Eteenpäin! Kertomus mereltä

by Jonas Lie

X.

Rejer tutkii ensimmäistä perämiestä, ja löytää liian pian pohjan.

Aikaiseen, ennenkuin jäidenlähtö oikein oli alkanut, läksi Alert tällä kertaa lastineen Cardiffiin oikeassa pahassa Pohjanmeren säässä — ähkypäinen hankapurjetuuli ja taajoja raekuuroja.

Pursimies käveli ja reutoi itseään luuvalossa, väittäen ilmassa olevan lunta. Hän aikoi aina antautua köydentekijän uralle maalla, mutta ei vaan koskaan voinut vastustaa viettelystä, kun perämies Lind tuli hänen tupaansa ja sanoi:

"No, Jakobsen, nyt me taas lähdemme merelle pulikoimaan!"

"En minä, perämies! — tiedättehän"…

"Hölyn pölyn, Jakobsen!"

"Tiedättehän, se köydentekijän ura"…

"Tarvitsee rahaa."

"Hm … jääkylmää ilmassa!… Luuvalo!"

"Se paistuu tiehensä eteläpuolella viivaa… Minä lähetän pullon neilikka-airakk'ia, Jakobsen! — hikoilemislääkkeeksi. Tule sitten luokseni kertomaan, auttoiko se!"

"No hyvä, perämies! Hm … milloinka me sitten, — minä tarkoitan
Alert'ia"…

"Jopas tartuit, sinä"…

Perämies iski silmää, Jakobsen iski silmää. Jakobsen olisi ollutkin kuin onneton leskimies, jos Alert todellakin olisi lähtenyt hänettä merelle!

Oli melkein sama miehistö, melkein kaikki Laurvigistä ja Stavärnistä aina Uuteen Hellesandiin asti. Steewartti oli tullut Laurvigin horellista, ja ruotsalainen, joka ensin oli pestattu Göteporissa, vaan joka ei koskaan nähnyt tilaisuutta talvisin päästä kotiin, "kukersi taas kuin teeri mäellä," niinkuin kirvesmies sanoi.

Jos Rejer joko öljymekossa ja lounas päässä patikoi kannella tyrskylaineiden harjat peräpurjeen puomin tasalla, tai hänellä oli pikimustassa yössä koiranvahti ja seisoi ruotelissa, oli kaksi asiaa yhtä varmat, kuin hänen huulensa olivat suljetut ja leukansa terävä —: ensiksi, ett'ei hän ensi kerralla tulisi kotiin hyyryttä niinkuin auttamaton lehmä, ja sitten, että hän tahtoi käyttää aikaansa pitkällä matkalla lukemiseen ja sen purjehdusopin käytännölliseen kertomiseen, joka auttaisi häntä perämiehen tutkinnon läpi maalla.

Peräkannen vahti oli päässyt vapaaksi ja ryöminyt kannen alle. Hänellä oli ollut kylliksi surkeata puoliyöhön, nyt heltyivät vähän tuulenpuuskat, ja ensi vilahdus uusikuusta näkyi tuon tuostakin huilaavien pilvenhäikkien lomasta. Nyt oli viides vuorokausi siitä kuin he olivat lähteneet matkalle, ja Rejer seisoi koiranvahdissa.

Häntä ihmetytti, nähdessään perämiehen vielä kannella; hän käveli, piippunysä nenän alla valaisemassa, edestakaisin tuulenpuolisella laidalla. Vähän väliä seisattui hän peräpurjeen tai ison vantin tykönä ja katseli merelle.

Hän tahtoi varmaankin selkoa ilmasta ja kuunkäänteestä, sillä hän katseli aina kauan ylöspäin. — Aika mies! Merimies ruumiiltaan ja sielultaan! … ei mene ennen levolle, kuin on saanut ilmahavantonsa järjestykseen; — ajatteli Rejer.

Hän päästi juuri ruotelin valloilleen tyrskylaineen jälkeen, jonka lävitse hän oli laskenut Alert'in, kun perämies seisattui hänen viereensä.

"Kuules Rejer!" — kysyi hän hiljaa, lyöden samalla piippunsa tyhjäksi polveaan vasten — "oliko se kolmeneljättä vai kahdeksanneljättä taaleria, kuin minä lainasin sinulta?"

"Ettekö muista, kahdeksanneljättä"…

"Niin, ihan niin! — minä vaan teen nyt luetteloa veloistani, ilmoitan minä sinulle … monta nimeä! Vaan minulla onkin nyt kaksi vuotta kitkutettavana ja säästettävänä. En aio enää tuhlata killinkiäkään maalla, — saat hirttää minut, joll'en ole itara ja kitkuta, niin että ruskaa paikat. Sillä tavalla tulen kotiin varakkaana miehenä. — Kuules Rejer, sinunkin pitäisi kiinnittää kukkarosi nauhoja!"

"Niin on tuuma, perämies!"

"No, sittenhän meitä on kaksi ahnekonttia! — niin kuivia, että voivat raapaista tulta meistä!"

"Sanos minulle, Rejer! Olitko tuttu kanunamiehellä?"

"Luuletko siellä olleen jonkun, joka olisi katsellut lampaan silmillä — tytärtä?"

"Kuinka minä sitä tietäisin, perämies!" — hän puristi samassa kovasti ruotelin vartta — "hän on kiitoksenkipeä elukka!"

Perämies jäi seisomaan ajatuksissaan pykälälaudan ääreen, kunnes uusi raekuuro ajoi hänet kannen alle.

Rejer'ille tuli tämä raesade sitävastoin hyvään aikaan! Hänen seistessaan siinä ja jääpuraiden lyödessä hänen kasvojansa ja tulehtuneita silmäluomiansa vasten, oli yhtä suuri rajuilma noussut hänen sisässään. Minkätähden perämies oli sitä kysynyt? — Miksi perämies oli ruvennut vakoilemaan häntä?…

Vai niin! hän tekee laskunsa selväksi … kitkuttaa ja säästää… Niin, niin…

Tämmöistä tunnetta ei hän koskaan ennen elämässään ollut tuntenut.
Alkaa tuntua kuumalta tanssia!

Hän näki Saaran edessään … kullanvälkkyvine hivuksineen, niin komeana ja kauniina! — ja omituinen väre kasvoissa, kun hän otti jäähyväisiä häneltä.

Merimies! — e-ei! semmoista ei hän nyt tahdo! — ivasi Rejer. — Mutta sitä raukkaa! eihän hän kuitenkaan voi vastustaa kaunista perämiestä, joka panee sydämmet liekkiin, mihin vaan kääntyy!

Mieheksi hänelle! siihen tarvitaan hiukan enemmän, rakas Lind! — —
Niin, niin… Siellä olet satimessa!

Tämä oli kova sadekuuro, jonka Rejer sai kokea, tämän vahdin aikana! … keksintö, joka tuntui sitä raskaammalta, kun ei voinut oikeastaan nähdä sen lävitse enemmän kuin meren yli. Hänelle oli yhtä sekavana se, mitä hän itse tunsi, kuin sekin, mitä Saara Rördam mahtoi ajatella. Ainoastaan yksi asia oli hänelle selvä, nimittäin että Lind oli saanut silmänsä auki hänen suhteensa!

Rejer alkoi pitää tarkasti silmällä perämiestä; hän ei todellakaan enää ollut itsensä kaltainen! Ihmiset eivät saaneet kuulla hauskaa sanaa häneltä… Ja muutoin oli se aina hän, jolla oli joku leikkisana heitettävä heille, silloinkuin elämä tuntui kolkolta; hän tahtoi sen käymään kuin tanssin. Sentähden voikin hän ihmisten kanssa tehdä, mitä tahtoi, kääriä heidät sormensa ympäri niinkuin silkkinauhan; hieno ja iloinen kaikkialla, sekä maalla että laivalla … ikäänkuin syntynyt komentajan sillalle; — se oli jotakin, josta Rejer otti vaarin.

— Aivan oikein, perämies ei lähtenyt laivalta Cardiffissa! — muuten ei hän ollut niitä, jotka eivät välitä iloista maalla!

Rejer'in epäluulo sai varmuutta, kun alaperämies viimeisinä päivinä heidän oloaan siellä tuli laivalle tuoden postin konsulin virastosta ja sen mukana kirjeen hänelle.

"Kuules!" — sanoi perämies hänelle iltasella, kun olivat lopettaneet lossauksen — "Olen hankkinut itselleni tavattoman hienoa piipputupakkaa maalta … siellä on puolinaulaa sinua varten; — se on hyvään tarpeesen matkalla etelään!"

"Paljon kiitoksia, perämies!"

"Sait kirjeen tänään! Minä näin siihen olleen kirjoitetun Fredriksvärn. Se oli varmaankin joltakin kumppalilta? Mitä uutisia siinä oli?… menevätkö hyvin kihloihin?"

Hohoo — ajatteli Rejer.

"Ei, se oli kotoa, reitaajille lähetetty."

"Vai niin! — Vaan voihan tapahtua, että joku kumppaleista
Fredriksvärnissä kirjoittaa?"

"Ehkäpä!"

"Sinun pitää kertoa, jos on jotakin uutta, olkoonpa mitä tahansa! — Tulee ikävä matkalla, näetkös! — ja minä olen sieltä syntyisin, — sentähden huvittaa se minua." — —

He olivat peilanneet Dungenessin ja Englannin lounaisimman niemen vuosituulen suuntaa ja olivat nyt — lastina pikkutavaraa Kap-kaupunkiin ja Port Elisabethiin — jo kolmatta viikkoa matkalla kaikki purjeet ylhäällä, aina sänky- ja pesuvaatteihin saakka, jotka roikkuivat kuivamassa. He tekivät yhdeksän solmua tunnissa, taivas alinomaa kirkkaana ja kuumuus yhä lisääntymässä sekä — niinkuin havannot joka puolipäivä näyttivät — lakkaamatta kapenevalla leveydellä.

Vähitellen olivat he jääneet tuuliteltan peräkannelle, sitten myös kokkaan.

Kannella kävelivät kanat ja potkivat kirvesmiehen höylänlastuissa, hänen tehdessään työtään… Koira ja kissa olivat tauonneet sodastaan; ne eivät viitsineet tapella kuumuudessa. Toinen makasi kuono käpäläin välissä pienessä siimeksessä, jonka iso masto muodosti, toinen venyi ja katseli kanoja. Kokkapenkeressä paikattiin kenkiä ja saappaita; toiset olivat räätälin työssä.

Työpajoja oli joka paikassa; ja kirvesmies, joka myös oli nyt saanut kylläkseen kuumuudesta, oli majoittunut pieneen, sitä varten tehtyyn telttaan fokkipurjeen alle, tekemään kahta uutta komeata vipukehrää.

Göteporilainen oli peräpuolella; hän oli kaikentekijä ja oli nyt saanut työkseen merkitä perämies Lind'in rinta. Ankkuri — niin oli käsketty, vaan kun sitä piti ruveta tekemään, tahtoi perämies ankkuriköyden oman piirustuksensa mukaan, joka oli suuren S:n näköinen.

"Ei se nyt ole minkään ankkuriköyden näköinen," tuumaili göteporilainen ennen tekemäänrupeamistaan.

Rejer seisoi omissa mietteissään tuulen alla… Ankkuriköysi S:n näköinen … he, he! — hänestä tuntui ilma sikamaisen kuumalta!

Tuuli lauhtui yhä enemmän päivemmällä, kunnes purjeet ja nuorat riippuivat ihan höllällään.

… He olivat melkein päiväntasaajan kohdalla ja ilma oli tavattoman samea ja läkähdyttävä auringon lasketessa.

Silloin alkoi pilviä ikäänkuin vyöryä siinä… Heille ilmestyi yhä selvempi ja selvempi kultajuova… Ei ollut enää sameutta, vaan pikaisesti rientäviä kuuroja, jotka kävivät yhä tummemmiksi … kaukana välähteleviksi!…

Ja kapteeni ja ensimmäinen perämies, jotka seisoivat yhdessä hakkuulaudalla neuvottelemassa, tunsivatkin ne heti, mitä ne olivat — ne oli niitä pikaisesti kulkevia tuulispään tapaisia sadekuuroja, jotka saattavat raivota näillä leveysasteilla!

Tässä ei käynyt menettää aikaa, täytyi saada laiva puhtaaksi kaikista purjeista: kaitapurje, isopurje ja salipurje ja kaikki, mitä purjeita oli, kunnes ne olivat käärittyinä raakapuihin! Hytistä karjui huutaja ja tuuli alkoi vinkua kaikellaisilla korvia vihlovilla äänillä, samalla kuin ilta-aurinko lasketessaan rientävien synkkien pilvien lomitse uhkaavasti heitti säiteitään ikäänkuin pitkiä, veripunaisia juovia aaltojenharjoille, jotka muodostivat korppimustia varjoja.

Laiva, joka oli ajelehtanut palavilla purjeilla, alkoi keinua kokka hyrskyissä.

Aurinko laskeutui ja jätti ainoastaan tummanpunasen välkkeen pilven reunain alatse, ja kohta sen perästä olivat roiskuvat ja leiskuvat purjeet synkässä pimeydessä, joita lävisteli ristiin rastiin välähtelevät ukkosennuolet — parin kolmenkymmenen minutin ajan, ja jyrinä kulki niiden ylitse, myrskyn vinkuessa ja viheltäessä köysissä.

Kaitapurjeen puomit olivat lasketut alas, praami- ja huippupurjeet korjatut, alapurjeet käännetyt niin, että ne kitisten ja vinkuen lokissaan ja taljoissaan lankesivat suoraan kannelle… Ja nyt oltiin työssä märssypurjeen raakapuissa, — "pohjakari" — tässä ei kenenkään kädet olleet joutilaina.

"Purjenuorat irti! … märssynjalkanuora ylös tuulenpuolelta! — märssypurje alas!"

Kuin miehistö pimeässä kiipesi isomärssyn raakapuihin, löi purje yht'äkkiä taaksepäin — laiva oli tullut liian ylös tuulen päälle ja sai purjeihinsa tuulenpuuskan! Purje ruski ja löi heitä ympäri korvia puoleksi tuuliaispään voimalla, kunnes se hyvin yksinkertaisesti reivasi itse itsensä repeämällä ja lyöttymällä säpäleiksi ja rievuiksi saumoistaan.

Pari miestä menetti tasapainonsa ja pelastui tarttumalla köysiin. Ja yksi jäi poimuihin kiinni. Laiva keinui kovasti… Näytti kuin ei mitään onnettomuutta olisi tapahtunut. Sade alkoi virrata ja työtä pitkitettiin; täytyi tehdä lehmän käännös.

Vasta joku aika sen perästä, kuin hän olisi ollut tarpeen etupurjeen jalkanuorissa, kysyttiin alaperämies Nielseniä… Häntä ei löydetty mistään, ja vaikk'ei kukaan tahtonut olla ensimmäinen lausumassa sitä, oli kuitenkin kaikille aivan selvä, että hän oli pudonnut mereen! Viimeinen, mitä steewartti oli nähnyt hänestä, oli se, että hän oli tuulenpuolelta tarttunut pistopulttiin, kiinnittääkseen sitä niskanuoraan; — se oli juuri silloinkuin purje löi taaksepäin, ja hän itse horjahti alas raakapuusta ja jäi käsistään riippumaan perttiliinaan…

Puoliyön aikaan oli varsinainen myrskykuuro ohitse; vaan yö oli yhä pilkkopimeä, ja sade tulvasi kello neljään asti aamua, jolla aikaa Alert pysyi tuulen alla.

Kullankirkkaan, säteilevän auringon noustessa olivat he monen penikulman päässä alaperämiehen haudasta.

Hänen piippunsa oli vielä heitettynä penkin alle ruhvin ulkopuolella avonaisen tupakkakukkaron vieressä; hänen tohvelinsa olivat hytinportaiden vieressä ja hänen majassaan, jossa hänen vaatteensa ja olkihattunsa olivat, juuri niinkuin hän ne oli jättänyt, riippui vielä hänen kellonsa ja tiksutti.

Tämän kertoi steewartti kokkapuolesta, ja se saattoi kirvesmiehen syviin mietteihin… "Niin kauan kuin kello käy, on hänessä henki!" — mutisi hän nyökyttäen hiljaa päätään… Ja tuntui paljoa helpommalta tässä raskaassa mielentilassa, kun vihdoinkin aamupäivällä ilmoitettiin, että kello oli seisattunut puoliyhdeksän aikoina.

Vähitellen sai sitte Alert entisen purjeverhonsa, — jokaista neliöjalkaa käytettiin hyväkseen tuulen kokoamiseksi — ja vauhtia pitkitettiin viikkomäärät samalla tavalla, purjettakaan muuttamatta tai jalkanuoraakaan liikuttamatta, pitkin hiljaisesti keinuvaa, ääretöntä meren sinipintaa. Aamuraittius suloisesti säteilevässä auringonvalossa, lisääntyvä paahde päivemmällä, kunnes se väheni auringon lasketessa, ja taivas äkkiä seisoi kuin korkeakaarinen musta kupulaki heidän yläpuolellaan suurine kiiluvine tähtineen: — Argo, Kahdeksikulma, Eridanus ja Valaskala sekä yhä enemmän ja enemmän selkenevä, tuikkiva etelänristi.

Muutamia päiviä oli kulunut eikä muuhun toimenpiteesen oltu ryhdytty alaperämiehen kuoleman johdosta kuin siihen että Lind oli määrännyt Rejer'in ottamaan huolekseen hänen perämiesvahtinsa sekä pitämään peräkannen lamput ja lyhdyt kunnossa. Kuitenkin pidettiin siitä neuvottelua peränpuolella hytissä.

Kapteeni Berentsen oli siisti, hiljainen ja säännöllinen mies, niin luotisuora ja määrätty tavoissaan ja luonteeltaan, että häntä oli melkein mahdoton lähestyä millään persoonallisella ystävyydellä, vaan miehistö piti häntä melkein yliluonnollisessa kunniassa. Hänen varovassa, karttavassa luonteessaan asui heikkohermoinen pelko tai levottomuus kaiken suhteen, mikä tuntui tavattomalta. Eikä Rejer'in rohkea nenä eikä näkö olleet kylläksi tavallisia varsinaisille matruuseille … koko kasvojen olento oli pari kolme astetta liian korkealla…

Lindin ehdoitus, että Rejer otettaisiin alaperämieheksi, kohtasi sentähden tavattoman sitkeätä vastarintaa, pitkitystä ja arvelua, vaan ei yhtään varsinaista syytä paitse — niinkuin perämies Lind kevyellä tavallaan määritteli asian — suuren nenän.

Ensimmäinen perämies oli oikeastaan hänen ainoana yhdyssiteenään miehistön kanssa. Taidollaan pysyä arvossa ja samalla olla miehistön suosiossa oli hän saanut suuren vaikutusvallan kapteenin yli, joka ei tosin ollut hänelle tietty, vaan sentähden ehkä monesti sitä suurempi. Kun ensimmäinen perämies näin sitkeästi kuin nyt pysyi ajatuksessaan, niin voi hän aina olla varma voitostaan ennemmin tai myöhemmin.

Samana iltana ilmoitettiin kokoontuneelle miehistölle että "Juhl oli astunut alaperämiehen sijalle ja virkaan Alert'illa" ja sen johdosta annettiin miehistölle groggia kokassa.

Tämä oli Rejer'in jäähyväisilta matruusisäädystä.

"Merkillistä kyllä," sanoi pursimies Torgersen, joka piti puheen … "ei ketään ole, josta ei tuntuisi kuin Rejer Juhl ikäänkuin kuuluisi peränpuolelle … minusta on tuntunut siltä aina siitä asti kuin hän tuli laivalle!"

"Niin se on tuntunut meistä kaikistakin!" — kuului jätkien yhteinen vastaus… "Eläköön perämies Juhl!"

"Vaan ei minusta," hymyili göteporilainen, — "kuin hän talonpoikais-arkkuineen tuli laivalle, näytti hän minusta liian jörömäiseltä, vaan sittenkuin hän leikkasi meille tien auki ruhvista Montrealissa, arvelin minä, että hänestä voisi tulla kaapparilaivan kapteeni! — niin juuri kaapparikapteeni!"

— — Jos Rejer jo ennestäänkin oli käyttänyt vapaahetkiä lukemiseen ja purjehdusmerkkien laskemiseen, niin tapahtui se tästälähin uudistetulla innolla, sittenkuin hän oli saanut oman hyttinsä istuakseen ja sai ottaa osaa jokapäiväisiin käytännöllisiin havannoihin, — hän tunsi tarvitsevansa niin pian kuin mahdollista olla kykenevä toimeensa.

Vaikk'ei perämies Lind tuhlannut monta sanaa siihen asiaan, niin oli Rejer'illä kuitenkin aavistus siitä, että hän tällä kertaa oli käyttäinnyt kuin kelpo kumppali häntä ja kapteenia kohtaan! Tämä nyt oli sitä laatua, jonka Rejer kätki poveensa; — se päivä valeunee kyllä, jolloin hän saisi näyttää, ett'ei hänkään tarvitse jättää auttamatta ystävää, tämän ollessa pulassa.

Lind istui penkillä kajutan ulkopuolella paitahihasillaan ja poltti tupakkaa tähystäessään tähtiä… Rejer käveli edestakaisin kannella hänen edessään, oli vielä liian kuuma käydä levolle. Silloin tällöin vaihdettiin joku sana. Lind puheli surkutellen siitä, että he olivat ihan toisella puolella maapalloa, ja Rejer vastasi myöntämällä siihen.

… "Ajatteleppas, ett'ei ole kolmea kuukautta siitä kuin me kaalasimme lumessa siellä kotona!" — lausui Lind.

"Niin tosiaankin — kummallista kyllä!"

"Sinä aamuna tanssiaisten perästä Singdalsenilla … oli kylmä ja kirkas ja…"

Rejer seisattui paikalla.

"Meillä on tänään ollut kaksi merilokkia, jotka ovat lentäneet meidän ylitsemme köliveteen," — sanoi hän.

"Vai niin! — Ja semmoinen hankiainen, tiedäthän, joka ei oikein kannata … kanunamiehen piti luonnollisesti käydä keskitietä puujalkoineen, ja silloin piti minun kulkea ihan lumireen nostamassa lumessa, voidakseni pysyä tyttären sivulla."

"Niinpä niin! — Ne ovat tavattoman kauniita lintuja lennossa! … valkeita pitkät mustat siivet."

"Ovat kyllä! etkö ole nähnyt niitä ennen? — saamme kohta nähdä niitä kylläksemme; … vaan näetkös, minä patikoin lumessa ja hupsahdin välistä polviani myöten siihen … ja nauroin! Minulla oli epäluuloni, että tytär kulki niin tien reunaa pakoittaakseen vaan minua toiselle puolelle kanunamiestä, niin että minä joutuisin tuulen alle puujalan tähden, ymmärräthän … vaan kun hän vihdoin näki, ett'ei siitä ollut apua, tuli hän järkeväksi ja antoi tietä."

"Vai niin! — Merilokit, perämies, tietävät, ett'ei meillä ole pitkältä enää Kapiin?"

"Niin kyllä! vaikka ne toisinaan lentävät satoja peninkulmia merelle…
Vaan mitä minun pitikään sanoa… Sinähän tunsit kanunamiehen perheen?"

"Kyllä!"

"Seisoit puuvajassa siellä hakkaamassa puita! Oli sekin kaunis… Jos olisin tiennyt sen, olisit heti saanut rahasi, voit uskoa!… Vaan sillä laillahan näit häntä joka päivä?"

"Ketä?" — kysyi Rejer äkäisesti.

"Saaraa, tytärtä, luonnollisesti!… Minkälainen hän oli? — kotona tarkoitan minä … ja kanunantulppineen, velipuolineen hoidettavana?"

"Oo, semmoisesta kyökkisälystä en minä paljon välitä — sain siitä kyliäni jo laivankeittiössä!"

"Vaan sinä näit kumminkin, mikä hän oli eläviään? Ei semmoinen kuin leikataan impi jäykästä paperista, kaita keskeltä ja muuta semmoista, vaan oikea — jolla on niska, kaula ja olkapäät … jotka voivat ottaa hengen ihmisestä!… Ja silmät sitten! — Niissä oli voimaa… Kauneuden voimaa! — Sai ottaa hatun päästään ja laskea praamipurjeen alas!"

"Oi, perämies! Olette jo ottaneet hyvin monta hattua ja lakkia päästänne kauneuden voiman vaikutuksesta, luulen ma!"

"Me lennämme kaikki tulta kohti, Juhl!" — vastasi hän miettiväisesti — "vaan … tällä kertaa luulen minä perämies Lindin — syttyneen todenteolla."

Rejer käveli edestakaisin.

Eiköhän ensimmäinen perämies kohta mene kannen alle?… Eiköhän hänen mielensä tehne jo levolle näin myöhään yöllä? Oli ihan tuskallisen tukalaa kävellä tässä ja kuunnella ja vastata! — hän tunsi käyvän itselleen vaikeaksi hillitä mieltänsä.

"… Ja sitten et ole kenenkään naisen kuullut vastaavan niinkuin hänen, Juhl!… Se osoittaa kuinka uljas ja komea hän on kannelta, — sielunsa puolesta tarkoitan minä!" — pitkitti Lind taas.

"Tahtoisin juuri tietää, nukkuuko tähystäjä! — ei yhtään tiedonantoa koko yönä!" — karjasi Rejer ja hyökkäsi kokkaan, hänellä oli halu siepata vääntitanko ja lyödä murskaksi kaikki, mitä eteen sattui.

— — Lind oli mennyt alas, ja Rejer käveli kannella kirkkaassa yössä… Tähtiä oli yli koko taivaan, jotka näyttivät haluavan pudota alas, ja fosforia merenpinnalla; ruoteli kulki tulihyhmässä ja kölivesi välkkyi sähkövalossa. Vaan synti olisi sanoa hänen nähneen siitä mitään!

… Ensimmäinen perämies aikoi siis todellakin kosia Saara Rördam'ia! Ei käynyt päinsä houreilla enää sen asian suhteen. Niin! — säntilleen niin oli se!

Hänellä oli valittavana joko taistelu Lindin kanssa hänestä — tai uhrata itsensä Lindin hyväksi! … suoraan sanoen: — luopua hänestä! … koettaa unhottaa hänet! … ihan kokonaan jättää mielestään se, että koskaan oli nähnyt, puhutellut ja ottanut semmoiset jäähyväiset Saara Rördam'ilta.

Hän näki hänen vartalonsa ja kasvonsa edessään, — vaan hän karkoitti ne luotaan.

Oliko Lind hänen ystävänsä, vai eikö hän ollut hänen ystävänsä? Oliko hän osoittaunut kumppaliksi, vai eikö hän ollut tehnyt sitä — kaikkina näinä vuosina?… Eikö hän puhunut hänelle hänestä semmoisella ystävyydellä ja luottamuksella, että sen, joka pettäisi semmoisen kumppalin, täytyisi olla konnan.

"Niin, minun rakas Rejer Jansen Juhl'ini! — siinä kysytään miestä, jos tahdot kulkea rinnatusten miesten kanssa, joilla on leveä rinta!…" — — —

— — — "Ja tiedätkö, mitä hän vastasi minulle viimeisenä iltana kanunamiehellä," — jatkoi ensimmäinen perämies taas seuraavana iltana… "Kun minä tulen kotiin, olette te naimisessa, neiti! laskin minä leikkiä."

"Minäkö? — miksi menisin minä naimisiin? … ottaisin päälleni sen huolen! Ikäänkuin minulle ei olisi näistä kylliksi!" — hän osoitti kanunantulppiin. — "Ei kiitoksia, minä en pyri sille tielle, Lind!"

"Joll'ei hän olisi vastannut niin … niin kerrassaan jyrkästi! en luule, että olisin lähtenyt talosta sinä iltana kysymättä häneltä, eikö hän tahtoisi ruveta matami Lind'iksi, — päästäkseni varmuuteen hänestä, näetkös! Vaan sitten minä arvelin, että semmoista kuitenkin täytyy kauemmin miettiä; — olen ennenkin ollut rakastunut ja silloinkin ajatellut paljon! Ja sittenkin hän sanoi sen niin ylpeästi ja päättävästi, että minä vaan nauroin ja sanoin: 'vannottu ei ole pidetty, neiti.' — Vaan olisitpahan nähnyt, miten hänen silmänsä silloin loistivat, niin tosissaan hän oli!"…

"Ja nyt elän kuitenkin siinä uskossa, että sittenkin taisin olla tyhmä… Sehän voisi nyt olla päätetty asia! — Mitä sinä arvelet?"

"Mitä turkasta — voisin minä arvella siitä, perämies!"

Rejer vältti tästä lähin niin paljon kuin hänen vallassaan oli tämänlaatuisia ystävyyskeskusteluja. Täällä tulikin pian vaihtelevampaa sekä ilmassa että laivaelämässä, mitä lähemmäksi Kap-kaupunkia he tulivat.

* * * * *

Alert oli kulkenut Toffel Baytä Kap-kaupunkiin, purkanut sitten lopun lastiaan, pikkutavaroita, Port Elisabethissä ja kiiti nyt hyvällä vauhdilla kirkkaan, pilvettömän taivaan alla Port Louisiin St. Mauritiussaarella. Saari tunturineen, kasvullisuuksineen, viljelysmaineen ja huviloineen oli kuin ilmestys kohonnut sinisestä peilikirkkaasta merestä.

Vene, joka lähestyi, jo ennenkuin se laski laivasiltaan, sisälsi terveyslautakunnan jäsenen ja pitkän, keltaisen, kaljupään tohtorin, kultakaiteiset silmälasit päässä, joka teki kaikenlaisia kysymyksiä, tirkisti ruhviin, katsoi kajuttaan ja vihdoin viimein vaati nähdäkseen apteekkilaatikkoa, jonka hän nuuski ja tutki läpeensä. Hän pisti pikkusormensa pään jokaiseen purkkiin ja askiin, maistoi sisällystä, purki ja pani takaisin, tutki ja puisteli päätään ja oli äärettömän huolellinen.

"Voitte hirttää minut, joll'ei hän pistänyt yhtä kääröä taskuunsa tuolla apteekilaatikolla!" sanoi steewartti hänen jälkeensä laskuportaille. — "Hän näytti itse keltakuumeelta!"

"Jumala auttakoon meitä pois tästä loukosta!" — huokasi Lind; tämä tavaton vastaanottaminen ei häntä miellyttänyt.

Ankkurivitjat täytyi velvollisuuden mukaisimmasti malajilaisten sukeltajain lukota kiinni tavattoman paksuihin vitjoihin sataman pohjassa. Laki kielsi luottamasta omaan ankkuriin. Täällä oli juuri tuuliaispäiden aika, joka usein sattuu säännöllisesti joka kolmas tai neljäs vuosi, kuolettavaisten kuumeruttojen seuraamana, joita kosteus synnyttää.

Keskellä lounaisten vuosituulien terveellistä ilmavirtaa on St. Mauritiuksella ollut mitä suloisin ilma-ala, kunnes voitonhimoinen asioimisinto hakkautti alas saaren kaunistuksen, nuo tiheät metsät mustaapuuta ja muita kalliita puulajeja sekä paljastivat maan, niin että se muuttui vaarallisten nevakuumeiden kodiksi.

He olivat purkaneet lastinsa mitä ihanimmalla ilmalla ja lastasivat nyt sisään sokeria ja mustaapuuta Hampuriin.

Eräänä aamupäivänä lastatessaan sokeria näkivät he ikkunoita ja niiden verhoja kaikkialla kaupungissa suljettavan ja satamassa äkkiä laskettavan kiireesti alas laivain purjeita.

Ilma oli käynyt yhä raskaammaksi ja tukahuttavammaksi päivemmällä, oli melkein kuin painostus olisi vaikuttanut aina meren pohjaan, jossa kalat veltosti ja laiskasti uivat vitjam yli. Ilmapuntari oli alennut nollaan.

Kaikkialla kuului: "cyklon, cyklon!"

Laivalla pantiin kaikki kuntoon tuuliaispään vastaanottamiseksi, luukut pantiin kiinni, märssy- ja praamitangot otettiin alas.

Ja nyt se tuli, mustana kuin yö! — jymisten ja jylisten.

Ilmanpainon edestä kallistui Alert kyljelleen melkein luukkuja myöten; joka silmänräpäys näytti siltä kuin mastot murtuisivat. Parin kolmen tunnin ajan taisteli jokainen laiva perikadostaan.

Seurauksena sadekuuroista, joita nyt tuli toinen toisensa perästä, oli että kuume kaupungissa eneni surmaavaksi rutoksi, ja ennenkuin lastaus oli lopussa, oli Alert'in matruuseja viisi ja laivapoika hospitaalissa. Muutamia päiviä myöhemmin oli neljä heistä vainaana.

Eräänä päivänä makasi Lind'kin tuuliteltassa kannella ja potki ja hyppi — käyttääksemme hänen omia leikillisiä sanojaan — kuin kuttaperkka pallo; ja leposijalla alhaalla taas kolme sairastunutta.

Kapteeni tahtoi heitä lähettää sairashuoneesen; — piti käydä kaikki säntilleen, niin pääsi kaikesta edesvastauksesta. Hän oli epätoivossaan; hänellä oli laivapaperit kaikki järjestyksessä matkalle, vaan ei enää laivaväkeä, joiden kanssa olisi lähtenyt.

Rejer oli saanut nähdä kylliksi hospitaalia, — sinne ei niiden pitänyt saada viedä ensimmäistä perämiestä, niin kauan kuin hänen päänsä oli pystyssä! … se olisi ollut suoraan ruumisarkkuun. — Pois vaan täältä toiseen ilmanalaan! — oli hospitaalinlääkäri sanonut.

Kiinanpulveri oli ainoa lääke. Vaan apteekissa ei sitä enää ollut saatavana alle kahdenkymmenenkertaisen hintansa! Tavarasta oli puute — tai korottivat voitonhimoiset sen hinnan. Alert'in apteekkilaatikosta näytti se kokonaan hävinneen, ja nyt huomattiin pitkän keltaisen miehen siirtäneen se omaan taskuunsa satamassa. Oli ruttoaika, ja silloin piti laivoja tuuman takein ryöstää!

Rejer oli maalla kaikkine pundineen, jotka sai kokoon, ja sai siten kymmenellä punnalla yhtä suuren annoksen kiinapulveria, kuin hän muutoin olisi voinut saada viidellä killingillä! — näin varustautui hän ankaraan otteluun kapteenin kanssa ystävänsä maalleviennistä.

Hänen ei kuitenkaan tarvinnut kestää sitä. Kun hän tuli laivalle, makasi kapteeni väristen houreissaan. Ankarain kuumepuuskain vuorotellessa halusi hän päästä purjehtimaan, — täällä makaaminen merkitsi kuolemaa!

Rejer ei ollut monta kertaa kulkenut edestakaisin, ennenkuin hän oli selvillä siitä, mitä hänen piti tekemän: — tuoda vielä tänä iltana sairaat hospitaalista ja sitten yöllä lähteä matkalle!

Vielä yksi miehistä sairaaksi! — Heitä oli nyt vaan neljä työhön kykenevää jäljellä kuustoistamiehisestä väestöstä, vaan muutamain hindulaisten rantakasakkain avulla, joille maksettiin hyvin, kävi se päinsä.

Rejer oli itse hospitaalissa ja sai kapteenin nimessä luvan sairaiden jättämiseen kantajille. Sitten saivat he pimeässä muutamia purjeita auki, lappoivat ankkurivitjat laivaan ja läksivät hiljaa liikkeelle.