II.
Juhl'in veneen Kolumbusmatka.
Niin, tosin tuntui Rejer'istä ja aa-vuonolaisista vähän vaikealta, kun he pääsivät Bommelhut'iin saakka ja saivat meren vastaansa, — kamalan näköisenä, harmaana kuin lyijy kohosi tyrsky maston keskipalkoille saakka! — varsinkin kun lyhyt, pimeä talvipäivä alkoi hämärtää.
Ei kenenkään mieleen juohtunut edes epäilläkään Juhl'in kirkkoveneen hyvyyttä, — sillä sitä oli koetettu ja koputettu vasaralla ja tarkastettu päivää vasten nuottahuoneessa. Leveäharteinen, lyhyt, vääräsäärinen Martin Vigepladsen, joka oli ikäänkuin kaikkien Aa-vuonon veneiden lääkärinä ja jota sentähden yleisesti pidettiin merimiehenä, istui kokassa ja tarkasteli kulkuväylää. Mies, joka istui etuhangoilla auttoi airollaan kivelle tarttumasta.
Vanha, Hardanger'issa rakennettu, tavattoman leveä hieno- ja hataralaitanen vene toimitti kyllä velvollisuutensa; vanha raakapurje kohotti veneen kokkaa korkealle ylös laineista ja veti kuin hevonen.
Suuri, viisisoutuinen kirkkovene — ja koko rivi uteliaasti todistavia talonpoikia teljojen yläpuolella — herätti suurta huomiota, varsinkin kun he kaikkialla pysähtyivät ja kyselivät oikeata kulkuväylää kalastuspaikalle. Häväistys- ja pilkkasanoja sateli aa-vuonolaista vastaan, joka "jokaisessa taipaleessa otti evässäkkinsä esille," ja joka "kuletti omenoita ja lampaan lihaa kaupunkiin!"
Mitä lähemmäksi he tulivat Rövär'iä, sitä tiheämmin vilisi veneitä; airotkin otettiin purjeiden avuksi — kaikilla oli nyt kiirettä!… Vettä tippuviin nahkavaatteisiin puettuja olentoja kohousi teljoista ja he huusivat toisilleen sillistä ja sillin enteistä … kuinka monen peninkulman päässä silli uiskenteli … yksityisistä silliparvista, joita oli ilmestynyt Udsire-vuonossa, vaikk'ei oikea valaskalan pyynti vielä ollut alkanutkaan … missä taidettiin nyt odottaa sillintuloa?… Ja nimet sellaiset kuin Fej-saari, Beavaag, Ferkinstad-saaret, Brande-salmi, Stolmen ja Udsire suhisivat ilmassa kaikilla murteilla — suurista, pitkän matkan päästä tulleista verkko- ja nuottavenheistä pieniin Laderum'in laivoihin saakka.
Rejer'ista ja hänen aa-vuonolaisistaan oli tämmöinen elämä jotain lumoavaa ja hurmaavaa. Näytti melkein siltä kuin he olisivat juoneet paloviinaa, se muistutti osaksi kirkolliskokousta, osaksi markkinoita — kuu he purjehtivat aaltoja, korkeita kuin mäet heidän kotonaan, rääkkyvät vesilinnut heidän päänsä yläpuolella. Missä he vaan kulkivat, kaikkialla tyrskyjä yhdellä puolen! ja luotoja, joilla pitkissä riveissä istui mahtavan näköisinä suuria ruokkia, jotka levittelivät siipiään ja katselivat ulos merelle — hekin odottaen sillin enteitä!
Tiira valitti ja huusi istuen luodolla, — muutamat joutsenet ja kuikat pyyhkäsivät siivillään aaltojen harjoja lentäessään ulos merelle. Kalalokit lentelivät levottomina sateisessa, utuisessa ilmassa — joka osoitti että he vielä odottivat. Ruokit ja sorsat uiskentelivat siellä täällä hyökylaineissa sukeltaen varovaisesti, niinkuin heidän tapansa on. Yksinäisellä kivellä istui merikotka katsoa tuijottaen merelle päin!
Mitä enemmän lähestyttiin paikkaa, missä kansa makasi, odottaen sillin tuloa, sitä kovemmaksi tuli airojen synnyttämä melu.
Hälinä lisääntyi, yhä kovemmin soudettiin ja veneet oikein kilpailivat, — jokainen koetti ensimmäiseksi päästä laiturille, voidakseen varmaan hankkia itselleen yösijaa jossain tuvassa maalla ja ett'eivät airot katkeaisi kapeassa satamassa. Siellä ei vielä ollut ketään, joka olisi kaikkea pitänyt silmällä, jokainen koetti vaan päästä perille niin hyvin kuin oli mahdollista, saadakseen veneelleen hyvän ja sopivan paikan ja esiintyäkseen niin mahtavana kuin vaan taisi.
Aa-vuonolaiset olivat laiskat soutamaan ja sitäpaitsi tiesivät he nyt että "Juhl'in poika" oli veneessä; hän kyllä hankkisi hyvän paikan!
Rejer seisoi kohteliaana, köysi kädessään — hänkin ajatteli melkein samoin, — vaikka Aa-vuono olisi kuinka täynnä tahansa kirkkoveneitä, niin kyllä he väistyisivät, kun Juhl'in vene vaan tulisi näkyviin.
Satama oli täynnä suuria ja pieniä mastoja ja rannat kaikkialla täynnä veneitä tiheissä riveissä, suuret ankkurissa merellä, pienemmät vedettyinä rannalle.
Kahden veneen ja kivisillan välillä, joka vei suolauspaikalle, huomasi Rejer oivan paikan, paraimman koko satamassa … ihmeellistä, että se oli tyhjä!
He ohjasivat veneensä sinne ja kaikki aa-vuonolaiset seurasivat
Rejer'iä, he tervehtivät kauniisti niinkuin heidän kotonaan oli tapana.
"Jumala siunatkoon kokousta!… Ruma ilma tänään!"
Ulkona aitan ovesta seisoisi nuori sillinperkaaja, punainen huivi hartioilla, ja nauroi.
Rejer heitti köyden muutamille miehille, jotka seisoivat sillalla. He vetivät todellakin hyvin ystävällisesti veneen luoksensa, vaan kun he saivat kiinni kokasta, lykkäsivät he sen äkkiä Rejer'in suureksi hämmästykseksi, pilkallisesti nauraen ja huutaen eläköön! — ulos sillan ohi, kauas ulkopuolella olevien veneitten luo. Ja niinkuin taikavoimasta tarttui nyt kansa airoihin, sauvoihin ja seipäisin, kirosi ja riiteli kuin hullu, ja lykkäsi venettä vielä kauemmaksi. Kahdessa jahtilaivassa heidän takanaan huutaa hoilotettiin ja tyttö aitan ovella nauroi ääneen.
Tällä kertaa huomasi hänet Rejer.
Tätä pilkkaa vastaan ei ollut mitään sanomista; mutta vähän neuvottomina odottivat he siellä ulkopuolella satamaa. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin kaikin voimin soutaa venettä aivan samaan paikkaan.
Kalanperkaaja tuli uteliaasti aivan ovelle nähdäkseen miten kävisi.
Aa-vuonolaiset soutivat, mutta töytäsivät kovasti köyttä vastaan, joka oli heitetty ulos sillan ja veneiden väliin. Sekin koetus oli aivan turha… Naurua ja pilkkaa. Rejer kuuli taas tytön nauravan.
Hän oli laiha ja hento, niin että hänet olisi voinut puhaltaa pois … ja tuuli levitteli hänen viheriän paikatun hameensa helmoja. Nojatakseen paremmin piti hän lujasti kiinni vipuköydestä, potkaisten sitä raskailla, rumilla kengillään. Liinan alta pilkisti muutamia mustia hiuskutria, joita hän pyyhkäsi kädellään likaisilta, laihoilta kasvoiltaan, hänen silmänsä olivat vilkkaat ja suu irvissään, valmiina osoittamaan kaunopuheliaisuutta.
"Onko teillä voita myötävänä, häh? — tahi vanhaa juustoa tuolla verkon alla?… Ettekö voi käsittää, että tuo paikka on kauppiaan, eikä kenenkään muun?… Sinä, — sinä pitkänokkainen vuonolainen? — Jos te kerran voitte airoillanne tunkeutua harmaan venehuoneen luo saaren taakse, ennenkuin tuo nuottavene tulee, niin siellä kyllä pääsette rantaan! — Sinä, pitkänokka, älä töllistele tuolla touvissa. Et sinä ollenkaan tarvitse tervehtiä!… Souda! niin, souda sinä vaan!"
Aa-vuonolaiset olivat jo kääntäneet veneensä. He sousivat nyt kaikin voimin suoraan määrättyyn paikkaan, niin että he melkein töytäsivät raskasta nuottavenettä vasten, joka lähestyi reivatuin purjein.
Syynä siihen, että Rejer oli hetkeksi jäänyt töllistämään, oli se että hoikka, vaalea, paikattuun hameesen puettu sillinperkaaja oli niin ihmeellisen näköinen — hän oli jotain toista kuin nuo hitaat, laiskat Aa-vuonon talonpoikaistytöt.
He pääsivätkin rantaan ja saivat itselleen asunnon maalla.
* * * * *
Ja nyt olivat he siellä, keskellä hälinää, tungettuina satojen veneitten, jahtien, pursien, kaljaasien ja laivojen väliin, jotka olivat tuoneet suolaa, toivossa saada ostaa tuoretta silliä, — kaikki loiskuen, hölkkyen, kiikkuen, kosteina toistensa vieressä, harmaalla, rauhattomalla merellä, niin lähetysten, että monessa kohden voitiin kulkea veneitten ja laivojen yli niinkuin siltaa myöten.
Joka kerta, kuin sumu hiukankin haihtui, olivat kaikki saaret täynnä ihmisiä, jotka katsoivat ulos merelle: — lyijynharmaa meri, pilvinen, harmaa taivas, kivenharmaat, lumettomat rannat!… Yksinäisiä vesilintuja lensi tyrskyjä kohden ja sitten taas suoraan takaisin, ikäänkuin olisivat aikoneet halkaista merisumun, joka ylt'ympäri peitti taivaanrannan, tähystelläkseen silliä.
Siitä saakka, kuin alkoi hämärtää, kuuli Rejer vähän väliä kolkkoa rantapuodista, ja kun tuli pimeämpi, valaisi himmeä valojuova koko joukon päitä laiturilla sen edustalla.
Täällä suolauspaikalla vietettiin tanssia juomingeilla, mässäämisellä ja tappeluilla ja tanssittiin sillinperkaajien kanssa puodin permannolla.
Kaikki tahtoivat päästä sisään! Rejer'in pitkä, kookas vartalo näkyi jo oven suussa. Hän tunkeutui eteenpäin, raivaten ylpeästi itselleen tietä väkijoukon läpi, joten hänelle todellakin onnistui hankkia itselleen paikka.
Eipä kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin vankka, luinen nyrkki tarttui hänen takkinsa kaulukseen ja veti hänet takaisin. Rejer'in suuttumus tästä hävittömästä menettelystä Juhl'ia kohtaan oli selittämätön! Mutta täällä ei ollut yhtään aikaa niellä harmia, joka haaralta saatiin iskuja, sysättiin ja töytättiin… Nyt repesi taskukin! Siitä kostoksi potkasi hän raudoitetun saappaansa korolla, mutta seurauksena oli tukkanuotta ja sitten taas pari raskasta potkua, jotka lähettivät hänet kauas eteenpäin nuorta, mustatukkaista merimiestä kohti, joka seisoi kynttilän valossa ja otti hänet vastaan lausumalla: "No, no … no, no, jättäkää hänet rauhaan! — Ettekö näe, että poikanulikkahan hän vaan on!… Mitä sinä teet täällä, poikanulikka?"
Viimeinen sana koski kovemmin kuin kaikki muu kohtelu ulkona pimeässä käytävässä. Jos oli jotain, jona Rejer ei tahtonut käyttäytyä, niin oli se juuri poikanulikkana, — hän, joka oli yli kahdeksantoista ja puolen vuotta ja joka täysi-ikäisyytensä arvolla johdatti kokonaista venekuntaa.
Hän pujahti niin vikkelästi pois avuliaan merimiehen luota, kuin olisi hän ollut vähällä polttaa itseään ja hiipi niin huomaamatta kuin mahdollista sisään seinää pitkin miesten tumman rivin takaa, jotka seisoivat tarjoellen toisilleen pulloistaan.
Rantapuodin permannolla jatkettiin tanssia herkeämättä.
Polskaa, kädet toistensa sivulla, valssia ja hambopolkkaa! Viulut kilpailivat merisaapasten töminän kanssa. Rasvasoihdut leimusivat ja savusivat vedossa ja katto-orsista riippui pari lyhtyä alas katkuavaan ilmaan ja valasi punaisia kasvoja, joista hiki tippui hattujen alta… Viinahöyry ja tupakansavu, märistä vaatteista ja pilaantuneista sillistä syntynyt haju, suolan kosteus, kun sitä jalkojen alla poljettiin likaiseksi, veteläksi sohjoksi, verhosi kaikki kuumaan, tiheään viinasumuun, jonka läpi kaikki vaan himmeästi haamoitti. Naurua ja rähinää kaikui kaikkien korvissa.
Muutamia asioitsijoita ja kirjureita istui punssipullojen ääressä ja pelasi tynnörin pohjan päällä sillistä, joka vielä oli kaukana merellä. Aina vähän väliä virkistivät he itseään menemällä sisään ja pyöräyttämällä jonkun kerran ympäri permantoa.
Rejer'illä oli kova taistelu taisteltavana voittaaksensa ujoutensa, kun hänen piti näin hienojen, keikkailevien kauppapalvelijoiden ohitse, jotka istuivat siellä. Häntä vaivasi suuri arkatuntoisuus, hänellä oli vielä aivan selvään poikamaiset kasvonpiirteet ja ääni ja kaikkialla tunsi hän itsensä liian pitkäksi ja näkyväksi. Sentähden kulki hän niin koukkuisena kuin mahdollista ja koetti olla niin vakavan ja järkähtämättömän näköinen kuin tullinhoitaja.
Tämä viimeinen seikka oli mahdollisesti syynä siihen, että juuri ne silmät, joita hän mieluimmin olisi tahtonut välttää huomasivat kohta hänet. Hiipiessään tynnörien ohitse kuuli hän takanansa:
"Mika puoliherra tuo on, tuo, jolla on pitkä nenä ja neulottu vyö?"
Silloin juuri tunkeutui niin paljon väkeä kokoon, ett'ei Rejer voinut liikkua, vaan hän luuli hälinässä kuulevansa sanottavan: "Jan Juhl'in poika Aa-vuonosta … perin pohjin köyhtynyt…"
Rejer'in posket hehkuivat ja ohimot tykyttivät. Hän ei ollut varma siitä kuuliko hän oikein tahi oliko se hänen omatuntonsa, joka hänelle siitä kuiskasi… Mutta miten olisi huhu ehtinyt tänne saakka levitä.
Hän ei uskaltanut katsella taaksensa kauemmin kuin silmänräpäyksen, jonka hän tarvitsi, huomataksensa lihavaa, paksua miestä kortti kädessä, joka oli sanonut tätä; hän oli asioitsija vuonolta, kolmen peninkulman päästä Hammernäs'istä.
Tuota "perinpohjin köyhtynyt" ei hän mitenkään voinut unhottaa… Uhallakin koetti hän kohottaa niskaansa. Oliko siis totta, että Juhl'it Hammernäs'issä olivat perinpohjin köyhtyneet? Siitä oli ensin taistelu loppuun taisteltava! — mutta täällä oli kuitenkin niin tukehduttavaa … niin ahdistavaa!
Hän oli jo päättänyt uudestaan jättää puodin, kun äkillinen liike väkijoukossa antoi hänelle tilaisuuden nähdä suoraan ahtaasen piiriin, jossa tanssijat pyörivät.
Pitkä, hoikka tyttö riippui kiiltonahkahattuun ja suureen takkiin puetun, reippaan, kookkaan rotevan sillinpyytäjän käsivarrella… Hiukset olivat epäjärjestyksessä, silmät pikimustat, — hän tunsi heti sillinperkaajan rantapuodin ovelta. Hän tanssi notkeasti, mutta koukkuisena ja vaaleana; nojautuessaan tanssittajaa vasten, näytti hän koko ajan kissalta, joka väjyy saalistaan valmiina hyppyyn. Hänen katsantonsa oli silmäänpistävä ja Rejer tunkeutui ehdottomasti lähemmäksi…
Ei ollut helppoa tietää, mitä pitkä, hieno kauppapalvelija oli hänelle tehnyt, mutta kun hän tuli päättäväisen näköisenä, tahtoen viedä hänet muassaan tanssiin, purskahti tyttö raikkaasen nauruun ja käänsi hänelle selkänsä, tanssiakseen puotiin palkatun tynnörin tekijän kanssa.
Rejer'iä suututti totta puhuen, että noin renttumaisesti puettu, viehättäväsilmäinen sillinperkaaja uskalsi käyttäytyä niin rohkeasti. Kotona vallitsi aivan toisellainen ero eri säätyläisten välillä!
Otsa oli matala, leveä ja aivan kahvinruskea. Ilvehtivä hymy huulilla teki kasvot melkein vastenmielisiksi … kyynäspäät ja olkapäät olivat teräviä… Selkä, kun hän piti niskaansa kyyristyneenä, melkein koverrettuna … koko vartalo hieno ja laiha! Ja kuitenkin oli hän sellainen, että hän yhä enemmän kiihoitti Rejer'in uteliaisuutta, niin että hänen vaan täytyi katsella häntä.
Hän siirtyi ehdottomasti eteenpäin paikalle, jossa tytön täytyi useampi kerta pysähtyä ja seurasi yhä häntä silmillänsä tanssista tanssiin…
Täällä oli niin paljon aivan uutta! Niin, hambopolskaa hän kyllä osasi! … ja tuokin, tuo mustatukkainen perämies, jonka kanssa hän nyt tanssi! — Se kävi niin nopeasti, niin keveästi ja luontevasti!… Liivi oli kohonnut kaulukseen saakka … hän oli kapea kuin ankerias ja melkeinpä ilman lanteita.
Hänkään ei näyttänyt jääneen huomaamatta, että Rejer lakkaamatta katseli häntä. Tuttavallinen silmäys, jonka tyttö loi häneen, sai hänen poskensa hehkumaan, ja kun hän kulki ohitse nyykäytti hän hänelle päätään.
Rejer'in teeskennelty, vakava katse oli poissa, katkerat ajatukset, jotka äsken olivat täyttäneet hänen sydämmensä haihtuivat kuin savu!
Kun tanssi hetkeksi taukosi, näki hän parin äkkiä tulevan lähelle ennenmainittua kauppapalvelijaa. Aivan kuin huomaamatta puhalsi tämä piippunysäänsä, niin että tuhka lensi suoraan perämiehen kasvoille ja rinnalle, jonkatähden hänen täytyi aivastaa ja sylkeä ja oli vähällä aivan raivostua, mutta siihen ei ollut aikaa, sillä silloin juuri tuli heidän vuoronsa ja tyttö veti hänet muassaan tanssiin.
Perämiehen jalat ja sääret liikkuivat yhtä vilkkaasti kuin ennen, mutta se katse, jonka hän vähän väliä loi kauppapalvelijaan, osoitti toista mieli-alaa. Hän oli lujasti päättänyt kostaa hänelle tämän häväistyksen ja aina näytti siltä, kuin kohtaisivat he toisiaan, jota tyttö kuitenkin koetti estää. Hänen suuret kissansilmänsä loistivat harmista hänen nojautuessaan perämiehen käsivartta vasten, joka kerta kuin he pyörähtelivät ohitse.
Äkkiä viskasi kauppapalvelija hattunsa perämiehen jalkojen väliin. Hänen jalkansa luiskahti ja hän koetti turhaan nousta ylös, kauppapalvelija oli käynyt hänen kimppuunsa… Oli hälinää, melua, jalkojen töminää ja väentungosta!… Kauppapalvelijalla näkyi olevan auttajia; nyt oli kolme yhtä vastaan ja sillinperkaaja keskellä kaikkea tätä melskettä, notkeana ja reippaana kuin katupoika, vapauttaaksensa perämiestä!
Silloinpa tuli Rejer tytölle avuksi. Hän tarttui maassa kellehtävän perämiehen niskaan, samoin kuin tämäkin ennen oli hänelle tehnyt, ja antoi hänelle sellaisen iskun, että hän vauhdillansa mursi tiheän kehän heidän ympärillään. Se sulkeutui jälleen hänen jälkeensä ja tappelu herkesi.
Naurusta ja suostumushuuhoista näki Rejer, että hän äkkiä oli yleisenä ihmettelyn esineenä, — jonkunlaisena voitto-sankarina.
Hän näki sillinperkaajan tunkeutuvan ulos hälinästä, kaulahuivi niskan taakse työnnettynä, niin että hiukset ikäänkuin aaltoilivat esiin, samalla kun hän aina vähän väliin katsoi taaksensa kauppapalvelijaan; hänen tummansiniset silmänsä salamoivat. Ovella nyykäytti hän päätään Rejer'ille, joka oli jäänyt sinne tulistuneena ja vielä vähän pyörröksissään siitä, että niin äkkiä oli tullut osalliseksi tähän kaikkeen. Olihan hän käyttäytynyt kuin mies!
Tuolla liidutun tynnörin luona jaettiin paloviinaa. Sen ympärillä melusi joukko punakasvoisia miehiä tupakkamälli suussa.
Hän veti esille roponsa, otti miehekkäästi ryypyn ja kiirehti ulos, — kotiin, ahtaasen hökkeliinsä, jossa hän käytti kolmatta osaansa makuupaikasta punnitaksensa päivän tapauksia: — hän oli liiaksi liikutettuna voidaksensa nukkua.
* * * * *
Vetelehtiminen rannalla kaikkien näitten nahkahousujen keskellä, jotka siellä tuulessa ja sateessa tähystelivät sillin tuloa, kävi kuitenkin ajan pitkään ikäväksi. Reijer kiinnittikin kieltämättä katseensa enemmän toisella puolella satamaa olevaan ranta-aittaan kuin silliin. Hän oli havainnut, että sillinperkaaja seisoi usein rantapuodin vinnillä ja silmäili satamaa, jossa heidän veneensä oli. Tyttö tarkasteli varmaankin häntä!… Tyttö ei luultavasti koskaan ollut ajatellutkaan mitään sellaista, jota Reijer oli tehnyt perämiehelle!… Mutta niinpä ei hänellä ollutkaan mitään oikeata käsitystä aa-vuonolaisista, minkälaista kansaa he olivat!…
Ei yhtään silliä vielä näkyvissä, — ei mitään tekemistä!
Ja niinpä seisoivat he, sillinperkaajat ja muut vaimot, nuoret ja vanhat sillalla tahi pitkin rantapuodin seinää tuulen suojassa ja puhelivat sillä aikaa kuin koko laivaväkijoukko, joka tunsi tarpeelliseksi liikuttaa jalkojansa, astua tömisteli edestakaisin ja osti itselleen kahvia. Rejer ei voinut olla aina vähän väliä pistäytymättä sinne, keksien aina jos jotakin asiata. Mutta jos hän sattui tulemaan liian lähelle, oli se samaa kuin jos olisi ruvennut kujanjuoksuun, saaden joka haaralta kuulla pilkka- ja häväistyssanoja.
Kaupustelija-akkojen ympärillä, jotka moninkertaisiin päällysvaatteisin puettuina istuivat kädet kohmeissa, kutoen sukkaa tahi kahvia myöden, seisoi alituisesti lukuisa joukko nuoria merimiehiä ja sillinpyyntöön kokoontuneita talonpoikia, ja heidän keskellänsä näki hän sillinperkaajan tinkivän ja pilailevan tahi istuvan sillitynnörin päällä, pitkät jalkansa riipuksissa ja koputellen kenkänsä korolla tynnöriä kylmän tähden. Aina oli naurua ja iloa hänen ympärillään!
Ilma alkoi selvetä, hopeanhohtava pumpulin kaltainen sumu levisi taivaalle ja pilvien raoista pilkoitti sinitaivas. Näytti tulevan kylmä ja tuuli puhalsi idästä.
Tämä äkillinen muutos synnytti uutta eloa, uutta toimea!
Saarilla, laivoilla ja kaikkialla maalla vilisi kansaa. Seisottiin joukoissa, puheltiin ja kestitettiin toisiansa veneissä rannalla, puodeissa ja taloissa; viinapullo ja tupakkakääry kulki ympäri… Vasta tällä ilmalla saataisiin silliä!
Tuuli tyyntyi ja iltapäivä-aurinko paistoi märille kareille … ei satanut enää ainoatakaan vedenpisaraa. Oli kuin juhlapäivä äkkiä olisi tullut!
Rejer näki veneen, jota vaimot sousivat, laskevan samalle paikalle, jossa hänenkin veneensä oli… He kulkivat meluten ja sysäten toisiaan saaren ohi toisella puolella olevaan lahteen, jossa oli muutamia suurempia aluksia. Ainoastaan sillinperkaaja pysähtyi hetkeksi toisten jälkeen ja tuli puoleksi maalle vedetyn veneen luo, jossa Rejer seisoi.
"Kuules aa-vuonolainen!" alkoi hän rohkeasti, — "illalla vietetään sillinpyynnön alkajaisia tanssilla! Tulethan sinä mukaan?" Hän asettui kokan viereen ja tarkasteli innokkaasti veneen sisustaa, nähdäkseen, mitä siinä löytyi; hetkisen katseli hän kirstua, jonka lukossa avain oli, ja kääntyi sitten Rejer'iin päin.
"Näytätkö noita raskaita hopeavitjoja, jotka sinulla on liivin taskussa, käytätkö niitä sitoaksesi venettä kiinni? … vetovitjoiksi?" — alkoi hän pilaillen. — "Oi, anna minun kosketella niitä!"
Hän ihmetteli niitä suuresti ja antoi niiden lukemattomia kertoja solua sormiensa välitse, joissa oli valkoinen arpi; hän oli kaiketi saanut haavan kaloja peratessaan.
"Niin, kuin mies on rikas," huokasi hän — "voipi hän käydä naisväen koristuksissa, — minun täytyy pitää linkkuveistäni seililangan pätkässä!" — Rejer huomasi, että hänellä oli sellainen kaulassa. Kun Rejer itsepintaisesti pysyi ääneti, virkkoi hän äkkiä:
"Oletko nähnyt perämiestä?"
"En."
"Hän on 'Resolut'issa,' joka tuli Skudesnäsistä. Teit hyvin kun autoit häntä — reippaammin kuin sinusta luulinkaan."
"No niin, Aa-vuonossa!"
"Hänen nimensä on Lind ja hän on nyt jossain lahdessa Bergen'in läheistössä; hän on alaperämies. Vai niin, sinä et ole nähnyt häntä?" — Hän nauroi ilveillen: — "Häntä nähdäkseen varmaankin tytöt juoksevat tänään Matrosvigen'iin. — Niin, mutta minäpä en!"
Ei, sen Rejer kyllä ymmärsi … "mutta niinpä onkin hän paras tanssija koko Planken'issa Bergen'issä, vaikka sinne tulee merimiehiä koko maailmasta!"
Rejer myönsi tämän todeksi, niinkuin kokenut ainakin, vaikka sana
"Planken" oli hänelle täydellisesti himmeä käsite.
Hän istahti veneen laidalle ja jatkoi: — "Jos sinä menet ja käsket häntä tulemaan tanssiin tänä iltana, niin kyllä hän tulee, sillä autoithan sinä häntä!… Oli monta hänen ympärillään; minä en edes voinut liikuttaa kättänikään seuraavana päivänä ainoastaan sentähden, että olin pidättänyt heitä!" Hän teki liikkeen laihalla, kapealla käsivarrellaan ja jatkoi sen jälkeen niskaansa nykäisten: — "sillä vaikkapa olenkin köyhä tyttö, on minussa kuitenkin niin paljon kunniantuntoa, ett'en tahdo tehdä niinkuin muut, mennä sinne ja kutsua häntä luoksemme tanssiin! Minun puolestani tehköön hän, miten vaan tahtoo, sillä en minä hänestä välitä! Sinä voit mielelläsi kertoa senkin hänelle… Kauppapalvelijasta voipi hän olla huoleton, minä en tanssi ainoatakaan tanssia hänen kanssaan!"
Rejer koetti näyttää niin miehekkäältä kuin suinkin vaan voi; — hän oli suuresti mielissään siitä, että tyttö noin luotti häneen, niin melkeinpä oli hän tuntevinaan sydämmensä lämpiävän siitä, että tyttö niin hyvin tunsi hänet! Hän loi vaaleansiniset kujeelliset silmänsä suostumuksen osotteeksi mastojen huippuihin Matrosvigen'issä ja kysyi senjälkeen tuttavalla, matalalla äänellä, niinkuin se, joka myös voi käyttää hyväkseen ystävän oikeuksia:
"Minkätähden olet niin vihainen kauppapalvelijalle? — mitä on hän tehnyt sinulle?"
"Tehnyt minulle? — Hän?" — Hän hypähti äkkiä ylös niinkuin syttynyt ruuti. — "Hän vaan arvelee voivansa polkea sellaista matoa kuin minä, jalkojensa alle niinkuin silliä! — Minä tiedän kyllä, mitä hän sanoi Kristen Brisling'ille niin kovaa, että kaikki voivat sen kuulla, — tuo sinitakkinen, hän, joka niin keikkailee tanssiessaan! — että minä olen kaikissa huutokaupoissa, joita pidetään Bukken'ista Smörshavn'iin saakka!… Silloinpa pitäisi myös hänen, joka on niin hieno, pitää itsensä liian hyvänä tanssiakseen sellaisen kanssa kuin minä! eikä raivostua siitä, että minä jonkun kerran pyörähtelen perämiehen kanssa, josta hän ei pidä!"
Hänen hartioissaan, ruumiissaan ja käsivarsissaan oli eloa ja vilkkautta!…
Sillä aikaa kuin hänen silmänsä rohkeasti tuijottivat eteenpäin ja nopea kieli sanatulvan kestäessä aina löyti uusia sanoja suuttumukseensa, kirosi Rejer sydämessään sitä kysymystä, jonka hän oli tullut lausuneeksi ja joka niin kokonaan oli pilannut hauskan keskustelun heidän välillään! Hän koetti rauhoittaa häntä yhtä sydämmellisesti kuin itserakkaasti, lausumalla:
"Oh, tulkoon hän vaan; kun meitä on kaksi, niin kyllä me hänet opetamme!"
Mutta solakka mustatukkainen, huivin ja viheriäiseen hameesen pukeunut sillinperkaaja köyristi selkäänsä veneen laidalle ja alkoi puhua niin innokkaasti, että koko rivi valkeita hampaita tuli näkyviin.
… "Ja vieläpä on hän koetellut antaa täällä minulle haukkumanimenkin! — kutsunut minua … sanonut, että minä olen mustalainen! Mutta senpä hän valehteli, sillä minä olen syntynyt Strudshan'issa ja minun isäni on rehellinen läkkiseppä Röraas'ista, sen todistaa papinkirjani"…
"Stiina! — Musta Stiina!" — huusi ja viittaili pari hänen naistuttaviaan; he olivat kääntyneet takaisin, etsiäksensä häntä… "Musta Stiina! Hoi!"
"Kyllä, kyllä, — nyt tulen!" — huusi hän kimeästi, pitäen kätensä suunsa edessä ja juoksi pois ehtimättä sanoa Rejer'ille edes jäähyväisiä.
Ikäänkuin salama tunkeutui Rejer'iin ajatus, että hän oli mustalainen! — pahinta mitä kotona Aa-vuonossa tiedettiin ihmisestä sanoa.
Hän seisoi häpeissään ja suutuksissaan!
Hän oli ollut vähällä unhottaa, kuka hän itse oli ja kuka tuo toinen oli, — — että hän oli Rejer Jansen Juhl … ja tyttö! — hän tarttui äkisti kellonvitjoihinsa… Ei, täytyypä olla varoillansa, muuten voi helposti saada tekemistä sekä varkaiden että lurjuksien kanssa!"
"Tanssiin en mene!" — kertoi hän koko ajan itsekseen, kuljeskellessaan saarella kauniina iltapäivänä.
Hän näki naisien soutavan satamassa toisesta laivasta toiseen. Kun he tulivat "Resolut'iin," kiipesivät he ylös portaita ja istuivat pitkin laitaa, syöden tai nakerrellen jotain, niinkuin rivi variksia, jotka pitävät käräjiä.
Nyt kiiruhtivat he ylös ikäänkuin olisivat peljästyneet ja uudestaan veneisin. Kapteeniko se ajoi pois heidät? — — Sillinperkaaja seisoi viimeisenä jälellä, käsi mastotouvissa ja toinen jalka portaalla; näytti siltä kuin olisi hän ottanut puhuaksensa toisten puolesta…
Aivan oikein! — kapteeni ei tahtonut kuulla mitään lörpötyksiä kannella ja hän oli nyt tullut laivan portaalle saakka; mutta tyttöpä piti puoliaan … aina viimeiseen saakka, jolloin hän viime silmänräpäyksessä heittäytyi veneesen. Vaikka hän hyppäsikin niin korkealta, jäi hän kuitenkin seisaalleen ja näytti niin keveältä ja reippaalta! — Juuri noissa kapeissa, nivelittömissä lanteissa oli jotain niin luontevata, somaa ja notkeata… Rejer neuvotteli itsekseen, menisikö hän tanssiin, vai eikö, — kunnes jo kauan oli ollut pimeä…
Kuljeksiminen näin myöhään illalla, kun taivas on tähtikirkas ja ilma niin kylmä, olikin kaikkea muuta kuin hauskaa… Astuskellessaan siellä edestakaisin, taisteli hän kovan taistelun sydämmessään tuon laihan, likaisen, villasukkiin ja paikattuun hameesen puetun sillinperkaajan tähden!… Olikohan perämies siellä?… Tanssikohan hän hänen kanssaan?…
Tämä viimeinen ajatus saattoi hänen hiipimään rantaäyräälle — juuri kun toiset tulivat sisään tunkeutuaksensa pitkin sängyn laitoja toisensa viereen, niinkuin sillit. Ja muutamien minuuttien perästä seisoi Rejer hengästyneenä, pitkänä ja punaisena piirissä tanssivien ympärillä.
Siellä vietettiin sillinpyynnön alkajaisia, niin että oli oikein hupaista nähdä, — hypittiin niin että lattia tömisi!…
Hän näki sekä perämiehen että sillinperkaajan. He tulivat täyttä vauhtia tanssista, perämies pyyhkäsi juuri hikeä kasvoiltaan nenäliinallansa, kun hän huomasi Rejer'in.
Hohoi! — sinäkö siellä! huusi hän viitaten.
Rejer ei vastannut. Nopeasti ja notkeasti vetäytyessään perämiehen luota, oli silliperkaaja kokonaan hänet hurmannut. Hän otti molemmat hartiansa avukseen, sysäsi ja tunkihe koko joukon läpi ennättääksensä perille ennen kirjuria, jolla oli punainen villavyö päällä ja joka myös pyrki tytön luo. Hän kuuli takanansa perämiehen huutavan: "Kuules! — hoi — hoi; kuules!"… Mutta Rejer ei nyt huolinut mistään, eipä vaikk'ei häntä olisi kutsuttu poikanulikaksi, hänellä oli ainoastaan sillinperkaajan hoikka muoto edessään; ja äkkiä eteenpäin astuen huudahti hän:
— "Tahdotko tanssia kanssani, Stiina?"
"Tahdotko sinäkin koetella?" kysyi hän kummastuneena ja seurasi häntä tanssiin…
Ja nyt kävi niin, ett'ei kumpikaan heistä enää tahtonut jättää lattiata! Rejer oli kuin hurmaantunut; hän näki vaan ikäänkuin sumussa, että tyttö nyökäytti päätänsä ja nauroi nuorelle mustatukkaiselle alaperämiehelle, joka kerta kun he kulkivat hänen ohitsensa! hän näytti niin reippaalta kirjavassa paidassaan, silkkihuivi höllästi kaulan ympäri sidottuna ja katsellen heitä…
Rejer ei herennyt ennenkuin oli saanut lupauksen seuraavaankin tanssiin ja hänet itsensä mukaansa kävelemään portaiden luo, jossa myötiin piparkakkuja ja rinkeliä sekä kirjoja, lauluja ja kaikellaisia lehtisiä.
Etempänä pimeässä vaateseinän takana, jossa ihmiset olivat yhteen sullottuina kuin muuri ja josta tanssiin yhä tuli uusia, punaisia, meluavia tanssijoita, myötiin jotain, jota kutsuttiin punssiksi. Vähän aikaa senjälkeen seisoivat he yhdessä portailla, jossa hän tarjosi tytölle tätä juomaa kupposesta.
"Kuka hän itse oli ja kuka tyttö oli!" ei hän enää tullut ajatelleeksikaan.
Alimmalla portaalla istui kauppamies, joka muutoin päivällä kantoi koko varastonsa selässänsä, talikynttiläkulunsa portaan rakoon pistettynä. Hän kiusasi ostamaan punaisia lompakoita, peiliä, kääntöpääveitsiä, kaulahuivia morsiamille ja kulmilla varustettuja nenäliinoja — ja nyt juuri ojensi hän peilikamman.
Rejer otti esille kukkaronsa ja osti sen kuudestatoista killingistä.
Nyt tarjosi hän jälleen hänelle sinisen kaulahuivin "ainoastaan ostohinnasta!" hän ymmärsi, että Rejer oli tänään antelias.
Ja Rejer tahtoikin vähän aikaa arveltuaan ostaa sen … hän ajatteli tanssia ja että tyttö tämä kaulassa tanssisi hänen kanssaan — kun äkkiä perämies tuli, tarttui huiviin ja viskasi sen hänelle, sanoen:
"Ei, minulta sinä sen saat, Stiina!" — Hän maksoi sen pienillä hopearahoilla liivintaskusta, aivan kuin ei tällainen kauppa olisi ollut mitään hänelle, ja seisoi sen jälkeen rivakasti hypättyään rihkamavaraston yli portailla heidän luonansa:
"No, sinähän sait aika pyöräyksen, Stiina!… Niin, minä olin viimein saada selkääni!" jatkoi hän, tehden notkean liikkeen, joka erittäin miellytti Rejer'iä. Ja sitten kiitti hän häntä kädenlyönnillä, — "siitä että hän silloin niin hyvin lennätti hänet pois tappelusta!"
Tämä näytti niin peräti reippaalta, merimiehentapaiselta ja hänestä tuntui melkein kuin olisi hän antanut selkään, sen sijaan että hän itse oli vähällä saada sitä.
Ottaessaan sillinperkaajan muassaan pyörteesen, nyökäytti perämies Rejer'ille päätään: — "Stiina on reipas tyttö, hän ei sovi merisaappaille täällä!" ja viitaten: "me tapaamme jälleen toisemme täällä iltasin!" — lähti hän tanssiin.
Rejer jäi paikallensa seisomaan omasta mielestänsä suuresti kohonneena arvossa tämän uuden tuttavansa tähden. Hän näki portailta, että tyttö pyörähteli merimiehen kanssa, sininen kaulaliina kaulassa, kunnes keskellä tanssia huudettiin, että puoti pantaisiin kiinni ja että kaikki olisi lopussa!
Lukuun ottamatta ripillelaskemispäivää, jolloin Rejer'in oli vallannut jonkinmoinen ystävyyden tunne koko naispuolista nuorisoa kohtaan, oli Rejer vaan yhden ainoan kerran elämässään toden perään rakastunut, nimittäin karjapalvelija Jörun'in sisarentyttäreen, joka palveli nimismiehen luona. Hän oli kolmenkymmenen yhdeksän vuoden vanha, pitkä, leveä ja roteva kuin mies ja hänellä oli keltainen tukka, valkoiset hampaat ja kasvot niin punaiset ja pyöreät kuin kuu syksyllä. Rejer oli salaa häntä katsellut, kun hän aamuin illoin Haarstad'issa meni navettaan maitorainta kädessään ja oli vuodattanut kuumia kyyneleitä sentähden, ett'ei hän voinut ajatellakaan mennä naimisiin hänen kanssansa, koska kerran kohtalo oli tehnyt hänet Juhl'iksi, eroittanut heidät ylitsepääsemättömällä rajalla. Itsestään seuraa, että hän oli liian hyvästi kasvatettu edes hetkistäkään epäilläkseen siitä, mikä sopi hänen asemaansa; mutta siitä huolimatta voipi kyllä kärsiä ja taistella taistelunsa!
Ja nyt, — nyt oli hänen vaikea saada unta sillinperkaajan tähden… Koko yön oli hän vaan näkevinään edessään ruskeat kasvot, muutamia mustia hiuksiharoja ympärillä ja kaksi mustaa silmää, jotka ikäänkuin salamoivat…
Tämän jälkeen tapasivat Rejer ja perämies joka ilta toisensa tanssissa; hoikka sillinperkaaja, huivi rinnan ympäri sidottuna, veti häntä luoksensa kuin magneetti! Hänen nopea ajatuksensa ja kielensä, hänen elohopean tapainen vilkkautensa, joka ymmärsi, näki, tiesi, ajatteli kymmenen asiaa sillä aikaa kuin Rejer ehti käsittää yhden ainoan — saattoi Rejerin tuntemaan itsensä sekä kömpelöksi että kehnoksi, mutta herätti myöskin hänen suurinta ihailuaan.
Ja aikaa oli täällä kylliksi — silli viipyi. Kun nyt ilma oli muuttunut kylmäksi, oli meri joka aamu huurteesta valkeana. Veneet olivat sisästä härmettyneet, köydet ja purjeet jäätyneitä, kintaat ja merivaatteet niin kankeita, että ne ratisivat, kun ne pantiin päälle. Meri oli tyyni, aurinko paistoi himmeästi, siellä täällä näkyi sumupilviä ja virta ajoi rannalle äärettömän joukon manetti-eläviä, jotka milloin äärettömän suurina, punaisina, tuuheina, milloin pieninä, punasinervinä levittivät vedessä niin vienon, läpikuultavan hohteen, kuin kuu päivän valossa. Ne täyttivät kokonansa virran suun, riippuivat sitkeinä ankkuriköysissä ja kettingeissä, ja monet ja rehellisesti tarkoitetut olivat ne kiroukset, jotka tämä merihylkiösuku sai osakseen, kun kalastaja nosti niiden hyytelömäiset parvet aironlappeelle ja läiskähytti ne rantakiviä vastaan… Syynä siihen, että silli ei vielä tullut, vaikka olikin tällainen ilma, olivat tietysti manetti-elävät!… Siellä saivat nyt venyä ja odottaa ja eväskontti tuli yhä ohuemmaksi!… Eipä edes keittosilliäkään saatu, jota jokainen oli toivonut!…
Mutta järkähtämättä pysyttiin siinä uskossa, että silli uiskenteli ulapalla tiheänä kuin muuri ja yhtä varmaa oli, että se tulisi rannikolle, kun vaan virta veisi manetit pois! Hulluuttahan olisi palata kotiin! Täytyi vaan kestää, odottaa … vähentää ruokamäärät … ja odottaa!…
Oli kuin hiljainen tuska olisi alkanut vallata ihmiset ja iloisuudella, juomisella ja mässäämisellä oli se viihdytettävä!
Elämä kalastuspaikalla kävi yhä hurjemmaksi ja kurjemmaksi. Tappelut, puukotukset, varkaudet ja sisäänmurtaumiset laivoihin kuuluivat päivän järjestykseen, niin että oikeusto koko viime ajan sai olla siellä ja pitää kuulustuksia toisen toisensa perästä.
… Vielä viikko, — ja siksi loppuisivat eväät jo monelta!
Samaa tyyntä, jähmetyttävää, ankaraa pakkasta kesti yhä vielä, — ja kerran maanantaina sousi sataviisi venettä jälleen kotiin!
Peräpuolella voitiin nähdä joku sairas tahi soutoteljoilla mies, jonka kasvot selvään osoittivat, että hän vaan töintuskin pysyi pystyssä aironsa ääressä. Ihmisiä oli liiaksi vaan täällä istuakseen ja nähdäkseen nälkää, soutaakseen, soutaakseen vastatuuleen … vaan soutaakseen — ilottomaan kotiin, jossa viimeisetkin roposet oli uhrattu varustaakseen venettä kuntoon … ja istuttiin, kenties tuskin pivollinenkaan jauhoja talossa — odotettiin ja toivottiin runsasta kalansaalista!
Saarilla seisoi mustana kansaa, joka vakavilla, arvelevilla katseilla silmäili heitä; — useimmat tunsivat, että pian voisi heidänkin vuoronsa tulla!
Yhä vielä tanssittiin viulun säestyksellä iltasin suolauspaikalla; mutta ei vallinnut enään samaa äänekästä, ylenmääräistä iloisuutta laivoissa, veneväestössä ja satamassa, ei enään äänekästä hoilottamista, ei samaa vauhtia soudossa, ei enään niin hurjaa vallattomuutta — ainoastaan raskas synkkä hiljaisuus kaikkialla.
Aa-vuonolaisiltakin oli ruokavarasto loppunut. Jo kauan aikaa sitten olivat he tehneet keitoksen viimeisistä sian luista ja jakoivat nyt parhaan taitonsa mukaan jauhovarastonsa; mutta olivathan Juhl'in torpparit tottuneet tyytymään vähään.
Kaikki palvattu liha ja läski, joka heillä oli ollut muassaan, oli pidetty herkkuruokana ja nyt, kun palattiin takaisin vesivelliin, tähystelivät he sitä innokkaammin savusilliä, — ja se, sanoi Rejer, oli vaan kolmen, neljän peninkulman päässä merellä! … heidän piti vaan istua teljoilla ja odottaa!
Anders-vouti, jonka rouva Juhl oli lähettänyt mukaan ja joka varsinaisesti ylläpiti järjestystä, vaikkapa hänen täytyikin totella Rejer'iä, oli sitä vastoin tullut sitä ajattelevammaksi ja vaati viimeisinä päivinä yhä jyrkemmin: joko silliä tahi kotimatkaa, — niin että Rejer'in täytyi käyttää koko vaikutusvaltansa, johon kotona oli tottunut, saadakseen hänet taipumaan.
Hän sai nyt kuulla sanoja, joita ei ollut helppo kumota: — että hän oli tehnyt väärin viedessään heidät tänne ja asettuessaan kaikkea sitä vastaan, jota vanha Juhl, hänen isänsä oli pitänyt oikeana kotonaan kylässä… Nyt nähtiin selvään, ett'ei aa-vuonolaisten pitänyt kalastaa! … mutta — kun nuoriso pääsee valtaan, niin…
Ja sitten voivottelivat he ja huokailivat, ikävöiden vaimojaan ja lapsiaan.
Rejer ei vastannut sanaakaan. Hän kuljeskeli yksistään saaren takana ja tuijotti maneteihin ja mietiskeli… Näyttipä melkein, kuin hänen isällänsä olisi ollut oikein kutsuessaan tälläistä elämää toimettomien rauhanrikkojien juoneksi, jotka eivät pelänneet saattaa lähimmäistänsä onnettomuuteen! — Hän ajatteli, miltä näyttäisi, jos Juhl'in poika palaisi kotiin sillinpyynnöstä kirkkoveneessä pilkaksi ja häväistykseksi koko kylälle… Hammernäs kadotettuna! — Hän kuuli oikein hevosten hirnuvan ja lampaitten määkivän pilkasta häntä kohtaan; eihän hänellä sitten enään ollut mitään tehtävänä! Konttoriputki Haarstad'issa, se olisi juuri hänelle sopiva!…
Tämmöinen olisi siis loppu! — Hänen rintansa kuohahti uhasta — "Ei, ennemmin…!" — hän asetti leukansa Juhl'ien tapaan, se tiesi, että Anders-vouti saisi odottaa, kunnes suolet surisisivat nälästä. Itse tahtoi hän vihoviimeiseen saakka kärsiä nälkää, jos niin täytyi käydä … muut saisivat kaikki kukin osuutensa!
Yksi asia oli kuitenkin, jota Rejer ei ollut ottanut huomioon, ja se oli hänen oma ruokahalunsa! Hän oli siinä ijässä, jolloin hän vielä kasvoi ja öisin oli hän valveellaan ja vääntelihe, unta saamatta, vaan ajatellessaan ruokaa. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että oli niin vaikeata olla nälkäisenä! Hän koetteli poistaa tämän ajatuksen, muistuttamalla mieleensä sillinperkaajan, jota hän muutamaan päivään ei ollut kaivannut. Se onnistuikin; hän näki hänet edessään, — pureskellen rinkeliä tahi piparikakkua! Hän koetteli uudelleen ja yhä uudelleen liimailla tyttöä mieleensä, mutta väkisinkin tuli hän taas ajatelleeksi kauraleipää ja voita.
Hän meni nälkäisenä levolle ja kulki päivät pitkin levottomana ympäri saarta, saadaksen nälän katoamaan; siellä oli ainakin sinisiä raakkuja haurojen seassa syötävänä! Hänen, nälästä kekseliäässä päässään liikkui tuuma pyytää lokkia … voisihan ilmassa olla koko lihavarasto … hän tunsi väkensä liian hyvin, ei maksanut vaivaa tarjota aa-vuonolaiselle mitään sellaista saastutettua — mieluummin nääntyivät he nälkään!…
Ilma oli uudestaan alkanut kääntyä harmaaksi, lauhkeaksi ja nuoskeaksi. Lounastuuli lähetti yhä voimakkaampia puuskia, pilvet kiitivät harmaan mustina taivaalla ja meri vivahti viheriäiselle…
Seuraavan aamun koitteessa tuli Laderum'in vene mereltä päin, vaahdoten, niin että vesi sen ympärillä räiskyi, puoleksi täynnä vettä ja isossa purjeessa oli kolme käärettä.
Heti senjälkeen syntyi eloa ja hälinää kaikkialla. Kynttilä toisen perästä sytytettiin laivoilla ja väki kokoontui suolauspaikalle.
Näytettiin sillinelikko, joka oli saatu Stolmen'in luota. Niillä oli selässä lankasilmukan kaltainen merkki — ne olivat oikeata lajia! — Tämä vahvisti huhun todeksi… Silli oli tullut!…
Tämä viimeinen sana levisi kuin sähkökipinä kaikkiin saariin!
Se ennusti, että koko rahvas, tuhansittain ihmisiä Stolmen'iin saakka pohjaisessa lähtisi liikkeelle … että kalastuspaikka täällä huomenna tahi ylihuomenna olisi tyhjä ja kaikki ihmiset kuin pois puhallettuja!
Niiden veneitten joukossa, jotka sinä aamuna lähtivät merelle, oli myös
Juhl'in kirkkovene.