IX.
Rejer'iä kärvennetään ystävyyden ahjossa.
"Mies saa kyllä hevosen mäen päälle, vaan ei juomaan!" — mutisi Rejer katkerasti, kun hän, Jumala tiesi, monettako kertaa lähetti ajatuksensa kotiin ja kirjoihinsa Laurvigistä… Siitä on vähän hyötyä istua täällä kilpailemassa!…
Työaika oli taas alkanut. Puolitoistaviikkoisten keskeytymättömien jouluilojen jälkeen sekä Laurvigissä että täällä — se oli ollut oikeata kumppalihutikkaa ja muuta hutikkaa myös! — piti nyt taas todenteolla ryhtyä työhön; vaan se kävi ainoastaan huokaillen ja haukotellen ja muissa ajatuksissa kirjan ääressä.
Yhtä ja toista juohtui uudestaan hänen mieleensä.
Hän poltti tupakkaa piippunysästä, jossa oli merenpihtasuutin, lahja joltain kumppalilta. Kaikki tyyni olivat he erikseen pitäneet huolta siitä, että hän juuri olisi hänen paras ystävänsä … ja olihan se kyllä hyvä ja paikallaan… Vaan kelpo miehiä olivat he jok'ikinen, jotka kernaasti käänsivät taskunsa nurin toistensa edestä!
Puh … puh! — hän veteli savuja — onko tämä lukemista?
Ni-in, Saara Rördam sanoi todellakin minulle pistosanoja tanssiaisissa Laurvigissä! — ei tehnyt sitä vaan yhden kerran … "ne eivät ole hänen miehiään, jotka aina ovat olevinaan enemmän kuin ovatkaan!" — ei — puh!… — "Vaan tiedättekö, mitkä ovat minun miehiäni, neiti Rördam? Juuri ne, jotka uskaltavat olla sitä, mitä he ovat ja jotka ennen murtuvat kuin taipuvat!" — ja emmekö tanssineet niin erittäin hauskasti ja iloisesti koko viimeistä tanssia yhdessä!
Näen kyllä hänestä, ett'ei hän ollenkaan tiedä, mikä velikulta hänellä on edessään, ja että hän ihmettelee, miten minä olen elänyt, että olen menettänyt kokonaan hyyryni… Hän ei ole tuhma!…
No no! — ei kelpaa tupakoida ja lukea samalla kertaa, siitä tulee pää sekavaksi. — Hän pani nysän pois ja rupesi uudestaan.
Vaan selvää ja säännöllistä ei ajatuksenjuoksu ollut tänään, ja hän oli iloinen, kuu joku kumppaleista iltapäivällä tuli pyytämään häntä luokseen polttamaan siellä piipullisen yhdessä. Ylimääräinen läksy purjehduksessa, jonka opettaja oli antanut heille joululuvan aikana selvitettäväksi, pantiin toistaiseksi syrjään.
Merimieskoulussa ei käynyt enää haukotteleminen. Siellä oli elämää kyllä; kumppalia joka penkillä. Se oli vaan vikana, että oli liiaksi ajateltavaa sekä opetustunnilla että sen perästä. Milloin oli pullo punssia, jota oli naukattava jonkun kumppalin luona, milloin pieni huvimatka sinne tai tänne, niin että koko tammikuu meni menojaan siten, että lykättiin toistaiseksi eli syrjään, aikomuksella ottaa sopivassa tilaisuudessa käsille. Rejer'ille kävi tämä paljoa helpommin päinsä, kun hän kuului niihin, joista opettaja oli varma, jonkatähden hän ylipäänsä harvoin tekikään hänelle kysymyksiä. Vaan ne aukot, joita tällä tavalla tuli, alkoivat käydä arveluttavan moneksi.
Nyt ei ollut enää kysymystäkään herättämisestä öillä. Hän olisi voinut hyviltä ystäviltään lainata itsensä puuvajastakin; vaan näytti siltä — oli joku heistä sanonut, — kuin ajaksi olisi tullut rahanpuute koko seuralle. Ja tämän tiedon saatuaan piti hän ensiksikin parempana hakata puita kuin lainata. Sitäpaitse … pani hän jotakin arvoa sille, että sai puhella Saara Rördamin kanssa, vaikka hänellä olikin jotakin itsessään, joka ärsytteli hänet esiintymään suurine sanoineen, joka seikka taas suututti häntä itseään. Oli kuin hän aina olisi epäillyt hänen suhteensa!…
Niin tutuksi kuin hän nyt oli tullutkin paikkakunnalla, ei se ollut niinkään helppo enää, kuin ennen joulua, erota hienoista sinisistä vaatteistaan! Nyt oli hänellä hienoja kumppalia, ja kanuunamiehen luona ei häntä enää haluttanut näyttäytyä kuin lastaajana! Saara Rördamilla oli tapana katsoa tavalla kuin hän aina tuumisi, mitä hänen tulisi uskoa hänestä, ja, jos hän nyt tulisi sunnuntaisin purjehtien vanhassa kuluneessa asussaan, niin voisi tytär kyllä silmillään tutkia, minne hän oli menettänyt sinisen pukunsa, — Wallanin äänettömyyteen ei myöskään voitu läheskään tuettaa!
Kun nämät kaikki otettiin kuuloon, niin oli tässä seikkoja, jotka estivät häntä lukuvauhdista! Kun kaikki tuli selville, niin olihan hän jokaisen kumppalinsa taskussa, ja silloin oli vaikea olla olematta kohtelias ja jättää tulematta, kun he kärttivät häntä tulemaan mukaan.
Hän tuumi todenteolle kirjoittaa perämies Lindille Sandesfordiin… Ei suinkaan millään tavalla velkoakseen häntä vaan ainoastaan kuullustellakseen, voisiko hän ilmoittaa mitään keinoa, jolla saisi hiukkasen hyyryä edeltäkäsin. Hän tahtoi antaa hänen tietää seikoista, jotka koskivat perämiestutkintoa.
Yhtä hyvähän oli kirjoittaa tänään kuin huomenna! — ja kirje läksi matkalle.
Sillä välin auttoi hän asioitaan ottamalla työtä Alert'illa joka nostettiin jäälle. Tämä kyllä esti häntä koko lailla lukemisesta, juuri nyt kuin oli kiirein aika: vaan pitihän perämies Lindin kirjeenkin pian tulla! Ja hän lohdutti itseään sillä, että oli niin hyvin perehtynyt ensi alkeihin.
Kanunamiehen vajassa seisoi hän aamuisin niin täsmälleen kuin lyömäkello.
Sitten joulun ei ollut niinkään helppo päästä Saaran pakinoille: hän ei koskaan tullut kutsumaan häntä vajasta kyökkiin; — jätti hänet aamiaisilla enimmäkseen isänsä huostaan, sillä aikaa kuin hän työskenteli huoneissa ja ulkona.
Tänään, kanuunamies oli lähtenyt laivanveistämölle, oli hänellä kuitenkin silitystä. Lauta oli tuolilla kyökin penkkiä vasten ja hän seisoi puoleksi selin Rejeriin ja silitteli. Pantuaan kahvin pöydälle hänen eteensä, alkoi hän taas innokkaasti tehdä työtään.
Rejer ei pitänyt kiirettä suurustelemisellaan, oli niin hauskaa katsella hänen työtään. Hän taputteli, silitteli ja pani lustuulleen kappaleen toisensa perästä; hän ei näyttänyt ollenkaan pitävän lukua Rejerin läsnäolosta…
Lopulta tuntui hänestä kuitenkin kuin olisi istuja viipynyt jo kylliksi kauan.
"Eihän teillä nyt varmaankaan ole monta tuntia päivässä menettää, Juhl! tutkintoonhan on tuskin viittä viikkoa enää!" — lausui hän vähän lempeämmästi kuin tavallisesti, antaakseen hänelle muistutuksen lähdöstä.
"Aina kylliksi aikaa sille, joka ymmärtää käyttää sitä!" — vastasi hän ylvästellen! hän ei pitänyt siitä, että häntä tuolla tavalla opastettiin ja jäi sentähden istumaan paikalleen.
Silitysrauta liikkui pitkäveteisesti höyryten edestakaisin. Hänen kasvoistaan voitiin huomata, että hän mietti jotakin:
"Mahtanee olla niin hyvä tuntea itsensä aina ylimäiseksi — silloinkin kuin on menettänyt hyyrynsä ja täytyy" — hän heitti silmäyksen vajaan.
Sehän oli äkkipikainen hyökkäys ihan ytimeen.
"Kuka sanoo minun tehneen niin?"
"Onko teillä se sitten hävittämättä?"
"Ei, se on varmaa, ett'ei minulla sitä ole!"
"Tahtoisin kernaasti nähdä teitä kolmen vuoden hyyry taskussa, kuinka korkealle te silloin nostaisitte nenänne."
No, hänellä on, totta vieköön, hyvä vainu, ajatteli Rejer.
… "On ihmisiä, jotka tulemat sitä kopeammiksi, mitä huonommalla kannalla asiat ovat, neitiseni!"
"Huonommalla kannallako? — täysikasvuinen mies, jolla on vaan pidettävänä huoli itsestään eikä tarvitse murehtia kestään muusta!" — huudahti hän.
"Moni matruusi joutuu juuri sentähden haaksirikkoon, ett'ei hänellä ole muuta kuin oma itsensä murehdittavana, niinkuin te sanotte… Istua alukseen ahdettuna kuukausmäärät! ja sitten yht'äkkiä päästä maihin hyyry taskussa… Hänen pitäisi ehkä huvitella itseään juoksemalla vaan säästöpankkiin!"
Neiti puisteli juuri suoraksi lapsenpaidan, jonka vuoro oli tullut silityslaudalle:
"Huvitellako itseään? — niin, teillä on ihan oikein, Juhl!" nauroi hän — "sitähän me kaikki tahdomme niin kernaasti tehdä… Saamme vaan niin harvoin tilaisuutta siihen!"
"Rouvasihmiset ovat nyt ihan toisenlaisia, sitä ei voida auttaa, neiti!"
"Oo, en tiedä, ovatko ne niinkään toisenlaisia!" — sanoi hän ja seisoi jonkun aikaa miettiväisenä, — — "sydämmessäni on aina tuntunut niin raskaalta laivain lähtiessä keväällä… Ei, oi ei! joka kerrankin saisi olla mukana näkemässä, kuinka muualla on! — soittavatko, leipovatko ja puhdistavatko ne sielläkin ylösnousustaan aina maatapanoonsa asti!…
"Kun me pikku tytöt tauluinemme tulimme koulusta ja tiesimme Ringdalin 'Gydan' lähtevän merelle, tai Rödin 'Alidan,' tai 'Muiston' nostavan ankkuriaan satamassa, silloin saimme me jalat allemme, voitte uskoa! — on niin omituista kuulla ankkurivitjain kilinää!… Me viskasimme ojaan kirjat, kynäkotelot ja taulut yhteen kasaan ja sitten riensimme tähystystorneihin tai laivasillalle ja laivanveistämön vallille, aina sen mukaan, missä laivat olivat… Silloin olivat matruusit kuin varikset ympäri raakapuilla ja purkivat purjeita ja näyttivät kaikki siltä kuin olisivat voineet tähystellä ulkomaata!… Voih, — jos minulla olisi ollut killinkikään joka kerta kuin minusta tuntui kuin rintani olisi kuristunut, sentähden että olin tyttö ja pakoitettu vaan istumaan kotona! Siellä ulkona oli semmoinen lähtölaulu ja semmoista elämää kaikkialla. Matruusi sai toisen äänen päästessään laivalle…
"Heidän päästyään näkymättömiin Stavärn-niemen taakse, täytyi meidän taas patikoida kotiin niin köyhinä, kuin puoli maailmaa olisi hävinnyt!"
Hän tarttui taas kiivaasti silitysrautaan, jonka hän oli unhottanut seisomaan, niin että paidalle oli muodostunut ruskea kolmio.
Rejer oli noussut seisomaan pitkälle pituuttaan.
"Niin, jos rouvasihmiset olisivat semmoisia. Teidän pitäisi mennä naimiseen jollekin reippaalle merimiehelle, neiti Rördam! — niin pääsisitte täältä keittämästä ja paistamasta!"
Saara liikutti vakavasti ja painolla rautaa pitkin kauluksen laitaa:
"Kiitoksia hyvästä neuvostanne, Juhl! — Meri on epäluotettava perustus … eikä merimieskään parempi!… Olen nähnyt monen tulevan kotiin ja olevan suurena herrana talossa taskut tyhjänä!" — Hän katsoi hiukan terävästi Rejer'iin.
Tämä tiesi kyllä minkälaisia ajatuksia näillä sanoilla lausuttiin.
"Mitä te tiedätte minusta, ja kuinka minä olen hyyryni menettänyt, neiti? … vaan jos tahdotte tehdä minulle hyvän työn, jota en liioin luule! — niin pyytäkää isänne hankkimaan minulle vähän parempi kuin tämä kurjan tylsä lihakirves puita hakatakseni; minun täytyy iskeä sitä pölkkyyn kuin kapakalaa!"
Hän seisoi katsoen hiukan punastuneena Rejer'iin, kun tämä nuo sanat sanottuaan otti lakkinsa ja läksi tiehensä.
Kovin hävytöntä! — ajatteli Rejer — Mitä häntä minun hyyryni liikuttaa?…
… Hyvin suurellinen!… Hirmuisen suurellinen!… Niin, hänen pitäisi tulla Barceloonaan tai Malagaan katsomaan naisia siellä! — luulisinpa hänen painavan päänsä alas nähdessään, minkälaisilla silmillä ne katselevat mieheen… Vaan — Jumala ties, pitäisikö hän edes heitä minkäänarvoisina! — ja ehkä ne siellä pitäisivät häntä oikein kauniina tuuheine keltasenvivahtavine hiuksineen ja kopeine ryhtineen … oikeana gallioninkuvana!…
Seuraavana päivänä löysi hän kirveen kirkkaaksi tahottuna pölkystä.
Hän katseli sitä ja vaivasi hetkisen päätään sillä, miten se oli hänelle tehty; vaan vielä enemmän vaivasi hän päätään sillä, miksi hän oli sen tehnyt?… Mahtoiko se, olla siitä syystä, että neiti tahtoi kaikki hyväksi jälleen, vaiko sentähden, ett'ei hän tahtonut kuulla mitään moitetta Rejer'iltä!…
Lyötyään kirveen pölkkyyn ja mentyään aamiaiselle tapasi hän neiden hispanjattarena, eikä hänkään ollut vähemmän jäykkä. — Hän ei katsonut Rejer'iin melkein ollenkaan eikä ollut pitävinään lukua siitä tuliko hän vai läksi.
Vaan Rejer'illä oli muita asioita mielessä kuin se… Perämies Lind'iltä ei tullut kirjettä, ja päivät menivät häneltä käsistä tehdessään iltapäivän työtä Alert'illa yhtä mittaa… Vaikka olikin niin, että hän saattoi palkita sen lukemalla öisin ja tekemällä kolme viikkoa kuudeksi, — niin oli hän kuitenkin, juuri tällä hetkellä ilkeässä pulassa… Ankara iltapäivän työ tappoi yön häneltä. Oli mahdotonta pitää sen perästä enää silmiään auki!
Kokonainen viikko kului vielä. Vaan silloin tulikin perämies itse. Hän oli kutsuttu niihin suuriin tanssiaisiin, joita aiottiin pitää laivan reitaaja Singdalsenillä kotonaoleville kapteeneille ja perämiehille.
Hän seisoi juuri ajelemassa partaansa, kun Rejer tuli hänen luokseen matami Stenersenille. Avatusta matkalaukusta roikkuivat sikin sokin vaatteet, kangistetut paidat, valkeat liivit ja valkeat sormikkaat, käytetyt ja uudet ylt'ympäri tuoleilla. Hän oli asettanut peilin piirongin päälle ja talikynttelin kummallekin puolelle:
— "Huviteltu aivan kauheasti siellä Sande-vuonossa!… En arvellut sinun kuolevan kuitenkaan viikkoon tai pariin, Juhl! kunnes voisin tulla kapteenin kanssa puhumaan ennakkoannosta sinulle. — — Niin, sillä ethän toki liene eksyttänyt sieluasi siihen luuloon, että minulla olisi rahaa?" — kääntyi hän hullunkurisen kohteliaasti peilistä häneen … "sopimuksemmehan oli, että se saisi jäädä vähitellen maksettavaksi laivalla!"…
"En," — nauroi Rejer — "aikomukseni ei suinkaan ole ollut pinnistää teitä, perämies! — senhän näitte kirjeestä!"
"Näin kyllä!" — hän alkoi taas ajella partaansa — "puhutaankin kapteenille sekä sinun että minun puolestani… Sillä tämmöisenä talvena maalla tulee aivan vaivaishoitolaiseksi!
"Esitän asiani hänelle tänä iltana, kun pääsemme punssimaljan ääreen…"
Hän veti jalkaansa ja polkasi pohjaan lakeeratut saappaansa.
"Kas niin," — oikasihe hän — "nyt luulen olevani valmis purjehtimaan…"
Ja siistikäs oli hän kiireestä kantapäähän, sitä ei voinut kieltää.
Rejer'ille oli aina jotakin tenhottua tässä rohkeassa, reippaassa merimiesvartalossa; se oli nyt kerran ihastuttanut hänen kauneusaistinsa.
Heidän erotessaan kadulla lausui Lind:
"Sen verran ymmärrän minä ilmanennustustaitoa, ett'ei kukaan ennen selvää päivää palaja Singdalseniltä, ja sentähden ei maksa vaivaa sinun tulla, ennenkuin iltapäivällä kuulemaan rahoja, — noin kello neljän viiden aikana!"
Rejer kääntyi oikealle. Nyt aikoi hän täysin purjein ryhtyä tutkintolukuihin, — ja hyvinpä siihen olikin jo aika!
Hän alkoi, luki ja laski niin että korvissa suhisi koko yön. Oli asioita, joita hänen olisi pitänyt osata kuukaus sitten, ja nyt oli hän tiukalla; monasti takertui hän niin, että täytyi hakea selkoa ihan alusta. Hän asetti herättäjäkellon ja nukkui pari tuntia käsiensä varassa pöydän ääressä; alkoi sitten taas…
Ei! — jos se näin kävisi, niin ei hän joutuisi valmiiksi! — Sitä ja sitä piti hänen kysyä niiltä, jotka olivat lukeneet sen ennen… Aikaa piti säästää, siinä solmu… Kanunamiehen puuvajasta ei hän enää tahtonut kuulla puhuttavankaan! — tänään olkoon viimeinen kerta, jotta hän vaan saisi lukea… Kaksitoista tuntia päivässä … ja yö, kosk'ei hän nukkunut enempää kuin neljä tuntia, — siitä tuli vuorokaudeksi parikymmentä tuntia!
Hän läksi aikaiseen puuvajaan lyhtineen saadakseen ajoissa kaikki selville päiväksi.
Jo tunsi hän hyvinvointia siitä, että oli hakannut itsensä lämpöiseksi, kun rakennuksen nurkalta alkoi kuulua hänen korviinsa ääniä, joka vaikutti sen, että hän jäi kirves kädessä seisomaan paikalleen.
… "Eikö koskaan ollut niin hauska kuin tänä iltana? niin olette sanoneet monta kertaa ennenkin, perämies Lind!" — kuului iloinen naisääni.
"Ei voi koskaan tietää, mitä paikalla kasvaa sillä aikaa kuin ollaan matkalla! Te juoksentelitte pienenä tyttönä ympäri, muistelen, kun minä kävin rippikoulua… Taittukoon minun praamitankoni, jos koskaan ennen olen tanssinut näin kenenkään kanssa!… Minunlaiseni ajatus on nyt se, jos saan luvan sanoa! että te ohjasitte kulkunne kuin priki pelkkien puulastialuksien seassa — kaukana tuulenpäältä heistä kaikista! … pois tieltä, täältä tulee joku, joka on oma herransa!"
"Ei kukaan osaa käyttää niin suutaan ja jalkojaan, kuin merimiehet! — Tanssia ja suutaan pieksää osaavat ne kaikki; vaan muutoin… Löysitkö portinavaimen, isä?" — keskeytti hän. — He olivat seisattuneet portin eteen.
"Löysin kyllä, löysin! — Kiitos, harvinainen ystäväni, että autatte jalatonta miestä ylös portaista… Hyvästi, hyvästi, herra perämies!"…
Ovea paiskattiin pari kertaa, ennenkuin kanunamies sai sen suljetuksi.
Rejer oli silmänräpäyksessä puuvajan ovella; hänen kasvonsa olivat terävännäköiset. Hän seisoi kauan harmaassa hämärässä ja katsoi, kuinka perämies Lind kulki katua mustankiharainen pää ylpeästi kekassa… Hän oli arveluttavan kaunis! — seistessaan siinä puhelemassa Saara Rördam'in kanssa prikeistä ja mitä kaikkea sokerinimelää lorua se olikaan, jota hän syötti hänelle!…
Rejer ei välittänyt syödä aamiaista siellä sinä päivänä; neiti oli luonnollisesti uninen huvitettuaan itseään koko yön ja kulki nyt vaan ajatellen tulevaistaan!
Hän heitti kirveen puukasan päälle ja riensi kotiin Wallanin luokse saadakseen kahvia, ennenkuin tämä läksisi ulos.
"Josko minä laittaisin teille kahvia, Juhl? Kyllä varmaan, ja vielä semmoista, joka on voimakasta ja puhdasta — nuorelle miehelle, joka on niin arvossa pidetty tässä kaupungissa, kuin te, sekä nuorten että vanhain, ylhäisten ja alhaisten kesken! Jos minä siten menettäisinkin ansioni sekä laitoksessa että koululla … sillä aamuhetki tuottaa kultaa vanhalle ämmälle, joka hoitaa tointaan!…"
Hän puheli ja puheli; vaan Rejer ei ollut kuuntelemistuulella ja tuli iloiseksi nähdessään hänen vanhan ruskean kappansa seljän häviävän portista.
Hirveä puheliaisuus! — Hän ajoi päähäni niin monta asiaa, että on mahdotonta ruveta lukemaan, ennenkuin ne ovat sieltä haihtuneet!
Iltapäivällä oli hän perämies Lind'illä, joka karkasi ylös sängystä liivit päällä ja paitahihaisillaan:
"On nukuttu yli puolenpäivän; vaan ennakolta-anto on järjestetty. Kaksikymmentä taaleria, milloin hyvänsä noudettavana!… Ohoi — hoi!" — hän venytti notkeata ruumistaan — "miten olen tanssinut yöllä!… Tänä iltana taas kemuihin… Vaan etpäs usko, miten kauniin tytön minä olen tavannut! Me tanssimme ja tanssimme! … ja hän sattui olemaan hyvä tuttu minulle siltä ajalta, kuin vetelehdin täällä poikana!"
"Nyt en ole ollut vielä missään, perämies, jossa teillä ei olisi ollut sukulaisia tai tuttuja!" — sanoi Rejer tuohuksissaan — "vaan Saara Rördam!"
"Mitä? — oletko jo kuullut minun tanssineen Saara Rördam'in kanssa?"
"Tämähän on juorujen pesä … kauhea juorujen pesä!" — puollusti Rejer itseään nolosti.
"Hän on tavaton tyttö … minun pitää mennä tervehtimään vanhaa haubitsaria!"
Nämä sanat johtuivat Rejer'in mieleen taas hänen lukiessaan yöllä; ne saattoivat hänen miettiväiselle tuulelle…
— Hän nosti rahat seuraavana päivänä ja kävi perämiehelle sanomassa siitä ja — urkkimassa, oliko hän ollut kanunamiehellä! Hän ei voinut olla pitämättä häntä silmällä.
Wallanin sanatulva oli yhtä virtaava kuin hänen ilonsakin siitä, että huomasi hänet niin täsmälliseksi maksajaksi; "kyllä hän oli aina uskonutkin, että Rejer maksaisi sekä sen, mitä oli lainannut, että muunkin… Oli Jumalan lahja päästä tekemisiin noin kunnioitettavan nuoren miehen kanssa … kyllä hän kertoo kaikille, miten erinomainen Rejer kaikissa kohdin oli!"
Hän suoritti vielä pienen välttämättömän asian jollekin kumppalille ja alkoi sitten lukea, ensi kerran siinä rauhoittavassa tiedossa, että hänellä oli tarvittava liikepääoma taskussa, vaan samalla tuntien, että nyt piti ponnistaa viimeiset voimansa.
Hän luki, juoksi jonkun kumppalin tykö saamaan tarvittavaa neuvoa, milloin takertui, ja sitten taas kotiin kuin nuoli. Oikeastaan hän vasta huomasi, kuinka hirmuisen paljon perässä hän oli. Luonnollisesti tuntui se kaikkein pahimmalta, ennenkuin hän oikein pääsi vauhtiin!… Hän laski päiviä. Kun hän eräänä ehtoona tuli kotiin pieniltä juoksuiltaan kirjoineen, tapasi hän Jens Nordberg'in — hänet, joka lahjoitti hänelle nysän — istumassa laiva-arkulla.
Hän oli kumppalien lemmikki, pieni reipas veitikka, pyöreäkasvoinen kuin marjamaito ja sinisilmäinen, aina iloinen, aina valmis keksimään keinoja, kun oli kysymys rahain hankkimisesta johonkin hauskaan yritykseen… Vaan tänään ei hän näyttänyt iloiselta!… Hän oli "tullut hakemaan neuvoja Rejer'iltä!" — ja sitten istui hän taas ääneti.
"Ei ole killinkiäkään!" — pääsi lopulta hänen suustaan… "Ei killinkiäkään saatavana mistään … enkä … enkä minä saa perämiehen tutkintoa, en!" — lopetti hän ja katsoi miettiväisenä ylös, ikäänkuin hän puolestaan olisi jättänyt jo koko asian. Hänen silmänsä olivat punaset; näytti melkein siltä kuin hän olisi itkenyt… "Omasta puolestani ei se tekisi mitään, vaan vanhukset siellä kotona Nordbergissa tulevat ihan toivottomiksi, näetkös… Minä lupasin heille jo tutkinnon viime vuonna!"
Veri kohosi Rejer'in kasvoihin; hän oli hänelle velkaa rahoja; kuitenkin vasta ensimmäisestä hyyrystä keväällä. Hän käveli vähän edestakaisin:
"Niin, niin … mitä voi tehdä tähän asiaan?" — hänessä alkoi jo kiehua. Siinä se räivä istui arkulla! — "Luullakseni juuri sinä sanoit saavan lainata rahaa jokaisesta taskusta!"
"Niin se silloin näyttikin; ja minäkin annoin niin kauan kuin ylettyi!"
Tämä oli syytös, ja Rejer tunsi äkkiä halua heittää tuon siron nysän vasten hänen kalloaan.
"Anton Holm tuumi, että sinä ehkä tietäisit jonkun neuvon, koska olet maanantaina saanut rahoja. Vaan missä ei mitään ole, siellä on keisarikin menettänyt oikeutensa, tiedäthän!" — sanoi hän surullisena ja nousi seisaalleen. — "Perämiehen tutkintoni, se nyt on mennyt kaiken maailman tietä!… Mutta jos voisin kirjoittaa sata taaleria niiden seitsemän sijaan, joita nyt tarvitseisin…"
"Tuossa on seitsemäsi, Nordherg! … vaan nyt sinun pitää tehdä minulle mieliksi: — ota pois nysäsi! — minä heitän sen muuten ikkunasta kadulle!"
"Mitä? — heitä se, minne tahdot minusta nähden!" — sanoi Jens Nordberg äkkiä kopeana, kun oli saanut rahat käteensä; — "kaunista väkeä, joka kiittää tuolla tavalla, saatuaan ensin apua… En minä luullut sinua tuommoiseksi! No, hyvästi!"
* * * * *
Koetutkinto oli edessä. Rejer oli viime aikana tehnyt työtä, nähnyt nälkää ja ehättämällä lukenut, hän antoi sen nyt olla sinänsä. Tosin siinä oli vaara tarjona, että hän takertuisi siellä ja täällä, vaan hän luotti onneensa ja opettajan hyvään ajatukseen itsestään ja kylmäverisyyteensä.
Tutkija alkoi kuitenkin, — oli hävyttömän huono onni — kuulustella häntä juuri niissä asioissa, joista hän oli lukenut joulun perästä, ja kun hän heti tapasi suuren aukon hänen tietoarkussansa, pisti hän ihmeteltävällä varmuudella keppinsä tyhjästä paikasta toiseen — ei koskaan muuanne kuin juuri aukkoon.
Kumppaleista ei näyttänyt siltä kuin se olisi koskenut häneen, että hänet hyljättiin.
Vaan iltasella kuin Rejer istui yksinään käsivarrellaan nojaten juovikkaaseen pöytään ja kasatut kirjat sekä taulu edessään, näyttivät hänen kasvonsa toisenlaisia tunteita! Hän tuijotti kylmästi ja liikkumatta eteensä. Talikyntteli seisoi jalassaan pitkä hiili liekissä; sen himmeä valo laukesi piisinmuuriin, jossa oli suljettu torvenpätkä…
Hän oli perältäkin pyrkinyt yliluonnollisesti eteenpäin … kulkenut kuin hevonen! — tätä tutkintoa varten! — Kitunut tässä hökkelissä enemmän kuin koskaan ennen elämässään!
Hän oli pitänyt niin sanomattoman paljon tällä kortilla! — luullut tekevänsä ihan uuden alun ylöspyrkimiselle maailmassa — kokonaisen hyppäyksen eteenpäin!
Hänen kasvolihaksensa värähtelivät; hän tunsi sydäntä viiltelevää epätoivoa!…
… Ei hän olisi viettänyt näin säännötöntä elämää kaikkina näinä vuosina, joll'ei hän olisi luottanut siihen, että hän ottaisi tutkintonsa niin helposti kuin ei mitään, heti kuin vaan pääsisi kotiin, — kerralla kiipeäisi oikein uskotuksi perämieheksi, joka käytännöllisellä merimiesmäisyydellään olisi hyvällä tiellä laivanpäälliköksi.
Hän oli ajatellut voivansa kirjoittaa niin suurellisesti kotiin! —
"Ah!" — huokasi hän katkerasti — "perältä onkin yhdentekevä, mikä tällaisesta tulee kuin minä … joka kuljen yksinäni maailmassa … niinkuin yksinäinen silli, joka on eksynyt mereen!… Up and dovn! … eli pohjaan! — eihän ole niin paljon väliä merellä!" … hän painoi nyrkkejään ohimoihinsa…
Saara Rördam'ille oli hän kylliksi kerskunut … ja nyt oli hän siinä!… Ja kenen oli syy?
Hän näki perämies Lind'in kauniit kasvot edessään, eikä suinkaan lempeillä tunteilla… Syy? — hahaa, ha — hän nauroi ääneensä — "luonnollisesti hänen omansa, sinä aimo pässinpää! — joka annat kumppaliesi ja ystäviesi syödä itsesi, joka et edes huomaa, että he pistävät koko sinun perämiehen tutkintosi taskuunsa … haha, ha, sinä raavas!"
"Rakas Juhl! mitä nyt?" Vanha Wallan pisti päänsä ovesta sisään, säikähtyneenä tästä inhoittavasta nauramisesta.
"Ei mitään, matami Wahl! — ajattelin vaan jotakin hauskaa, ja nyt aion lähteä oikein pitkälle kävelymatkalle…"
"Ja kuinka on käynyt kanssanne, Juhl! — tutkinnossa tänään? Pitäisihän minun ehkä sanoa perämieheksi…"
Hän oli jo ovesta ulkona…
Hän kulki hitaasti tietä hyhmässä eikä huomannut astuvansa sotkussa saappaanvarren suita myöten. Hänen päänsä selkeni vähitellen ja mitä kauemmas hän kulki, sitä terävämmäksi kävi Juhl kasvot, joita suku oli vielä kehittänyt.
Jos tahdot olla mukana tanssissa — sanoi hän itsekseen — taikka et tahdo! — Ja jos tahdot, niin olen se minä, joka tanssitan muita, eivätkä toiset saa raastaa ja pyörittää minua!… He saavat kokea vitsaa, joka on sitkeä!
Uudestaan eteenpäin! Ensi syksynä tutkinto… Pidetään kiinni pennistä! — ja silloin saa ne, jotka sitä tahtovat, kernaasti minusta nähden olla mattia, — Rejer Jansen Juhl ei ole oleva matti eikä joudu muiden syötäväksi!…
Ho — oh! — luulenpa nyt olevani selvillä siitä, missä hait kulkevat!
Seuraavilla viikoilla siitä, kuin hänet hyljättiin perämiehen tutkinnossa, oli hän ankarassa työssä satamassa päästäkseen veloistaan. Hän tahtoi saada kannen puhtaaksi, ennenkuin astui laivaan.
Oli päivä ennen Alert'in lähtöä taas pitkälle matkalleen. Rördam'illa ei hän ollut pistäinnään, sittenkuin herkesi puita hakkaamasta. Perämies Lind'in käynnit siellä silloin tällöin eivät olleet pysyneet salassa häneltä; vaan mitä se häntä liikutti?
Hän oli kuitenkin ollut kovasti kahdella päällä, pitikö hänen mennä ennen lähtöään sinne jäähyväisille ja kiittämään osoitetusta hyväntahtoisuudesta. Olihan haubitsari ollut niin ystävällinen hänelle … ja saattoihan olla hauskaa nähdä, miten tytär käyttihe, sitten kuin hänen oli käynyt niin hullusti perämiehen tutkinnossa… Aikaa myöten tullaan viisaaksi! — Wallan-parka käänsi vaan kappaansa tuulen mukaan ja laverteli kaupungilla! Hän oli tullut araksi ja epäileväiseksi hänen suhteensa tutkinnon perästä … päästänyt suustaan ääniä maksusta paljoa ennen kuin aikakaan oli ja esittänyt jotakin ennakkomaksusta!… Semmoinen oli nyt hänen luontonsa, raukan! Köykäisistä höyhenistä tulee ottaa vaaria tuulen suunnasta!
Hän oli iloissaan saatuaan ämmän suoraksi ja rauhoitetuksi.
Rördam'ille meni hän aamupäivällä ja joku pojista näytti hänelle tien kanunamiehen luokse, joka makasi sairaana.
"Maaliskuu! maaliskuu, harvinainen ystäväni!" — tervehti hän Rejer'iä sängystä — "ja silloin menee luuvalo puujalkaan… Olisin kernaasti ripustanut sen laivalle ilmapuntariksi, — jos vaan vanha Conrad Rördam silloin olisi päässyt huutamasta 'ai,' 'ai!'" — Hän siirsihe sängyssä. "Se paleltui minulta, kun englantilainen otti meidät tuulessa jäälohkareiden seasta Skagerakista, vaan en kuitenkaan päässyt siitä kokonaan… Niin, se teki vallattoman jätkän raajarikoksi!"
Rejer'in täytyi nostaa hänet istumaan sängyssä ja kuulla muutamia "oih" ja "ai"…
"Tapahtui haaksirikko tänä vuonna perämiehen tutkinnossa, harvinainen ystäväni! — vaikka sait hyvän arvosanan lahjoistasi… Niin, niin — me kärsimme haaksirikon yksi siellä toinen täällä!
"Ja nyt lähtee Alert matkalle taas! — Kelpo mies, harvinainen, tuo perämies Lind; ei unhota vanhoja ystäviä siltä ajalta, kuin hän juoksi poikana täällä … tahtoi tulla tänne sanomaan jäähyväiset tänä iltana … huvittaa istua kuuntelemassa vanhan Lolland'in jätkän kertomuksia."
— "Aika vähissä, näenmä!" — sanoi hän, kun Rejer yht'äkkiä nousi seisaalleen. — "Niin, niin, hyvästi, harvinainen ystäväni! — Hyvä pykälä on jo kesässä, ennenkuin ne puut ovat lopussa, joita sinä hakkasit Rördam'illa!"
Tuvassa tapasi hän Saaran, nähtävästi hämillään hänen vierailustaan.
Hän käänsi leveän, vakivarman puolensa… Neiden ylpeys sai kärsiä häntä ne viisi minuuttia, jotka hän aikoi viipyä hänen vastuksinaan tuvassa; hän ei voinut sille mitään, ett'ei hän ollut perämies Lind!
"En tahtonut lähteä matkalle, sanomatta jäähyväisiä teille," sanoi hän — "vanhus oli ystävällinen minulle talvella — ja tekin, neiti Rördam! — Alert lähtee matkaan taas. — Täällä jäin minä riippumaan kehumisestani … vaan lainahan se on sille, jolla on 'vaan oma itsensä murehdittavana,' niinkuin te sanotte!"
"Oo, Rejer … Jansen … Juhl korvaa kyllä vielä vahinkonsa!" — Hän ryysti vähän veitikkamaisesti "Rejer'iä" lausuessaan.
— "Hän ei vielä ole menettänyt… — kopeata nenäänsä! arvelette te… En, siihen saatte iskeä vielä monta kertaa, ennenkuin saatte sen naaman tasalle. Se on vaan saanut sitä, joka sille tekee hyvää ja jota sen olisi pitänyt jo edeltäpäin osata haistaa!"
Neiti katsoi hetkisen tutkivasti häneen ja sitten loi hän silmänsä alas:
"Minun luuloni on, että joku on vetänyt teitä juuri nenästä, koska teidän tutkintonne ei onnistunut — muuten en minä sitä ymmärrä!"
Tämä oli melkoinen tapaus Rejer'istä, että neidessä oli semmoinen luulo hänestä.
Hänen näin katsoessaan eteensä, oli Rejer tirkistänyt hänen kauniisen tukkaansa, joka oli vaaleampi altapäin ja tummempi päältä. Juuri sentähden olikin se ylöskäärittynä niin keltaisen ja tumman kirjava, ja neiti oli niin omituisen, melkein ujon näköinen.
"Oi, helppo on lykätä syy hitolle, — jokainen selkä saa kantaa oman kuormansa!… Ja nyt kiitos kaikista niistä kahvikupeista, joita olette minulle antaneet: — en tahtoisi, että ne olisivat jääneet saamatta, vaikka olisin niistä saanutkin koko perämiehen tutkinnon! … ja nyt hyvästi, neiti Rördam!"
Hän rohkasi mielensä ja tarttui neiden käteen sekä poistui pikaisesti.
Vaan kadullakin näki hän vielä ne päättäväiset silmät niin ihmeellisen kauniisti kiinnitettynä itseensä, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa hänelle jonkun neuvon tai toivotuksen matkalle…
Alert'illa vallitsi suuri kiire. Vesitynnörit olivat sivuilla, ja perämies seisoi purus suussa antamassa käskyjään kaikkien valmiiksilaittamisesta, kunnes ankkuri nostettaisiin aamulla.
"Muista tänä iltana kello yksitoista olla venheellä laivasillassa!" — nyökäytti hän lyhyesti päätään, nähdessään Rejer'in.
Rejer tarttui työhön niinkuin karhu.
"Haubitsari kyllä tietää, mitä tekee, kutsuessaan luokseen perämiehen!" — mutisi hän katkerasti, muistaen mitä vanhus oli uskonut hänelle, neuvoistaan tyttärelle… "Kovasti raataessa pääsee ajattelemisesta… Eteenpäin!"