III.
Rakkaus ja sillit.
Siihen kariryhmään, joka esti näkemästä merelle kauas oli kokoontunut iso joukko nuottamiehiä ja lankavenheitä.
Karia näytti reunustavan vaan mastot, ja ne olivat ihmisiä mustanaan.
Odotettiin kuumeentapaisella jännityksellä sillien tuloa maihin — voitiin jo ulapalla näköpiirin rajalla eroittaa valaskalan vedenpurskuttaminen ja lintuparvet ilmassa.
Vatamiesten tuli nyt ottaa selko parven suunnasta — jos se kulki itä- tai länsipuolitse saaria — niin että voisivat olla ensimmäisinä oikeilla sulkupaikoilla rannikolla ja ajoissa ottaa huostaansa salmet ja lahdet.
Aukealla ulapalla näkyi peninkulman pituisissa riveissä tuhansien lanka- ja nuottavenheiden kiiltäviä purjeita ja niiden välillä jahtia ja purjevenheitä, puukengänmuotoisia kaljaaseja, leveitä hartiakkaita prikiä, lujatekoisia huojuvia kuunaria, jotka kaikki kulkivat pohjoiseen täysissä purjeissa ikäänkuin kilpapurjehduksessa.
Ne läksivät liikkeelle ulkosatamista, missä olivat olleet myrskyä paossa. Oli kuin meren ylitse olisi ollut rakennettuna valkonen muuri!
Vaan yht'äkkiä nähtiin pitkä jono venheitä ulapalla kulkevan syrjäiseen suuntaan ja kääntyvän toiselle keulalle — — Tuopa oli kummallista… Siihen lienee joku syy … merkkiä annettiin kiihkeästi joka suunnalta ja kaikella tavalla!… Moni jahti kääntyi ja ohjasi kulkunsa samaan suuntaan.
Siellä täytyi sillien olla!
Hetkinen sen perästä kohtasi heitä näky, joka vaikutti sen, mitä ei koskaan ollut tapahtunut Aa-vuonon asukkaalle, nimittäin että hän kokonaan unhotti puolistunnin olevan käsissä — pitkin koko ulapan laitaa oli valaiden purskuttaminen ja lokkien vainoominen täydessä käynnissä.
Sillit olivat poikenneet ulapalta ja vetäytyivät — linnut yläpuolella ja valaat jäljessä — lukemattomissa joukoissa matalikkoa kohti kutemaan.
Kaukana niiden takana, niin pitkälle kuin silmä kantoi, kulki valasjono, purskuttaen sateen toisensa perästä melulla, joka oli höyrykoneiden käynnin kaltainen! Ne oli isovalaita ajamassa ja ahdistamassa silliä maata vasten.
Meri tyyneni vähitellen ja kävi viheriäiseksi; se kiehui ilmarakoista — sillin hengitystä! — — ja äkkiä ajosti ja hyppi isosonka suurissa parvissa tuhansia luvultaan silliparven ympärillä.
Venheet olivat kerralla keskellä sillivilinää! — koko ilma syvälle tuohon harmaasen sumuiseen taivaslakeen oli linnuista käynyt lumisateen kaltaiseksi, — rähisevä, korvia särkevä taivaan sotajoukko, joka lensi ylös alas sillit nokissa, ahmi niitä ilmassa, tappeli, kynsi ja ajoi niitä perästä, niin että ilmassa oli sillisade ja mastot ikäänkuin raivasivat itselleen tietä lintupilven läpi!
Viekkaat räiskät seurasivat luonnettaan ja pitivät parempana varastaa suurilta, ahneilta merilokeilta silliä, sen sijaan että olisivat ottaneet niitä altaan merestä… Tiira seurasi luonnettaan ja sieppasi keskellä sekamelskaa kalan yhtä keveästi ja näppärästi, kuin jos se olisi ollut häiritsemättömässä, peilikirkkaassa vedessä — vaan kaikki syöksyivät raivoisasti ja kiivaasti päistikkaa kilvan mereen sampien, juoksuvalaiden ja kiinniottajain sekaan, jotka korskuivat ja ajoivat, niin että meri kiehui valkeassa vaahdossa. Siellä täällä kohosi veden pinnalle harmaa sonka, kylläisenä ja pyöreänä, ponnistaen turhaan voimiaan päästäkseen pinnalta jälleen syvyyteen ja rauhaan lokin iskuilta!
Tämä oli etumaisin silliliuta. Se liukui vielä tiheänä kuin muuri keskellä vuonoa maata kohti suurena, mustansinisenä parvena eikä kyynäränkään syvyydessä kölistä. Muutamia silmänräpäyksiä oli heillä venheessä istuessaan tuskallinen tunne siitä, että venhe ikäänkuin luisti sillivuoren yli, kun he koskettivat välkkyviä silliä airoilla, hämmentelivät sillejä ruotelilla ja voivat huomata, kuinka pohjoisperäläiset varovasti ja vaaraa vainuten kulkivat tietään heidän allaan. Naapurivenheet tekivät turhia kokeita heittämällä verkkojaan: — valaat, sammet ja songat vaan rikkoivat verkkoja.
Sillien matka piti yhä maata kohti — lintukuurot päällään ja kaikki meren nielevät asukkaat perässään. Siellä oli sen vastassa lankamuuri; — useissa paikoin satoja solmittuja lankoja poikki sen tiellä vuonon väylässä, toinen toisensa perästä, niin että koko matkan näytti kuin laudus- ja kohoriviltä…
Ja jos ajamassa vaan olisi ollut kaikki meren ja taivaan petokalat ja linnut, — niin olisivat ne kääntyneet takaisin täältä!
Mutta tässäpä olikin kysymys biljoonain sillien rakkaus-asiasta, — luonnonvoima, vahva kuin myrsky ja virta, meren nousu ja lasku.
Ja luonnon Eroksen ajamina menivät sillit merkkeihin, täyttäen ne, niin että ne seisoivat kuin helmiseinät meressä! — ja niiden yli kävi perästätulijain tie karkeahietaiselle leväiselle matalikolle…
Vata vadan viereen laskettiin sillien sulkemiseksi parina kolmena päivänä vuonon lahdelmiin, poukamiin ja salmiin.
Pitkin maanrantaa soudattivat pienissä venheissä vatamiehet itseään niinkuin kenraalit, kukin venhekuntansa edessä. He tutkivat vesikiikarilla ja luodilla, toisten seistessä luodolla ja komentaissa kukin sovituilla merkeillään. Niin kohta kuin luotilangan vapiseva liike ilmasi sillien lähestymisen, menivät venhekunnat kilvan ahtaasen salmeen, huolimatta vähintäkään toisistaan ja kokka kokan vieressä pitkin aaltoja, niin että hangat ja ääripuut naukuivat. Puomit ja airot kohosivat iskuja varten, haukkumasanoja kiiteli ilmassa, vatamiehet kirkuivat äänensä painuksiin vesilintujen rähinästä, kunnes saivat köyden maalle, vadan pohjukan sillien ympärille ja saaliin pelastetuksi. Elämä oli raivoisaa nuojamista, sekaantuneita lankatukkuja otettiin talteen, verkkojen yli mentiin venheillä ja revittiin kahtia, parikymmentä apajaa joutui epäjärjestykseen ja synnytti vihaa ja tappeluja.
Päivät kuluivat kuin juovuksissa, kaiken aikaa ammensivat he haavilla silliä, jotka olivat niin taajassa, että airo voi seistä niiden keskellä. Sillit vietiin suoraan merestä kauppa-alukseen, jossa tynnöri tyhjennettiin lastiruomaan.
— — Muutamia vuorokausia sen perästä näkivät Juhl'in torpparit Hammernäs'issä hopeakolikot kädessään — uivat hopeassa — viisikolmatta hopeataaleria miehen osaksi, maksetut ostajalaivalla!
"Juhl-pojan" piti lähettää kotiin rahat heidän edestään kalastuspaikan postiasemalta vakuutetussa kirjeessä punanen lakka päällä! — Ja Rejer lähetti sitäpaitse omasta puolestaan sata taaleria niistä kahdesta sadasta kahdestatoista, jotka olivat tulleet hänen puoleksi osakseen. He tunsivat nautintoa siitä riemusta, jota rahakirjeet herättäisivät saavuttuaan seudulle, ja pitivät itseään oikein sankareina ja keksijöinä… Eikä tämä kuitenkaan ollut kuin alku kalastukseen! — Tuhdoilla ei istunut ainoatakaan, jolla ei olisi ollut kunnianhimoiset aikeensa, ei ainakaan Rejer ollut ilman niitä! Hän oli saanut tavattoman korkean ajatuksen kelvollisuudestaan ja taidostaan, kun hän nyt voi yhtyä osakkaaksi suureen vatakuntaan.
Niin, olipa Rejer'illä montakin unelmaa Hammernäs'istä, kun hän sinä iltana meni kalastusasemalle panemaan rahoja postiin. Kun hän saisi perintötalonsa lunastetuksi, aikoi hän perustaa sinne suuren nuotankutomistehtaan ja lähteä sillin pyyntöön joka vuosi … ja sitten ostaa talon talonsa perästä Juhl'ien vanhaa omaisuutta, ehkä jokaiselle nuottakunnalle oman talonsa! — Hän tunnusteli lakkaamatta lompakkoaan takin povitaskussa… Eikö hänellä nyt ollut kokonainen pääoma hallussaan?… Mitä Aa-vuonossa tiedettiin siitä suuremmoisesta elämästä täällä?… Hopeainen neljän killingin raha oli kuin pyhä esine, oikea aarre siellä kotona, ja täällä sitten — eihän sitä ajateltu enemmän kuin sillinsuomusta, joka oli tarttunut lompakkoon! Täällä oli hänen oikea toimialansa, — hänen silmänsä oikeen säihkysivät, niin vakuutettu oli hän siitä.
Tähän asti oli hän elänyt kuin lehmä karsinassa… Oih kuitenkin! — hänestä olisi tuntunut ahtaalta olla yhdeksän kuukautta vuodessa suljettuna Hammernäs'iin ja yhtä mittaa yksitoikkoisesti päivät päästään toimia hevosten kanssa, kyntää ja vanuttaa killinkiä ravinnokseen! — ikävää, yksinäistä ja kuollutta! — kaiken sen jälkeen kuin hän nyt oli saanut nähdä ja kokea elämästä, huvituksista, puheista ja tanssista.
Koko ajan, kuin hän näitä mietti, tirkisti pari vallattomia mustia mustia silmiä esiin tummista kasvoista — niissä oli tulta ja sukkeluutta kylliksi koko Aa-vuonolle!…
Hohoo — jaa'ah! — oihki hän ja tunsi hirveitä kipuja povessaan!
Tämä ei ollut ensi kertaa kuin Rejer taisteli uhrin taistelua sukunsa tähden! Hän istui, — huolimatta kaikista niistä rahoista, joita hänellä oli taskussaan, ja kaikista suurista aikeistaan, — synkkämielisenä ja hyvin onnettomana kuunvalossa, sentähden että hänen täytyi luopua tytöstä. — Tyttö ja sillinpyynti oli kaksi uutta asiaa, jotka olivat liittyneet hänen elämäänsä!
Venheet, laiturit, laivat ja ihmiset olivat kaikki peitetyt suomuksilla. Sillinsuomus kiilsi meressä kuin laaja hopeatomu, sillinsuomuksia oli tarttunut kaikkeen, joka sattui silmiin tai käsiin. Tytöt ja akat, nuoret ja vanhat, seisoivat pitkin rantaa ja perkkasivat silliä, joita kannettiin pöntöissä sillalle puodin edustalla, jossa ne suolattiin keskellä tynnöripinoa, joista yhdellä puolella olivat tyhjät ja toisella täyteen sullotut.
Rejer'in ensi tehtävänä oli mennä maakauppiaan luo, missä vakuutetut kirjeet toimitettiin tielle. Jonkunlaisella itsetietoisesti huojuvalla käynnillä raivasi hänen särmäkäs korkea vartalonsa itselleen tietä väkijoukon lävitse. Hän oli mielestään vatamiehiä ja kulki miettiväisen ja ymmärtäväisen näköisenä polttaen posliininykäänsä. Väkitungos oli tiheä, pelkkiä merimiehiä, parrakkaita ja merimieshattu eli lounas päässä, jonka alta oli vaikea eroittaa kasvoja. Sanottiin, että täällä kalastusasemalla kaikki oli niin täynnä, että ihmiset yöllä nukkuivat seisaallaan tuvissa ja monen venheen miehistön täytyi tyytyä lepäämään parin vaipan ja purjeen alla venhesatamassa. Mutta kukapa nyt olisi huolinut siitä, täällähän nukuttiin ja uneksittiin vaan sillikuumeessa, ja olisi kernaasti tyydytty tuhtoonkin!
Reijer liikkui levottoman nopeasti… Hänen katseensa tähysi innokkaasti ympäri saadakseen varmuutta siitä, oliko hän joukossa…
Tuolla alhaalla puotisillalla oli työ vielä täydessä käynnissä. Sillitynnöriä vieritettiin ja pinottiin purjevenheesen, ja joukko naisia perkkasi silliä kynttelin ja lyhdyn valossa kilpaa miesten kanssa, jotka latoivat ja suolasivat niitä tynnöreihin; puuttui enää muutamia tynnöriä lastista!
Niiden joukossa huomasi hän solakan, pitkän olennon kaulaliina pään ja vyötäisen ympärillä. Hän notkistihe ja liikkui vilkkaammin kuin muut.
Rejer seisatti silmäräpäyksessä käyntinsä, ja jäi seisomaan kuin kyntteli kaikki aistimet jännityksessään. Jotakin oli ristiriidassa hänen povessaan, joku ahdistava, ikäänkuin varoittava ääni — ikäänkuin olisi ollut kysymys Rubiconin yli kulkemisesta… Hän oli milloin sisä-, milloin ulkopuolella kynttelin valoa… Eihän tuosta kuitenkaan voinut olla mitään vaaraa katsoa häneen!
Hän lähestyi yhä enemmän ja enemmän häntä… Miten nopeasti hän perkkasi! Heitti vähintään kaksi silliä pönttöön, siksi kuin muut ehtivät tuskin yhden, ja kuitenkin kävi hänen suunsa ja hän piti iloisuutta vireillä! — Nyt kantoi hän toisen kanssa pois täyden pöntön ja tuli takaisi tuoden uuden… Se ei ollut mitään hänelle! — Hän kiidätti sen luotaan ja heitti ensimmäisen sillin siihen… Hän oli todellakin tavattoman nopsa! Ja paljoa vahvempi kuin hän näyttikään … toisissa ei ollut ketään, joka olisi kyennyt vetämään vertoja hänelle missään suhteessa. Siitä oli Reijer ihan varma!…
Silli luiskahti samalla hänen käsistään ja kirposi sillalle pimeään, jossa hän oli. Hän otti nuolen nopeudella sen ja pisti sivutaskuunsa, huolimatta sen märkyydestä, suomuksista tai liukkaudesta.
Kohta sen perästä seisoi hän lähempänä, melkein hänen vieressään, ja oli juuri aikeissa välinpitämättömästi alkaa puhella hänen kanssaan, kun joku henkilö, joka seisoi tynnöripinon vieressä hehku suussa, joka näytti lähtevän sikarista, alkoi:
"Sinulla on kiire tänä iltana, Stiina! Kas, miten sillit lentää!… Tietäähän sen, että on kiire — että tanssihetki lyö!… Jos koko päivän liikkuisit tuolla tavalla, luulisin sinun suorittavan koko venheen yksinäsi!"
"Kyllä, jos olisi isosonkaa tai turskaa, — niin isoja kuin kauppapalvelijat! — vaan nämähän nyt ovat vaan pikkusiiliä!"
Rejer nauroi ääneensä. Hänellä oli vielä äänenmurros ja siitä sai hän kuulla: — "Mikä oinas siellä määkii?" jotka sanat umpimähkään heitettiin hänelle pimeään.
"Stiina ei ole oikein armias tänä iltana," jatkoi kauppapalvelija suututtamistaan — "hän tietää perämiehen istuvan tuolla ylhäällä ja odottavan."
"Perämies," — hän löi puukon päällä pöntön laitaa vasten — "hän voipi käydä käsillään ja kuitenkin tanssia kilpaa niiden kahden meripuotipatsaan kanssa, joilla te poljette lattiaa!"
"Ja sitten tarjoaa hän niin auliisti piparikakkuja ja kahvia!" — arveli kauppapalvelija.
"Niinpä kyllä, — — kun tekee työtä koko päivän kello neljästä aamua, niin ei jaksa vetää jauhosäkkiä mukanaan tanssissa iltasella!"
"Mitä arvelet, Stiina! että hän sanoisi, tuo tohtori Fredriksen … tuo mustalainen! — tuo tataari — hevostohtori! … hän, joka sekä nylkee hevosia että pistää kuoliaaksi ihmisiä. Luullakseni sekä sinä että alaperämies saatte olla varuillanne!"
Kumarruksistaan, jossa asemassa hän oli perkannut silliä, oikasihe hän äkkiä, niinkuin potkaiseva teräsvipu ja heitti veriset sillinkitaset puhujalle vasten kasvoja.
"Sanoppas kerran vielä tuota samaa, niin saat enemmän!" huusi hän vimmoissaan.
"Tästä saat palkkasi!" huusi kauppapalvelija ja lähestyi häntä, vaan hän vältti hänen tavottelemistaan kiertämällä pönttöä. Hän oli juuri tarttumaisillaan takaa päin hänen vyötäiseensä, kun nainen yht'äkkiä, kiukusta huudahti: — "Koeta, jos uskallat!" — ja raivoisalla liikkeellä hätisti hän puukkoaan.
Ahdistaja seisattui epäröivänä.
"Niin koetappas, jos sinussa on miestä!" — karjasi Rejer ja tunkeutui yhdellä hyppäyksellä heidän väliinsä.
Kauppapalvelija katsoi häntä silmiin. "Kas vaan — Rejer Juhl? Konkurssintekijä!… Olisi parempi, jos maksaisit, mitä olet velkaa, etkä sekaantuisi tähän!"
Heidän ympärilleen keräytyi heti ihmisiä. Siinä näytti syntyvän tappelu, ja kauppapalvelija jatkoi jymisevällä äänellä: "Niin, niin, seitsemänkymmenettä taaleria korkoineen, jotka olemme valvoneet isäsi pesässä, — kangastavaroista!… Luulenpa olevan noista samoista vaatteista, joissa sinä nyt seisot!…" Hän nauroi ivallisesti, ja Rejer tunsi, kuinka ihmiset uteliaasti tirkistivät häneen, voidakseen oikein nähdä konkurssintekijän.
Hän tunsi olevansa kuolemaisilleen loukattu. Hänen ylpeytensä kohosi koko Juhl-suvun voimalla. Antaa hänelle isku vasten näkimiä, ei tässä olisi auttanut mikään…
Hän veti pikaisesti esille lompakkonsa ja kysyi korkealla äänellä, saisiko hän maksaa … nyt heti! — juuri tällä paikalla!
"Kiitoksia tarjoojalle, — meillä on asioimispöytä kaikkialla, missä vaan saamme rahoja!" — vastasi kauppapalvelija säpsähtäen, vaan saavutti kuitenkin pian kylmäverisyytensä.
Rejer piti vapisevalla kädellä punasta sadantaalerin seteliä lyhdyn valossa … kauppapalvelija kutsui kaksi tynnörintekijää todistajaksi … hän tunsi jo olevansa huonommalla puolella, ja vetäytyi syrjään.
Rejerin silmissä mustui maailma; — hän antoi pois viimeisen sadantaalerin setelinsä! — mutta se rohkasi hänen mieltään, että oli ollut niin monta näkijää, ja hän kuuli sillinperkkaaja-naisen kummastuneena huutavan:
"Rahakkaampaa miestä en ole vielä nähnyt!"
"Konkurssintekijä! … konkurssintekijä!" matki Rejer pilkallisesti itsekseen, kulkiessaan pimeässä edestakaisin — "Konkurssintekijä!"… Hän pani kymmenentaalerin setelin, viimeisen, mikä hänellä oli, takaisin sinne, missä sadantaalerin oli ollut ja meni sitä tehdessään lyhdyn valoon; — eihän haitannut, jos ihmiset uskoivat siellä olevan useampia sadantaalerin seteliä, mistä ensimmäinen oli lähtenyt!… Ja joll'ei hän ollutkaan rahakas, tulisi hän kuitenkin näyttämään heille, että hän pian pääsee siksi! — hän keikisti niskaansa kuin jalopeura…
Huuto ja äkkiä syntynyt hälinä naisten kesken sanoi, että viimeinen panos purjevenheesen milloinkin oli saatettu tielle ja päiväntyö lopussa. Ihmiset riensivät joukoissa sillalta ylös ja läksivät kulkemaan pitkin rantaa nuottahuoneelle, mistä valoa tuikki. Kahvihuone oli siellä.
Rejer seurasi nopeasti muita… Ja hänen sydämmensä alkoi läkähdellä; sillä Stiina kulki yksinään hänen edellään. Tunto siitä, että tytön kanssa oli häpeällisesti menetelty, paisui hänessä… Häntä luulivat kaikki saavansa loukata, köyhä ja puoleton kun olikin sekä pakoitettu ansaitsemaan leipänsä! — — Ei ketään puollustajaa… Olipa yksi!
Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hän hänen vieressään niin yht'äkkiä, että hän säikähtäneenä vilkasi häneen. Hänen kasvoillaan näkyi vielä jäljet äskeisestä mielenliikutuksesta ja itkusta… Miten erinomaisen kaunis hän oli! "Stii … Stiina!" — lausui hän — "Kas tuossa … tuossa! — ota vitjat!…. Niin, niin — — kuuletkos — ota nyt vaan! — Elä ole pahoillasi! Minä olen ajatellut sinua koko ajan sitten viimeisenkin — keskellä sillinpyyntiä … vaan sitä, ett'en saanut otetuksi jäähyväisiä sinulta! ja sitten sitä, olisitko sinä täällä kalastusasemalla?… Saat uskoa minun olleen peloissani sinun poissaolostasi! — Sinun kaltaisesi ei ole kukaan muu … ei kukaan muu nainen! — sinun kaltaistasi ei ole maailmassa! Minä tuntisin sinut, ei niin pitkää matkaa, vartalostasi!… Ja niin keveästi kuin sinä käyt — ihan niin kuin tanssisit!…
"Minä olen Rejer Jansen Juhl, näetkös. Jan Juhl Aa-vuonossa, hän oli minun isäni, hän! Uskotkos, Hammernäs'in perillinen — sitä minä olen, näetkös! — voi saada kenet tahtoo koko seudulla… Vaan jos olen lähtenyt sillinpyyntiin vastoin vanhaa tapaa, niinkuin haluni piti, niin on Rejer Juhlissa miestä ottamaan minkälaisen haluaa, vaikka koko seutu huutasi kurkkunsa halki! Vähät siitä, jos kutsuvatkin sinua Mustaksi Stiinaksi ja tataarittareksi! — Tehkööt vaan niin … se ei merkitse mitään! — ei hituistakaan! — jos vaan tahdot seurata minua Hammernäs'iin!… Sillä muutoin en huoli vähintäkään enää tuosta kaikesta … ilman sinutta on nyt ikävä kaikkialla!"
Naisen silmät olivat auenneet ja hän katsoi niillä häneen; — koko hänen niveletön ruumiinsa teki torjuvan liikkeen!
"Sitä ei kukaan saa sanoa minusta, Juhl! Fredriksenille, että olen antanut teille aihetta tähän! — en teille, kauppapalvelijalle enkä alaperämiehelle! — kun Fredriksen pääsee kuritushuoneesta takasin. Hän istuu ainoastaan yhdestä puukon haavasta siellä kuritushuoneessa! Mutta hän on minun rakkaani Jumalan edessä ja kunniani kautta!… Hän joutui kuritushuoneesen kahdeksi vuodeksi, sillä puukonisku tuli ilmi, ja on palvellut aikansa syksyllä."
"Minä toivon teille liiaksi hyvää, Juhl!" pitkitti hän itkusilmin — "tämän tarjouksen tekemisestä … ja myös kauniista hopeavitjoista … jättääkseni sanomatta ja varottamatta teitä, — sillä hän tarttuu heti suututtuaan puukkoon… Niin että te itse voitte ymmärtää, ett'ei meidän kahden välillä voi mitään avioliittoa syntyä … ei!" — ja hän pisti tätä sanoessaan varovasti hopeavitjat taskuunsa.
Rejer sai iskun, sen tunsi hän, vaan päähänsä, otsaan tai rintaan, sitä hän ei tiennyt! Hän seisoi vaan puoleksi avoissa suin ja tuijotti hoikkaan, nivelettömään tyttöön, jonka suusta tulvasi sanoja ja silmistä kyyneleitä pimeässä, ja joka välistä tanssi ja välistä kävi hienoksi kuin rihma hänen silmissään.
"Vai niin! — niin, minä ymmärrän!" höpisi hän ja nauroi houkkiomaisesti! Ulkopuolelta alkoi kuitenkin hänen ymmärrykseensä mennä hänen asemansa — hän alkoi nähdä kuin pettyneiden toiveiden pohjattoman kuilun.
Pois piti hänen, kuului hänen huutonsa, päästyään venheelleen, eikä siinä auttanut, heidän täytyi lähteä liikkeelle. Sinä yönä sousi hän itsensä läpimärjäksi!