XII.
Liian myöhään, neiti Rördam!
Lippu puolitangossa kapteenin ja miehistön kuoleman tähden laski Alert toukokuun alussa Fredriksvärnin satamaan. Jonkunlainen juhlallisuus vallitsi laivalla, omituinen hiljaisuus siinä tavassa, jolla se laski ankkurin, ja laivasillalla sekä veistämöllä seisoi suuri ihmisjoukko.
Jo aikoja sitten tiedettiin, mitä oli tapahtunut, ja kertomus kuolemantapauksista ja Alert'in lähdöstä St. Mauritiussaarelta oli koko talven ollut paikkakunnan puheaineena; vaan laivan näkemisessä oli kuitenkin jotakin omituisen jännittävää, kun se niin sanoen itse tuli kertomus raakapuissa, surulippu ja köösi.
Sukulaiset ja ystävät, veljet ja sisaret seisoivat ihmisjoukossa, muutamat olivat jo pikku aluksissa ja venheissä satamassa tähyämässä omaisiaan. Vaan tavattoman kauan viipyi, ennenkuin yhtään venhettä läksi Alert'ista maalle.
Vihdoinkin se tapahtui!
Neljä matruusia sousi purtta ja Lind istui ruotelissa suruharso hatussa. Tiedettiin hänen menevän rouva Berentsen'ille, kapteenin vaimolle kertomaan tapauksesta.
Paikaltaan Alert'in kokkapuolella, — jossa Rejer'illä oli täysi työ pitäessään silmällä miehistön työtä — ojensi hän kuitenkin useita kertoja kiikarin laivasillalle ja vallille. Hän tähysi kokoontuneita ihmisiä kutakin erikseen, vaan pani sen sitten synkkämielisenä pois.
Osaa Trondhjemin lastista lastattiin par'aikaa ja Lind'illä oli kylliksi tekemistä reitaajain luona sekä täällä että Laurvig'issä, niin että Rejer'in täytyi siitä päivin, kuin he tulivat maihin, hoitaa sekä ensimmäisen että toisen perämiehen virkaa.
Heti pakkahuoneen takana oli kanunamiehen talo, sen hän tiesi — ja hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut nähdä sen sisään.
Kolmena ensimmäisenä päivänä ei ollut yrittämistäkään maalle, kunnes
Lind eräänä iltapäivänä tuli jälleen laivalle.
Häntä oli jotenkin mahdoton puhutella kulkiessaan edestakaisin' kannella, puettuna hienosti ja selbihattu päässä, kysymättä keltään mitään. Oli jotakin hänen olennossaan — hänen puoleksi halveksivassa, puoleksi levottomassa hotikoimisessaan, ja siinä tavassa, jolla hän alinomaa pureksi mälliään ja sitten siristämällä sylkäsi partaan yli mereen, josta Rejer ei pitänyt; se e: ollut oikein kohteliasta, sittenkuin hän oli päivät päästään seissut laivalla ja nähnyt vaivaa paljon yli velvollisuutensa!
Lind meni kajuttaansa mainitsematta sanaakaan siitä, että Rejer voisi pitää itseään vapaana tänä iltana. Kun steewartti meni alas kysymään, eikö kapteeni tahtoisi jotakin syödäkseen tai juodakseen, karkasi hän istuimeltaan lausuen "ei," joka pani kysyjän kapuamaan portaita ylös kuin ammutun panoksen.
Kohta sen perästä tuli Lind taas kannelle merimieslakissa ja mekossa.
"Kutsu miehistö peränpuolelle," käski hän; vaan tuntui siltä kuin hänen olisi ollut vaikea hillitä ääntään.
"Lienee varmaankin joku asia hullusti!" — tuumaili pursimies
Rejer'ille, — "joku vika tileissä!"
Vaan kaikkien kokoonnuttua luki hän ainoastaan yksinkertaisesti sen kirjeen, jossa reitaajat tunnustaen hänen taitonsa ja ansionsa uskoivat hänelle kapteenintoimen Alert'illa.
"Ja nyt groggia heille … luonnollisesti! — ja lupaa!" — sanoi Rejer myöhemmin hiljaisella äänellä.
"Hyvä! — ja sitten ei kapteenilla luultavasti ole mitään sitä vastaan, että minä juon lasini tämän hauskan tapauksen johdosta yksinäni maalla?" — arveli Rejer.
"Luonnollisesti ei!"
"Minä luulin sinun pukeutuvan hienoksi!" sanoi hän pilkallisesti, vaan nähtävästi leppeämmin, Rejerin lähtiessä laivalta.
"Mikä häntä nyt vaivasi?… Pukeutua hienoksi! — Ahaa! — hän oli peloissaan siitä, että minä menisin kanunamiehelle!"
Omituisen ahdistavalla tunteella kulki hän katua iltapuolella kevätpäivää auringon vielä kimeltäessä yhteen ja toiseen ullakkoikkunaan. Mäellä pisti elävä ruoho esille kosteasta maasta, ja maitiaiset paistoivat keltaiselta kuin pikku auringot veistämön vallilta. Laumottain pikku poikia melusi, huusi ja juoksi kaduilla, samalla kuin pienet tytöt hyppivät ja leikkivät "paratiisiä." Ne mustat kosteat juovat, joita he uursivat maahan, osoittivat kuinka äskettäin kire oli sulanut… Laivalle oli hän aamusella kuullut käen kukkuvan kaukana saarella lounaassa, kirvesmies puhui jo sianlappeista aitassa kotona Norjassa. Oli niin täydellisesti kodikasta, he tunsivat olevansa omassa maassa!
Hän poikkesi kappaleen syrjään, saadakseen nähdä vilahdukselta kanunamiehen taloa.
Povessaan tunsi hän säpsähdyksen. — Kas, tuossa se olikin! — kaikki pienet ikkunat terhakasti merelle päin ikäänkuin pitämään silmällä… Niistä oli monasti katsottu ulos … vaan ketä?
Kyökin liedeltä loisti valo … ja pihamaalla riippui vaatteita kuivamassa aina puuvajaan asti; hän tunsi niin hyvästi sen!
Hän ei kulkenut talon ohitse, ei tahtonut tulla nähdyksi eikä nyt vielä ollut niin pimeä.
Hän ohjasi kulkunsa suoraan Wallania kohti kadunkulmaan. Jos kukaan osasi antaa tietoa asioista, niin oli se juuri hän!
Hän huomasi hyvin hyvästi hänen jo kaukaa kadulta huomanneen itsensä, vaan kääntäneen ainoastaan vähän päätään. Huono merkki — ajatteli hän — kävisikö tuuli ihan noin vasten kokkaa minulle?
Hänen tultuaan lähemmäksi pisti hän taas ruumistaan esiin ja oli tulevinaan hyvin hämmästyksiinsä. Hän istui niinkuin ennenkin jalat vasussa, vaan oli nyt onnellisen keksinnön kautta saanut suojan tuultakin vastaan ottamalla asuntonsa etupuolelta avattuun, seisovaan tynnöriin; sen sisällä istui hän jakkaralla kuin nojatuolissa, suojattuna kaikkea vaaraa vastaan eikä sateella tarvinnut muuta kuin levittää iso sininen sateenvarjo tynnörille katoksi!
Hän vastasi ystävällisesti Rejerin tervehdykseen; vaan selvästi näkyi, ettei hän millään tavalla ollut uhkuvissa tunteissaan. Pikemmin oli hän varovainen ja välinpitämätön, ikäänkuin jos he eilen viimeksi olisivat tavanneet toisiaan ja huomenna olisivat tilaisuudessa siihen.
"Hyvää iltaa, matami Wahl! — komean kuorenpa te olette saaneet istuaksenne!"
"Sanokaas muuta! — kiitän Jumalaa ja kauppias Eberhardia, joka antoi minulle tynnörin."
"Niin että teillä tavallaan on oma talo, matami Wahl!"
"Eikö mitä," — hän ryki — "ja nyt se on vielä niin, että minä" — hän ryki — "että minä tulen vanhaksi, näettekös! — tarvitsen kaksi kurjaa hökkeliäni itse. Niin, tunnettehan ne! — ja tilaa vasuille yöksi, niinkuin tiedätte."
"Kyllä! kyllä, matami Wahl!"
"Vaan jos muutoin on jotakin, jota te tahdotte myödyksi, niin tiedättehän vanhan matami Wahlin kyllä" — hän kumartui eteenpäin vanhassa ruskeassa kauhtanassaan sytyttääkseen kyntteliä lyhtyyn leivosvasussa — "olevan valmiina palvelemaan tuttua, joka kaikissa tapauksissa on rehellisesti maksanut puolestaan … ainakin minulle! sen uskallan sanoa kenelle hyvänsä, joka kysyy minulta…"
Ahaa! — tuuli näyttää puhaltavan kahdelta puolelta eikä hän tiedä, mitä ajatella minusta…
"Antakaa minun auttaa itseänne, matami Wahl! — Tällä kertaa en minä ai'o myödä enkä lainata!" — hän löi taskuaan! Hän tiesi tarvitsevansa kohottaa luottamustaan.
Kasvot kirkastuivat kummallisesti. Leuan, kasvojen ja nenähuipun käänteet muodostuivat hymyyn, ystävällisen, hämmästyneen näköiseksi, jonka lävitse torahampaat selvästi pistivät esiin.
"Eläpäs nyt muuta!"
"Ja sitten minä olen jonkun aikaa ollut perämiehenä — ottanut tutkinnon Trondhjemissa."
"Niin enkös minä ole sitä sanonut, että te olettekin…"
"Elkää ottako suutanns liian täyteen, matami Wahl! — No, onko nyt montakin tänä vuonna lukemassa purjehdusoppia luutnantti Albrechtsenillä… Ja kuinka muuten jaksetaan kaupungissa?"
"Oo, aina tapahtuu muutoksia, joka vuosi… Vanha ämmä, joka istuu kadunkulmassa, näkee kyllä, kuka tulee ja kuka lähtee!"
"Kuinka kanunamiehellä jaksetaan?"
"Jumala meitä varjelkoon! ei totta vieköön siellä ole harvinaista… Hän saa vähän masentaa ylpeyttään, sitten kuin on saanut niin monta suuta täytettäväkseen… Niinkuin me kaikki saamme päästyämme jonkun matkaa maailmassa, Juhl!"
"Mitä te siinä latelette, matami Wahl? — Onko kanunamies sairas tai — ehkä kuollut?"
"Niin, te ette varmaankaan ole kuullutkaan siitä, kun olette ollut poissa! Vaan hyvä ja arvossa pidetty mies hän oli ja itse järjestys kaikissa veistämön asioissa… Se täytyy sanoa hänen haudallaan! — Ei, vanha haubitsari ei enää nilkuta veistämölle eikä sieltä pois … ei illistä enää minua eikä vasuihin, niinkuin hän teki ollessaan hyvällä tuulella! — se merkitsee samaa kuin: kyllä hän muistaa Anna Ludvigsenin: vaan nyt on tanssi muuttunut, kun hän kulkee puujalalla ja minä istun tässä!… Kyllä kai! köyhä raukka istuu tässä ja näkee yhden toisensa perästä lähtevän maailmasta!… Ajatukset käyvät usein raskaiksi, Juhl! vanhalla ämmällä yksinään maailmassa!" — Hän pyyhki silmiään.
… "Vaan viimeisen edellisenä päivänä elokuuta piti hänen astua Luojansa eteen. Niin se oli! Luuvalo löi päähän, ja silloin ei auttanut potkia tutkainta vastaan — pois täytyi mennä hänen kaikilta turvattomilta suilta … ja jättää puujalkansa perinnöksi! Talo ei tottatosiaan ole suurenarvoinen… Ja siitä päivin on tytär ottanut liinavaatteiden pesua upseereilta, näetkös! Pojat käyvät koulussa, huomaan ma… Vaan onkin siinä nyt ero entisen ja nykyisen välillä hänessä! Haubitsari oli korkeassa arvossa pidetty esivaltaan kuuluva mies kaupungissa, sekä ulkona kadulla että muualla, missä silmää tarvittiin, ja minne päin viirit kääntyivät haubitsarin katolla, niin ajattelivat melkein kaikki silloin Stavärnissä"…
Hän ei kuunnellut enää häntä.
"Hyvästi, matami Wahl!" — sanoi hän äkkiä, ja matami näki hänen lähtevän katua alas samaa tietä, kuin tullutkin oli.
Taas poikkesi hän kanunamiehen taloa kohti, ja nyt läksi hän suoraan taloon. Maksoi mitä maksoi, mutta hän ei tahtonut palata laivaan näkemättä Saaraa ja hankkimatta itselleen tietoa siitä, kuinka hänen asiansa olivat.
Pihalla näki hän pari nuoraa vavahtelevan ja liikkuvan ja puuvajasta loisti lyhty.
Hän tiesi, kuka siellä oli, ennenkuin lähestyikään.
Neiti seisoi selin häneen ja otti alas viimeisiä kuivamaan ripustettuja vaatteita.
"Hyvää iltaa, neiti Rördam!" — sanoi hän.
Hän kääntyi äkkiä ympäri, että nuora putosi alas. Siellä se nyt oli kaikkine vaatteineen.
"Kah miten te säikäytitte minua!" lausui hän ja kumartui pikaisesti ottamaan nuoraa maasta, vaan Rejer huomasi kyllä hänen tulleen tulipunaiseksi tästä äkkiarvaamattomasta kohtauksesta.
"Ei, ei, neiti Rördam! Minä kyllä hinaan sen paikoilleen!" — Hän sieppasi tuota pikaa nuoran melkein hänen käsistään ja alkoi katsella naulaa, johon se kiinnitettäisiin.
"Tuossa se on!" — sanoi hän hymyillen ja osoitti naulanpäätettä seinässä.
Rejer koetti turhaan saada nuoraa kiinni…
Taas olivat kaikki nuo vaatteet maassa.
"Ei neitiseni! solmu, joka tähän sopii, on minun taitoni ulkopuolella!"
"Sitten minä ehkä opetan teille uutta. Minä teen sen näin!"
Hänellä oli kuitenkin täysi työ saada kylliksi pikaisesti kuivat vaatteet vasuun; tahtoi käydä vähän nurinpuolisesti.
Levolliseksi kävi hän vasta sitten, kuin Rejer alkoi puhua kuulleensa heidän saaneen surua taloonsa ja sentähden poikenneensa tänne heti, kun oli tullut maalle.
Neiti ei tahtonut antaa hänen kantaa vasua eikä hän taas puolestaan luopua oikeudestaan kantaa sylillistä puita kyökkiin hänelle.
"Eihän teillä nyt ole muuta kuin lapset avuksenne, neiti Rördam! hakkaisin kernaasti puita teille joka päivä!"
"Oi kiitos — minä voin ottaa apua niin paljon kuin tahdon … minulla on varoja!" — laski hän leikkiä, torjuen tarjousta.
Kyökissä otti hän huiskan ja alkoi puhellessaan ripotella vettä vaatteille.
"Tiedän sen, neiti Rördam. Vaan jolla ei ole mitään tekemistä, tulee lopulta rammaksi käsistään… Tiedättehän, kun on vaan oma itsensä murehdittavana"…
"Te voitte sanoa niin; vaan minä, Juhl!" — hän herkesi käyttämästä huiskaa ja kääntyi vakaana häneen, ja nyt vasta hän näytti kopealta! — "minulla on neljä lasta tuolla sisällä murehdittavana!" — Hän nyökäytti päätään tupaan päin, josta kuului leikkiä ja hälinää.
Rejer tunsi hyvin, että tämä merkitsi ystävällistä hylkäämistä; — tuntui kuin laivan kansi olisi vajonnut hänen allaan.
"Lapset olivat hauskinta, mitä hän tiesi!" — lausui hän innokkaasti.
Vaan neiti nauroi ja käänsi puheen hänen matkaansa.
Rejer oli kuitenkin käynyt harvasanaiseksi ja miettiväiseksi, jolla aikaa neiti kannatti puhetta.
"Olen kuullut, että te olette suorittanut perämiehen tutkinnon, Juhl!"
"Keltä? — kuka on?"…
Neiti joutui hieman hämilleen. — "En muista sitä todellakaan."
Lind'in kasvot kohosivat kuin valo Rejer'in eteen.
… "Kun ei se vaan olisi ollut … pursimies Torgersen'iltä" — lisäsi hän nyt.
Se helpotti — Vaan ei täydellisesti.
"Me kuulimme talvella kaikesta siitä jutusta St. Mauritiussaarella ja kuinka te purjehditte kuumetauti laivalla," — pitkitti hän; hän näki puhekumppalinsa olevan ihan alakuloisen ja kalpean.
"Niin, se oli ilkeä matka!"
"Torgersen'illä oli kirje kaikesta. Siinä oli suuria asioita teistä … vaan minä en epäillytkään koskaan, että Rejer Jansen Juhl jätettäisiin mainitsematta, jos joku hätä olisi käsissä!" — Hän koetti tehdä pilaa, vaan puhe oli lämmintä, ja tuntui melkein siltä kuin ääni olisi vavissut. — "Ettekö sitten koskaan ajatelleet, että voisitte itsekin sairastua?"
"En!" — lausui hän äkkiä — "mutta minä sanon teille, mitä ajattelin siellä seistessani… Kopeata, kaunista neitoa kaukana Norjassa, jota en koskaan sitten ole saanut ajatuksistani! — — ja minä ajattelin niin häntä, että rukoilin vaan Häntä, joka oli luonut minut, saattamaan minut entiselleni, — sillä hän, joka seisoi siellä ruotelirattaan vieressä, oli sekä susi että miehentappaja! … ei kiusaamaan minua kuoliaaksi, vaan antamaan minun saada neito — kaikkine niine lapsineen kuin hänellä vaan on!" — lisäsi hän ahneesti ja katsahti viereiseen huoneesen päin. — "Sitä neitoa olen minä aina ajatellut suojeluskuvanani komealla kolmimastoisella, joka kiikkuu ylös ja alas elämän vaahdossa, niin korkearintaisena ja sen näköisenä kuin te, — niin juuri semmoisella pään ja kaulan asemalla kuin teillä on, neiti Rördam. On kuin hän katsoisi yli koko meren ja sanoisi laineille: 'teidät minä murran!' — — Tässä olisi hitunen semmoista, joka voisi viedä eteenpäin maailmassa, neitiseni! — kunhan hän vaan saisi sen, jota haluaa, purjehduskumppaliksi… Niin, neiti Saara Rördam! — en ole tänään tullut kapteeniksi, — en ole hienosti puettu, en su'ittu enkä juhlallinen! olen ruma — pitkänenäinen … monessa suhteessa jäljellä! Mutta — antakaa te Rejer Jansen Juhl'ille lupauksenne, ja teitä ei petetä, — ei vierasten naisten tähden … ei minkään tähden maailmassa, niin kauan kuin minä olen hengissä!"
Hän oli lähestynyt silityslautaa ja seisoi nyt ihan hänen edessään ja katsoi häntä suoraan silmiin.
Neiti oli pitkä, hän vielä pitempi… Neiti seisoi kuolonkalpeana huiska kädestä vaipuneena vesivatiin ja suu puoleksi avoinna.
"Mutta Juhl! — teidän pitää tulla järkeenne! — Neljä … neljä lasta"…
"Hauskuutta vaan, sanon minä! — kun olen matkalla, on ihan välttämätöntäkin, että ne ovat talossa!"
Neiti seisoi ääneti.
"Tanssiaisissa merimieshuoneessa toissa vuonna, — kun te istuitte siellä penkillä miehenä mielestänne ja niin hangoittelevana tirkistelitte minuun ja meihin kaikkiin, — ajattelin minä, ett'en kenenkään huonomman miehen kanssa tahdo mennä naimiseen!… Myöhemmin iltasella tiesin myös, ett'ei se tapahtuisi kenenkään muun kanssa, — jos olisin ollut niinkuin muut, eikä minulla olisi ollut niitä, joista tulee murehtia… Sentähden ajattelin, että hänelle ei sinun pidä antaa semmoisia ajatuksia päähän, niin että se sitten koskisi häneen, kun sinun pitäisi sanoa ei!… Minä tein, mitä voin, Juhl!"
"Ja nyt se on auttamattomasti liian myöhäistä, neiti Rördam!"