XIII.
Rejer ohjaa Hammernäs'iä kohti.
Oltiin palausmatkalla Danzig'ista Bergen'iin, kolme tai neljä viikkoa myöhemmin. Rejer käveli tikku suussa ja hänen päässään vyöryi kaikenlaisia tulevaisuuden tuumia … johonkin antautumisesta!
Lind oli Danzig'ista alkaen saanut jälleen huolettoman, iloisen luonteensa.
"Kuules Juhl!" — sanoi hän äkkiä, keskeyttäen säveleen, jota hän oli viheltänyt, — "luulen pääseväni joutumasta naimiseen ja tulemasta sidotuksi mieheksi!… Tämä oli kolmas kerta, kuin minä läksin kosimaan, ja kun ei se nyt viimeksi käynyt päinsä siellä kotona, niin on Hans Lind patentti! … patentti!" … — kertoi hän ja löi piipunvarrella reiteensä.
"Vai niin! — Vaan minäpä luulen sen sijaan tulleeni sidotuksi!… Tämä oli ensi kerta kuin minä kosin."
"Kas — vaan! No niin!" hän pyörähti vimmoissaan ympäri.
"Muuten," — tarttui hän ilkkuen uudestaan puheesen — "on se kaikissa tapauksissa toinen kerta, kuin sinä hyökkäät kosimaan! Ensimmäiselle lahjoitit sinä hopeavitjat, muistatko? — vaan hän oli valitettavasti ennestään kihloissa — tohtori Fredriksen'in kanssa."
Lind kävi aivan tummanpunaiseksi kasvoiltaan ja läksi ihan kokkapenkereille.
"Vähätpä tuosta, Juhl!" — sanoi hän äkkiä, palattuaan sieltä — "olen tässä ollut tanssituulella ilosta, ett'en tullut naineeksi mieheksi ja muuta semmoista, johon minä en kelpaa; ja sitten saat sinä minut taas hulluksi… Ota sinä hänet poikani! — sinussa on hyvää ankkuripohjaa!" — He istuivat hytin penkillä kummallakin groggilasinsa edessään heille kummallekin hauskan, vaikka eri tavalla, tapauksen johdosta.
Kaukana tuulen alla lounaassa näkivät he laivanpartaan yli Arkonan majakan Rygen'illä.
"Yksinkertaisinta on luonnollisesti" — tuumaili Lind — "odottaa pari vuotta virkaylennystä kapteeniksi … esimerkiksi Alert'illa minun jälkeeni, kun minä haen toisen laivan."
"Ei, kiitoksia!"
"Sinähän ehkä huomaat kaikki muut tuumat viemän männikköön?"
"Ei, kiitoksia!"
… "Ja nyt palveltuasi kaikki nämä vuodet merellä."
"Ei, kiitoksia, sanon minä!"
"Miksi?"
"Siksi ett'en tahdo! — Elää ja kuolla merikapteenina nyt, kun menen naimiseen!… Vuosi vuodelta vaan ajaa purtta pitkin merta toisten hyväksi! Ei, kiitoksia! Jos otan laivan, tapahtuu se taistellakseni itsenäisestä asemasta ja samalla tehdäkseni asioita omaksi hyödykseni … minun pitää päästä semmoiseksi, että voisi itsepuolestani jotakin saada aikaan!" — Hän joi lasinsa pohjaan.
— Eräänä päivänä kiikkuivat he Bergenin edustalla keskellä kokonaista mastojen muodostamaa metsää, ja täällä sai Rejer paksun kirjeen Saaralta. Avattuaan sen löysi hän sieltä kaksi samallaista Aa-vuonosta.
Toinen oli hänen äidiltään:
"Rakas poikani!
"Mitä tulee kihlaukseesi Saara Rördam'in kanssa, niin tiedäthän, ett'ei vanhalla äidilläsi, joka on kantanut sinua sydämmensä alla, ole muuta kuin parhaita toiveita sinusta, että sinä käännät huomiosi maalle, vaikk'en voikaan niin täydellisesti käyttää, kuinka sinä olet voinut ottaa niskoillesi tätä kaikkea. Haarstad ainakin arvelee, — en tiedä, mikä Ottilien ajatus tässä asiassa on, hän ei sano mitään — että ne neljä lasta luonnollisesti ovat mahdottomia! Vaan semmoinen kuin sinä olet ja niinkuin sinä kerroit 'hänestä' ja kaikesta, sain minä ikäänkuin suuren lohduttavan toimen, vaikk'en toivokaan saavani nähdä hänen kasvojaan; sillä sinun halustasi tulla tänne Hammernäs'iin en minä valitettavasti kuule koskaan sanaakaan. Se on nyt mitä suurimmassa epäkunnossa ja talossa on monta, jotka arvelevat samaa; minä tarkoitan Ottilieta; hänellä raukalla ei ole hyvä olla! Haarstad on ilkeä, niinkuin ennen on kirjoitettu; vaan kun hän nyt suututti Ottilietä sillä, että uhkasi hakata maahan vanhan Hammernäs'in hongan, antoi hän hänen tuntea sukuperäistä Juhl-voimaa. Sillä varmasta päivästä alkaen on hän ollut asiasta vaiti kuin muuri, ja minä luulen hänen pelkäävän, että siitä tulisi hänen ruumisarkkunsa, — vaan semmoinen ei paranna heidän väliään. Rejer, poikani, äitisi ainoa toivo! Näetkös, juuri sitä tahdoin minä sanoa sinulle, että silmäni monista merkeistä, eikä suinkaan vihimmän Ottilie-raukan kautta, ovat auenneet näkemään sinun olevan meistä kaikista ainoan, joka olet pelastanut todellisen elämäsi ja oikean miehuudenvoimasi, kun sinä näköjään niin ymmärtämättömästi pakenit kodin ahdingosta. Jos minä nyt olisin yhtä nuori kuin olen vanha, Rejer'ini! Sitä toivoo sinun äitisi nyt; hän ei voi olla sitä toivomatta ja ehkäpä vielä sitä enemmän, kun hänen täytyy olla vaiti tämmöisestä puheesta, vaiti ympäristölleen. Vaan hyvä on kerran haudassani tietää pojan olevan maanpäällä, joka on yhtä voimakas seudun todelliseksi hyväksi, kuin kukaan taistelusankareista Lännessä eli Juhl'eista. En tahdo saattaa surulliseksi sinua; vaan pitkiä — tarkoitan monia vuosia en minä kestä. Hengitys keskeytyy yhä pitemmäksi ja pitemmäksi ajaksi, rinta tuntee kipua. Enteenä on pidettävä sekin, kun joku alkaa ajatella ja nähdä niin paljon, Jumala armahtakoon meitä kaikkia, sekä niitä, jotka lepäävät haudassa, että muita; vaan pitkä vyyhti voisi tulla kerittäväksi ja monta sekavaa solmua suorottavaksi! Nuoret ovat ottaneet vanhoja ja vanhat nuoria meidän suvussamme, ja aina pitäneet lukua vaan omasta voitostaan ja hyödystään ennen kaikkea, ja vastoin Jumalan ääntäkin rinnassaan.
"Muutamia asioita saat kuitenkin nähdä minun tallettaneen sinulle, ja ne sata taaleria, jotka sinä kerran lähetit kalaretkeltä, ovat semmoisena, kuin ne tulivat, vakuutetussa kirjeessä papilla sinun varallesi, jott'ei muut saisi niitä käsiinsä."
Toinen kirje, kirjoitettu neljätoista päivää myöhemmin, oli hänen sisareltaan Ottilieltä ja tiesi, että hänen äitinsä oli äkkiä kuollut.
Eräänä päivänä kävellessään kiivaasti edestakaisin huoneessa, niinkuin hänen tapansa oli, kun hänen vaivansa tuli, oli hän äkkiä painanut kätensä sydänalaansa vasten ja sanonut: — "Nyt minä kuolen, Ottilie!… Sano terveisiä Rejer'ille!" —
Hän istui liikkumatonna kirjeet edessään. Mahdollisuus hänen vahvan jättiläismäisen äitinsä kuolemasta ei ollut koskaan tullut edes hänen ajatuksiinsakaan! Ja kun se nyt kuitenkin oli tapahtunut, tuli se niin odottamattomasti, että hänen oli vaikea toipua.
Hän oli innokkaasti ja sydämmensä pohjasta rakastanut äitiään! Hän oli uneksinut saavansa viedä hänet tuosta vanhanaikuisesta pesästä Aa-vuonossa siihen uuteen, jota hän aikoi rakentaa. Äiti saisi nähdä sen — ajatteli hän hänen suurta mahtavaa vartaloansa huoneissa, joissa hän lakkaamatta pani hänet ymmälle uusilla yrityksillään.
Ja nyt — häntä ei ollut enää.
Koko päivän vilkkui hänelle toimiensa lomasta hänen äitinsä, ja välistä tunsi hän muutamia suonenvedontapaisia kipuja sydämessään, jotka sitten ikäänkuin tunkeutuivat silmiin.
Myöhään yöllä pääsi suru vihdoinkin ilmoille. Hän itki kauan ja ankarasti, jolla tavalla hän ei ollut itkenyt sittenkuin poikana.
Hän venyi vuoteellaan ja ajatteli Hammernäs'in honkaa mäellä, vahvoine, ryhmyisine, punertavine oksineen, ja kuinka hän lapsuudesta asti oli sekoittanut sen synkän huminan ja äitinsä raskaat huokaukset toisiinsa.
Äiti olikin oikeastaan elänyt kokonaisen elämän huokauksissa.
… Itsensä koukistaminen, taivuttaminen ja kietoutuminen mieheen sekä oleviin oloihin — vaikka oli luotukin vahvaksi ja suoraksi — oli hänessä melkein kasvanut omantunnon rauhaksi; mutta hänen silmänsä, hänen suuret kasvonsa raskasmielisen näköiset ja ne raskaat, syvät huokaukset hänen rinnastaan sanoivat, että se tapahtui voimakkaalla ja mahtavalla rungon rutinalla… Eikä luultavasti vähimmän sinä päivänä kuin Ottilie panihe Haarstad-liejuun rakentaakseen siltaa hänelle ja äidille Hammernäs'iin.
Hän oli huomannut sen ja kärsinyt siitä hämärästä pienuudestaan asti oikeastaan tietämättä itsekään! — se oli kokoontunut voimaksi hänen povessaan, niin että se kerralla olisi voinut irtautua sieltä ja ryöstäitä valloilleen…
Ja suoraan piti sen käydä — tai männikköön — sen vannoi hän äitinsä muistolle!
* * * * *
Sillä aikaa kuin Alert lossasi Itämerenrukiita ja lastasi taas kaloja Italiaan lähteäkseen uudelle pitkälle matkalle, käytti Rejer Bergen'issä jokaista hetkeä hyväkseen, saadakseen selville jotakin, johon voisi antautua. Hän nosti kaikki purjeensa, tutki ja pisti nokkansa kaikkeen, katsoi ympärilleen siellä ja täällä… Ne kaksi silliä, jotka talvella olivat tervehtineet häntä Bukne-vuonon suulla, eivät olleet jälettömiin hävinneet hänen muististaan! — ne olivat sanoneet hänelle, että hän oli tuhmajussi, joka kiersi maailmaa ympäri ansaitakseen, samalla kuin rahat uivat merellä melkein hänen tupansa oven edessä!
Jollakin tavoin piti käydä päinsä kaivautua silliliikkeesen!… Vaan siihen tarvittiin pääoma, — varsinkin sillä, joka ei voinut mukautua muiden kuin oman päänsä mukaan!
Hän pisti nokkansa enemmän kuin ennen nuuskien ja vaanien kaikkeen, tutki katseellaan sekä kuulusteli ja tutki ihmisiä jo kaukaa…
Eräänä päivänä kuuli hän kokonaisen joukon aa-vuonolaisia tulleen siirtolaislaivaan "Kong Sverre," joka oli satamassa valmiina lähtemään Amerikaan, ja hän päätti heti soudattaa itsensä sinne.
Oli hiljainen kirkas kesäilta, jona hän jo veneestä kurkisti nähdäkseen tuttuja kasvoja; vaan lukuunottamatta muutamia kasvoja miehistöstä ei hän nähnyt ketään kannella. Laivalla neuvottiin häntä menemään alas.
Portailla, jotka veivät välikannelle, seisattui hän äkkiä tuntien kuin rintansa tahtoisi kutistua kokoon… Hän tunsi Aa-vuonon murteen!
Karhea-ääninen vaimo opetteli pienelle pojalle sadesään laulua Pekka
Piiparisesta.
Tämä laulu saattoi hereille hänen varhaisimmat lapsuudenmuistonsa kotona.
Ei ollut ketään, joka olisi tuntenut tuota vahvaa korkeavartaloista merimiestä, joka astui heidän tykönsä, vaikka moni puoleksi kummeksivin silmin tuijotti häneen! — he luulivat hänen olevan jonkun laivan päällystöön kuuluvan.
Hän seisoi siinä, tuntien kuin olisi vuoripeikon siirtämänä tullut äkkiä toiseen aikaisempaan maailmaan, jossa hän ennen oli elänyt!…
Hän tuolla tukka silmillä, joka istui kumarassa pikilappu laudalla ja naskali suussa leikkaamassa kengän pohjaan paikkatilkkua, — ei ollut kukaan muu kuin hänen vanha ystävänsä suutari Jo! … ryppyisenä ja kaljupäisenä, mutta yhtä innokkaana ja kiihkeänä kuin ennenkin, silloinkuin hän uhkasi suutarinkepposella; vaan kureet suun ympärille olivat ehkä syntyneet siitä, että hän oli menettänyt muutamia hampaita.
Hänellä oli mitä lähimmäisin tunne heihin kaikkiin.
Tuo tuolla kauempana, joka istui säkillä ja löi rumpua polvellaan sekä polki tahtia jalallaan, oli Knuutti Viulunsoittaja, pieni ja raihnainen, pienine punasine silmineen. Vähän väliä keikautti hän päätään sen vaivuttua liian alas, ikäänkuin hän olisi taas tahtonut rohaista mieltään uuteen tanssiin; — niin, killinki jokaisista häistä, joissa hän oli ollut soittajana!
Tuo perhe tuolla mahtoi olla Ylätaloista… Ja tuo, paksu vanha nainen, joka opetti poikaa — hänen täytyi hymyillä sille — hän ei ollut kukaan muu kuin Jörun'in karjapiian sisarentytär: häneen oli hän ollut niin rakastunut ja niin onneton siitä, että tytön täytyi palvella Haarstad'illa! Hän oli nyt kauhea nähdä, — suuret, järeät kuuvalokasvot olivat saaneet pelkkiä miesmäisiä ryppyjä!… Ne kaksi, jotka istuivat laittamassa vanhaa piilukkoista pyssyä, tunsi hän myöskin; ne olivat Nordsätin virkatalosta. Ei kumpikaan heistä saattanut olla yli kolmenkymmenen; vaan kuinka kumaroita ja jykeitä he jo olivat ruumiiltaan? … ja miten vanhoja, ennen aikojaan kehittyneitä, puittuneita kasvoja sekä miehillä että naisilla, niin, vieläpä pikku pojillakin ja tytöillä!
Tämä oli kotiseutua; yhtä kääpiömäiseksi kutistunutta oli sekin! — kaikkien matka-arkkujenkin ympärillä kuin hämähäkin verkkoja!
He olivat sisustaneet välikannen itselleen maalatuilla ja kukitetuilla arkuillaan ja lippaillaan, nahkasillaan, sänkyvaatteillaan ja rukeillaan sekä arvaamattomalla paljoudella epäkäytännöllistä romua! Todellakin oli hyvä, ett'eivät he olleet ottaneet tahkojaan mukaansa, — sillä eräästä säkistä tirkisti ilmoille vanha viitake ja kovasin!…
Suutari Jo ei katsonut ylös, mutta leikkasi vaan innokkaasti laudallaan.
"Sinä ompelet vielä kenkiä, näen mä!" — sanoi Rejer.
Jo vilkasi arkamaisesti luultuun perämieheen eli laivanpäällikköön.
"Niin teenkin, — niinkuin tiedät ei suutarin akalla eikä sepän tammalla ole koskaan kenkiä jalassa!"
"Suutari Jo!" — lausut Rejer Aa-vuonon murteella.
Suutari Jo katsoi ylös ällistyen ja veitsi suussa.
"Tulen kysymään, kuinka kävi saappaitteni, joista minä silloin jouluna karkasin!"
Suutari Jo säpsähti.
"Joll'ei se ole Rejer, niin saatte ajaa minut suoraan Opdalin-vyöryn alle!" huudahti hän vilkkaalla tavallaan.
Päät kääntyivät vähän ylt'ympäri ja naamat ikäänkuin venyivät; mutta ei voitu huomata hämmästyksen vivahdustakaan, ennenkuin heille Rejer'in selityksen ja suutari Jon huudahduksen kautta oli täysin selvinnyt, että ilmoitus oli ihan luotettava. Silloin kuului heidän noustessaan seisaalleen ja hänen kätellessään heitä: "Eikös vaan Rejer!… Eihän muuta!… Juhle-poika!"
Vaan Rejer huomasi paitse noita niukkoja sanoja vielä vavahduksia siellä ja täällä heidän kasvoillaan. Oli ikäänkuin he nuhdellen olisivat sanoneet: — juuri kuin me matkustamme, tulet siitä!
Rejer kysyi heiltä, kuinka he olivat tulleet ajatelleeksi Amerikaa?
"Hallavuosia, veroja ja työläs tulla toimeen!"
… "Ja kun seutu sitten tuli vieraihin käsiin," lisäsi joku vaimo kimakalla äänellä.
… "Ja sitten oli se niin, että ihmiset päästyään sillin makuun," — tuumaili Jo — "alkoivat Aa-vuonossa arvella itsekukin. Ja sitten saimme kuulla Amerikasta… Muutamat tuumivat, että jos vaan soutaisi pitkin rantaa koko matkan, pääsisi se perille, vaan siten kävisi eväs niukaksi!… Ja sitten tuli asiamies vuonoon ja selitti matkan pitävän tapahtua laivalla"…
Nyt alkoi pakina ja kyseleminen, joten Rejer sai selon melkein kaikista seutua koskevista asioista … äitinsä viimeisistä ajoista … Hammernäs'istä … "Laukista," joka oli ammuttu! matami Juhl ei suostunut lähettämään sitä Haarstad'iin niinkuin nimismies tahtoi.
Puheleminen tapahtui omituisessa surun murtamassa mielentilassa ja Aa-vuonon talonpojan tavattomalla avosydämmisyydellä, — melkein niinkuin kuoleman edellä…!
Heidän siinä puhellessaan ja istuessaan välikannella myöhään kesäyöhön saattoi välistä syntyä niin pitkiä ja raskaita väliaikoja, että he kuulivat laineiden loiskuvan laivan kupeesen.
Rejer tahtoi kuulla jonkun säveleen Hardangerin viulusta, ja nyt alkoi viulunsoittaja soittaa tanssin toisensa perästä; vaan omituinen salainen tuska kilahteli soitosta — ja se tapahtui, soittipa hän joko "Luraasenia" tai "Guldhaugenia" tai alkoi iloisesti ja reippaasti "Kvärnslaatenia" ja "Hverveniä." Silloin tällöin kuului pidätettyä nyyhkimistä ja tukahutettua itkua naisten kesken, — ikäänkuin he olisivat ajatelleet sitä, ett'eivät he koskaan olisi voineet uskoa polkevansa tahtia tähän tanssiin, johon heidän nyt täytyi polkea Knuutti-soittajan viulun mukaan.
Rejer istui hetkisen ja väänteli käsiään, niin että sormien niveleet ruskivat; vaan sitten näyttivät hänen kasvonsa kirkastuvan sekä muuttuvan teräviksi ja miehevästi päättäviksi, silmät ummistuivat!… Hänen tulevaisuutensa ura oli äkkiä kuin valoisa juova hänen edessään! — Hammernäs ei suotta pistänyt ulos vuonoon ja oikopäätä mereen … eikä hänkään ehkä ollut lähtenyt maailmaan sulansuotta!
Sillit … sillit saisivat sen aikaan koko Aa-vuonolle!… Hammernäs rakennettaisiin — vaikka toisella tavalla kuin hänen äitinsä ja sisarensa olivat ajatelleet — ja seutu saisi sittenkin Juhl'insa!
Rejer viittoi sinä iltana elämänratansa.
* * * * *
— "Ja niin tulee meille ero Alert'in kanssa!" — sanoi Rejer eräänä päivänä, ilmoitettuaan Lind'ille sillituumansa. — "Vaan pääomatta ei siitä tule mitään… Saa alkaa vähitellen … saa koettaa päästä osalle johonkin venheesen parilla kolmella sadalla taalerilla! Täytyy mennä hakemaan suolaa Hispanjasta kesällä, myödä se kalastuspaikassa talvella, ja lähteä sieltä sitten Itämerelle viemään silliä ja hylkeenrasvaa!… Siitä täytyy tulla hyvä ansio — pitää käydä kuin kellon ympäri vuoden!"
Lind sysäsi merimieslakkinsa takaraivolle mustakiharaisessa päässään, istuessaan kajutan sohvalla:
"Setälläni, vanhalla Lind'illä Laurvigissä on priki, jolle ei enää saada kuljettajaa muuten kuin puulastissa; se kävi ennen hakemassa suolaa St. Ybes'istä… Lyöttäy yhteen hänen kanssaan; voi sattua että se vielä on saatavissa!… Hän ei tahdo mitään kernaammin, sillä hän ansaitsee hyvästi sillä liikkeellä. — Vaan sinun tulee ensin tarkoin tutkia alus … ei ole miksikään hyödyksi purjehtia sillä meren pohjaan."
"Aivan niin! Aivan niin, Lind! — Kirjoita ukolle ja sano, että hän saa miehen, joka ottaa kuljettaakseen prikiä!"