Eteenpäin! Kertomus mereltä

by Jonas Lie

I.

Vanha Jan Juhl Aa-vuonossa. — Sillikuningas. — Kylän kuningas.

Ympäri vuonojen levisi huhu, että kummallinen kala oli saatu. Se oli sen ja sen näköinen, toiset sanoivat sen olleen yhdeksän, toiset kahdeksantoista kyynärän pituisen, muutamat taas luulivat sitä vieläkin pitemmäksi. Se oli saatu rannalta Karnön ulkopuolelta, se oli päältäpäin loistavan sininen, punasinervä ja tulipunainen, niinkuin loistava taivaankaari, altapäin hohtavan valkoinen kuin hopea ja päälaella oli sillä pilkku, tulenvärisen kruunun näköinen.

Luultiin sen olevan sillikuninkaan ja ennustavan äärettömän rikasta kalan saalista.

Ihmiset, suuret ja pienet kokoontuivat, kohta kun joku vene vaan lähestyi rantaa, jäisille, aukeille, tuulisille mäille, mistä he paraiten taisivat katsella yli vuonon, — huippumyssyt päässä, paitahihasillaan, ja hameisillaan, aivan niinkuin jokainen tuli suoraan työstänsä. Tämä muistutti väkijoukosta sunnuntai-iltapäivin, ainoastaan sillä eroituksella, ett'ei kukaan nyt ajatellut pukuaan naapurien tähden. Arvattiin ja luultiin, ennustettiin, otaksuttiin ja arveltiin…

Kun huhu levisi enemmän, alkoi jokaisen veri kuohua ja mielikuvitus kiihtyä … jokaista vaivasi ikäänkuin kullanhimo. Kahden, kolmen vuoden jälkeen, jolloin sillin pyyntö oli huonosti onnistunut, nostettiin taas kysymys, ryhdyttäisiinkö silliä pyytämään ja uskallettaisiinko sitä varten uhrata kovalla työllä ansaitut viimeiset roponsa. Torppari tahtoi myödä lehmänsä ja puolet veljen-osastaan, hankkiakseen itselleen meripukuja ja ruokavaroja, talonpoika ja tilallinen tahtoivat myödä hevosensa, ottaa lainan ja käyttää viimeiset rahansa veneen, verkon ja vaatteiden ostamiseen ja nuotan lainan maksamiseen, — ja niin paljon kuin oli mahdollista jokainen koetella ottaa velaksi maakauppiaalta.

Toiset seisoivat miettiväisinä, toiset taas puhuivat innokkaasti, ja useampien puheesta kuului, että jotain ihmeellistä, satumaista saalista odotettiin.

Eihän suinkaan "helminauhat" turhan tähden jo ennen Mikonpäivää ajelehtineet vuonossa rivittäin niinkuin kirkkaat, punaiset sillin silmät; se ennusti sillin saalista.

"Jokainen ymmärsi nyt, että jotain seuraisi sillikuningasta. Kun vanha koira haukkuu, täytyy pitää silmät auki…"

Yhä enemmän oli kuin ilmassa oleva sähkö olisi heidät hurmannut ja kiihoittanut.

Mitä enemmän huhu levisi vuonoihin, sitä kummallisemmaksi se muuttui ja lopulla niin kummalliseksi, että se poiketessaan niemien ja taipalien läpi ja tunkeutuessaan ahtaisin sivuvuonoihin, oli tullut "tulimerkiksi taivaalla" — "kalaksi, jolla oli suuri luuta perässään."

Vasta Hammernäs'issä kuoli tämä sillikuningas tavallisesti ja muuttui joksikin ilmassa, niinkuin siellä ylipäänsä kaikki huhut vaikenivat ja kuolivat, sillä vanha Jan Juhl ei tahtonut kuulla puhuttavankaan kansan lähdöstä merelle, ja purjehtimisesta useampia peninkulmia, tullakseen "narreiksi" ja "hukkuakseen aavalla merellä." Ja kun vanhus Hammernäs'issä pudisti päätänsä, niin ei kukaan siinä kylässä, joka tahtoi olla viisaana pidettynä, uskonutkaan sitä.

Tämä oli muutoin viimeinen mitä Jan Juhl teki elämässään, saadessaan tuon kiihoittavan huhun vaikenemaan ja kotiseutunsa pelastetuksi onnettomuudesta, sillä tuskin kahdeksan päivää senjälkeen kuoli hän sydämen halvaukseen, istuessaan par'aikaa ja polttaen piippuaan penkillä Hammernäs'in hongan alla.

Hammernäs'istä kääntyi seutu, jota kutsutaan Aa-vuonoksi yksinäisenä, muista erillään itäänpäin tunturia kohti, ensin kapeana vuonona, mutta etempänä apupitäjissä lumen peittämien sinertävien vuorien ympäröimänä.

Täällä löytyi ei ainoastaan taruja, lauluja, kirjoituksilla varustettuja oluthaarikoita ja vanhoja, kummallisilla puuleikkauksilla koristettuja, aittoja, vaan myöskin kummallista vanhanaikuista kansaa, jonka selvät, karkeat kasvonpiirteet osoittivat ymmärrystä ja järkevyyttä, sukuja, jotka aina olivat menneet keskenään naimisiin. Frenoloogi olisi naisten pään etuosassa huomannut kuopan tahi monen vuoden painosta vajonneen katonharjan kaltaisen syvennyksen.

Tunturin purossa uiskenteli rautu — vanha ja suuripäinen, — pää suuri kuin kolmas osa ruumista ja sammaleinen — silla nuoriso ei täällä koskaan kalastaneet, jonkatähden kalalajit kaipasivat uudistusta! Kapeilla, ahtailla laitumilla, joihin pääsi liian paljon varjoa ja liian vähän auringon paistetta, kuljeskelivat lehmät kurjan näköisinä ja pieninä terävöillä lonkkaluillaan — luonnollinen seuraus satavuotisesta nälän kärsimisestä ja tukahuttavan navetan ilmasta! Melkein joka kolmannella lehmällä oli ainoastaan yksi sarvi tahi se oli töppösarvinen, — mitä vanhemmaksi ne tulivat sitä haureemmiksi tulivat sarvet. Kansa arveli sen tulevan siitä, että ne kiistellen ruoasta puskivat maanalaisten lehmien kanssa. Täällä peljästyttivät karjatytöt toisiaan keskellä valoisaa keskipäivää, kertoen kuinka lapsia oli äkkiä kadonnut "tonttien" kanssa ovien alle tahi miten metsän mäillä heille naurettiin ja irvisteltiin ja he kuiskasivat nyt surullisesti toisilleen manauksia taikaa vastaan.

Hevosetkin näyttivät harmailta, pitkiltä ja vanhoilta; ne astua jahnustivat vääräsäärisinä eteenpäin rattaitten edessä, joiden ratisevien raskaitten puupyörien akselit olivat niin lujasti kuivuneet kiinni, että ne pyörivät mukana ajaessa — niinkuin Abrahamin aikoina! — — Niin, siatkin näyttivät vielä olevan tuota vanhaa uudistamatonta lajia, — korkeajalkaisina, pitkäkärsäisinä, laihoina ja vihaisina syöksyivät ne esiin talojen välitse, niinkuin pikajuoksijat. Ne näyttivät olevan omiansa tuottamaan noita raudankovia, suolaisia pilaantuneita, kymmenen- jopa kahdenkymmenvuotisia lappeita, jotka suurena aarteena riippuivat aitoissa.

Tällä seudulla elettiin vielä vanhojen taikamerkkien mukaan. Yhä vielä jaettiin levollisesti päivän toimia niiden jälkeen sekä aika kylvön ja heinänteon välillä, että talvipäivän seisahdus, ja pyhäinmiesten päivänä, ensimmäisenä päivänä marraskuuta, jolloin meriliikkeen piti lakata, veti moni tunnokkaasti veneensä ylös vuonon rannalle.

Laakion ala-osa olisi oikeastaan niinkuin muutkin sellaiset seudut pitänyt loppuman sisäjärveen, siksi sellainen seutu tarvitsee ikäänkuin lukkoa. Vaan sen sijaan oli se saanut osakseen vuonon, pienen ja kapean kuin käsivarsi, joka ulottui suureen vuonoon saakka ja päättyi aavaan mereen, — kauas, kauemmaksi kuin seudun asukkaat kykenivät ajattelemaankaan.

Mutta sellainen seutu, niinkuin jo mainittiin, tarvitsee välttämättömästi lukkoa.

Ja juuri sellaisena hyödyllisenä salpana ja lukkona istui vanha Jan Rejersen Juhl Hammernäs'issä — niinkuin hänen isänsä ja iso-isänsä hänen edellään — siksi kuin hän nyt syksyllä oli muuttanut manalan majoille.

Pitkin laaksoa kuului nyt huokaus, kumiseva kuin tyhjän tynnyrin suusta:

"Toden totta me kadotimme paljon, — isä Juhl, niin!"

Jan oli Juhl'ien suurta sukua. Yksi perheen jäsenistä, merimies, oli saavuttanut rikkautensa Hollannissa ja Bataviassa, oli puolitoista vuosisataa sitten tahi vielä kauemminkin, ostanut itselleen Aa-vuonossa useampia taloja — melkeinpä kokonaisen tiluksen. Ja ihmeellistä on miten monta pitkää, vahvaa, laihaa Juhl'ia kovilla, säännöllisillä kasvoilla ja vaaleilla hiuksilla sekä heille vastakohtaisia solakoita, kauniita, vaaleatukkaisia naisia sitten sai nähdä seudun muuten niin tummien ja lyhytkasvuisten asukkaitten seassa.

Sitten oli perhe yhä enemmän lisääntynyt ja levinnyt, kunnes se vihdoinkin oli jälleen hävinnyt nimettömän rahvaan sekaan, — tahi niinkuin ne Juhl'it, jotka ainakin viimevuosisadalta saakka olivat asuneet Hammernäs'issä, olivat tunnetut yksinkertaisuudestaan ja jäykkämielisyydestään.

Isä Juhl, niin, — — siellä seisoi vielä tuo pitkä, harmaa, yksikerroksinen rakennus, jonka katonharja oli vanhuudesta jo aivan vajonnut, jonka pienistä lyijyruutuisista reunimmaisista ikkunoista oli näkö-ala kaalimaahan päin; ja molemmin puolin porstuan ovea oli uudet, vasta pannut, vähän suuremmat, valkoisiksi kitatut ikkunat. Kauempana, viheriäisellä nurmella levittelivät muutamat sitkeät, hienot koivunrungot latvojaan tuulessa.

Mutta muuten oli koko kasvullisuus niin koukkuista ja pientä, koukkuiset lepät molemmin puolin puroja alhaalla tuntureilla, koukkuiset koivut, jotka kasvoivat kyyristyneinä tuulisilla mäillä. Rakennusten alapuolella, joka osa ennen oli aiottu suureksi hedelmäpuutarhaksi, kasvoi nyt koukkuisia happoimia puita, pieniä viinamarjapensaita, huonoja karviaismarjoja, ja siellä oli jäännöksiä vanhoista huvihuoneista, joiden seiniä pitkin rehoitti humaloita ja nokkosia, joissa kanat munivat ja kaakottivat.

Mäellä kasvoi paksu monihaarainen honka, joka levitti koukkuisia oksiaan tuulessa ja sen juuren ympärillä oli vanha, pyöreä penkki… Siellä istui Jan Juhl tuntikausia polttaen tupakkaa ja katsellen veneitä, joilla purjehdittiin maakauppiaan luo vastapäätä olevalle taipaleelle ja sieltä taas takaisin.

Ja kansa tiesi, että hän istui siellä, tunsi heidät jokaisen, ja sai aina tietää millä kannalla heidän asiansa olivat. Ei saanut paljoa tapahtua ilman isä Juhl'in neuvoa ja mieltymystä!

Rakennus oli aivan entisellään; mutta mies, talon lukko, oli poissa. Ja asukkaat soutelivat ohitse ihmetellen ja odottaen, mitä nyt tapahtuisi.

Hautajaiset vietettiin hyvin komeasti, — ylt'ympäri vuonoa levisi aina huhu, kuin vaan joku Juhl haudattiin. Sen jälkeen oli kaikki taas niin hiljaista … ja talossa sekä alhaalla kylässä kerrottiin vaan, ett'ei Hammernäs'iä enää omistanut vanha Jan Rejersen, vaan nuori Rejer Jansen Juhl…

Joulu lähestyi. Ilma oli itäpakkasesta ja hallasta muuttunut lounaistuuleksi ja leudoksi, niin suojaiseksi, että katosta tippui alas vettä ja pantiin saavia rännien alle kootakseen sadevettä pesua ja lipeäkalaa varten.

Vanha lato näytti oikein kostealta ja läpimärältä, niin että ikkunanlaudat olivat turvonneet. Siellä täällä kasvoi koivuja koukkuisine, valkoisine runkoineen nuoskassa lumessa ja niiden oksat olivat mustat ja synkät kuin luudat tahi koulumestarin vitsa. Karjapalvelija vanha Jörun, joka oli kotoisin ylämaasta, kutsui tätä ilman muutosta ennen joulua "näkkileipäsuojaksi."

Ja leipomatuvassa kaulasi ja leipoi naapurikylän loisvaimo ahkerasti näkkileipää. Kynttilöitä oli jo valettu, joulukalaa pyydetty ja jouluolut, ehkä vähän miedompi kuin tavallisesti, niinkuin lesken olut oikeastaan pitäisikin olla, oli jo valmis ja pantu tynnöriin.

Sisällä tuvassa istui leski kerien lankaa uunin edessä, jonka punainen valo alkoi loistaa iltahämärässä.

Hän oli komean näköinen ja kohta huomasi, että väkevän, levottoman laaksoissa asuvan Ramstad kansan veri kuohui hänen suonissaan — hänen kasvonpiirteensä olivat selvät, niinkuin puuhun veistetyt, harmaan pään ympärillä oli hänellä kaulaliina, hän oli Jan Juhl'en sisaren lapsen lapsi, jonka tämä entisen tavan mukaan oli ottanut vaimokseen.

Suuressa, puolipimeässä, matalassa huoneessa, jonka kattohirret olivat painosta aivan koukkuiset, oli nahkainen sohva, jonka yläpuolella oli pieni peili, suuri lyömäkello oli toisessa nurkassa, missä riippui tupakkapiippuja, joiden pää oli aivan rikki purtu ja toisessa oli ruskea kaappi, johon oli maalattu ruusuja. Ikkunain välissä seisoi alaskäännetty siipi-pöytä, jonka päällä oli ompelutyyny ja käsityö, ja yksinkertaisia kuusipuusta tehtyjä tuolia, joiden joukossa muutamia korkeaselkäisiä ja nahalla päällystettyjä oli asetettu rivittäin pitkin seiniä, niinkuin sotamiehiä, joten koko maalaamaton leveistä, oksaisista honkahirsistä rakennettu lattia, pitkillä, hiekkaisilla, tummilla raoilla oli vapaa kuin harjoituskenttä. Seinillä riippui muutamia vaalistuneita, perittyjä tauluja: — kärpäsien likaama, kellastunut vaskipiirros, kuvaava sotalaivaa, jonka alla oli kirjoitus: "Kenraalikuvernööri Svardecroon, Batavia 1720," — sekä taulu kuvaava Kaarlo Juhan'ia Dennewitz'issa.

Tuo kookas nainen, joka keri lankaa uunin luona, istui koukkuselkäisenä, niinkuin väsynyt hevonen, joka vedettyään raskasta kuormaa pysähtyy mäellä lepäämään. Hän huokasi vähän väliä ja tähän huokaukseen kuului vastaus ikkunan luota, missä kaksikymmentäkuusi, kaksikymmentäseitsemän vuotias tytär, pitkä ja kapea kuin oljenkorsi, istui nojaten päätään ikkunaa vasten ja ompeli iltahämärässä.

He eivät puhuneet sanaakaan, vaan vyyhti hienoni hienonemistaan; — molemmat naiset istuivat vaan niinkuin kaikki kyläläiset odottaen jotain kummallista tapahtuvan. Varmaankin saisivat he henkikirjurilta kuulla jotain kuolinpesästä, luultavasti jo ennen joulua… Kumpikin heistä epäili. He olivat molemmat ymmärtäväiset, vaan he eivät olleet uskaltaneet ajatella, niin kauan kuin heidän isänsä ja miehensä ajatteli heidän edestään … ja nyt istuivat he yhä vielä vaieten. Mutta he eivät voineet olla ajattelematta!

Tähän vuoden aikaan ei posti tullut vuonoon kuin kerran viikossa ja tämä oli viimeinen postipäivä ennen joulua… Vanha Jan Juhl ei tosin koskaan mennyt postia hakemaan, ennenkuin pari päivää myöhemmin, jolloin myös oli asiaa maa-kauppiaalle; mutta nämä naiset eivät olleet niin kärsivällisiä, ollessaan yksin kotona. He laskivat tuntiakin…

Kello alkoi jo surista ja löi puoli kolme.

Mitä se oli?

Levottomuus, juokseminen ja huuto ilmaisivat selvään, että jotain oli tapahtunut. Suutari Jo pilkisti renkituvasta, naskali kädessä ja lauta sylissä. Jörun vanhus katseli navetan ovesta; pari karjatyttöä, punaisissa, paikatuissa liivissään pilkisti keittiön porstuasta, ja nokisesta lautakatoksesta, mistä kuultiin vasarankalsketta, kurkisti seitsemän-kahdeksantoistavuotias, pitkä, hartiakas, vaaleatukkainen poika, katsellen sinne tänne ympärillensä. Hänen kasvonsa ja paljaat kätensä olivat nokiset pyssystä, jota hän par'aikaa korjaili ja puhdisti öljyllä.

Hän oli talon oma poika, joka näkyi selvästi hänen terävistä, säännöllisistä kasvonpiirteistään, pörröisistä hiuksistaan ja nenästä, joka syntyperäisellä ylpeydellä katseli ulos maailmaan; se näytti niinkuin Hammernäs'kin olevan niemi, jonka ohi kansa harvoin kulki pysähtymättä siellä; se niinkuin koko hänen kasvonsakin ilmasi jotain syntyperäistä, jaloa, arvokasta ja kysyväistä, tutkivaista.

Postivene oli juuri tullut näkyviin niemellä puitten yläpuolella. Kolme miestä oli soutamassa ja sillä oli kuusi airoa, jotka lepäsivät pitkin teljoja, sillä aikaa kuin keula pengasteli vaahdon läpi. Kokassa oli seiväs, johon oli kiinnitetty riepu tahi joku muu vaatepalanen viiriksi! Vene kulki vinosti postikonttooriin päin…

"Enteitä!… Silli-enteitä!" — huusi suutari, heittäen laudan käsistään ja juosten ulos villaröijyssään ja nahka-esi-liinoissaan. — "Näin aikaiseen! — ennen joulua… No, nyt tulee jokaiselle vuonolaiselle kiirettä!… Niin, nyt saa laskea nuottansa ja rihmansa ennenkuin ajattelikaan… Niin, nyt saavat karjatytöt olla mukana parsimassa verkkoja, niin paljon kuin he voivat, Jörun… Karjakin se saa mennä rannalle."

Ja sitten oli vene, jonka kokassa oli tuo kummallinen seiväs näinä viimeisinä kahtena päivänä herättänyt eloa ja liikettä kaikkialla ylt'ympäri vuonoa. Joka talosta ja torpasta tuli väkeä ulos, jääden katselemaan sitä, kädellä varjostaen silmiään.

Ei ollut epäilemistäkään… "Enteitä!"… "Silli-enteitä!"

"Seitsemän, kahdeksan peninkulmaa merelle, koillispuolella Udsire'ä oli joku laivuri nähnyt meren aivan viheriänä ja hän oli purjehtinut useimpien sillivuorien yli, ne kohosivat — koko ja puolen penikulman pituisina — toistensa yli, niinkuin hopeaseinät!…

"Stavangerista tullut laiva oli yöllä saanut hyökylaineen ylitsensä ja samalla tuli vene ja kajutta täyteen lihavaa, sileää suurta silliä.

"Illalla oli merenpinta sillistä aivan punertava, — koko taivas näytti punaiselta kuin tulenliekki!"

Nämä postiveneestä saadut vähäiset tiedot levisivät tulen nopeudella kyliin.

Renkivouti, joka oli vetänyt hirsiä ylhäällä Hammernäs'in tiluksilla, oli nähnyt tuon kummallisen ja hän kiirehti nyt laukinjuoksua saapuakseen pian pihalle. Vääräsäärisenä, matalana ja lyhytjalkaisena mateli ja ryömi se melkein niinkuin ankeriainen mahallaan kivisen metsikön mättäitten ja pensaitten yli vetäen hirsiä perässään, ja jännittäen rumia, paksuja takajalkojaan. Liukkaalla Hammernäs'in mäellä oli sillä vaikea vetää kuormaansa, sillä se oli huonosti kengitetty; ja kun renki tuli pihalle kulettaen hiestä vaahtoovaa laukkia, oli vene jo päästetty irroilleen vesille ja tytöt seisoivat alaalla jääsohjossa ojentaen hänelle sunnuntainutun, niin että voisi kohta soutaa postikonttoriin hakemaan rouvalle postia.

Vähän sen jälkeen näkivät molemmat naiset ikkunasta miten vene sysättiin rannalta ja miten airot taipuivat kuin raidanoksat.

Vaan he eivät ajatelleet silliä tahi silli-enteitä; mutta kirjettä, josta heidän onnensa riippui…

Tämä päivä tulisi todellakin olemaan Hammernäs'ille ratkaiseva päivä!

Jos jotain tilusta taidettiin pitää mallina — ikivanhasta huonosta hoidosta ja kaikesta huonosta maanviljelyksestä, niin oli se todellakin vanhan Jan Juhl'in talo. Siellä oli lanta tallin ja navetan edessä vuodet pitkät tuulessa ja auringonpaahteessa. Saman luonnollisen säädelmän mukaan levitettiin sitä paikka paikoin pellolle, vaan muut paikat jätettiin sateen ja niiden purojen huuhdottavaksi, jotka tunturilta virtasivat alas maahan, tehden sen rämeiseksi ja kosteaksi.

"Ilmaa ja valoa navettoihin! … puhdastako? — Lopuksi varmaankin pitää vielä pestä siatkin!" morisi Jan Juhl.

Kunhan vaan oli useita laihoja lehmiä ja nälkää kärsineitä mökkiläisiä, oli se hänen mielestään sama kuin suuri rikkaus. Hän pudisti vaan päätänsä, kun mainittiin, että ruokakin olisi rahaa ja että hänen monet työmiehensä tekisivät hänet köyhäksi, vaikka kuinka huonossa ruo'assa heitä pidettäisiinkin; sillä — "jos niin olisi, niin johan talo olisi iso-isänkin aikoina tullut perin köyhäksi!"

Ja syytä siihen minkätähden niin ei käynyt, ei olisi ollut niinkään vaikeata huomata, jos ei sitä olisi aina salattu alituisen lainaamisen tahi taloon kuuluvien tilojen myömisen kautta, joka taas tuotti vanhalle nimismies Haarstad'ille suuria sisääntuloja! Bergen'in kauppatavarat ja Hammervigen'in maakauppiaan velat maksettiin myös silloin tällöin nimismies Haarstad'in avulla.

Näinä viimeisinä vuosina oli Jan Juhl'illa kuitenkin ollut paljon harmia sentähden, että hänen kauppa-asioitsijansa Bergen'issä ei tahtonut antaa hänelle uutta lainaa, ennenkuin hän saisi entisen maksetuksi.

Tähän aikaan kuoli Jan Juhl ja juuri tämä suru toimeeutulosta huolestutti hänen jälkeistänsä niinkuin synkkä, kiusallinen tuska!

Lukitussa huoneessa istuivat äiti ja tytär lukien kirjettä, jonka renki oli sinä päivänä tuonut postista. Huoneessa oli hiljaista ja puolipimeää ja he istuivat kumpikin vuoteellaan, — tämän kuolontapauksen jälkeen olivat he muuttaneet yhteen asumaan. Näytti siltä kuin suru nyt vasta olisi näyttänyt oikean muotonsa. Kuolinpesällä oli suuria velkoja! Kevään puoleen täytyi Hammernäs myödä huutokaupalla ja syksystä piti heidän muuttaa pois talosta… Yksi heidän suurimmista velkojistaan oli heidän naapurinsa, nimismies Haarstad.

Ottilie meni itkusta pöhöttynein silmin, jota ei palvelijoiden olisi pitänyt saada nähdä, alas kutsumaan Rejer'iä sisään.

Sitten istuivat he kaikki kolme ylhäällä huoneessa myöhään iltaan, siksikuin kynttilä äkkiä sammui ja Rejer hiipi omaan huoneesensa, missä hän rajusti heittäytyi surun valtaan, jota hän ei tähän saakka ollut uskaltanut muille näyttää.

… Korkeinta mitä hän oli tietänyt tässä maailmassa, oli Hammernäs, hänen oma perintötilansa! Juuri se ajatus oli herättänyt hänessä itsetuntoa. Niin kanan kuin hän vaan muisti olivat sekä seudun että talon asukkaat kohdelleet ja imarrelleet häntä niinkuin perillistä ainakin. Hän oli kasvatettu "Juhl'in poikana," Hammernäs'in ruhtinaana ja perillisenä, ja minne ikinä hän tuli, häihin tahi muihin seuroihin, niin kaikkialla häntä suosittiin.

Ja nyt ei tästä kaikesta löytynyt enään naulaakaan jäljellä … ei löytynyt ainoatakaan lastua, joka olisi ollut hänen omansa!… Honka ja rakennukset, palvelijat ja lehmät, nuottahuoneet ja lampaat — jokainen yksityinen esine, joita hän oli aina tottunut pitämään niin omanaan, että luuli näkevänsä niihin poltettuna nimensä Reijer Jansen Juhl, — kaikki tämä täytyi hänen nyt jättää, eihän ne olleet hänen omiansa!…

Hän oli kahtena kesänä käynyt koulua kappalaisen luona papin lasten kanssa yhdessä, ja tämä oli sanonut, että Rejer'illä oli erinomainen ymmärrys, jonkatähden pitäisi lähettää hänet Bergen'iin lukujaan jatkamaan. Mutta Rejer ei tahtonut! Ja siinä antoi isä hänen tehdä oman mielensä mukaan niinkuin hän ylipäänsä aina sai tahtonsa perille — isältä kun hän suuttuneena marisi ja äidiltä kun hän häntä hemmoitteli.

Sitävastoin oli vanhus arvellut viisaaksi tuumaksi lähettää poikansa naapurin, nimismies Haarstad'in konttoriin, niin että hän voisi tämän jälkeen saada siellä viran ja joskus päästä Hammernäs'in nimismieheksi. Mutta Rejer ei tahtonut sitäkään! Ja sentähden oli heidän välinsä näinä kahtena viimeisenä vuotena ollut hyvin jäykkä. Isä ei koskaan puhunut hänen kanssaan siitä; vaan hän oli lujasti päättänyt saada tahtonsa perille, ja Rejer oli taas jäykkämielisenä, niinkuin koko hänen sukunsakin yhtä harras vastustaja.

Nyt näytti kuitenkin, niinkuin hän olisi pakoitettuna kulkemaan tietä, jota hän ei tahtonut — tietä, jota hän itse vihasi!… Näytti siltä kuin täytyisi hänen ratsastaa Haarstad'in konttoripukilla, sen sijaan että hän olisi saanut olla Hammernäs'in perillisenä!…

Asian todellista laitaa taidettiin salata huutokauppapäivään saakka; mutta senjälkeen oli Hammernäs hänen ja hänen omaistensa silmissä ikäänkuin vajonnut vuonoon! — "Ah, jos hänkin olisi saanut vajota — pois kaikesta tästä häpeästä…"

Luoteistuuli vinkui ja suhisi uuninpiipuissa, tärisytti vanhaa, rappeutunutta rakennusta, niin että se huokaili, rankka sade löi raskaasti ikkunaruutuja vasten, — ja uudelleen rupesi taas ulvomaan ja vinkumaan…

Poika raukka makasi, ajatellen ja mietiskellen, kunnes hän vihdoinkin vaipui uneen … ja unessa loisti kummallinen kala yhä selvemmin, yhä monivärisempänä ja loistavana, punaisena, sinisenä, hopeankirkkaana, ja hopeasuomuisena hänen silmiensä edessä. Se oli suuri ja kiiltävä ja se uiskenteli hiljakseen edestakaisin Hammernäs'in lahdessa; vihdoin viimeinkin pysähtyi se suoraan venehuoneen edustalle, katsellen pieniä kalaverkkoja, joita oli sinne ripustettu…

Rejer makasi myöhään aamuun. Mutta kun hän heräsi olivat hänen kasvonsa niin omituisen näköiset; — niissä ilmautui tuo Juhl'ien tapa puristaa huuliaan vähän kokoon, niin että leuka pisti esiin ja kasvot muistuttivat veneen kokasta.

Hän oli hetkisen ylhäällä vintillä, missä hän katseli ja eroitteli joukon nahkaisia vaatteita. Sitten meni hän alas renkien tupaan, jossa suutari Jo puheli noista kaikista erilaisista sillihuhuista ja ompeli joulukiireessään piki-astia ja sianharja edessään ikkunalaudalla.

"Voisitko tehdä minulle saappaat isän suurista merisaappaista — näistä?"

Kohta sen jälkeen näkyi hänen pitkä muotonsa aitan ovella, jossa hänen äitinsä seisoi antaen palvelijalle seulomattomia jauhoja, voita ja silliä. Hän ei sanonut mitään, sillä aikaa kuin äiti mätti jauhoja hinkalosta; hän kulki vaan ympäri, vihelsi hiljakseen, pilkisti erilaisiin tynnöreihin ja kirstuihin ja laski lappeita, jotka rippuivat katon alla.

Palvelijan mentyä pois, huudahti hän: "Jauhoja ja leipää on sinulla ainakin kylläksi … ja perunoita … ja näkkileipää … ja suolaista lihaa … mutta ryyniä ja silavaa — miten häpeällisesti ovat he syöneet sinulta, äiti, kaikki sianlappeet!"

"Voit olla oikeassa, poikaseni!" — hän lakkasi mättämästä jauhoja.

Sitten tutki Rejer lihatiinua.

"Miten kauheasti liha on vähentynyt, äiti! — Ovathan he aivan syöneet sinut köyhäksi … jo nyt, kun kaikkea niin hyvin tarvittaisiin!"

Hänen äitinsä taisi töin tuskin kuulla näitä sanoja. Hän oli koko ajan ihmetellen katsellut poikansa käytöstä; — nyt nousi hän äkkiä ylös ja istui surullisena ja epätietoisen näköisenä jauhohinkalon reunalle.

"Niin, sinä olet liiaksikin oikeassa, Rejer!… Minä olen aina nähnyt tämän aitan täynnä, mutta nyt tulee meille toiset ajat!" Hän huokasi niin syvään että olisi luullut aitan halkeavan.

"Oi, älä huoli siitä, äiti! Saatpa nähdä, että vielä kiistellään Hammernäs'istä, ennenkuin tuo vanha Haarstad nahjus saa talon haltuunsa; — jos vaikka aitta ryöstettäisiin tyhjäksi, niin että paljaat seinät olisivat enään jäljellä! Minä lähden sillin pyyntöön suurella ja ehkäpä kuusilaitaisellakin veneellä. Meidän täytyy varustaa väkemme matkalle… Verkkoja voin kyllä saada rahalla tahi kun annan osan voitostani. Tädiltäni perimät sata taaleria käytän nyt hyödykseni."

Rouva Juhl katseli hämmästyneenä poikaansa. Hänen kasvonsa olivat jäykät, suuret ja laihat, myssyn yli oli sidottu kaulaliina. Hän tarvitsi kauan aikaa ymmärtääkseen poikaansa ja tarttui hetkeksi kädellään kirstuun, jolla hän istui nojatakseen sitä vastaan. Vihdoinkin, mutta hitaasti, käsitti hän kuitenkin poikansa sanat ja hitaasti, mutta hämmästyneenä pudisti hän päätänsä, ihmetellen, että niin halveksivainen ajatus olisi voinut juohtua jonkun Juhl'in mieleen.

Tahtomatta sekaantua tällaisiin iloisiin tuumiin, valitti hän uudestaan, — hänen huokauksensa muistutti vanhasta puurakennuksesta, jota tuuli jyskytteli.

"Poikaseni! Sinä olet nuori … niin nuori!"

"Minäkö! — minä olen pitempi isääni! ja minä tahdon nähdä sen, joka soutaa vahvemmin kuin minä! — ainakin tässä talossa… Sinä tarkoitat ehkä renkivoutia Anders'ia?"

"Minä tarkoitan, että sinä olet vielä hoikka ruoko poikaseni!"

"— Mutta sitkeä, äiti! — sitkeä kuin koivunvitsa!"

"Rejer, Rejer … isäsi katselee tänne alas! — Mitä luulet, että hän nyt sanoisi!"

"— Että se oli hirveän tuhmasti, kun hän antoi koko elin-aikansa veneiden lahoa venehuoneessa!"

"… Ja kyläläiset, kun he näkivät sinun, hänen ainoan poikansa lähtevän pois ja poikkeavan entisestä tavasta!… Sinä et, Rejer, itse tiedä mitä sanot! Sinä, — nuori, kokematon vuononpoika, — merelle keskellä talvea … tällaisessa ilmassa! —"

Ja tuuli tempasi samassa aitan oven auki ja lumiräntää tuiskusi sisään, niinkuin tarkemmin selittämään hänen puhettaan.

"Minä tiedän vaan, että muutoin kadottaisimme Hammernäs'in!"

"Ethän sinä, Rejer, sentähden joudu kurjuuteen!"…

"Sinä tahdot minut nimismiehen konttoristiksi!"

"Kannattaa kyllä kumartua voidakseen kerran päästä nimismieheksi
Aa-vuonolla Haarstad'in jälkeen!"

"Minäkö kumartuisin? — En, ei ennenkuin selkäni menee kolmeen palaseen!" huudahti hän äkkiä valeana ja tuskissaan, — "ja sitten voitte katsella onko kenessäkään heissä mitään koukistunutta."

Rouva Juhl säpsähti; piirteet suun ympärillä ja ylöspäinen nenä olivat hänelle ennestään tutut, — hänen miehensä nenä oli aina vaan punainen silmälasien kohdalla ja vähän alempana poskilla. Se ilmasi että hänen nuori, heikko runkonsa aikoi pyrkiä eteenpäin siksi kuin se katkeisi, — ja ett'ei äiti saisi tehdä muuta kuin antaa hänen seurata omaa tahtoaan.

Tuo pitkä, koukkuinen nainen istui jauhohinkalolla ja huokasi kolmannen kerran, sillä aikaa kuin tuuli jyskytteli ja tärisytti aittaa, — ja Hammernäs'in honka taivutteli luoteismyrskyssä vääntyneitä oksiaan, niin että ne ryskivät tuulessa.