XI.
Ystävyys ja rakkaus.
He häilyivät avaralla, äärettömällä valtamerellä, hospitaali kannen alla!… Kuumejanoa ja kurjuutta! — ja tuskin raikasta ilmanhenkäystä polttavassa kuumuudessa!
— Nyt veti kapteenikin viimeisen henkäyksensä kajutassa, muistuttaen ensimmäistä perämiestä olemaan varuillaan Rakkebaa karista Fredriksvärnin ulkopuolella. Hän houraili olevansa kotona.
Kirvesmies neuloi hänet norjalaiseen lippuun, antoi virsikirjansa rinnan päälle ja kaksi pohjalastirautaa jalkoihin, luki Isämeidän siunaukseksi ja päästi Indian meren pohjaan.
Tuuli alkoi kiihtyä, joka seikka huolestutti Rejer'ia. Myrsky, ja he olisivat olleet hukassa! — vaan ensi seuraus näytti onnelliselta, sillä moni sairaista alkoi ryömiä kannelle.
Rejer oli tällä ajalla tuntenut monta kummallista tunnetta heräävän povessaan. Oli mielikuvitus, josta hän ei tahtonut päästä erilleen … ajatus, jota hän ei tahtonut suosia, vaan joka kuitenkin aina tuli takaisin — aina! — ajatus, jonka tähden hän olisi tahtonut sylkeä itseään silmille!…
Ensimmäinen perämies makasi alhaalla hökkelissä; hänessä oli tuskin henkeä enää.
Jos hän kuolee? — jos hän kuolee?
Silloin voisi hän taas päästää vapaasti valloilleen kaikki ajatuksensa ja tunteensa tytön suhteen, jota hän nyt ei uskaltanut ajatellakaan, kun —
Niin, jos hänen ystävänsä nyt kuolisi!
Tyttö oli hänelle yhtä kallis kuin hänen sisin sydänverensä! — huusi kuin kauan vangittu ja sidottu, vaan nyt vapautettu tunnustus hänen povessaan. Siinä oli kokonainen elämä — koko tulevaisuus!…
Sitten sai hänessä vallan voimakas iva ja halveksiminen itseään kohtaan, niin ett'ei hänestä tuntunut mikään olevan parempi teko kuin juosta laivalta mereen, — ja siten vapauttaa laiva halpamielisestä koirasta!
Hän meni alas ja hoiti perämiestä niin varovasti kuin pientä lasta … muutti hänet raittiimpi-ilmaiseen hyttiin ja toimitti ilmanvaihtoa ilmareiästä ja ovista…
Hän katseli hänen kalpeita taudinkuihduttamia kasvojaan, joiden ympärillä musta parta riippui, ja tunsi olevansa kadottamaisillaan ainoan ystävänsä tässä maailmassa! — ja suru valtasi hänet, niin että hänen sydäntänsä kirveli… Hänen kaltaistaan ei ollut millään norjalaisella laivalla!…
Ja — kun hän taas oli seisonut jonkun aikaa vääntitangon ääressä — tulivat jälleen samat ajatukset entistä tietään.
Oliko hänessäkin kuume?…
Ei, vaan villitty sekoittava onnettomuuden kaitsemus lepäsi hänen ylitsensä! — hänen täytyi kärsiä tuskaa ainoan ystävänsä ja tytön välillä! —
— — Muutamia tuulisia vuorokausia vielä ja liekkatuulen käytävällä ruhvin ja sianselän varjossa kokkapenkerellä istui haamuja — kalpeita ja taudin kuihduttamia, niin että vaatteet riippuivat heidän päällään, vaan silmissä oli eloa, ja he ahmivat ilmaa täysillä siemauksilla, ikäänkuin jokainen ilmanhenkäys olisi ollut herrasherkkua.
"Nyt on luullakseni pahin ohitse!" — sanoi kirvesmies kuullessaan iltapäivällä göteporilaisen "soittavan" kokkaan.
"Ei ole kylliksi viileätä kajutassa … ehkäpä myöskin kosteata kölivedestä!" ja niin kantoi Rejer perämies Lind'in kannelle palttinaseinäiseen tuulitelttaan.
Vaan vasta Alert'in ehdittyä Kap Agulhakseen voi Lind ryhtyä kapteenin toimeen, ja kaikki tuli laivalla entiseen käyntiinsä siten, että hän otti huostaansa ylihangan vahdin ja Rejer alihangan.
Emäpuu kynti viikko- ja kuukausimääriä vakoansa, joka päivillä vaahtosi, öisin loisti fosforilta. He olivat jälleen saaneet sinisen tähtikarttansa takaisin ja aikoja sitten ottaneet selon Pohjantähdestä, olivat peilanneet Azorit ja Tenerifan sekä suoriutuneet Lind'in taitavuudella monesta pulasta huolimatta miehistön vähenemisestä.
Mitä enemmän he lähestyivät Europaa, sitä synkemmälle mielelle Rejer tuli. Mitä lähemmäksi kotia päästiin, sitä mustemmalta hänestä näytti. Hän käveli alakuloisena ja mietiskeli… Mitä hän oikeastaan tekisi kotona? Oliko siellä ketään, jonka tähden kannattaisi elää?… Hammernäs ja seutu kaikkine ahtauksilleen ja kutistumisineen! — hän kuvitteli mielessään sitä nyt puolipimeäksi potaattikellariksi, jossa itäminen on alkanut, — sillä hänen äitinsä kirjoitti, että "muutamat hieman mietiskelivät sillinpyyntiä, toiset Amerikaa."
Niin Amerikaa!… Hän kulki mietteissään.
Göteporilainen istui kahanreisin laivanportaalla isonrustin kohdalla ja teki työtään.
"Missä sinun isäsi koti on, göteporilainen? — Missä sinun isäsi asuu?"
"Ei ole isää."
… "Ja äitiä?"
"Ei ole äitiä! — ei sisaria eikä veljiä!" — lisäsi hän lyhyesti.
Rejer huomasi joutuneensa tukalaan aineesen ja löi leikiksi.
"Eikä kultaistakaan?"
"Oikein arvattu!" — Vähän ajan perästä lisäsi hän katsoen puolittain merelle: — "Muistelen kerran olleen itselläni yhden; vaan hän — joutui naimisiin patruuni Bromanderille."
"Vai niin! — Ja varmaankin et sinä sentähden koskaan 'jouda kotiin,' niinkuin sanot talvella?"
"Juuri sentähden!"
"Mitäs sinä sanot Amerikasta, göteporilainen?"
"Meneekö perämies sinne?" — hän katsoi kummastuneena ylös ja antoi merasimen painua.
"Tähystys ei vielä ole tehty sinnepäin — sanomattoman paljon tekemistä siellä!"
"Jos perämies tahtoo tähystellä, niin olen minä mies pistäymään siellä."
"Teen päätökseni Hampurissa."
"Hyvin, perämies!"
* * * * *
Ja niin olivat he taas taistelemassa talvimyrskyjen kanssa joulukuulla Pohjanmerellä — vinheä luodetuuli … he tunsivat niin hyvästi nämä asiat.
Yön pimeydessä olivat he kyllin onnellisia löytämään Helgolannin, ja niin laskivat he pakon vaatiessa etelää kohti toivoen Neuwarkin ja Cuxhavenin majakoista saavansa luotsiapua päästäkseen Hampuriin…
— Isot nostovivut satamassa olivat tyhjentäneet lastiruoman ja Alert oli nyt ankkurissa Steinwärdenin edustalla St. Paulin vastapäätä.
Siellä voivat he joka ilta laivan komentosillalta nähdä valkeat ja kuulla merimiesliikkeen melun maalla. He olisivat voineet tanssia soiton mukaan, joll'ei olisi ollut iloja kahdessa huvipaikassa samalla kertaa, jotka huusivat ihan toistensa korviin — kaksi hoijakkaa, joissa voitiin purjehtia soiton sävelissä ja värilamppujen valossa aaltoilevaa sinistä merta kaikenlaisiksi varustetuilla aluksilla — tai jos joku viihtyi paremmin maalla — ratsastaa ympäri giraffilla, zebralla, jalopeuralla, tiikerillä tai kamelikurjella —
Kerran tekemänsä päätöksen mukaan olla säästäväinen oli Rejer sulkenut taskunsa. Hän pysyi laivalla ja teki laskujaan Amerikan suhteen.
Sunnuntaina iltapäivällä vähää ennen heidän lähtöänsä oli hän kuitenkin maalla. Lind oli tahtonut tavata häntä.
Pitkin "Reperbahnia" ja "Langereiheä" vilisi ääretön ihmisjoukko, joiden seassa merisotamiehiä ja kauppalaiva-väkeä kaikista kansoista ja ilmanaloista, mulattiin ja neekeriin asti, jotka ylvästelivät selbihatuissa, keltaisissa liivissä ja punasissa kaulaliinoissa.
Lauma lauman perästä seisattui valosta loistavien ikkunain eteen, joissa oli uusia houkutusihmeitä joka askeleella: — — "Maailman kaunein nainen!" "Jättiläiskäärme!" "Anatomiallinen näyttely!" "Merenpohjassa!" "Ennustusta ja taikuutta bengaalisessa valossa!" "Jättiläisnainen!" "Vaksinäyttely!" jonka ikkunassa valkeaan puettu nunna, juomatanssijatar ja nuori viattomuus, joka istui ompelemassa, lakkaamatta kiersi ympäri.
Alapuolella kellareissa houkuttelivat viettelevät kahvilat laulajattarineen ja soittoineen, ravintolat ja olutholvit, joiden portaat nielivät kokonaisia laivalastia, miehiä ja naisia … kaikkea laatua! vaikuttamatta ihmisvirrassa huomattavaa muutosta, — sillä se kulki sitkeästi ja hiljaa tietään, niinkuin Elbe sen alla.
Rejer kiinnitti huomionsa kahteen Alert'in jätkään hänen edessään.
… Loiskis! kellariin ne menivät! — Sinne menee jäännös vuosihyyrystä — mutisi hän itsekseen. — Matruusi on lintu, jota metsästäjä vainoaa! oikea varpunen virikkeiden keskellä … hän ui pelkkien haikalain seassa!… Rejer puisti olkapäitään… Hm! hm niin! — täytyy olla koko mies voidakseen ainoastaan elää!
Hän oli teaatterissa yhdessä Lind'in kanssa, joka oli ihan tulvillaan ihastuksesta Blenda Hastingsiin; hän tanssi nuoralla, — "Ilmasorsa," niinkuin hän ohjelmassa kutsui itseään. Lind huusi hänelle, seurasi hänen liikkeitään bravohuudoilla… "Kas nyt uhkarohkea, niin että hän voisi seista varpaisillaan maston nenässä! köykäinen ja notkea kuin kissa! — kello yhdeksän iltasella pistäyn minä aina tänne, silloin on hänen vuoronsa kohota ilmaan!"
Ja nyt piti heidän lähteä teaatterista illallista syömään!
Lind vei hänet kellariravintolaan, jossa istui merikapteenia ja muita ihmisiä, jotka samoinkuin hekin olivat tulossa teaattereista ja muista huvituksista.
Lind meni suoraan ja tervehti tuttavasti vanhanpuoleista naista, joka istui tiskin takana, ja kohta sen perästä tuli mustakiharainen kaunotar, reipas olento ja ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. Hän näytti olevan koko laitoksen sielu.
"Nyt on viimeinen ilta, ennenkuin taas lähdemme luikertelemaan… Huomenna nostamme me ankkurimme, — sentähden poikkesin sisälle sanomaan teille jäähyväiset, Sally!… Niin, aivan niin, huomenna nostamme me ankkurimme" — vakuutti hän hieman kaipausta osoittavalla äänellä — "Tämä on viimeinen olutsarkkuni täällä, ja siihen kuluu aikoja, ennenkuin sitä minulle tarjoavat noin kauniit kädet kuin Sally Frankfurterin! — noin hienoa kättä ja noin säihkyviä silmiä ei ole pohjoisnavalla!"
Illallinen valmistettiin Lind'in yhä lämpimämmin vakuuttaessa hänen silmiään kauniiksi ja kaikellaisia muita hurmaavia ominaisuuksia, — kohteliaisuuksia, joita kuuden-, seitsemänkolmatta vanha kaunotar Sally hyvin tyynesti ja ystävällisesti kuunteli, kohdellen niiden antajaa hyvänä ravintolavieraana ja ystävänä.
Hänen lausuessaan vakuutuksiaan ja kohteliaisuuksiaan kääntyi neiti hyllyyn päin ja otti kaukaa sen perältä tukun mustia sikaria keltaisessa kääreessä.
"Ne ovat oikeita," sanoi hän — "olen saanut ne kubalaiselta merikapteenilta, — tahdotteko ottaa ne?"
"Minä poltan niitä ajatellessani teitä, Sally — siihen voitte luottaa!"
Rejer vaipui ajatuksiinsa ja oli kotimatkalla harvapuheinen, samalla kuin Lind poltti sikaria ja piti ylistyspuheita kauniille hauskalle Sally Frankfurtenille.
Laivalla alkoi Rejer, niin myöhä kuin olikin, keskeytymättömällä innolla laskea ja panna sijoilleen suurta määrää ruokatavaroita, jotka olivat kasatut ruhviin. Ajatukset olivat myös työssä.
"Mitä sinä tirkistät?" — kysyi hän kiivaasti, nähtyään göteporilaisen useita kertoja ohikäydessään kumartuvan ikkunaan.
"Oli kuin tulenkipinä tai valoa tuolla alhaalla," — vastasi tämä, — "vaan se tulee varmaankin kapteenilta, joka vielä valvoo… Hän on luultavasti sanonut jäähyväiset jollekulle tänä iltana ja istuu nyt pimeässä poltellen muistoja itsestään. Se taula sytyttää tulen joka satamassa ja sammuu taas merellä!" — mutisi hän, — "ei kukaan tyttö kulje kauan hänen sydämmensä hameentaskussaan!"
Rejer antoi hänelle uusia ruokatavaroita vietäväksi sijoilleen. Äkkiä oikaisihe hän ja sanoi:
"Kuules, göteporilainen! — paria kolmea kiepausta tahdon koettaa siellä kotona, ennenkuin hullaannun lähtemään Amerikaan! — Tunnen saavani toisen hengen päästyäni tänne pohjolaan!"
Kun he seuraavana päivänä olivat lähteneet Cuxhaven'ista ja kääntäneet suuntansa pohjoiseen, sanoi Rejer äkkiä ivallisesti Lind'ille:
"Kun teillä on niin monta naista päässänne, perämies olette te ehkä unhottaneet — hänet siellä Fredriksvärnissä!"
"Saara Rördam'inko? — Eikö mitä! — hän on siksi liian hyvä, ja vielä nyt, kun tulemme kotiin."
"Niin, minä tahdon kernaammin selvän purjehdusveden ja rehellisen pelin, perämies! — ainoastaan varoittaa, että jokaisen tulee semmoisissa asioissa olla mies paikallaan huolimatta kumppalisuudesta — se on minun ajatukseni… Nyt tiedätte mihin suuntaan minä kuljen!"
Lind katsoi kummastuneena ja pitkään häneen.
"Sinun ei pitäisi antautua sille tielle, Juhl! — se on vaan hyväntahtoinen neuvoni, ymmärräthän, — merimiehelle, jolla ei vielä ole sen enempää tarjottavana!… Merimiesten ei ylimalkaan pitäisi naida, ennenkuin he viisikymmenvuotiaana ja varakkaana voisivat vetäytyä mereltä… Muuten on se sinun oma asiasi; jokainen purjehtikoon tuulensa mukaan!"
Juuri samoin ajatteli Rejer'ikin; hän aikoi laskea omaa suuntaansa ja teki nyt laskujaan, että hänen pitäisi ennättää perämiehen tutkintonsa niinä viikkoina, kuin Alert viipyisi Trondhjemissä; siellä päätettäisiin, läksisikö laiva taas pitkälle matkalle vaiko kotoa pistäytyisi Itämerelle.
Taas vinheä länsituuli ja ilkeät maallepäin käyvät aallot! Ja kuta kauemmaksi he tulivat Norjan rannikolle, sitä vaikeammaksi tuli kulku, virralla ja tuulella oli oma suuntansa kummallakin; vaan kumpikin olivat ne yksimieliset ajamaan laivaa kallioita ja karia vasten! … jokainen aalto niin juonikas ja mutkikas kuin asianajaja!
"Ei tästä tiedä, laskeeko tuulen alatse vai päällitse," — sanoi kirvesmies, "vaan tuntea sen saa, kun se tulee!" — lisäsi hän, kun he samalla kohtasivat virran kohottaman tyrskylaineen, joka pullisti sisään palasen ulkovuorausta kokasta tuulen alta. — Tämä tapahtui Bergen-väylän kohdalla ihan Bukne-vuonon suussa.
"Tuskin kaksireivinen märssytuuli," — mutisi Lind suutuksissaan, — "ja kuitenkin pullistus toisensa perästä!… Ei kenenkään reitaajan kannata mitenkään kuljettaa oikeata laivaa Pohjanmerellä… 'Niin alakuloinen ja varovainen kuin Pohjanmeren laivuri,' hän olisi hullu, joll'ei olisi semmoisessa mielentilassa! Milloin reelingit, milloin venhe ja sitten ehkä keularaaka laivasta!… Karia … tyrskylaineita … virtoja… Koiransää! Saatte kutsua minua vanhaksi ämmäksi, jos minä ja Alert koskaan kuljemme Pohjanmerellä muuta kuin sen verran, mikä vaaditaan pitkälle matkalle pääsemiseen!"
Oli ainoastaan yksi asia, joka todella voi saattaa Lind'in pahalle tuulelle, ja se oli, jos laiva sai jonkun vian! Parista kolmesta laudanpäästä ulkovuorauksessa suuttui hän ja melusi kuin jos se olisi ollut hänen oma säärensä, joka murtui.
"Mitä sinä siellä seisot ja töllistelet, Juhl?"
"Katsokaas!"
"Mitä sitten?" — ärähti Lind.
"Katsokaa! … näitä kahta! — minä löysin ne tunkeutuneina ankkurivitjoihin kokassa tyrskylaineen perästä!"
"Joutavia, — heitä ne mereen! … kaksi pientä kehnoa kalan luirua!"
"Silliä niin! — oikeita talvisilliä!"
"Oo, kesä- tai talvisilliä! Ulkovuoraus meni hiiteen, kun menikin!"
"Katsokaas, kuinka kirkkaita ja lihavia ne ovat … ruusunpunasta simpukankuoressa, ja tummanruskeita seljästä … niinkuin metalli! — Niin, nämä ovat oikeita emäsilliä! — suuria, paksuja veitikoita! — oikeita Pohjanmeren jätkiä!… Ne tulevat talvipuvussa merestä! — Nämä ovat herkkua!"
"Anna sitten kokin keittää ne!" Lind läksi suutuksissaan hänen luotaan.
Vaan Rejer tuotti sankollisen merivettä, johon hän päästi sillit, nähdäkseen, oliko niissä vielä henkeä… Vaan kuolleita ne olivat, — kuolleita kuin sillit!
Väsymättömällä tarkkuudella tutki hän nämä kaksi kalasuvun jäsentä, kunnes ne vihdoinkin iltasella tulivat paistettuina pöydälle kajuttaan hänelle ja Lind'ille.
"Ne maistuivat todellakin herkulta!" — myönsi Lind; hän oli päässyt pahimmasta suuttumuksestaan ulkovuorauksen tähden.
Vaan Rejer'istä olivat nämä kaksi silliä herättäneet kokonaisen legionan muistoja.
Siitä asti kuin päivä seuraavana aamuna valkeni koiranvahdissa, vartioi hän vaan näkymistä; hän seisoi partaalla tähystin silmässä.
He tulivat Udsiren ja Karmenin näkyviin. Hän näki kalavenheitä ja sillilaivoja kaukana harmaassa aamuilmassa … hän tunsi niin hyvästi niiden purjeet.
Siellä täällä voi hän tähystimellä eroittaa jonkun sillipuodin tai huoneen katon, joka pilkotti rannalta, — suolauspaikkoja.
Jaa-ah, hän tunsi paikat!… Tänne oli hän purjehtinut Juhl-venheellä valloittamaan maailmaa ja Hammernäs'iä! — Antti-voudin ja kaikkien muiden merisankarien kanssa.
Kummallista, ett'emme hukkuneet kuin hiiri vesitynnöriin! — mutisi hän.
Hänen pettyneet nuoruuden toiveensa olivat jättäneet piikin hänen mieleensä, ja hänen rakkautensa ja lapsellinen ylpeytensä kotiseudun suhteen oli muuttunut katkeruudeksi! Vaan siitä huolimatta seurasi hän nyt tuima mitä suurimmalla ja huomiollisimmalla innostuksella… Hän otti tähystimellään selon siitä pienestä karirivistä, jonka sivulla hän oli ollut venheineen, kun sillit menivät maata kohti … haki itselleen varmuuden kalastuspaikan asemasta … etsi paikan, missä hänen nuottueensa oli ollut…
Tämä täytti hänen mielensä koko matkaksi Trondhjemiin.