VI.
Mietteitä viistopurjeen juurella.
Lähtiessään merelle oli Rejer Jansen Juhl tuntenut povessaan kokonaisen ruutikammarin hyvää tahtoa antautua taisteluun maailman kanssa, missä vaan tilaisuutta siihen olisi tarjona. Sentähden oli hän ottanut kärsiäkseen meritautia, seistakseen keittiössä ja auringonpaahteessa, sietääkseen hävyttömyyksiä ja uskollisesti pysyäkseen Alert'illa ne kaksi vuotta, jotka kuluivat Väli- ja Mustalla merellä.
Vaan mitä voittoa tästä kaikesta oli ollut? Ei, satamia ei pitäisi koskaan olla olemassa, tai ainakin ainoastaan semmoisia kuin Taganrogissa, jossa he olivat kolmenkymmenen virstan päässä kaupungista ja ottivat laivaansa ruista pistäytymättä kaupungissa! Vaan kaikki nämä satamat valaistuine huoneineen ja satamarakennuksineen täällä Välimeren rannikolla, — ne olivat toistensa kaltaisia hiuskarvaakaan eroamatta, olipa ne sitten Triestissä, Cattarossa, Palermossa tai Malagassa — ne saattoivat mahdollisesti olla hyvin edullisia kapteeneille ja laivanreitaajille … vaan semmoiselle kuin hän, joka tahtoo nähdä vähän maailmaa, oli jokainen semmoinen satama ikäänkuin seula, johon voi viskata palkkansa!…
Jos joku olisi sanonut hänen unhottaneen, ken hän oli, tai olleen mukana minkäänlaisessa hekumassa, juoppoudessa tai haureudessa, niin hän valehteli! … vaan kaikki tämmöiset tilapäät olivat kohdanneet häntä melkein joka satamassa, paitse tuolla kaukana Taganrogissa, jossa he, kuten sanottu, olivat olleet ja… Niin, niin sitkeä, mutainen ja pahanhajuinen kuin Asovanmeri oli ollutkin purjehtia, niin oli Taganrog kuitenkin ainoa satama, josta hän voi muistaa, päässeensä eheänahkaisena, — hän oli säästänyt sillä kertaa seitsemän kuukauden palkan ja hänellä oli tuumia korkojen suhteen ja päätti panna ne vastakirjalle!…
Ei maksa vaivaa väittää, että Hispanjatar Barcelonassa olisi enää yksinään hallinnut hänen ajatuksiaan. Päinvastoin, ja tunnustakaamme se suoraan — oli Rejer'illä, niin lujaluontoinen kuin hän muuten olikin — luultavasti hänen suvussaan sekä kehitetyt että perityt heikot puolensa, jotka vaikuttivat että rakastumiskuume jotenkin varmaan väjyi häntä jokaisessa satamassa, niinkuin tuhkarokko — ja se tapahtui vielä sen lisäksi kaikella muulla tavalla kuin sillä, josta lääkäri sanoisi helppo kohtaus. Se syntyi samoinkuin Barcelonassa mitä odottamattomimmista ja satunnaisimmista aiheista, heti kuin he tulivat tai juuri kuin olivat lähtemässä satamasta, silmäyksestä ikkunanparvelle tai kauppaa tehdessä jääpuodissa, yhtä hehkuvasti kuin keveästikin. Odessassa näki hän juuri viimeisenä iltana pitkävartaloisen, kuumatovaalean Mariankan kiitävän hevosen seljässä sirkuksessa, ja nyt viimeiseksi Malagassa, jossa he olivat niin sanoaksemme viistopurjeen puomi anniskeluhuoneen sisällä, oli pieni mustatukkainen olento, joka aivan ensi hetkestä alkaen pani hänet kuumeesen ja miettimään puolen päivää, — niin mielettömän tyhmältä kuin se hänestä itsestäänkin näytti — kosimista ja ehkä hispanjalaiseksi rupeamista.
No, sillä kertaa otti perämies hänet ajoissa hoitoonsa! — Vaan joka kerta kärsi hän masentumatonta raskas- ja synkkämielisyyttä vähintään kuukauden ajan; — tuntui kuin ei enää olisi maksanut vaivaa elää eikä tehdä mitään työtä tässä maailmassa … harmaata harmaassa … mustaa mustassa; — hän jaksoi tuskin avata suutaan ja vastata ihmisille… Kun ei vaan naisilla olisi ollut silmiä … ainakaan ei niin isoja kuin siellä Välimeren rannikoilla!… Kaukana Taganrogissa, siellä — niin siellä oli hän pyydystänyt sammen; — tuntui aina niin keventävältä ajatella siellä oloa…
Mustilla silmillä, — ei ollenkaan sinisillä — oli aina ollut omituinen tenho tehdä häntä pyöräpäiseksi; — sen näki hän kyllä seistessaan viistopurjeen portailla.
Ainoa, johon hän jollakin varmalla tyytyväisyydellä voi katsella taakseen, oli se sitkeys tai synnynnäinen Juhl'ien jäykkyys, jolla hän oli käynyt laivatöiden opin; häntä voitiin nyt pitää kelvollisena matruusina ja märssymiehenä, yhtä hyvästi kuin jotakuta täysinpurjehtinutta.
Hän olikin nyt aivan toinen ihminen kuin se, joka oli tullut laivaan Bergenissä punakukkaisine tukevasti raudoitettuine talonpoikaisarkkuineen. Se keveämatruusi, joka nyt istut siinä, tuumaili ja ratsasti puomilla, oli vielä hiukan hoikka ja laiha, vaan tavattoman rohkeannäköinen, muutamista voi ehkä tuntuakin, että hän voimakkaasti kehittyneen nenänsä tähden näytti koko äykäriltä!
Se, mikä tänään oli pannut hänen ajatuksensa liikkeelle siellä viistopurjeen puomilla, oli viimeinen kotoa tullut kirje… Monesta tuntuu, kirjoitti hänen äitinsä, hyvin autiolta tällä seudulla, kun ei ketään Juhl'ia ole Hammernäs'issä.