Eteenpäin! Kertomus mereltä

by Jonas Lie

V.

Hän pesee ja pestään.

… "Ylös! … käärikää … käärikää … käärikää!" — huudettiin äkkiä keskellä hälinää ja melua "Alert'in" kannella. Rejer avasi varovasti silmänsä, — ja ensi päivinä Pohjanmerellä makasi hän hirveän huolellisena siitä, ett'ei kuulisi komentoa "ulos" — hän tiesi olevansa raskasuninen ja oli ryhtynyt kaikellaisiin varovaisuuskeinoihin, jotta olisi hyväkuntoinen. Kokkina pääsi hän nimittäin vapaaksi yleisestä vahdista ja voi nukkua koko yön, paitse silloin kuin oli käärimistä (leimaamista) tai muuta jokaisen tehtävää työtä.

"Käärikää märssypurje! … prampurje kiinni… Ylös!" — uudistettiin komento ylhäällä, samalla kuin portaissa rämistettiin läkkikastrullilla.

Rejer nousi ylös kopissaan, hänen ensimmäinen, pikainen ja epäilevä silmäyksensä lankesi saappaille, jos joku ehkä olisi taas naulannut ne lattiaan kiinni niinkuin viime yönä!…

Ne, joilla oli päävahti, istuivat jo arkuillaan panemassa vaatteita ylleen; toiset juoksivat täysin varustettuina öljyvaatteissa ja isoissa saappaissa portaille. Hieno juova päivänvaloa tunkeutui ruhvista alas, sade löi suojustimia vasten ja laiva liikkui kovasti.

"Ottakaa kokkikin pramraakaan … kiiruhtakaa!" — jyrähytti pursimies ruhvin kautta. Rejer hyppäsi kuin nuoli saappaihinsa.

Kannella oltiin täydessä työssä ja komentohuuto seurasi toistaan huutajan huulilta. Purjeet löivät myrskykuurojen välillä raskailla ja voimakkailla iskuilla ja lämäyksillä mastoihin, samalla kuin nuorissa ja köysissä suhisi ja vinkui.

"Kuntoon prampurjeen laskemisessa, kantanuora ja nostotouvi!"

Rejer läksi heti kiipeämään reelingistä. Vaikka hän ennen oli ollut märssyssä, ei hänen kuitenkaan ollut ihan helppo tulla toimeen näissä pehmeissä köysitikapuissa. Häneltä kävi matka hitaasti ja varovasti, puoleksi vatsallaan, tarttuen edestäpäin kynsin kiinni ja vanuttaen itseään ylöspäin niinkuin merikrapu. Nähdessään jungmannien menevän ohitsensa, teki hän turhan kokeen pitkillä säärillään ja käsillään mennäkseen kaksi puolapuuvälistä kerrallaan. Puttinkitouvissa märssyn alla, jossa piti kulkea takaperin, seisattui hän miettiväisenä; vaan samalla huomasi hän sisäpuolella rei'än märssyyn ja käytti samassa silmänräpäyksessä tätä käytävää. Ylhäällä kokoamissarvessa seisattui hän taas vähän, ikäänkuin olisi hakenut jotakin uutta pelastusreikää, ja pitkitti sitten kilpikonnan tavoin hyppäyksiään köydeltä toiselle, milloin käsillään milloin jaloillaan.

Kohta sen perästä seisoi hän ison pramraa'an perttinuoralla, tuulen vinkuessa hänen purjekangashousuissaan sekä mustanharmaan ja vihertävän meren ankarasti läikkyessä, niin että pyrki päätä panemaan pyörälle! Hän oli aivan sekaisin. Hän kuuli komentohuudot alhaalta, vaan ne sekoittivat häntä enemmän… Ne kuuluivat kuin äänet toisesta maailmasta yhdeksi taklaasin vikinän ja kitinän kanssa.

"Mikä sinulla on, kokki?" — kysyi häneltä jungmanni yläpuolella nokassa.

"Ei mikään!" — vastasi Rejer lyhyesti; — hän sattui samalla katsomaan alleen mereen, jonka yläpuolella he kiikkuivat.

Ja että hänellä oli jotakin, sen sai hänen naapurinsa, ruotsalainen nyt nähdä, silla hän karjasi:

"Ei tuulenpäälle! ei tuulenpäälle, sinä pitkä kuhnus! … ei tuulepäälle — kuuletko!"

Vaan Rejer ei osoittanut kykyä eroittamaan tuulenpäällystä eikä alusta tai yleensä käyttäytymään järkevästi kummankaan suhteen. — Tässä oli kysymys vaan yksinomaan siitä, — sen tunsi hän — että jäisi raakapuun päälle ja pelastaisi henkensä, tapahtuipa muutoin mitä tahansa.

Hetkisen perästä oli pyörtymys kuitenkin asettunut ja hän voi jälleen käydä käsiksi työhönsä.

"Tuossa!" — sanoi ruotsalainen ja ojensi hänelle pyöreän pullon — "niinhän sinä olet valkea kuin haamu!"

Rejer otti kulauksen ja se tuntui hänestä auttavan kummallisesti.

"Kun ei vaan pramtanko menisi matkaansa meidän istuessamme tässä!" jatkoi ruotsalainen, se olikin todella kiinni kuin viulun jousi.

"Ei siinä ainakaan oksia ole," — tuumaili Rejer ja tarttui purjeihin voimakkain käsin.

"Turkanen, tuota karhua!" — sanoi göteporilainen, — "hänellä ei ole kädet, vaan karhunkäpälät!"

* * * * *

Prampurje oli vedetty ylös, isopurje kiinni, lyyväri kiinni ja märssypurje reivattu:

Ja nyt piti Rejerin keittää kahvia päivävahdille!…

Hän teki tulen keittiöön, huuhteli suuren kuparikattilan ja nosti sen liedelle. Kaikki tämä tapahtui kiukustuneella itsepintaisuudella. Muutamat merimiehistä tulivat sytyttämään nysiään, toiset taas, joilla oli vahti kannella, kärttivät miesmieheltä kahvia. He hakivat huvitusta pahassa säässä siten, että haukkuivat kokkia; mutta tämä käänsi heille vaan selkänsä, keikisti niskaansa, pani hiiliä tuleen tai puhalsi vetoreikään.

Rejer oli täydessä kiihkossa ja touhussa sekä puheli koko ajan itsekseen.

Oli todellakin liiankin suuri onni, että hän oli päässyt jälleen alas … tavattoman suuri onni … sikamaisen suuri! — Hän hymyili vihaisesti ja katkerasti; Niin, niidenhän siellä kotona olisi pitänyt nähdä Juhl-poika tuommoisessa koirankiikussa! nähdä Hammernäs'in perillinen venymässä raakapuussa, ja — — — ainoastaan hiuskarvan verran puuttui, ett'ei hän laskenut luisua!

Hän otti kipakasti reiältä kiehuvan kattilan ja asetti sen kallelleen selviämään; vaan hän oli unhottanut panna ensin riepua kattilan korviin ja huitoi nyt ilmaa poltetuilla sormillaan.

"No kokki!" — pistihe pitkävillainen karvalakki taas esiin, — "eikö kahvi vieläkään ole keitetty?"

Rejer nosti kannen yhdellä tempauksella, niin kuuma kuin se olikin ja heitti kalannahkaa kattilaan:

"Minusta nähden voitte kernaasti juoda sen niin sellaisena kuin tahdotte — — siinä se on!"

* * * * *

Niin, kyllä Rejer tiesi lähteneensä merelle! Kanavassa olivat he iloisesti laskeneet mäkeä, kunnes pääsivät Hispanjan merelle … ja sitten Kap da Rocan ulkopuolelle! ei ollut aina niinkään hauska seista raskasilmaisessa keittiössä paistinpannun ääressä, jossa piti liha paistaa voissa ja samalla hoitaa herneitä ja silavaa.

Vaan hän tuuleutti silloin tällöin itseään kannella ja siellä oli tuulta kylliksi.

Oi kuitenkin, minkälainen ulappa!

Paidanhihat ylös käärittyinä näytti hän pitkältä, hiestä kiiltävältä, nokiselta sepänsälliltä… Eikä arvostelukaan, joka lankesi hänen toimintansa osaksi, ollut erittäin sääliväinen. Milloin olivat herneet pohjaanpalaneita, milloin ryyniksi jauhettuja — ja tätä hän ei voinut auttaa! Milloin viskunat keitetyt liemeksi … ihan kokonaan kadonneet, hän on varmaankin syönyt itse jok'ainoan!… Tai jos hän koetti tehdä sen paremmin, oli keitto kiehumatonta. — Vettä ja ryyniä! — oikeata hevosenruokaa!

Hän oli ensi hetkestä asti päättänyt olla vastaamatta, ja hän pysyi lujana ja järkähtämättömänä päätöksessään!

Velvollisuutensa kokkina pitää kaikki kirkkaana ja puhtaana keittiössä ja ruoan valmiina ammennettavaksi ja vietäväksi pöydälle määrättynä aikana, sen hän sekä tiesi että täytti! — sitten sai steewartti viedä sen perälle kajuttiin.

Steewartti niin! — tuo hieno keikari kiharoine otsalla kahtia jaettuine hiuksineen, joka sipsutteli niin sievästi ja jota ne kutsuivat peruukkimaakariksi — hänkin katsoi sopivaksi tehdä pilaa hänestä!

Oli juuri se päivä, jolloin he olivat Kap da Rocan ulkopuolella…

Rejer ymmärsi hyvin hyvästi, että hänet oli jonkunlaiseksi yleiseksi hauskuudeksi komennettu keskellä aamupäivää yläilmoihin ja että väki oli seissut hänen alapuolellaan huvitellen itseään hänen epämerimiesmäisellä käytöksellään, ikäänkuin hän olisi ollut marakatti, joka teki temppujaan!

Miettiessään tätä oli hän silmänräpäykseksi ennen ruoan laittamista lähtenyt keittiöstä tuuleuttamaan itseään ja seisoi katsellen laidan yli mekon napit auki. Hän hengitti raitista ilmaa.

Oli äkkiä tullut niin hirmuisen kuuma täällä Portugalin rannikon kohdalla! Meri aaltoili vihertävänsinertävänä ja aallot olivat korkean huoneen kaltaisia — heillä oli koko Atlantti sivullaan ja he kulkivat märssypurje osaksi reivattuna.

Kun steewartti tuli tyhjä keittomalja kädessä, silmäili hän Rejeriä kiireestä kantapäähän ja katsahti sitten useampia kertoja tutkivaisesti mastoihin.

"Täällä etelässä saat pian nähdä apinoita joukoittain kokki! Ne kiipeävät vielä kauniimmin kuin sinä!"

Rejer kipristi nokkaansa ja meni takaisin keittiöön; vaan steewartti tuli kohta sen perästä mainingin aikana saamaan häneltä herneitä, ja kärvennettiin, niin että hän mölisten ja malja tyhjänä kädessä hyökkäsi kajuttaan takaisin.

Siellä syntyi elämä! Steewartti valitti ja voihki, vaan perämies Lind väitti pontevasti vastaan ja julisti hänen kuhnukseksi sekä sanoi sen tapahtuneen hänen varomattomuudestaan. Ei hän voisi kenenkään vakuutuksesta tulla siihen uskoon, että tuo velvollisuuksissaan niin uskollinen maalaispoika olisi tahallaan tahtonut ketään kärventää!

He käänsivät kulkunsa Gadir-mutkaan, jossa he ottivat vettä satamasta ostivat viiniä, joka riittäisi Välimerelle.

Iltasella läksivät he taas ulapalle ja seuraavana aamuna auringon noustessa kulkivat he ankaraa myötävirtaa Gibraltarin salmesta. Se oli täynnä purjeita selukkeista ja marokkolaisista schebekkeristä alkaen suuriin linjalaivoihin saakka — toisten piti sisään, toisten ulos — liput liehuivat, merkkiä annettiin ja tervehdyslaukauksia ammuttiin sotalaivoista, jotka kohtasivat toisiaan, ja tervehdittiin kaikilla kielillä ja kaikilla kansallisväreillä!

"Tästä kuljetaan ulos ja sisään niinkuin putellin kaulassa!" — selitti pursimies itseään.

Vaan Rejer seisoi siinä ikäänkuin olisi ollut muutettu toiseen maailmaan… Hän näki Hispanjan vuorien lumiset huiput, kummallisen tummat varjot välisissä, kaukana merestä hehkuvan ja rusottavan korkeudessa sinistä taivasta vasten. Hänen sydämmensä kävi viehkeäksi…

Miltähän nyt näyttikään Hammernäs'issä? — lienee siellä varmaankin lehden puhkeamisaika… Hän oli näkevinään vilaukselta äitiään ovella.

"Huu … uh!" — hekotteli pursimies aamuilmassa.

Valkeista kukkivista mantelipuista tuli silloin tällöin melkein huumaava tuoksu aamutuulehdusten mukana, ja Välimeri oli purppuransinertävänä heidän edessänsä.

"Tästälähin" — sanoi pursimies, osoittaen Gibraltariin — "saamme vaan purjehtia sinisessä vedessä maa syrjäkeulassa, kunnes pääsemme fanaalin eli majakan näkyviin Barcelonan edustalla!"

— — Ja maakielekkeen sisäpuolitse, joka pistää mereen Barcelonan sataman ulkopuolella, luisti Alert peilikirkkaana aamupäivänä käärityin purjein.

Korkea vuorenhuippu, Mont Juich, luja linnoitus kuin kotkanpesä, huipullaan kanunarivinensä ja castilialainen lippu harjallaan, kohtasi varjollaan laivankokin alla majakkatornin, joka oli toisella puolella kulkuväylää.

Täpösen täynnä laivoja oli tuo uhkea satama ja joukko luggeria ja selukkia latinalaisine purjeineen tuli tuoden kalaa, viinitynnöriä, kaaliksia, orangeja, pähkinöitä, munia ja kanoja, pinottuina vasuihin aina mastonnenihin asti.

"Täällä saat nähdä hispanjattaren!" sanoi steewartti kulkiessaan keittiön ohitse.

Rejer oli heti laivan laidalla, pari venettä latinalais-purjeissa ja muutamia häliseviä ihmisiä sisässä oli tarttunut laivan kupeesen. Toisessa oli vanha auringonpaahtama, kurttunaamainen, käheä-ääninen ämmä, jolla oli musta jouhimainen tukka, huuliparta ja melkein eläimenkynnet sormissa; hän tarjosi innokkaasti joitakin kaaliksia sekä vasua, jossa verkolla peitettyinä oli kaakottavia kanoja.

"Rumia ihmisiä!" — ajatteli Rejer! … vaan miten nämä venheet kolmikulmaisiksi leikattuine purjeineen kiitivät eteenpäin, vaikka oli niin tyyni, ett'ei tuntenut tuulenhengähdystäkään! Hän oli pitkin koko Hispanjan rannikkoa ottanut vaaria siitä.

Hänen kävellessään sunnuntain iltapäivänvahdissa iltasella — he olivat suoriutuneet tullitarkastuksesta ja kapteeni oli soutanut maalle, — tuli perämies hänen tykönsä:

"Kuules!" sanoi hän. — "Olet kuullut puhuttavan hispanjattarista. Niin, ne eivät ole kaikki semmoisia kuin tuo tarhapöllö selukkissa tänään!… Tahdon vaan antaa sinulle ystävällisen viittauksen siksi, että olet varoillasi täällä, kun tulemme laivasiltaan … niissä on kyllä semmoisia, jotka koettavat saada satimeensa merimiehiä! … pysy aisoissasi ja tee työtä — kernaimmin selin maahan, niin on luotettavinta… Tahdon vaan varoittaa sinua, ymmärräthän!" — Tämän sanottuaan katosi hän.

He olivat hinautuneet peremmälle satamaan, missä kalalasti purettiin pieniin aluksiin, jotka menivät Barcelonettaan, jota työtä kesti päivät päästään iltaan asti. Iltasella sai miehistö tavallisesti maalupaa kaksi ja kaksi erällään. Siellä kyllä oli merkillisyyksiä, sen kuuli niiden puheesta, jotka sieltä palasivat laivalle.

Näytti melkein kuin ei koskaan Rejerin vuoro tulisi saada maalupaa! Niillä parilla kertaa kuin hän koetti onneansa, sai hän kieltävän vastauksen. Kokin täytyi olla laivalla sanottiin.

"Ei edes pidetä steewartinkaan vertaisena!" jahkaili hän eräänä iltana kiukuissaan, kun vene lykättiin veteen laivalta, lyhdyt sytytettiin ylt'ympäri satamaan ja kaikki loivat värillisen leimunsa maalle. Hän seisattui kääntönuoran luona ja seurasi valoa aivan laivasillalle asti:

"Sen verran silmiä päässä luulin minä kuitenkin kapteenilla olevan, että hän olisi huomannut minun ei olevan tavallisia huijareitaan … ett'en minä ole mikään kaalinpää, joka on puhaltanut nointuostaan maasta! Hän tietää hyvin hyvästi, kenen poika minä olen!… Ei kukaan voi väittää näiden täällä houkuttelevan minua … minua vaan petkutetaan iltasella ja muita päästetään maihin!… Häpeällistä!" Hän löi lujasti köydenpäätä laivanlaitaan: — "Noin halpamaisesti käyttää hyväkseen sitä, että minä satunnaisesti olen joutunut hänen alammaisekseen! Nooh … minulle ei siitä ole mitään vahinkoa" — sanoi hän nöyrästi; — "he voivat olla varmat siitä, etten minäkään ole kohteliaampi heille!… Rejer Juhl ei päästä käsistään sitä köydenpäätä, josta hän on ruvennut vetämään. Ei — ei — sitä — hän … ei … tee!"…

Vaan jonakuna iltapäivänä löi hänenkin hetkensä, — maalupaa, puoliyöhön yhdessä kirvesmiehen ja steewartin kanssa, joka viimeksi mainittu varustettuna pystykauluksella ja viraltapannussa mustassa hännystakissa, perintö hänen aikaisemmasta palvelustoimestaan maalla, kepsutteli lyhyillä säärillään kuin harakka alas laskuliinaa.

Markkinoista laivasillalla olivat he saaneet kyllänsä, kun he päivässä kävivät venheellä maalla. He olivat peräti ikävystyneet niihin vanhoihin akkoihin, jotka istuivat siellä papukaijoineen, huusivat ja möivät hapanta viiniä, orangeja ja kaikenlaista rihkamaa, ja sentähden kiiruhtivat merimiehet heidän ohitsensa matkaansa kaupunkiin. Kokeneena opasti steewartti heitä puolipimeään luolaan satamakadun varrella, jossa he ravitsivat ruumistansa muutamilla eltautuneessa öljyssä uivilla sienillä ja mustilla lihapaloilla, jotka olivat kovia kuin puu. Tyhjennettyään pullon viiniä saamatta eltaantuneen makua suustaan ja maksettuaan otoksensa, läksivät he kuljeksimaan ja katselemaan kaupunkia… Kaikkien noiden varjostimien takana istuu hispanjattaria, selitti steewartti, vaan me pääsimme liikkeelle vasta auringon laskeuttua.

Käveltyään pitkältä ja kauan ympäri huoneiden varjossa ja jäähdytettyään itseään ostamalla jäätä ja anisettiä, seisattuivat he lopulta suuren valaistun talon edustalle, jossa oli iso ovi.

Se oli suuri teaatteri la Romblalla. Siellä vilisi hevosia ja vaunuja, ja pian olivat he keskellä ihmisvirtaa.

Kirvesmies kävi miettiväiseksi. Steewartti tahtoi heitä kivenkovaan lähtemään Barcelonettaan; hän oli jo kahdesti ollut siellä ja siellä oli huvituksia huokeasta maksusta, sekä nuorallatanssia että teaatteria.

Vaan Rejer'iä ei nyt enää saatu askeltakaan edemmäksi. Hän tunsi ikäänkuin pistoksia sydämmessään nähdessään tätä loistetta. Laivassa ollessa kävi kyllä päinsä olla koirana ja kokkina — se oli jotakin, jonka hän kerran oli määrännyt osakseen — vaan täällä — maalla?… Hän, tuo rouvasihminen tuossa, joka seisoi noin ylpeänä pitsiverho tukan ympärillä ja hartioilla — hän kyllä huomasi hänen olevan parempia ihmisiä… Jos hän olisi tiennyt hänen seisovan nokisena kokkina päivillä, ei hän varmaankaan olisi heittänyt häneen semmoisia silmäyksiä!…

Häntä rupesi yht'äkkiä hävettämään seuransa ja alkoi tekeytyä niinkuin hän ei olisi kuulunutkaan heihin. Kun kirvesmies nyt vaatimattomasti ja epäillen muistutti, että täällä oli ehkä liian hienoa heille, kohotti hän pöyhistäen leukaansa: "Liian hienoa?… Minulle?" — ja kuulematta toisten varoituksia, tunkeutui hän sinne, mistä näki ostettavan pääsylippuja. Sisälle tahtoi hän… Heidän vallassaan oli erota tai seurata!

He saivat pääsyliput ja sitten hinauttivat he, alinomaa näyttäen lippujaan, itsensä ihmisvirralla, kunnes joutuivat ihan katon alle lyhtyjen viereen luukkuaukolla.

Tuolla alhaalla oli lastiruuma täyteen sullottu ihmisiä. Ett'ei välikannen kurkiaisia ja lankkuja oltu pantu välille, arveli kirvesmies tulevan siitä, että tarvittiin esteetöntä paikkaa liinallatanssimiseen… Uu! oikein päätä viepotti katsellessa tuonne alas pataan!

"Hiljaa!" — sanoi Rejer; — hän ei pitänyt tästä vertauksesta; — ja nojautui laitarakennusta vasten katsellakseen yksinään.

Soitto alkoi yht'äkkiä, niin että he säpsähtivät! — ja sitten vedettiin isopurje ylös.

Siellä seisoi ritari sapeli sivulla ja käsi rinnan päällä, joka veti hirmuisen pitkää purjenuoraa, ja sitten tuli valkeihin puettu donna ja lankesi polvilleen sekä nousi jälleen ylös.

Ne lauloivat vuorovuoroltaan, ja tuntui siltä kuin eivät he koskaan olisi tahtoneet lopettaa.

Kirvesmies haukotteli kerta toisensa perästä pahemmin kuin toiset, niin että ihmiset kääntyivät ympäri ja katsoivat tuimasti häneen.

Yht'äkkiä virtasi ja tulvasi donnia sisälle, jotka hyppivät ja pyörivät ympäri kuin villikissat; ne pelmusivat esille kuin säkistä.

Kirvesmies istui kotvasen hyvin miettiväisenä, vaan sitten puistatti hän äkkiä päätään, nousi päättäväisesti ylös ja sanoi lähtevänsä! … ei sopinut naineen miehen istua ja katsoa rouvasihmisiä, jotka tanssivat paljain säärin ja melkein ylös-käärityillä aluspurjeilla!… Steewartti oli luvannut opastaa hänet jonnekin, jossa saisivat viinaa ja giniä … ja nyt hän meni!

Hiukan vastahakoisena seurasi steewartti häntä.

Rejer'illäkin oli kummallinen tunne nähdessään tämmöistä tavatonta näytäntöä; vaan kun koko huone huusi ja taputti käsiään, ymmärsi hän, että kaikki mahtoi olla paikallaan, — vaan jotakin ahdistavaa tunsi hän kaikissa tapauksissa.

Jotakin helpotusta tunsi hän siitä, että oli päässyt seurastaan, ja istui nyt vapaammin katsellen ympärilleen — näyttämölle ja yleisöön; kaikki oli niin uutta ja itse asiassa samantekevää hänelle.

Niin, nyt hän oli kerrankin tullut ulos maailmaan, yksinään ja tuntemattomana keskelle muurahaispesää!… Kun hän ennen oli ajatellut, minkälaista olisi ulkona maailmassa, niin oli hän aina ajatellut Bataviaa … purjehtinut sinne "kenraali Svadecroonilla," sillä vanhalla haaksella siellä kotiseinällä korkeine peräkannen linnoituksineen ja pullistuneine purjeineen raakapuissa … niinkuin hänen isoisänsä! Miltä hänestä lienee maailma näyttänyt? Hän oli vasta sitkeä ja pyrki eteenpäin, se mies!

… Ja ehkäpä oli yksi tai toinen Juhl mukana hänen jälkeensäkin! … mutta köyhempi kuin hän ei kukaan kernaasti voinut olla, — ei kahtakaan taaleria taskussa!…

No niin, olenhan nyt kuitenkin kokki! — saa katsoa, että voi pistää kapustansa johonkin … ei niin kauhean tarkka siitä, jos joku polttaa itsensä vellillä! — —

Sillä aikaa kuin hän hajamielisesti katseli ylös ja alas, tuntui hänestä äkkiä kuin hänen olisi pitänyt tuntea mustakiharainen pää ensimmäisellä rivillä heistä alaspäin…

… Perämies! — Niin kyllä, se on perämies Lind!

Koko huone muuttui äkkiä ihan toisennäköiseksi hänen silmissään; nyt siellä oli joku, jonka hän tunsi!

Esirippu kohosi, vaan koko näytöksen ajan täytyi hänen katsoa perämieheen… Silkkiliina pisti vapaasti esiin hänen mekkonsa rintataskusta ja takki oli polvilla… Äkkiä kumartui hän eteenpäin naista vasten, joka istui hänen edessään. Hän oli kalpea ja hänellä oli neilikankukka tukassaan. Perämies sanoi jotakin, jolle hän nauroi, ja sitten huiskutti hän viuhkallaan… Nyt kuori perämies appelsiinin ja ojensi sen hänelle… Perämies oli julman kohtelias … ja puhua laverteli lakkaamatta. Ei kumpikaan heistä huolinut siitä, mitä näyttämöllä tapahtui.

Perämies ja se kaunis nainen pitivät Rejerin huomiota kiinnitettynä, kunnes kappale loppui. Hänen ihmeeksen läksivät he yhtenä ulos, ja hän näki vilahduksen heistä vielä joukon seassa ulkopuolella ovea.

Hetkinen sen perästä käveli hän lyhdynvalossa satamassa ja odotti toisia, ennenkuin antoi merkkiä Alert'ille.

Oli niin kolkkoa siellä satamassa, jossa kuului olevan niin paljon hylkyjä! — Ja sitten oli niillä nuo pitkät kataloonilaiset puukot… Vaan — hän tunnusteli tuppea, joka hänellä oli mekon alla — hänelläpä oli Aa-vuonon puukko, ja se oli hänen isänsä oma!

Tuntui helpommalta, kun perämies Lind tuli rantaan; hän oli veitikkamaisella tuulella ja hyräili!…

"Hyvää iltaa Rejer!"

Niin reipas ja merimiesmäinen hän oli! Tarvitsi ainoastaan nähdä sitä tapaa, millä hän pani käden suulleen ja toitotti muutamia kertoja, kunnes ulompaa kuului "hollaa" vastaukseksi hänelle! — Rejer jumaloitsi perämiestä.

"Kuulkaas perämies!" kysyi hän äkkiä, — "mikä se oli se hispanjalainen nainen, jonka kanssa te istuitte siellä teaatterissa?"

Perämies näytti vähän ällistyneeltä:

"Vai niin? — Olitko sinä siellä?… Niinkö hän! — Noo, hän oli kaukainen sukulainen minulle…"

"Täällä Barcelonassa?"

"Niin — hän on joutunut tänne — sattumalta — hän on oikeastaan jonkunlainen serkku … hyvin kaukainen…"

"Ymmärtääkö hän norjankieltä?"

"N — niin, hiukan … ainoastaan vähän… Vaan ei ole tarpeen, että lavertelet nähneesi meitä yhdessä, — et kellenkään nokalle laivalla!…"

"Ymmärräthän!" — Hän vihelsi vähän.

"Näitkö sitä hienovyötäistä ja säihkösilmäistä, joka tanssi cachuchaa? — se oli toista kuin mitä Norjassa olet nähnyt! Semmoisia kastagnettiä, nastoja, joilla ne lyö tahtia, niin että tulta suitsuu … ja sielu käännäkse ruumiissa!… Ne ovat puusta, näetkös kovasta kiiltävästä puusta… Vaan tuommoinen mustasilmä panee tulta niihin, että ne helähtävät … helähtävät, poikaseni!" — hän vihelsi sävelen. — "Hm! — sinulla on vielä paljon nähtävää, Rejer! … ja hyvä on, ett'et tiedä mitään … minä tahtoisin kernaasti säästää sinua … vaan hiukan tietoa täytyy minun kuitenkin ajaa päähäsi, muuten et tietäisi olla varuillasi!"

Hän käveli hyräillen edestakaisin laivasillalla… "Vaan kuules nyt, poikani! Tiedänhän, että sinulla on koko joukko ymmärrystä kasattuna yläkertaasi… Sinä muistat hyvin, ett'et koskaan anna kenenkään tietää tunteneesi minut ennen laivalle tuloasi. Se olisi juuri oikea tapa tehdä itsensä koko laivaväen vihaamaksi… Ota ennen vastaan toria, niistä kyllä lopulta pääset! ja minä teen parastani, missä minun käy… Nyt toivon voimani asettaa niin, että steewartti ottaa puolet sinun toimestasi keittiössä."

"Kas niin, miehet siellä! — kiirehtikääpä hiukan askeleitanne!" — huusi hän kirvesmiehelle ja steewartille, jotka kovalla äänellä puhellen tulivat ylhäältä päin, samalla kuin vene laski laivasiltaan.

Epävarmassa lyhdynvalossa heitti laivat pitkiä mustia varjoja sataman perälle ja Mont-Juichin linna näytti synkältä jättiläishaamulta yön pimeässä heidän soutaessaan laivalle.

Suuria, kiiluvia tähtiä tuikki lukemattomien mastojen ja raakapuiden lävitse … ja Rejer istui muistellen taas häntä, joka oli tanssinut cachuchaa ja jota hän silloin ei ollenkaan ollut ymmärtänyt. Nyt näki hän taas hänet ajatuksissaan jokaisine liikkeineen … kuuli kastagnetit… Oi, miten hauska hänellä oli ollut maalla!…

"Hyvin soudettu!" kuului perämiehen huulilta, kun he laskivat laivan kupeesen.

* * * * *

He olivat laivasillassa ja lastasivat koko markkinavenheiden vilinä ympärillään aamuisin.

Siinä huudettiin, ärjyttiin ja meluttiin, ett'ei voinut kuulla omaa ääntään, ja he tarvitsivat ainoastaan kumartua laidan yli, päästäkseen kaikista rahoistaan. Samat venheet laskivat melkein samoille paikoille; Rejer alkoi jo tuntea ne.

Kun hän sumuisena aamuhetkenä seisoi ja nojasi laidan yli ja tunsi sen vanhan sarvipöllön, kaupustelijan, joka istui kaulaansa myöten kaaliksissaan ja huusi, näkyi tänään kansiteltan alla perempänä toinen näky.

Nuori tyttö valkeissa sukissa ja ohuissa kengissä istui siellä hihat käärittyinä ja lumivalkea liina polvella sekä pesi ja kampasi pientä veljeään, kunnes heidän piti lähteä laivasillalle. Hän taisteli lakkaamatta veljensä kanssa, joka oli vastahakoinen; hän ihaili nähtävästi pientä mustakiharaista, itsepäistä prinssiä, veljeään… Äkkiä riuhtasi hän itsensä hänen käsistään. Hän juoksi perästä ja sai kiinni hänet juuri kuin oli likaamaisillaan itseään terva-astiassa ja vanha sarvipöllö kaaliskasassa riiteli.

Ikäänkuin kutsuakseen todistajaa ja saadakseen oikeutta vilkasi hän äkkiä ympärilleen. Hänen silmänsä kohtasivat Rejer'in. Hän punastui hiukan ja vastasi samalla hymyillen vanhukselle sekä veti poikaa takaisin.

Vaan minkälainen hymyily! — minkälaiset silmät!…

Rejer katsoi häneen; hän varastautui näkemään neitiä, oli kääntävinään selkänsä istuessaan kahdenreisin käsipuulla ja käärien nostonuoraa rautapultin ympärille… Hän laskeutui käsipuuta alas laivalta ja nousi jälleen, ikäänkuin hänellä olisi ollut laivatyötä ja jotakin tarkastettavana — tätä kaikkea, jott'ei vilauskaan hänestä jäisi näkemättä — kunnes hän velineen oli valmiina laivasillalla. He menivät varmaankin kirkkoon tai vieraiksi, niin laitetut olivat he; hänen paitansa oli niin valkonen kuin lumi — jalat niin sirot…

Rejer oli aina luullut, ett'ei missään olisi niin komeita juhlapukuja kuin siellä kotona Aa-vuonossa! vaan mitä oli tötterölakki ja paksu huntu tuommoisen hatun rinnalla! — se asui niin kenosti päässä … ja sitten paksu sarkapiedin, jota talonpoikaistytöt siellä kotona kantoivat vyötäisillään, sen tavan rinnalla, jolla hänen hameensa valui alas sarvenoille… Ja kun hän sitten nyökkäsi jäähyväisiksi päätään vanhukselle el Rejer ollut ihan varma, joll'ei vaan ne tummat silmät, jotka olivat niin suuret kuin Hispanjan pähkinät, silmänräpäystä veitikkamaisen hymyn seuraamina olisi luistaneet vaan häneenkin, ikäänkuin hän olisi kiinnittänyt huomionsa laivalla-olijaan.

Rejer kulki koko päivän kuin humalassa ja piti vaaria, mutta he eivät palanneet, ja selukki purjehti tiehensä ilman heitä.

Se tuli taas seuraavana aamuna laivankupeesen ja hän osti kerta toisensa perästä mitan pähkinöitä tuolta mustaharjaksiselta akalta, ennenkuin he vetäytyivät laivasillasta.

He olivat juuri nostaneet ankkurin satamassa iltapäivällä, ja Rejer raatanut päänsä hikeen auringon helteessä vetäessään rautavitjoja pois vääntötukin ympäriltä, — he olivat lähdössä viemään vuotia ja silkkitavaroita Civitavechiaan, — kun he taas silmänräpäykseksi saivat selukin kupeelleen. Molemmat sisarukset seisoivat vasujen vieressä ja puhelivat vanhan akan kanssa; he tekivät arvattavasti tiliään.

Selukkia ajoi tuuli, vaan Alert seisoi vielä paikallaan, ja Rejer kiirehti, unhottaen kaikki saadakseen ainoastaan nähdä, eteenpäin pitkin lautakäytävää; hän seisoi viimeisenä ja lopulta aina kokkapenkereellä… Vanhus oli luultavasti kertonut kaikista niistä pähkinöistä, joita hän oli ostanut, sillä nuori tyttö nauroi kovasti ja hilpeästi häneen päin, samalla kuin hän ensin nyökäytti päätään sekä kääntyi sitten ympäri ja viittoi vitjoilla, jotka hänellä oli kädessään, niinkuin oli tapana tehdä jollekin, jota ei enää luule koskaan saavansa nähdä maailmassa.

Miten loistavan valkoiset hampaat ja mitkä tähtisilmät! — — ja
Juanitaksi oli vanhus häntä nimittänyt!

Köysi oli vedettävä laivalle, joka heillä oli ollut ulkona hinatakseen itseään erilleen naapuristaan, raskaasta sokerinkuljettajasta kotoisin Venezuelasta, ja Rejer hyökkäsi sokeasti työhön käsiksi.

"Hoo? tahdotko sinä, pöllöpää, hinata etunenässä täysinpurjehtineiden miesten edellä! … ehkäpä edellä pursimiestäkin?" huudettiin hänelle ivallisesti ja kopeasti — "joudu! … perälle kuuletko!"

Rejer loi "täysinpurjehtineesen" katseen, joka — no niin, hän tyytyi, vaikka vähän hitaasti, lähtemään perälle köyden päähän, jossa hän asettui viimeiseksi mieheksi. Mutta hänen sydämmensä sisin kiehuva ajatus oli, että olipa se pursimies tai kirvesmies tahi köykäisiä matruusia taikka vihdoin steewartti ja laivakoira, niin, — — olisi heillä edes aavistustakaan, kuinka paljon alapuolella Rejer Jansen Juhl'in arvoa heidän ranki-järjestyksensä oli!… Törkeyttä heiltä! vaan olihan hän nyt kerran päättänyt kulkea tämän rapasateen lävitse! —

Vaan iltasella meni hän kuitenkin vahtiin aivan toisellaisissa ajatuksissa kuin nuo päivän katkeruudet. Aurinko meni mailleen Hispanjan vuorien taakse, meri loisti väriltä, joka oli sulatun raudan tai tumman viinin kaltainen…

Juanitaksi oli vanhus nimittänyt häntä… Juanita… Hän oli ollut lumoavan kaunis, kun hän eilen katsoi häneen… Ja nyt tänään, kun hän vitjat kädessä viittasi hänelle … ylösnostetuin käsivarsin, ja hymyili samalla!… Kaikkien maailman naisten pitäisi olla mustasilmäisiä — siitä tulisikin jotakin toista kuin tuo ikuinen sinisilmä maitosekoitus siellä pohjolassa!

… Niin, hän nauroi … vaan Rejer ei nauranut… Oi, ett'ei hän koskaan olisi nähnyt häntä! Mitä huoli hän naisista? Vaan hänestä — Juanitasta … Juanita oli hänen nimensä! — häntä tahtoi hän — täytyi hänen vielä kerran nähdä… Hänen täytyi toimittaa niin, että pääsee matkustamaan Hispanjaan…

Hän käveli edestakaisin sekanaisella tunteella siitä, että koko ajan näki hänen vartalonsa, ja oli hyvin onneton. Hän seisattui vähän väliä laivanlaidalle ja katseli ulos.

Göteporilainen istui pysättimellä etupuolella ja lauloi:

"Näki poika ruususen" … ja Rejer seisoi kuunnellen ja ajatellen ruusuaan…