XIV.
Taloudellisia kokemuksia.
Arcturus Laurvigistä, oli luettavana kuluneilla keltaisilla kirjaimilla prikin peräpeilissä, jonka Rejer oli saanut kuljettaakseen. Se oli tavattoman vanha kaukalo, jolla sitäpaitsi oli se onni, että sitä aina seurasi paha sää. Vaan kolme vuotta ja tämän neljättä oli Rejer kulettanut sitä St. Ybes'een ja sieltä kalastuspaikalle ja sitten taas Itämerelle, — ympäri niinkuin myllyä! Näinä kolmena vuonna oli hän ansainnut hyvät rahat ja heti ensimmäisen kiertokulun perästä nainut.
Hänen kotinaan oli kanunamiehen vanha talo Stavärn'issä, ja kun hän nyt tuli kotiin Itämereltä — oli Juhannuksen aika — oli Saaralla kolmen kuukauden vanha poika esitettävänä hänelle.
Tämä oli jo numero toinen. Vanhimman nimi oli Jan. Toistakin tahtoi hän varmuuden vuoksi nimittää Janiksi; vaan kuinka? — siitäpä juuri näiden kahden välillä oli tänään täällä taisteltu tulinen ottelu. Ja sen tauottua siten, että poika saisi nimen Conrad, kanunamiehen mukaan, — seuraa päätappelu.
Niinkuin ainakin se, joka on saanut tahtonsa tapahtumaan, oli vaimo tullut niin hyväksi ja lempeäksi kävellessään taisteluesine käsivarrella — hän oli vielä kauniimpi vaimona kuin tyttönä, — näytti niinkuin hän kaikinpuolin olisi paremmin sopinut siksi ja nyt vasta päässyt oikeaan tasapainoonsa.
"Vaan Rejer!" sanoi hän tullen samalla miellyttävänä lähelle häntä, niin lähelle, että pieni ristimätön Conrad voi tarttua hänen nenäänsä, — "koska sinä nyt luulet meidän voivan muuttaa pohjoiseen? — Ajattele pienokaisia! Ei pitäisi lykätä siksi, kuin saamme syksyn."
Hänen salainen pelkonsa oli, että miehensä taas läksisi matkalle sillä surkeankuuluisalla vanhalla, vuotavalla suolavenheellä.
"Kun olen ansainnut niin paljon tänä vuonna, niin olen ajatellut vielä pitkittää jonkun aikaa! — sitten ensi kesänä muutamme!"
"Sinä tahdot taas Hispanjaan!" — lausui vaimo.
"Kesäpäivä! — kaunis ilma!"
"Kaunis ilma! sitä sinä tulet aina kotiin sanomaan, Rejer!"
"Niin, mitäs muuta, onko sinulla ehkä jotakin sanottavaa kaunista ilmaa vastaan?"
"Ei, vaan Rejer, kerran tästäkin täytyy tulla loppu! — kerran täytyy meidän kuitenkin ruveta asettumaan pohjoiseen, luullakseni!"
"Huomaathan, että kuta suuremman pääoman voin sillinpyyntiin panna, sitä paremmin se käy!"
"Sillä tavalla voit sinä pitkittää tuomiopäivään! — Ja niin kauniisti kuin sinä olet puhunut minulle kaikesta siitä, mitä sinä aiot tehdä Aa-vuonossa, Rejer! … ja sitten!" — hän heitti päätään taaksepäin kopealla tavallaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että hän näin puhalsi tuuleen kaikki kauniit sanat!
Hän alkoi kävellä edestakaisin: "Hispanjaanko taas … nyt kun minä luulin sinun jo lopettaneesi? — En minä luullut noin huonosti sinun pysyvän sanassasi, Rejer!"
"Etkö sitten ymmärrä, että raha on rahaa! … että se on ruutia, jolla aion ampua!"
"Nyt on sinulla yksitoistasataa taaleria, Rejer! — Ja tälle talolle saamme ostajia, niin että sinä siitä saat vähintään kaksisataa lisäksi… No niin! jos tahdot asua täällä, on toinen asia; minä näen sen mielelläni suurten poikien tähden. — Vaan silloin annamme me sillit ja kaiken sen, josta olet lörpötellyt, olla rauhassa!… Ja sinä tulet tänne kotiin neljäksitoista päiväksi kahdesti vuodessa, — siitä tulee parahiksi kuukaus vuodeksi! eli kolmessakymmenessä vuodessa kolmekymmentä kuukautta… Sillä tavalla elämme koko elämässämme noin puolikolmatta vuotta yhdessä!… Näin emme kyllästy toisiimme!" — hän meni pois ja pani pojan kehtoon; vaan hänen pikainen tapansa ja kiukustunut näkönsä sanoi kyllä, mitä hänen mielessään liikkui!
"Voit ottaa sen, miten tahdot, Saara! mutta mitä olen sanonut, se pysyy, — kuin seinä!… Ensi vuonna me muutamme!"
"Kuules Rejer!" — sanoi hän pitkäveteisesti ja katsoi ylös kehdosta, jonka yli hän oli kumarruksissaan, — "minä voisin antaa sinun saada tahtosi tapahtumaan pojan suhteen ja nimittää hänetkin joksikin Janiksi… Kun me vaan heti pääsisimme muuttamaan pohjoiseen!"
"Ei, — se ei käy päinsä!"
"Sinä et tahdo?"
"En!"
Vaimo karkasi ylös. — "Vai et sinä tahdo? — Kernaammin tahdot sinä upota merenpohjaan sen hävyttömästi mädänneen losan mukana! — Sinä sanoi aina kaunis ilma! — vaan luuletko sinä, ett'en minä olisi kuulustanut sitä muilta kuin sinulta?… Sinä olet menettämäisilläsi henkesi joka kerta, on kirvesmies sanonut minulle; häntä et enää saa mukaasi! — — Ole hyvä ja menetä vaan itsesi!… Minä voin kyllä murehtia heistä kaikista, — noista kahdestakin!… Mutta minä en koskaan, — en koskaan voisi antaa sitä anteeksi sinulle, Rejer! että sinulla ilman pakkoa voi olla sydäntä saattaa minua semmoiseen suruun!… Kuulinhan minä kuinka viimeisen edelliselläkin kerralla oli Hispanjan merellä Brestin edustalla, — sillä kertaa oli kysymys sekä hengestä että rahasta! — vaan niinkauan kuin on pakko, täytyy niin olla, ajattelin minä silloin… Mitä sinä sanoisit, Rejer?" — lopetti hän säihkyvin silmin, — "jos minä ja tuo tuossa asettuisimme kehtoon ja läksisimme Hispanjaan?… Se on hävytöntä! Min'en koskaan ole luvannut noudattaa tahtoasi semmoisessa!"
"Kirvesmies on pelkuri raukka; — olen iloinen päästessäni hänestä, mokomasta lavertelijasta! … ei ymmärrä enemmän arvostella reikää kuin tukkiakaan sitä … sentähden olenkin päästänyt hänet tuuliajolle, — jos siitäkin tahdot tiedon. Niin mieletön en minäkään ole; minä itsehän siinä hukkuisin! jos niin onnettomasti kävisi tiellä, jolla et sinä ole luvannut seurata minua, — niinkuin sanoit, — niin istuthan sinä täällä rahoinesi lasten elättämiseksi."
"Rahat? … rahat, minä viisi rahoista, minä huolin sinusta, kuuletko… Minusta nähden saat mennä vaikka minne maailmassa, kunhan et mene merenpohjaan, sanon minä! — ja senpä sinä teetkin, pelkästä rahanhimosta! — Sillitkö — Aa-vuonoko? — Sano kuu! — kunhan olet minun käsissäni siellä ja niin pääsen tästä levottomuudesta! … vaan kulkea kauemmin tuolla kauhealla prikillä! — Ja Rejer, ajattele, ajattele kaikkia niitä henkiä, joista sinun paitse omaasi on vastaaminen, jos jotakin tapahtuisi — kahdeksan miestä!… Onko se oikein, onko se niin, että voisit vastata siitä Jumalalle ja omalletunnollesi?"
"Sinä näytät kiehuvan yli laitasi — sekä tartut pataan, mistä korvasta vaan saat kiinni… Ensinhän oli puhe siitä, että minä pidän huonosti sanani pohjoiseenmenosta, ja nyt taas suolavenheestä. Kummastako minun pitää puhua?"
Hän ei vastannut, vaan alkoi liekuttaa kehtoa.
"Näetkös, Saara!" — sanoi hän jonkun aikaa mietittyään, — "minä annan sinun tahtosi tapahtua prikin suhteen. Minä herkeän kuljettamasta Arcturusta. Olenhan ansainnut raahaa, niinkuin sanot… Vaan kuules nyt!" — hän meni hänen luokseen ja pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä silmiin:
"Me emme sano 'ei' silloinkuin toinen sanoo 'on' emmekä kinastele keskenämme, Saara!"
Hän pyörähteli lattialla, teki sitten koko käännöksen ja sanoi niin korkealla äänellä, että poika säpsähti ja parkasi:
"Ei kieroon, — vaan suoraan tässä talossa."
— Kapteeninpaikka Arcturuksella jäi siis avonaiseksi, ja kesä- sekä melkein heinäkuukin meni muuttovarustuksissa. Saaralle oli tämä kuin olisi nostettu juurineen kaikista oloista, joissa hän oli kasvanut sekä näytti olevan paljoa laveampi työ kuin kumpikaan heistä oli ajatellut.
Näissä tämmöisissä puuhissa viettivät he nyt tavallaan kuherruskuukautensa; sillä niin pitkää aikaa ei Reijer koskaan ollut viettänyt kotonaan — vaikka siellä nyt olikin kaikki ylösalaisin. Ja hän vakuutti yhä innokkaammin olevan suurinta itsensävastustamista maailmassa ensiksi mennä naimiseen ja sitten lähteä pitkälle matkalle.
Toiselta puolen ei hän voinut olla huomaamatta sitä, että kotonakin saattoi olla vastustusta. Hän oli astunut valtaistuimelle täysiverisen Juhl'in uskossa, että aviomies luonnollisesti olisi itsevaltias ja kaikki päättävä talossaan; vaan kohta näkyi, että Saara sekä suosi että noudatti hyvinkin rajoitettua perustuslaillista hallitusmuotoa. Hän veti liituviivan toisensa perästä oikeuksiensa merkiksi ja hänen valtaansa vastaan, — teki kapinan häntä vastaan maalla!
Nyt kävi se niin onnettomasti, että hänen kerta kerraltaan täytyi antaa perään; sillä kaikissa muuttoa koskevissa kysymyksissä: mitä sillä tekee, mitä on myötävä, mitä otettava mukaan? oli Saara ehdottomasti käytännöllisempi ja oloihin perehtyneempi — sekä tiesi neuvon ja keinon kaikkeen.
Rejer ei ollut mikään kekseliäs eikä teräväpäinen näissä tämänlaatuisissa pienissä asioissa ja saikin aikaiseen yltäkyllin tajuta, kuinka vähän kunnioitusta hänen viisautensa tällä suunnalla tuotti. Hän vetäytyikin silloin tavallisesti takaisin väitöksellä, jonka piti olla ison paljan painoisen: Hän ei tahtonut huutokauppaa pidettäväksi! … ei ymmärtänyt, miksi ei sitä ja sitä voinut kerralla ostaa, jota tahtoi viedä mukanaan! — kunnes Saara eräänä päivänä hyvin sävyisästi ja veitikkamainen salaperäisyys silmännurkissa vastasi: "Niin, hanki sinä vaan ostaja, Rejer!"
Niin, hanki ostaja! — Rejer'illä olisi ollut halu ostaa itse koko sälystö, saadakseen oikeus puolellensa!
Ja ruoka sitten! — Ei hän koskaan ollut muuten ajatellut, kuin että kapteeni määräisi, mitä hän tahtoisi pöydälleen!
"Rejer kulta! Torstaina on mariankala huokeata, lauantaina se on kallista!"
"No, sitten minä ostan sitä kalliina!"
"Niin täksi päiväksi, jos niin tahdot!"
"Joka lauantaiksi, sen sanon sinulle, joka lauantaiksi koko ikäni!"
"Silloin saat ottaa steewartin eli kokin hoitamaan kyökkiäsi, sillä minun kyökissäni ei se tapahdu; meidän taloutemme on liian iso, jotta sitä kannattaisi hoitaa ajattelemattomasti ja päättömästi koko viikon… Senhän huomaat kyllä itsekin," — nauroi hän, — "vaan jos sinulla on halu saada mariankalaa tänään niin…"
"Kuules Saara! minulla ei ole halua mariankalaan, vaan en myöskään halua olla mariankalana omassa huoneessani!"
"Ja minä sanon, että vedän viivan kyökin oven eteen, varo, ett'et pistä nenääsi sen sisäpuolelle! Muista, että meillä on taloudessa kuusi lasta ja piika, sinä ja minä — se on yhdeksän henkeä… Ja sittenkin mariankalaa muina kuin kalapäivinä! — Mutta tänään pitää sinun saaman sitä, siihen minussa on vaimoa… Sinulla ei pidä olla syytä sanoa muuta, kuin että sinulle tapahtuu oikeus! — Kun mies tahtoo jotakin talossaan, niin hän tahtoo!" sanoi hän hyväillen.
Ja kaunis oli hän ottaessaan näin mieheltään oikeuden.
Kun sitten tapahtui, että Rejer heitettyään takin päältään yksin otti kokonaisen kaapin, täyteen sullotun piirongin tai suuren raudotetun kistun ja kantoi portaita alas, niin voitiin selvästi lukea Saaran kasvoista, että hän piti miestään voimallisena; — eikä Rejer suinkaan ollut välinpitämätön hänen ihailustaan! —
— "Vaan yhden seikan luulen oppineeni ymmärtämään, Rejer!" — pakisi hän piloillaan semmoisen voimannäytteen jälkeen — "sen nimittäin, että noin suurella väkevällä miehellä täytyy olla työtä, jos mieli tulla toimeen… Sillä ajan pitkään tulisi vaivaloiseksi kolmekyynäräinen mies, joka kulkisi kaikellaisilla uusilla päähänpistoilla ja keksinnöillä täällä tuolien ja pöytien välissä ja sitten tyrkyttäisi tahtonsa lävitse milloin yhdessä milloin toisessa asiassa… Se olisi samaa kuin päästäisi huoneesen kokonaisen pohjatuulen ainoastaan lattian tomuttamiseksi!"
Rejer nauroi. — "Tarvitaan harjaantumista siihenkin, että osaa purjehtia huoneessa, huomaan ma, … varsinkin kaksi purjehtijaa, jotka ovat näin itsepäisiä suunnastaan, kuin minä ja sinä, Saara!"
"Niin, sinä olet kauhean itsepäinen, Rejer… Se on sinun syntyperäinen luonteesi!"
"Hm!… Ja minun mielestäni olet sinä taas niin taipuisa!"
"Sinunko? — ei, nyt sinä puhut leikkiä, niin et sinä ajattele!"
"En, en, — vaan minä totuttelen itseni ajattelemaan niin!"
"Niin, sitähän minä olen sanonutkin, että sinun pitää päästä ulos, milloin on oikein kysymys voimankoettelemisesta — täällä kotona tulet sinä vaan hemmotelluksi"…
— "Pelkällä myöntäväisyydellä sinun puoleltasi, Saara!"
Eräänä päivänä tuli kirje "kapteeni Juhl'ille, Arcturusprikin kuljettajalle." Siinä oli koko joukko postileimoja.
"Lind'iltä!" — huudahti Rejer, ja Saara, joka oli lähtemäisillään huoneesta, seisattui kesken kiireensä kuuntelemaan.
Golden Gatessa St. Fransiscon edustalla.
"Rakas Juhl!
"On pitkiä aikoja siitä, kuin kuulin sinun olevan naineena miehenä, ja olen ollut aikeessa kirjoittaakin sinulle sen johdosta. Vaan siitä ei ole tullut mitään ennenkuin nyt, kun minultakin on uutiseni ilmoitettavana. Toivon siis sinun voivan hyvin joko tämä kirjeeni sitten tapaa sinut korviasi myöten sillissä tai Arcturus-laivalla, — joka sinun tulee jättää, niin pian kuin suinkin voit, se on minun neuvoni, se ei ole korkkipuusta ja saattaa tehdä lopun itsestään, niinkuin myllynkivi Hispanjan merellä!
"Mitä minuun tulee, niin — navakka tuuli ja muuta semmoista, tiedäthän! Sinä tunnet historian. Oikein hyvin kävi ensin, kuin tulin tänne ja aloin lukea rahtia amerikalaisissa eayleissa. En ole koskaan saanut niin hyvin en pundissa, liirissä enkä francissa, kuin täällä Tyynellä merellä, etenkin vehnäseuduissa. Vaan, 'totta sanoakseni,' niinkuin göteporilainen sanoo, — ei ystäväsi Lind ole tullut sen rikkaammaksi eikä köyhemmäksi. Hän mukautuu aina hyyryn mukaan yhtä tarkasti kuin ilmapuntarin, — suuret ansiot, suuri herra maalla, ja suuri herra, suuret taskut, tiedäthän…
"Niin, nyt saanen soutaa esille uutisellani… Luulenpa sinun jo rupeavan arvaamaan ja varustautuman ottamaan vastaan jotakin ruusunpunaisia pilettejä ja muuta semmoista. No niin, minä olen vihdoinkin ottanut sen suuren askeleen, — rohkaissut mieleni ja sitoutunut morsiameen minäkin!"
Saara mutisti suutaan ja keikautti halveksivaisesti päätään; — Lind oli puhunut niin laveasti ikuisista tunteistaan kosiessaan häntä!
"Minkä näköinen hän on?" — luki Rejer eteenpäin: — "solakka ja sorja sekä pää kuin gallionin kuva, joka kiekuu ja keinuu … kaula ja käsivarret kiiltovalkoiset … rinta komea ja rohkea, niinkuin tuulen pullistama märssypurje! — ja sen lisäksi niin kaita vyötäisiltä, niin hienomainen ja arvokas! Kunhan näkisit sen oikealta näkökohdalta, hakkuulaudalta! — hän häviää kuin näky kaukaa, komein mitä voit ajatella, — jos rehellinen merimiessydän muuten sykkii povessasi!"
"Kas!" — huudahti Saara — "ne vasta on miehiä, jotka heti tulevat kuin voi kasvoiltaan, kuin vaan saavat nähdä naisen! … ne jättävät sanansa ja autuutensa joka satamaan. Semmoista ei voi sanoa mieheksi!"
"Hm! … hänkö ei mies! sinun pitäisi saada nähdä pimeänä yönä hänet riehuvassa myrskyssä!"
"Tahtoisin mieluummin nähdä hänet selvällä päivällä semmoisena, johon voisi luottaa!"
Kirjettä jatkettiin:
"Hän on niin hienomainen ja komea neito, ja kun tuuli sivelee hänen poskiaan, niin täytyisi sinunkin tunnustaa sen lankeavan kunnialla, joka lankeaisi hänen paulaansa, etenkin kuin hän nyt vasta on sen lisäksi tavattoman edullinen kauppa!"…
"Sääli sitä ihmisparkaa, joka on uskonut itsensä hänen huostaansa!" — tuumasi Saara.
"No, no, … enemmän!"
… "Käsivarteni on hänen vyötäistensä ympäri, ystäväni! — tukevasti ja uskollisesti, niinkauan kuin kapteeni Lind kyntää aaltoja"…
"Vielä mitä!" — sanoi Saara pilkallisesti, — "sitä virttä on hän jo monasti laulanut!"
… "Ja jos tahdot tietää hänen nimensä, — se kaikuu kuin soitto
joka kerta kuin minä kuulen jonkun lausuvan sitä — niin"…
Vaan nyt tuntui Rejer'istäkin jo menevän liian pitkälle.
Hän heitti kirjeen kädestänsä; "luonnollisesti joku Rullia —a—ha." sanoi hän suutuksissaan, — "jostakin laululuolasta … joka on saanut hänet kiedotuksi! … — Rullia —a—ha!" — kertoi hän muristen bassolla, joka pelkästä suuttumuksesta muuttui diskantiksi; sitten otti hän taas kirjeen:
… "Niin on se — 'Albatross' täysi priki, kolmesataa viisikymmentä kauppalastia, uusi, parhaista aineista, alamastot punasesta pihtahongasta, ostettu Arendalin laskuun, yhdenkolmatta miehen väestöllä, niissä pursimies, göteporilainen, kirvesmies ja steewartti Alert'ilta sekä paras, Jens Emanuel Lind kapteenina! Niin, tämä nyt oli minun rakkausjuttuni! Mihinkään muunlaiseen naimiseen en minä, suoraan sanoen, luule luontoni soveltuvan"…
"Eipä, ei, siinä puhuu hän asian paikalleen!" tuumasi Saara.
* * * * *
Yhden kuolema on toisen leipä — eikä talous muuta paikasta toiseen, joll'ei nilakonnurkista ja kaikkialta kokoontuisi aarre puolitäytettyjä, puolikulutettuja, kaupaksi käymättömiä tavaroita, joista voi olla hyötynsä ja saada myöntiarvonsa, kunhan ne joutuvat oikeihin käsiin. Nekin saavat innokkaita kysyjiä.
Tässä, ei erittäin tärkeässä kohdassa piti Rejer puolensa — ja koko väsymättömällä voimallaan saattoi tahtonsa perille.
Wallan saisi periä — hän eikä kukaan muu niistä monesta hakijasta pesuämmän, apuvaimon ja kaikenlaatuisten matamien muodossa. Töintuskin sai Saara vedetyksi liituviivansa lasten leikkikalujen ympärille, jotka hän "todellakin sai antaa niille, jotka niitä tarvitsivat… Matami Wallan ei ainakaan voisi niitä käyttää!" — sanottiin pistävästi.
Tavarat olivat laivalla, jolla heidän piti lähteä länteen, ja kaikki oli parhaan mukaan järjestetty siihen kamalaan kysymykseen asti, minne Saara kahden pienokaisen ja neljän ison pojan kanssa sijoitettaisiin; — ja täällä — merellä — oli hän äkkiä kaikessa nöyrtynyt Rejer'in viisauden edessä; hän oli tullut niin sävyisäksi kuin lammas ja niin taipuvaksi, että Rejer olisi voinut kiertää hänet sormensa ympärille!
Heidän piti yöllä lähteä ulos Fredriksvärnin suusta, käyttäen hyväkseen hyvää tuulta, vaikka sitä seurasikin sade, ja Rejer läksi nyt iltasella matami Wahlin luokse julistaen hänet juhlallisesti kaiken sen perilliseksi, mitä hän heidän lähdettyään löytäisi talosta.
Hän ei ollut ollutkaan sokea hänen ruskean kauhtanansa suhteen. Hän oli useita kertoja nähnyt sen kanunamiehen talon lähistössä, ja se oli ehkä tapahtunut siinä tarkoituksessa, ett'ei hän unhottaisi Wallania ja hänen etujaan; vaan sitten oli eukolla hieman paha omatunto lauseistaan Saaran suhteen, ja hän aavisti, ett'ei tuuli puhaltaisi edulliselta puolelta hänen kauhtanaansa sieltäpäin, jonkatähden hän oli kulkenut ikäänkuin tuulen alatse pitkin katua, jotta Rejer näkisi hänet.
Niin arveli ainakin Rejer ja tämä hänen arvelunsa sai vahviketta siitä, että Wallan hänen tullessaan päivitteli:
"Enkös minä arvannut, että tulisitte … kapteeni! — johan nyt, vai unhottaisitte te vanhan, kuolevan … ja köyhän vaimon, joka on tuntenut teidät hädän päivinä!"
"Tulen sanomaan teille jäähyväisiä, matami Wahl!"
"Oo, vai niin! — kas vaan! eihän muuta!"
"Sanomaan terveisiä Saaralta!"
"Tuhannen kiitoksia!"
"Te olette aina olleet hänen suosikkinsa! — ja tekin puolestanne olette aina pitäneet häntä niin hyvästi silmällä, tiedättehän! — tehän olette niin monta kertaa puhuneet minun kanssani hänestä"…
"Jumala varjelkoon minun syntistä sieluani! — joll'ei hän vaan olisi tahtonut muuta kuin sitä, mitä minä hänestä olen sanonut, voisi hän kernaasti ottaa sen päälleen ja tuota pikaa muuttaa taivaanvaltakuntaan … niine kokemuksineen, niin nuori kuin hän onkin! — Ja kuinka pahasti ne kuitenkin ovat puhuneet hänestä ja sanoneet häntä sekä ylpeäksi että kopeaksi … ja sitten sai hän kuitenkin kelpo kapteenin ihan heidän nokkansa edessä!"
"Niin, näetkös, matami Wahl! — sentähden onkin hän muuttaessa ajatellut teitä ja arvellut, ett'ei kukaan muu kuin vanha Wallan saisi periä sitä, mikä jäisi jäljelle!"
Wallan hyppäsi heti seisalleen ja niiasi kerta toisensa perästä: — "Sanokaa matami Juhl'ille, että minä olen maahan vajoamaisillani — ihan maahan! — ja että vanha matami Wahl kyllä muistaa häntä, istuessaan päivillä vasuineen kulmassa, ja että hän rukoilee Jumalan siunausta hänelle matkalla sekä kaikissakin elämän suhteissa!… Sanos muuta, että hän muisti vanhaa vaimoa… Kaikkityyni, sanoitte te?" — kysyi hän äkkiä.
"Kaikkityyni on kääritty kokoon kyökissä teitä varten. Torgerseniltä saatte avaimen ja ne tietävät asian."
Wallan alkoi taas väännellä ja reutoa itseään kiitollisuutensa tunteiden kiihkeissä puuskissa.
"Istukaa nyt jälleen paikoillenne, matami Wahl! — Kas, tässähän te olette pudottaneet paperilapun toisensa perästä," — sanoi Rejer ja noukki lattialta muutamia paloja, joista oli lyijykynän merkkiä.
"Hyvänen aika! — ne ovat laskuja!… Istuin tässä juuri ne käsissä, herra kapteeni! … muuten häviäisi yksi toisensa perästä muistista. Ajatukset käyvät lyhyiksi, tietäkääs, kun tulee vanhaksi. Nyt oli tuo Anders laivastosta … hän sanoi olevansa velkaa ainoastaan seitsemästä piparikakusta, ja sitten — tsii, — sitä nuorisota nykyaikana!"
Vanhaa Wallan raukkaa! ajatteli hän mennessään, — kova sää koukistaa puun!… Hän kumartuu, hiivii ja koukistuu kiinni elämässä.