XV.
Sillikuningas.
Niinä vuosina kuin Rejer oli ollut poikessa Aa-vuonosta [tuon vanhan vuonoseudun nimi on tietysti sepitetty], oli tietysti monta auringon sädettä ulkopuolisissa olosuhteissa langennut hänen synnyinseutunsakin osaksi; vaan mitään erittäin sytyttävää voimaa ei niillä ollut ollut, — taula oli liian kosteata ja homeista syttyäkseen!
Ja oikeastaan olivat juhlevenheen seikkailut sillin kalastusmatkalla ainoa tapaus, joka oli pannut mielet kuohumaan, vaikka sekin huomattiin pian kyllä olevan hitauden kuollutta jälkimaininkia. Se oli ainoastaan jättänyt yhden ja toisen haaveksijan taloihin vuononrannassa sekä hämärän aavistuksen koko seutuun siitä, että maailma ja elämä ehkä kuitenkin muualla voisi olla keveämpää ja valoisampaa kokea, — tyytymättömyys, joka päättyi sillä, että moni muutti Amerikaan.
Niin paljon oli kuitenkin näinä vuosina, siitä kuin Rejer alkoi kalastuksensa, voitettu, että Stavangerista pohjoiseen Kinniin asti tiedettiin olevan nuottueen päällikön nimeltä Rejer Jansen Juhl, joka jotenkin osasi vainuta sillin merestä ja käydä kimppuun niinkuin suurivalas! Joka paikassa saapuvilla, aina liikkeellä, mielettömästi ja pelkäämättä käyttäen hyväkseen kaikkia tuulia ja jokaista mahdollisuutta, oli hän vuorotellen voittanut ja menettänyt, menettänyt ja voittanut; vaan kaikissa tapauksissa ponnistellut niin pitkälle, että hänellä nyt, paitse kolmea omaa nuottuetta päälliköinensä, samalla oli osaa moneen muuhun. Vuonoseuduilla nimitettiin häntä yleensä sillikuninkaaksi.
Ne muutamat meripuodit, jotka perästäpäin olivat kohouneet Aa-vuonoon, ja moni seikka seudulla osoitti, että väestö täällä oli tavattoman paljon ansainnut sillillä.
Sillikuningas ei asunut Hammernäs'issä, siellä vallitsi nyt hänen sisarensa, joka oli leski, vaan Hammervigenissä uudessa talossa sinisine kattotiilineen ja kaksine isoine meripuotineen. Ne olivat rannalla kumpikin omassa päässään pitkää laivasiltaa. Toinen sisälsi kalanpyydyksiä ja verkkoja, jotka riippuivat harjaorressa ja toisessa, joka oli suolaushuone, oli vene veneen sisässä, pienempi isommassa, niinkuin malja asetetaan maljaan.
Rannalla oli hyvin kiire. Miehet tarkastivat ja tutkivat kaikellaisia köysiä, naaraimia ja touvia, joita aiottiin käyttää nyt talvikalastuksessa sekä viedä vasta puoliksi varustettuihin venheihin, jotka olivat rivissä pitkin laivasiltaa. Pari poikaa, kuusi- ja seitsentoistavuotias seurasi innokkaasti työn menoa. Toisen nimi oli Jan ja toisen Jan Conrad, ja heidän isänsä, joka tänään levottomana kuin mustalainen kävi edestakaisin ja oli ajanut joka kynnen työhön — arvaa lukija kyllä.
Joulunaikana, kalastusajan edellä käveli hän oikein roima-askelin: komensi ihmisiä, venheitä, peräänkatsojia ja sanansaattajia, usein seitsemän kahdeksan peninkulman päähän pitkin meren rannikkoa hankkimaan tietoja, saadakseen ne luotettavina ja vereksinä.
Tämmöisen tiedon oli hän tänään saanut ja se pani koko talon liikkeelle: — piti lähteä liikkeelle! Nuottuepäällikköjen ja miehistöjen saada sana, muona panna valmiiksi … tuhat asiaa! — ja käskyt annettiin röyhkeästi ja kiivaasti.
Villahuivi irrallaan kaulassa, umpirintainen mekko yllä ja kädet seljän takana käveli hän edestakaisin suuressa huoneessaan. Käynti oli huojuva, pitkä vartalo hiukan taaksepäin kenossa, ja terävillä, ankarajuonteisilla kasvoilla oli tänään puna, ikäänkuin korvapuustin jälki kummallakin poskella.
Oli kaksi hyvin erilaista olentoa, jotka purjehtivat perheenpirtin lattiaa, huolellisesti varoen törmätä toisiaan vastaan. Hänen vaimonsa ei niinkään hevillä sekaantunut toimissaan; … hän oli nähnyt monta semmoista myrskynpuuskaa jo ennenkin ja käveli siellä nyt leveänä, päättäväisenä ja vakavajalkaisena antamatta minkään häiritä itseään taloustoimissaan:
"Rejer kulta! — jos sinä odotat, kunnes joulu on ohitse, niin olen varma, että kuitenkin olet aivan ensimmäisiä. Sanansaattajahan ei kuullut mitään sillistä!"
"Kuullut sillistä? … kuullut sillistä; onko kuultu mokomaa!… Silloin muutkin läksisivät soutamaan sinne! Ei, näetkös, mutta mitä hän sanoi, haiskahti silliltä, sen minä tunsin!"
"Oo, sinä tunnet aina sillin hajua, Rejer! Anna nyt ihmisten viettää joulua rauhassa; — muuten ei sovi aa-vuonolaiselle, tiedäthän!"
"Eikö sovi aa-vuonolaiselle? Ei — vaan antaa Jumalan antimien mennä mereen pitämättä niitä senkään arvoisina, että ojentaisi kätensä niitä ottamaan, — se sopii aa-vuonolaiselle, se!.. Ensin viettää joulua ja sitten, kuin ovat saaneet oluttynnörin loppuun, on heidän sovelias aikansa, niin!… Vaan nyt tulevat ehkä sillit ensin eivätkä ollenkaan odota! — Oikein, kyllä minä opetan heitä! Minä oikaisen heidät suoraksi, jos he tekeytyvät kumarammiksi kuin he jo ovat… He saavat tuntea paljan sattuvan naulan päähän!"
"Niinpä niinkin, sinä olet oma herrasi, Rejer! — ja minun puolestani on muona valmiina. Teidän tarvitsee vaan ottaa se huostaanne!"
"Valmiina kaikki?" — hän katsoi hämmästyneenä, melkeinpä epäillen häneen.
"No, sen verran olen minä huomannut sinusta näinä päivinä, että sinä tahdot merelle, sanoipa sanansaattaja niin tai näin!"
"Se oli oivallisesti, Saara!" — sanoi hän pyörähtäen ympäri kannallaan ja hieroen käsiään. "Oivallisesti! sanon minä sinulle … vähintään kolmen päivän säästö… Siinä vasta emäntä, joka kelpaa!… Sinä olisit voinut olla päällikkönä kalastusretkellä, jos olisi tarvittu!… Oivallista! … oivallista!"
"Niin, nyt olen minä ja kaikki ämmät leiponeet ja panneet juomaa sekä varustaneet sinua antaen joulupuuhien jäädä, ja nyt sinä olet tyytyväinen!"
"Olenpa niinkin, hyvin tyytyväinen!"
"Vaan näetkös, Rejer! nyt täytyy sinunkin totella minua yhdessä asiassa!"
"No, annas kuulla!"
"Minä en tahdo Jan Conradia mukaan kalastusretkelle tänä vuonna, niinkuin sinä puhuit!"
"Vai niin! — juuri hänen täytyy tullakin mukaan!"
"Muista, että poika vasta ensi vuonna tulee seitsentoistavuotiaaksi; poika on kasvanut niin rohkeasti, että on melkein kolmekyynäräinen eikä hän ole vahva!"
"Joutavia, hän on kylliksi vahva, oikea hevonen — kunhan hän ei saa olla täällä kotona hemmoteltavana."
"Minä tarvitsen hänen apuaan; täällä on kyllä tekemistä, tiedäthän!"
"Jan Conradin — täytyy tulla mukaan!" — sanoi Rejer pitkäveteisellä painolla. — "Minä en tahdo raskasta työtä häneltä, vaan mukaan täytyy hänen tulla! Hänen täytyy alkaa katsoa ja oppia, ett'ei hänestä tule semmoista tuhmaa lorttia, jonkalainen minä itse täällä olin…"
Saara meni hänen eteensä, pani kätensä hänen olkapäilleen ja siveli hänen poskiaan.
"Sinun täytyy vielä tänä vuonna jättää poika minulle! Ensi vuonna voit ottaa hänet mukaasi!"
"Enkös tiennyt sitä? — enkös tiennyt sitä — enkös tiennyt sitä! Aina piilee sinun töissäsi jotakin … aina saa ostaa ja myödä sinun kanssasi, Saara!… Luulenpa sinun olevan voitonhimoisen aina sydämmen juuriin! Vai sentähden sinä teit minun venheitteni pohjat niin liukkaiksi matkalle? — Minun pitäisi luonnollisesti maksaa se!"
"Puhu mitä tahansa, Rejer! vaan tällä kertaa minä päätän! — Olen kuullut hänen istuvan yksinään poikain kammarissa ja huokailevan — monta kertaa. Jan Conrad on heikko, sanon minä!"
"Vai on hän nyt yht'äkkiä käynyt niin raihnaiseksi! … laita sinä vaan niin, että hän saa hyvää ja lämpöistä ylleen, — sillä mukaan hänen täytyy!"
"Niin ei voi ajatella, Rejer!… Minun seistessani ja pyytäessäni näin hänen edestään… Olenhan minä pojan äiti!" — hän sanoi tämän värähtelevällä äänellä.
"Niin, ja minä hänen isänsä!" — hän mitteli kiivailla askelilla huoneen lattiaa.
Saaran kulmakarvat rypistyivät. Itsevaltainen kihara hänen tuuheasta tukastaan oli vierähtänyt hänen otsalleen; ei voinut kieltää, ett'ei matamissa ollut tenhoa!
Mies seisattui pari kertaa hänen eteensä, vaan väistyi taas.
"Miksi vilkutat sinä noin silmäkulmiasi!" huudahti Saara hänelle vihdoin kärsimättömästi.
"Hm!… Minua ihmetyttää, että minä, joka vaan olen pojan isä, näen paremmin sinua, joka … mutta hm… Siihen lieneekin syytä!" — Hän pyörähti taas ympäri sävyisästi hymyillen ja kädet taskussa.
"Mitä tarkoitat?"
"Sanon vaan, että sillä lienee oma syynsä… Jokainen päättää itsensä mukaan! — Näetkös, Saara! ei poika ole kasvanut liian pikaisesti, ei hän ole heikko eikä sairas, eikä mitään kaikesta siitä, miksi sinä häntä tahdot; mutta hän on rakastunut, tiedän mä! he, he, pitäisipä minun ymmärtää semmoiset asiat! — niitä narrimaisuuksia on nyt kestänyt koko syksyn! Ainoa parannuskeino semmoista vastaan on työ, työ, vaan työ! Ja sentähden täytyy hänen merelle!… Hän on luonnollisesti kerjännyt ja pyytää sinulta päästä siitä?"
"Vaan Rejer! mitä tarkoitat sinä tällä kaikella?"
"Hänen mielensä luonnollisesti tekee olla vaan kotona jouluna ja saada tavata häntä, opettajatarta, tuota uutta neitiä pappilassa, kaikissa niissä seuroissa, joihin hän vaan pääsee… Luuletko sinä suotta Jan Conradin välttämättömästi joka sunnuntai tahtoneen kaikkiin niihin kirkkoihin, joita rovastikunnassa on? Olet ehkä luullut hänen tulleen heränneeksi, — mitä?"
"Ja sinun silmäsi olisivat olleet auki näkemään kaikkea tuota, sinun! … häneen … tuohon pitkään, kömpelöön, kesakoiseen?"
"Voidaan rakastua vähemmästäkin kuin tämä, vaimoseni!"
Saara naputti sormillaan ikkunan välipuuhun… "Vaan Rejer kulta! poikahan on kuusitoista vuotias!"
"Niin, näetkös, Saara!… Semmoiset mieltymykset ovat nyt jotakin, jolle nuoret nulkit eivät voi mitään, — ainakin minun suvussani!"
"Vai — niin? — sinähän puhut kauniisti puolestasi!"
"Minä puhun vaan omasta kokemuksestani, minä!"
"Ja tunnustat sen niin suoraan?"
"Niinpä kyllä! — On satoja, joihin voipi rakastua, vaan tosi tapahtuu ainoastaan yhden kanssa… Nyt on käynyt niin Jan Conradille, näetkös, minä ymmärrän niin hyvästi sen! — paremmin Jan Conradin suhteen kuin Janin, sillä tämä on sinun näköisesi! — täytyy olla varuillaan, ett'ei hän takerru ensimmäiseen hameesen; hänen pitää päästä niin vanhaksi, että saa edes silmät päähänsä… Hitusen järkeä! — No? — etkö sinä nyt ajattele samoinkuin minäkin, että meidän pitää antaa hänen soutaa tuo hulluus itsestään merelle, — vai tahdotko sinä kentiesi hänet miniäksesi?"
"En minä luullut sinun, Rejer, noin paljon ymmärtävän naisasioita!"
"En ole koskaan sanonutkaan niitä ymmärtäväni; — vaan erittäin onnellisesti päässeeni niistä;" — hän pyyhkäsi hiukset vaimonsa otsalta ja nauroi — "vaikka sinä usein pistät kuin viholainen! — ja kernaasti tahdon minäkin sananvaltaa Jan Conradin suhteen."
Nyt tarttui levottomuus häneen taas ja hän meni ikkunaan: — "Kas tuota … kas tuonne … kas vaan! — tuolla kulkee vielä se, jonka piti viedä sana, ja vetää takajalkojaan perässään mäessä niinkuin vanha hevoskatko… kellä olisi niin pitkä keppi, jolla vähän kiirehtisi häntä!… Olisin jo kahdesti kulkenut edestakaisin tämän välin Lauri-Sepälle!"
— — Seuraavana päivänä oli vilkas elämä ja paljon touhua laivasillalla. Talonväki, lapset ja palvelijat juoksivat edestakaisin, ja naapuritaloista oli katsojia saapunut kokoon.
Kolme- ja neljäkymmenmiehisiä nuottueita oli lähdössä liikkeelle.
Nuottavene oli jo — pienempi vene perässään ja iso naarain kokassa — valmiina soutamaan neljällä airoparillaan. Vähän lumiräntää satoi pilvisenä talvipäivänä köykäisesti kuin untuvia ison nuotan ruskeille, kerratuille silmille, jotka olivat päälletysten valmiina potkittaviksi mereen. Sisempänä työnnettiin kolmatta venettä keskinuottineen vasta vesille, jotavastoin nassakkavene, jossa pikkunuotta oli, oli jo ennättänyt jonkun matkan päähän.
Suuren nuottaveneen perätuhdolla istui Rejer lounas päässä ja peräsin kädessä; hänen kasvonsa olivat ensi kerran näinä polttavan kiireisinä aikoina kirkastuneet ja ilmoittivat hänen nyt olevan oikealla paikallaan siellä, missä hän istui. Hänen vaimonsa seisoi laivasillalla ja antoi heidän nuorimman nelivuotisen tyttärensä nahkapukuisten soutajain käsiin vietäväksi ottamaan jäähyväisiä häneltä.
Ja nyt läksivät he liikkeelle.
Veneet liukuivat airojen ajamina sujuvasti lahdelle, joka kiilsi lyijynväriseltä. Rejer'in vaimo, liuta poikia ja tyttäriä ympärillään, joista pienin piti häntä kädestä ja hameesta kiinni, seisoi nojaten laivasillan kaidetta vastaan ja katsoi heidän jälkeensä. He hävisivät kannaksen taakse, vaan vaimo seisoi vielä paikallaan, niinkau'an kuin voi kuulla airojen ja tappien äänen.
Tästä vaimosta oli nyt tullut jotakin seudulle! — Sen vian, ett'ei hän ollut sieltä syntyisin eikä ollut seissut morsiuskruunu päässään Aa-vuonon kirkossa, oli hän täydellisesti sovittanut näyttämällä — paitse mukanaan tuomaa kahta Jania — seitsentä poikaa ja tytärtä, rehellisiä aa-vuonolaisia, vanhan Jan Juhl'in lapsenlapsia, ja sen lisäksi asianmukaisesti syntyneitä ja kastettuja täällä. Komea ja reipas hän oli, "niin että oli synti, kun ei vanha matami Juhl saanut nähdä häntä!" — Merenkulussa harjoitteli Rejer aa-vuonolaisia väkivaltaisella välinpitämättömyydellä kaikkia vanhoja tapoja ja menetyksiä vastaan… Hyvä ruoka, harvat ateriat ja "joudu!" — olivat hänen päämääräyksensä, jotka soveltuivat entisiin vereen juurtuneihin — hitaat, pitkäveteiset liikkeet ja kahdeksan ateriaa päivässä — melkein niinkuin pohjatuuli suojattinaan!
Ja että tässä oli harjoitus kysymyksessä, sen saivat tälläkin kertaa kokea, kun he joulunpyhät loikoivat merenrannalla Teistsaarien luona! Lakkaamatonta soutamista … neljä-, viisikymmentä hajoitettu ympäri saaria tähyämään silliä — olihan se kaunista joulunviettämistä!
Mutta joulu oli joulu! tuumivat aa-vuonolaiset ja Rejer näki heidän kerta toisensa perästä horjuvan saarilla.
Itse kulki hän kuin palava soihtu ja löi reiteensä kiikarilla sekä vainusi sumuun suurella, tuimalla nenällään, melkein kuin olisi luullut sillin olevan ilmassa. Paljon ei hän antanut rauhaa heille… Välistä sanansaattajaksi, välistä kiikarilla ja luotikangasta tutkimaan sieltä ja täältä!…
"Ei ole suomuksia ilman silliä!" mutisi hän viimeistä kertaa soudattaessa itseään nelihankaisella. Hän oli lähettänyt nuottueet yhden yhtä, toisen toista tietä ja otti itse kolmannen, tehdäkseen havainnoitaan. Ainoa mitä vasta voitiin pohjoiseen kalastuspaikasta eroittaa, oli pari valasta ja jonkin verran sonkia…
Iltasella, palatessaan retkeltään, kuuli hän huutoa, rähinää ja mässäämistä majapaikasta ja sen ympäristöstä. Aa-vuonolaiset joivat ja viettivät joulua, ja viina katkusi ylt'ympäri.
Hän pisti päänsä ovesta:
"Venheisiin, miehet! — voi sattua, että tapaamme sillit idästä saaristosta!"… "Ja kaikissa tapauksissa sekoitan minä hiukan merivettä viinaanne!" — mutisi hän itsekseen.
Aa-vuonolaiset eivät juuri olleet iloisennäköisiä astuessaan yön pimeässä venheisiin; heidän sisimmässä povessaan tuntui tämä oikealta pyhän häpäisemiseltä. Mutta soutaa he saivat! — soutaa koko pitkän yön Rejer nelihankaisellaan etumaisena. Kun he sitten aamusella palasivat, sanoi hän leppeästi: — "Tämä olkoon nyt joulutanssin asemesta sekä 'hallingin' että 'springerin!'" — He olivat saaneet soutaa rangaistukseksi.
Väsyneinä ja surkeassa tilassa saapuivat he Teistsaarille, ja siellä jäähtyi Rejer'in veri ja aa-vuonolaiset saivat vastoin tavallisuutta jonkunlaisen hyvityksen: — silliparvi oli mennyt saarien välille niin taajana, että niitä oli molemmin puolin rantakivillä. Jan Conrad oli nuotan palasella saartanut kolmekymmentä tynnöriä; vaan — naapurinuottue oli rannanpuolelle pannut sulun toisensa viereen, toinen toistaan suuremman.
Päälliköt joutuivat melkein raivoihinsa; vaan Rejer kulki ääneti saarilla ja katseli muiden saalista.
"Täytyy käsittää maailmaa hauskalta puolelta!" mutisi hän hiljaa.
Puolipäivän aikaan löi hän kuitenkin kiikarinsa kokoon. Linnut ja valaat tulevat vuonoa kohti!
"Eteenpäin taas, pojat!… Sillistämään!" kuului käsky ja nyt lähdettiin liikkeelle vauhdilla, ikäänkuin ei edellisenä yönä olisi airoakaan liikutettu.
Sana vaikutti kuin sähkö! Nuotta potkittiin … repesi valaan edessä … toinen potkittiin toiseen lahteen.
Taas — uuden silliparven lähestyessä — joukko nuottueita samalla kertaa levolla ja vahtimassa salmessa… Täällä värisyttää kaikkia mitä kiihkein halu — minuutti tai pari liian myöhään, ja koko yritys on mennyt hukkaan! Nuottuepäälliköt komentavat, samalla kuin alapäälliköt ovat köykäisissä venheissä varustettuina vesikiikarilla ja luotilangalla tutkiakseen, mistä sillit kulkisivat.
Nelihankavenheen peräpuolella seisoo pitkän-roteva mies lounas päässä ja häntä pitävät kaikki silmällä… Mies pistää tyynesti kätensä taskuun ja ottaa sieltä tupakkapuruksen — sovitun salaisen merkin, — ja juhlenuotta alkaa purkautua kelalta, jolla aikaa silliparvi sipisee ja potkii aivan vedenpinnalle asti… Köysivene rantaan … pikkuvenheet kokoavat lauvusnuorat sitä myöten kuin ne ilmestyvät vedenpinnalle … vaan mereen heitetään sitäpaitse neljä- tai viisitoista isoa verkkoa, airoja katkotaan, venheiden yli soudetaan hankojen kohdalta kiireessä, pari miestä putoaa veteen ja saavat rämpiä taas ylös; ei kukaan huomaa sitä… Verkkoja heitetään ristin rastin — tässä kilvoitellaan kuin hengenhädässä tuhansien omaisuudesta! … — Vaan keväämmällä maaliskuussa — viimeisen nuotan korjattua ja sillien myötyä — kiiti sama kepeä vene, joka monta kertaa oli purjehtinut myrskyistä merta kalastusretkellä, taas vuonoon kaksi vahvinta miestä airoissa ja Rejer itse toinen käsi silmien yläpuolella ja toinen ruotelissa. Nyt halusi hän kotiin, ja sentähden riennettiin, niin että vesi kokan edessä kuohui!
Hän tuli aina paria päivää aikaisemmin kuin nuottaväki, ja niinä parina kolmena päivänä, kunnes hänen täytyi taas ryhtyä toimiinsa, oli talossa heleä päivänpaiste!
Hän luuli aina tulevansa odottamatta; vaan he tunsivat hänet ja vartioivat tarkasti, niin että hänellä oli sekä Saara että kihisevä lapsiparvi vastassaan laivasillalla. Vaan silloin saikin vaimo kokea karhunkäpäliä. Hän tavallisesti puoleksi nosti, puoleksi kiepautti ympäri hänen rotevaa vartaloansa tervehdykseksi laivasillalla hillitsemättömässä ilonhurmauksessa: — "Yhtä kaunis! … yhtä komea!… Siinä on vaimoa, siinä!"
"Ja kuinka on käynyt?" kysyi Saara tiellä rannasta.
"Hyvin minun, vaan huonosti niiden, joiden kanssa minulla oli osaa!… Aina myöhään! … aina toinen toisensa kölivedessä ihan niinkuin sillit! — se on aa-vuonolaisen tapa… Ne ryömivät ja matelevat laiskoina kuin konnat, kun vaan kukaan ei ole heitä käskemässä."
"Oletko menettänyt paljonkin heidän tähtensä, Rejer?"
"Joutavia, — olen kuitenkin hyötynyt pari, kolme tuhatta!"
Ja joukko hävisi ovesta suureen rakennukseen, jonka siniset kattotiilit ja ikkunat kevätauringon valossa häikäisevällä valollaan katselivat alas.
Salissa oli hänen tavallinen taidetemppunsa kävellä viisi, kuusi lasta samalla kertaa käsivarrella ja kaulassa — saavuttanut huomionsa, ja sitten niitä mitattiin pihtipieleen, — pää päältään loistavia kaikista hivusväristä, alkaen äidin vaaleasta Rejer'in tummanpunaiseen.
Nyt istui hän mielissään ja suorana sohvassa ja Saara innokkaasti ja hilpeästi teki selkoa hänelle kaikesta, mitä oli tapahtunut siitä päivin kuin hän oli lähtenyt kotoa.
… "Ja nyt osaa Inkeri Uuteen Testamenttiin asti raamatunhistoriansa… Ja Theodor Norjan, Ruotsin ja Tanskan maantiedon!"
"Vai niin, vai niin!"
"Ja kuuleppas sitten, miten minä olen tuuminut puutarhan suhteen, — laajentaa sitä vähintään neljää kertaa suuremmaksi!… Aion ruveta viljelemään morellia ja kirssikoita, ehkäpä omeniakin, — siinä minun toimialani!"
"Hyvin, Saara! — eteenpäin vaan sitä tehden! Pane ihmiset liikkeelle!… Ajatellessani kaikkia näitä raukkoja täällä ympäristössä — perältäkin olen juuri minä saanut heidät sillinpyyntiin! Ja jos se sitten menisikin hullusti, niin on kuin minä olisin edesvastauksessa siitä… Vaikka uskallankin väittää" — kavahti hän seisalleen — "tehneeni parastani heitä kiirehtiäkseni! — Jos heillä olisi venheet heidän luonteensa mukaan, niin olisi niissä väärät emäpuut, kierot kokat, kiero peräsin ja vino masto sekä purje niskassa! vinosoutuiset ja hidaskulkuiset… Hiessä on vanhaa maakrapua, joka tahtoo kulkea niin ja näin, — ja odottaa, kunnes kaikki tulee suoraan heidän pivoonsa, sen sijaan että itse kävisivät suoraan asiaan!… Mutta tiedätkös, mitä minä nyt tuumin, Saara? Aion ostaa pieniä metsäpalstoja ja rakentaa puista venheitä kaupaksi; — se saattaisi lyödä leiville!"
"Ja sitten sinä saat kylliksi työtä kesäksi, Rejer, sillä silloin saatat sinä muutoin olla haitaksi, niinkuin tiedät!" — nauroi Saara.
"Niinpä kyllä! — vaan pääasia olisi siinä se, että aa-vuonolaiset paremmin ehkä voisivat tottua merenkulkuun — sillä ne miehet vasta tarvitsevat aikaa!"
Siitä lämpimästä ihmettelevästä katseesta, jolla tämä aate otettiin vastaan, näkyi, että siinä oli vaimo, joka ymmärsi miestään.