IV.
Minäkö taipuisin? — en, ennen tahdon murtua!
Myöhään yöllä tulivat he takaisin pohjoissalmeen, missä heillä oli sulkunsa.
Hän istui unenhorroksissa airoissaan ja tuskin huomasikaan, milloin venhe törmäsi rantaan, kunnes hänet herätti usealta taholta pimeässä kuuluva huuto:
— Onko silliä näkynyt alhaalla kalastuspaikalla?
Täällä olivat ihmiset levottomia ja kävelivät vaan odottaen päiväntuloa. Venhe oli iltasella kulkenut ohitse ja ihmiset siinä olivat tuumailleet, ett'ei verkot sinä päivänä tulisi antamaan monta silliä; — he olivat kuulleet huhuja, että sillit olivat pohjoisempana meressä!
"Huhuja!… Sillit yht'äkkiä vetäytyneet takaisin mereen?… Venhe, jota soudettiin ohitse? — heillä olisi tieto siitä, heillä," — koetti hän innokkaasti saada muita toiseen uskoon.
"Ylös ja alas! alas ja ylös!… Ensin ylös ja sitten alas!" — kuuluivat sitten perästäpäin hänen omat tuumailunsa.
"Haluaisinpa tietää, mikä päivä tänään on? — kuudestoista maaliskuuta!… Jos hän joskus tekisi jotakin 16 päivänä maaliskuuta, niin saisivat hakata hänet palasiksi!…"
"Kirottu päivä… Sata taaleria mennyttä!… Kellonvitjat — nekin poissa — hän saa ne varmaankin, hän tuolla kuritushuoneessa — ylpeilläkseen, vapaaksi päästyään!… Kauniita juttuja! — tanssinut ja ollut lemmenseikkailussa kuritushuonevangin hentun kanssa … ehkäpä nainen itsekin on ollut siellä!…
"Huhuja! — antaisiko hän pelottaa itseään semmoisilla huhuilla!…"
Hän ei enää jaksanut kävellä ahtaassa, raskasilmaisessa huoneessa, jossa he pitivät majaa, vaan kulki päivänkoittoon asti niiden luona rannalla, jotka varustautuivat verkonheittoon. Hän oli löytänyt johtajan sille suuttumukselle, jonka sillinperkkaajatar oli hänessä synnyttänyt.
Seuraavana päivänä odottivat kaikki kiihkeimmällä jännityksellä lankaveneiden palajamista: niillä oli kolmen neljän tunnin matka soudettavana.
Rejer oli satakin kertaa saaren ulkosivulla vaaleansinisillä lokinsilmillään katsomassa, eivätkö he tulisi. Sieltä kääntyi hänen katseensa ehdottomasti sille paikalle, mihin hänen verkkonsa olivat heitetyt. Hän tuijotti nolosti niihin öljymäisiin sillinlimapilkkuihin, jotka vielä läikkyivät merenpinnalla; rantaan heitettyihin pikkusilleihin, meritähtiin ja isosongan jäännöksiin, jotka vetelehtivät kankeina levän ja merivasikkain seassa luodoilla, sekä siellä ja täällä puolimädännyt valas.
Oli aivan hänen nykyisen tuulensa mukaista tuijottaa näihin haiseviin jäännöksiin. Välähtelevä, kirkas, kiiltävä hopeameri, joka oli liikkunut nuotassa, oli hänen ärsytetyssä helposti kiihtyvässä mielikuvituksessaan levinnyt laajalle oli hänen nuottansa liikkuvan seinämän tulevaisuuteen, jossa hänen vaan tarvitsi seista haavi kädessä ja ammentaa rikkautta … harjoittaa kalastusta suuressa määrässä, lunastaa takaisin Hammernäs kaikkine viisineneljättä taloineen ja torppineen!…
Sillit vetäytyneet mereen! — Juuri kuin hän oli tullut niiden saantiin? — mahdotonta!…
Vaan kaikki tämä mädännyys täällä rannikolla puhui kokoajan ihan toista kieltä: — että se oli mahdollista… Hänellä oli jonkunlainen onnettomuudenaavistus, ahdistus… Hän tunsi povessaan, ett'ei väki venheessä suotta ollut huutanut noita sanoja! — Jos venheet tulisivat nyt takasin silliä täynnä, tulisi hän vimmatun hämmästyneeksi! — yhtä hämilleen kuin jos yht'äkkiä näkisi Hammernäs'in seisovan edessään uusine rakennuksineen, uusine meripuotineen ja nuotankutomustehtaineen!
— — — Ja lankavenheet tulivat soutaen pitkissä rivissä maata kohti; ne olivat korkealla vedessä, ruskeat verkot kasoissa kokassa ja keskellä venhettä…
Tämä oli satojen soutua, pitkäveteistä, ruumissaaton kaltaista — lastina raskain, mikä venhettä voi täyttää — pettyneet toiveet!
Verkot olivat seisseet siellä tyhjinä kuin seulat! — Ei sonkaa, ei valaita eikä lintuja missään nähtävänä. Meri autiota, mustaa ja kuollutta! — ne, jotka olivat olleet rannassa, olivat olleet songan eroittama parvi isosta joukosta merellä!
Sillit olivat poissa? — ehkä pohjoisessa…
Keskellä kaikkea tätä saapui hänelle eräässä venheessä kirje äidiltään. Se oli kulkenut pitkiä matkoja ja ollut monissa käsissä, ennenkuin se likaantuneena ja suomuksisena nyt saapui perille… Hänen verensä kuohui liian raivoisasti, jott'ei hän voinut erittäin suurella tarkkuudella sitä lukea.
"Saanenko enää milloinkaan maailmassa nähdä sinua Rejer!" — oli kirjeessä äidin suurten huokausten seassa.
"Nähdä minua? — kyliäkin aikanaan!" — puhki hän ja vaipui ajatuksiinsa, jolla aikaa hänen silmänsä väsyneinä ja välinpitämättömästi luistivat pitkin riviä. Äkkiä seisahtuivat ne; — hänen sisarensa oli mennyt naimisiin Haarstad'in kanssa!… Hän luki sen uudestaan ja taas uudestaan: — "Ottilie teki siinä uhrauksen, siliä hänhän on vanha mies eikä juuri miellyttävä ulkonäöltään; sinähän tiedät hänen jo kosinen häntä ensimmäisen vaimonsa kuoltua; nyt tulee hän oikein turvatuksi, kun ei Haarstad'illa ole lapsia — sekä hän että minäkin: — ja sinä saat pitääksesi Hammernäs'in… Minun mielestäni pitäisi meidän olla järkevälle sisarellesi ikuisesti kiitollisia, Rejer! — Hän on pelastanut talon!…"
Hän pisti kirjeen hitaasti taskuunsa.
"Haarstad'in kanssa! … sen vanhan vääräsäären koronkiskurin!" — riehui hän — "joka koko ajan on nylkenyt seutua…. Niin kauan ja täydellisesti on hän harjoittanut koronkiskomistaan Hammernäs'issä, että on voinut ostaa sisareni — — — ja sitten minut kaupanpäälliseksi."
Hän venyi valveilla myöhään yöhön veri kiihkeässä kuohussa. Niin moni hänen toiveistaan oli törmännyt karille!
Hän makasi ja tuijotti vaan tuohon yhteen ainoaan ajatukseen, — nyt täytyy hänen kotiin!… Hänestä tuntui se aivan mahdottomalta … hän olisi yhtä helposti voinut katketa keskeltä kahtia!…
Luonto pääsi kuitenkin lopulta oikeuksiinsa, ja hän nukkui.
Aamuyöstä kävi elämä levottomaksi tuvassa. Ihmisillä oli huoli kotimatkasta, he nousivat ylös, tähysivät ilmaa ja paneutuivat uudestaan levolle… Hän kuuli unissaan, kuinka he puhuivat, että näytti tulevan itätuuli ja vaikea joulu kotiin. He kävellä kolusivat ja häärivät evässäkkien ja liinojen puuhassa, kulkivat ulos ja sisään, ja joka kerran pieneni heikko valo pienessä likaisessa ikkunassa. Hän tunsi sen unissaan…
Yht'äkkiä tunsi hän jotakin suurta, kaarevaa ja synkkää, jolla oli kohmuraiset käsivarret, leviävän edessään… Hän tunsi Hammernäs'in hongan — se tuijotti vihaisesti ja ruskaen häneen ja puisteli ikivanhoja mahtavia lehtiänsä…
Mitä enemmän hän siihen katsoi, sitä enemmän se muuttui hänen äitinsä raskaan vartalon kaltaiseksi, joka istui koukistuneena ja kumarruksissaan rahilla kädet sylissä. Hän katsoi ankarasti ja raskaalla katseella häneen ja sanoi:
— "Meidän pitää olla ikuisesti kiitollisia Ottilialle! Näetkös Rejer! meidän pitää taipua ja pyrkiä eteenpäin, miten parhaiten voimme!"
"Minun taipua? — en, ennen tahdon murtua!" — hän karkasi ylös.
Ja näillä sanoilla alkoi hän sen pienen, lyijykynällä piirretyn lapun, jossa hän ilmoitti äidilleen, että kotiin hän ei tule! — ennenkuin voisi omilla rahoillaan lunastaa Hammernäs'in, ja että hän nyt aikoi koettaa onneansa maailmassa. Kun tulisi tietämään jotakin enemmän, saisi äiti kirjeen kiitolliselta ja kuuliaiselta pojaltaan — Rejer J. Juhl —
Suuri ja mahdoton kertoa oli renkivouti Andersin ja niiden muiden hämmästystä, kuu hän samalla, kuin heidän pii kantaa purje veneesen, lyhyesti ja päättävästi ilmoitti heille että oli päättänyt matkustaa Bergeniin sen sijaan että tuli heidän kanssaan kotiin. Hän oli tullut siihen vakuutukseen yöllä … mutisi jotakin isänsä pesästä ja sillinpyynnöstä ensi kesänä. Hän aikoi nousta maalle Skudenäsissä ja koettaa päästä jollakin niitä laivoja, jotka menivät pohjoiseen!
Aluksi ainoastaan äänettömiä ja ammottavia suita ja sitten — kun he alkoivat tajuta — pitkiä naamoja, maahan luotuja katseita, tupakan sylkyjä sinne tänne ja miettiväistä korvallisten ruopimista…
"Tulla kotiin Aa-vuonoon ilman Juhl-poikaa? … semmoisella häpeällä kaikkein ihmisten ilmoihin."
Ei liene perätöntä, että pari henkeä oli lapasellaan pyyhkinyt kyyneleitä silmistään, nähdessään sen kaikesta houkutuksesta huolimattoman katseen, jolla Rejer pysyi lujana päätöksessään.
Siinä ei auttanut mikään! — Juhl-poikaa täytyi totella ja he saivat lohduttaa itseään kirjeellä rouvalle; — vaan kotiin joutaminen oli heistä raskasta!
— — "Kuules, Anders! — Sinä vastaat Laukista! — ett'eivät saa vedättää sillä myllynkiviä siellä Haarstad'issa!… Sano vaan terveisiä äidille sekä että minä olen sen sanonut!"
Tämä oli Rejer'in viimeinen kuiskaava määräys renkivouti Andersille, kun hänet laskettiin maalle Skudesnäs'in sataman laivasillalla.
Ja mitä Rejer silloin sanoi hänelle, sitä arvailtiin monta vuotta Hammernäs'in mökkiläisten kesken, sillä renkivouti Andershan sai sanoa sen ainoastaan rouva Juhl'ille.
* * * * *
Vuonopiirikunnat olivat antautuneet peliin meren viheriäisellä pöydällä … taas yhtenä vuonna uskaltaneet kaiken omaisuutensa — ja menettäneet! —
Onnennappulan takapuoli oli tämmöinen: — tyhjä vene, tyhjä huone, epätoivoa synnyttävä puute aitassa… Sairautta ja kurjuutta.
Muutamia vuosia vielä samalla tavalla, ja ne samaset saaret, luodot ja karit purjehdusväylällä, jotka nyt olivat siellä hajallaan toisistaan huoneineen, puutarhoineen, viljelyksineen ja uudisrakennuksineen täynnä iloista tulevaisuuden toivoa ja toimintaa, seisoisivat siellä yhtä autioina, kolkkoina ja alastomina kuin ennen sillin tuloakin, — ainoastaan vanha vesilintujen kirkuminen ympärillään.
Vielä muutamia semmoisia vuosia, ja ne säästöpankit, isonnetut huoneet, parempi järjestys, laajennettu maanviljelys, jotka olivat hyvän ajan synnyttämiä, paremmat koulut ja suurempi valo, joka oli tunkeutunut näihin ahtaisin seutuihin — kaikki menisi entiselleen, kuolisi ja sammuisi ja vanhat taitamattomuuden, ennakkoluulojen ja liikauskoisuuden hämähäkinverkot laskisivat harmaan verhonsa kaiken yli!
Tässä oli pelattu enemmästä kuin rahasta, enemmästä kuin ihmishengistä — jos meri olisikin vaatinut niitä suuressa määrin — tässä oli kysymyksessä itse ihmisten uskallus, heidän uskonsa tulevaisuuteen, ja nyt jäätyi se sydämmen pohjaan asti!…
Jokaiseen taloon, jokaiseen kotiin — mökkiläiselle ja talolaiselle oli meren arpanappula kolmannen kerran lähettänyt päätelmänsä! — kuoppasilmäisen köyhyyden, sairauden ja kylmän hädän!
Oli pelattu ja menetetty!
* * * * *
"Rejer Juhl! hoi — hoi hoi — hoi!…"
Oltiin Skudesnäs'in satamassa; — hänen ystävänsä alaperämies seisoi "Resolut'illa" ja huusi häntä. Rejer oli jo nähnyt sen viheriäksi maalatun, likaisen prikin seisovan pakkapuotien luona, niinkuin näytti, vielä puolilleen lastattuna suolalla.
"Mitä sinä täällä teet?" — kysyi hän Rejer'iltä saatuaan hänet lähemmäksi. — "Hopeahelaisena? — Sinullahan oli hyvä kalansaalis…. Kuules, poikaseni! — Elä vaan antau suola-asioihin, sillä sillit on tuuli vienyt! — Oo, odotas vähän, meillä on kohta päivällislepo!"
Alaperämies Lind oli tavattoman kaunis velikulta, pitkä, soreavartaloinen, mustasilmä ja mustatukka.
"Täällä olisi silavaa ja herneitä keittiössä!" — sanoi hän Rejer'in tultua laivalle — "tarvitset varmaan jotakin itseäsi lämmittääksesi!"
Rejer'istä tuntui kuin olisi jo pitkiä aikoja kulunut siitä kuin hänellä oli ollut semmoinen ateria, kuin hän nyt söi keittiössä alaperämiehen kanssa.
"Talonpoikaistavat … talonpoikaislaivuri … talonpoikaislaiva! … vaan heti pääsenkin tästä!" mutisi perämies. — "Koiranelämää tämä kalastaminen…
"No niin Rejer Juhl! … eipä sillä, ett'ei se minusta olisi ollut hiiden hyvää. Elämää ja liikettä sitä täytyy olla… Eteenpäin, eteenpäin, vaikka missä olisi! … vaan hiukan järkeä täytyy kuitenkin olla, muuten joudut naimiseen tuossa paikassa, poikaseni! — ja silloin on loppu hauskuudesta. — Hän — sillinperkkaajatar — musta Stiina, kertoi kaikkityyni samana iltana minulle … hänellä riippui veitsensä sinun kauniissa vitjoissasi… Vaan olitko silloin aivan laapihullu? — mies, jolla on puoli taloa ja on semmoista sukua kuin sinä! — hyökkää suinpäin ja kosii! — — No niin, nyt sinä varmaankin lähdet koettamaan onneasi Bergen'issä? Minä matkustan myöskin sinne, ja sentähden huusinkin sinua."
Rejer sysäsi hernevadin keskemmälle pöytää.
Perämies silmäili häntä!
"Ethän vaan yhä liene niin laapihullu, että vielä kuljet rakkauden houreissa ja suret? Siihen löytyy ainoastaan yksi lääke: — rakastua uuteen… Kuinka vanha olet?"
"Kohta yhdeksäntoista."
"Niin, kun minä neljä viisi vuotta sitten olin sinun ikäisesi, kävi minun samoin!"
"Ei — eh" — nauroi Rejer mahtavasti. "Sen painajaisen sousin minä jo maalle samana yönä! Ei — eh … mutta" — hän mietti totisena, uskoisiko hän aikeensa perämiehelle, hänessä oli jotakin niin hyväntahtoista, hän oli niin perinpohjin kelvollinen ja luotettava olento!"
"Sinä näytät, kuin olisit jossakin pulassa, vaan et tahdo tulla esille sillä… Etkö ole saanut selville, mitä tekisit kaikilla rahoillasi?"
Rejer otti esille lompakkonsa, jossa oli keltainen kymmentaalerin seteli:
"Kas tässä kaikki, mitä minulla on!"
"Eipä niinkään vähän, totta vieköön! Parahiksi kymmenen taaleria enemmän kuin minulla, — sillä kurja palkka tällä silliprikillä tuottaa tuskin sen vertaa, että voisi olla maalla kahtena iltana viikossa… Otinkin sen vaan sentähden, ett'en joutuisi tuuliajolle sillä aikaa, kuin 'Alert' on Bergen'issä korjattavana… Kallis kaupunki, joka perinpohjin vetää lokaan miehen! Viisainta, että pötkii tiehensä, ajattelin, ennenkuin on paljaalla mäellä! — — Vai niin, sinulla on kymmenen taaleria, Juhl! — Ethän vaan aikone hurvitella niitä täällä Skudesnäs'in satamassa… Täällä ei ole niin mitään!"
"En … minä … minä," — alkoi hän äkkiä, "minä en tiedä, mitä rupeaisin toimittamaan täällä maailmassa … minä menen Bergen'iin, tullakseni joksikin, yhdentekevä miksi! — Minä tahdon pois kotoa" — lisäsi hän matalalla äänellä ja katsoi alas lattiaan, — "tila Aa-vuonossa on mennyt käsistäni!"
"Vai — niin?… Vai — niin!" — tuumaili perämies hieman ällistyneenä ja siirsihe tietämättään peremmäksi penkille. — "Vai on se käynyt sillä tavalla… Niin" — lisäsi hän ja karkasi seisalleen — "minä olisin uskaltanut panna pääni pantiksi, että jotakin semmoista piili sinun tuuheatukkaisessa kallossasi Juhl! … ja tuo pilviin pyrkivä nenä! — sinä karkaat tietysti kotoa… Hm!" — hän koetti viheltää ja polkea tahtia keittiön lattiaan, vaan heitti sen sikseen tilanahtauden tähden, jossa hänen täytyi olla kumarruksissaan — "karkaat — luonnollisesti! Niin, näetkös, Juhl, samoin tein minä Reaalikoulusta… No niin, mitä aiot sitten tehdä?"
"Päästä vaan matkalle!"
"Myömään ryyniä ja rusinoita?"
Rejer oli vaiti. Kysymys oli tuntunut ivalliselta. "Mennä tiskiä vasten?" — Perämies nyökäytti päätään, — "ennen sitten riippua raakapuussa, poikaseni! — se on jotakin ihan toista… Mitä?"… Hän pisti molemmat peukalonsa liiviensä kainaloreikiin ja huojutti tukevaa, kaunista vartaloansa… "Merelle — me — merelle! luonnollisesti poikaseni!…"
Tämä neuvo miellytti Rejer'iä mitä enimmän, — puhumattakaan siitä, että hän isoni omissa silmissään; hän oli kauan ihaillut merimiehen vapaata merimiesryhtiä, hänen iloista esiintymistään ja liikkeitään sekä hänen reipasta ja köykäistä käytöstään. Hän mörisi jotakin kulkussansa, joka kuitenkaan ei vielä merkinnyt myönnytystä eikä kieltoa.
"Merisairaus?" — tiedusteli merimies.
"En ole koskaan tuntenut sitä."
"Vai niin! — se onkin luonnollisesti koiranelämää, aluksi."
"Ei haittaa hituistakaan!"
— — "Saat kuunnella ja kauniisti pistää ison kärsäsi … parilla ensi matkalla — pitää sitä kotelossa!"
"Oo, se käy kyllä päinsä!"
"Olet liian pitkä, se on sinun onnesi, — ei kukaan tahdo mokomaa hongankolistajaa hyttinsä vahdiksi… Kuuleppas!" kysäsi hän äkkiä — "sinä luulet voivasi keittää herneitä polttamatta niitä … ryynipuuroa … kahvia? Jos saat neljätoista päivää harjoitellaksesi Bergen'issä?"
Rejer sanoi vaatimattomasti jotakin itsestään.
"Kyllä, ihan varmaan voit sinä sitä! — 'Alert'illa' tarvitsemme me uuden kokin, sinä voit sentähden tulla kanssamme etelään Välimerelle ja keittää ensimmäinen matkasi niin hyvästi kuin voit… Kymmenen taaleriasi saat käyttää taklataksesi hiukan itseäsi… Sillä tuommoisessa pitkässä vanutetussa sarkatakissa luunapit seljässä hinaisivat ne sinut märssyraakaan koko sataman kummitukseksi!…"
Ajatellessaan tätä odottamattoman uutta virkaansa oli Rejer istunut ääneti jonkun aikaa ja tuijottanut hernevatiin. Hänen näkönsä muuttui enemmän ja enemmän Juhle-naamaksi, ankaraksi kuin etukeula.
Hän katsahti äkkiä perämieheen:
"Samantekevä, tapahtuuko piiskaaminen herneillä tai merellä — merelle minun pitää!"