kahdessa kodikkaassa, vanhanaikuisessa, valkoiseksi maalatussa huoneessa oli… kirjahylly jossa oli monenlaisia historiallisia teoksia, kielioppeja ja oppikirjoja… Merete-täti oli opettanut kaikille Alidan lapsille niitä aineita, joihin hän itse oli perehtynyt ja jotka huvittivat häntä.
Ja vanha lasten lipas, joka oli niin lähellä sänkyä, että siihen ulottui kädellä, täytyi tutkia. Se oli täynnä kanavakangasta ja silkkiä, joita käytettiin, kun hän välistä istui sängyssä ja huvittelihe ompelemalla kuvioita oman mielikuvituksensa mukaan. Vuosien kuluessa valmistui yhtä ja toista ja lähetettiin lahjaksi sisarille, jotka säilyttivät niitä miltei kunnioituksella.
Ja sitten suuri, kupeva, messinkihelainen piironki, jonka päällä oli vanha hijolasinen peili ja jonka ylintä lukittua laatikkoa he eivät koskaan saaneet avata… —
— Iltapäivällä istui Marianne yksin hänen luonaan. Rouva Groth oli komea, vanhahko nainen, jonka kiharat olivat jo harmaat. Hänen rokonarpisissa, hiukan luisevissa kasvoissaan pieni vilkas silmäpari välistä siristyi tirrottaen ikäänkuin hän olisi tutkinut, mitä oli pohjalla…
He keskustelivat hillitysti, tuttavallisesti. Välistä nousi Marianne paikaltaan ojentaakseen Meretelle lasin tahi mitä hän näytti tarvitsevan.
"On ihmeellistä, että voit seurata kaikkea, Merete! — ikäänkuin näkisit sängystäsi kautta koko seudun, — vieläpä etemmäksikin…" virkkoi Marianne. "Istuessani näin luonasi, rupeaa minusta tuntumaan kuin tyttöaikoinamme Vangenilla."
"Niin," — sanoi Merete, nyökäyttäen kaunista päätään; hän muistutti vielä nuoresta tytöstä. — "Meidän aikanamme ei ollut sellaista kiirettä ja vauhtia kuin nyt. Ei myöskään tapahtunut niin paljon. Posti tuli kerran viikossa tuoden yhden ainoan pikku sanomalehden… oli aikaa hautoa saamiansa vaikutuksia, — ja siksi ne olivat ehkä sitä syvempiä…"
Marianne katsoa tirrotti omituisen miettivän näköisenä sisareensa: —
"Oli aina niin raskasta ajatella, että sinä makaat täällä, Merete. — Mutta nyt olen alkanut tyytyä siihen. Kun on niin luonteva ja eheä, murtuu myös kokonaan! — Sinä et voinut enää soveltua maailmaan —"
— Nyt koputti palvelustyttö oveen ja pyysi rouva Grothin tulemaan alakerrokseen teelle…
Marianne seisoi hetkisen ikäänkuin hänen mielessään olisi liikkunut jotakin. —
Sitten kumartui hän äkkiä sisarensa yli ja kuiskasi liikutettuna: —
"Jos minulle olisi suotu suuri rakkaus, — makaisin minä mielelläni sinun sijallasi, Merete!" —